Ummikot Aasiassa: Sanur ja Nusa Penida

Meillä oli lyhyehkön matkan aikana kolme erilaista lomaa. Ne jo matkan aikana tuntuivat ihan erillisiltä, vaikka ne kaikki ovatkin osa samaa pikkuista Balia. Laitan tähän postaukseen pääpiirteet kahdesta ensimmäisestä paikasta.
Sanur
Sanur oli vähän kuin aurinkorannat esimerkiksi Espanjassa, mutta hintatasoltaan halvempi. Homma perustui lyhyen visiittimme mukaan siihen, että siinä on pitkä ranta ja sen lisäksi löytyi enimmäkseen turisteille rakennettu pääkatu, jossa on palveluita. Ei kuitenkaan aivan turistikrääsää ollut havaittavissa vaan ihan järkeviä palveluita; ravintoloita, hierontapaikkoja, pesuloita ja joitain kauppoja. Emme juuri käyneet kaupoissa, mutta myynnissä näytti olevan ihan ok näköisiä ja tyylikkäitä mekkoja ja sandaaleita eikä mitään avaimenperiä, joissa mainostetaan Balia. Laatu toki voi noissa hyvännäköisissäkin tavaroissa mikä vaan, en tosiaan perehtynyt yhtään siihen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ranta oli kaunis ja ei ollenkaan liian ruuhkainen. Ravintolatarjontaa on monenlaista ja kannattaakin vähän miettiä hinnat läpi ennen kuin tilaa. Kaikki hinnathan Balilla ovat satoja tuhansia, joten siinä menee helposti pää pyörälle. Korkeimmatkin hinnat ovat eurooppalaiseen verrattuna ihan ok, mutta jos ei muutaman kymmentä metriä kävelemällä säästää kahden hengen juomissa kympin, niin kannattaa silloin välillä vähän kävelläkin.

Sanurissa oli vähän koko ajan sellainen olo, että missä kaikki ovat. Sää oli ihana, mutta ihmisiä oli hyvin vähän liikkeellä sekä päivällä että illalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän Sanurin visiittimme omaa villaamme lukuunotatta oli aika mitäänsanomaton. Minulle jäi alueesta muuten huono fiilis, koska näin erään nelijalkaisen eläimen, jota satun pelkäämään ihan helvetisti. Niitä on varmuudella ihan kaikissa maissa ja täällä Balilla etenkin ihan jokaisessa kylässä puutteellisen jätehuollon ja yleisesti piittaamattoman roskapolitiikan takia. Silti. Kauhu ja ahdistus. Tämä muuten tapahtui ihan pääkadulla rannanpuoleisella osuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Nusa Penida
Nusa Penida on suurikokoinen saari Balin vieressä. Käyntikohteena se ei ole yhtä suosittu kuin Gili ja Lombok, vaan enemmänkin nouseva kohde. Kaikkiin edellämainittuihin tehdään myös päiväretkiä mantereelta, mutta me viivyimme Nusa Penidalla kolme yötä. Matka sinne käy pikaveneellä, me menimme  emäntämme Lilyn neuvojen mukaisesti ”public boatilla”, jolloin veneessä luki Angel Billabong Cruises.

Matka edestakaisin Sanurista muuten maksaa sataman lipputoimistosta ostettuna 400 000. Kadulla joka kulmassa lippuja kauppaavat äijät myyvät niitä 600 000/suunta. Eipä sen väliä, molemmat ovat suomalaisbudjetilla ihan ok hintoja, mutta kyllähän sellainen huijauksentuntu on harmittava olotila. Otimme villalta taxin satamaan ja kuski yritti kovasti viedä meidät lippuostoksille tällaiseen kadun kulmapaikkaan, mutta sanoin silloin hymyilevän päättäväisesti ”ei kiitos” niin kauan, että uskottiin. Kyseessä oli ainakin Sanurin alueella turvallisena pidetty ja mittaria käyttävä Blue Taxi. Mittaria tosiaan käytettiin ja muuta huijausta ei tuon lyhyen ja ainoaksi jääneen Blue Taxi-matkan aikana ollut, mutta olisihan tuo lipun osto ollut aikamoinen turistiansa.

IMG_20180920_122820.jpg

Laivojen luo kahlataan Sanurin päässä, joka on hyvä ottaa vaatetuksessa huomioon. Itsehän en ottanut. Käyttämämme veneyhteys oli nopea ja ihan luotettavanoloinen. Aallot tuntuivat maakravusta hurjalta, mutta olivat oikeasti ihanan pehmeitä. Lombok näkyy käytännössä koko matkan ikkunasta jättimäisenä vuoristona, paitsi silloin kun aallot nousevat niin korkeiksi ettei horisonttia näkynyt ollenkaan. Kuulostaa ja tuntuu aivan karsean jännittävältä, mutta keikutus veneessä ei ollut mikään paha. Veneeseen, kuten jokaikiseen muuhunkin paikkaan, kannattaa varautua vesipullolla. Vauhti on niin hurja että kaikki räppänät suljetaan ja lämpötila nousee nopeasti kovinkin kuumaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 
Saarelle rantautuessa valitaan laiturille tullessa (siellä päässä tosiaan on laituri) vähiten ärsyttävä taksijätkä ja hiotaan hinta kuntoon, jos ei ole tajunnut sopia noutoa hotellilta. Meillä se olisi kuulunut hintaankin.  Taksijätkät ovat muuten siinä kilpailutilanteessa tosiaan aika ärsyttäviä kaikki, vaikka valinnan jälkeen osoittautuisivat oikeinkin mukaviksi. Päädyimme valitsemaan yhden juuri tällaisen. Wyatiksi itsensä esittelevä kuski muuttui heti valintatilanteen jälkeen tungettelevasta tyrkyttäjästä erittäin mukavaksi jätkäksi, joka puhuu ihan hyvää englantiakin. Päädyimme maksamaan reilun puolen tunnin matkasta noin 9€, eli Wyatilla oli onnenpäivä, mutta myös me olimme ihan tyytyväisiä, vaikka tämä matka olikin jo kertaalleen hotellihuoneen muodossa maksettu. Hinta oli sikäli korkea, että viideksi-kuudeksi tunniksi saa kuskin ja auton käyttöön n.25 eurolla, mikäli sellaista sattuisi tarvitsemaan.

Hotellimme oli Pandawa Beach Resort, jossa oli kymmenen huonetta, uima-allas ja pieni ravintola. Hotelli oli aivan upouusi ja huone oli tilava ja hieno. Seutu ympärillä oli aivan köyhänoloista ja hyvin kaukana mistään, mihin on tottunut. Hotelli oli rakennettu nimenomaan meille länsimaisille turisteille ja henkilökunta oli ystävällistä, mutta he olivat etenkin ravintolapalveluiden osalta hellyyttävät kujalla siitä, mitä me oikeasti haluaisimme. Jossain vaiheessa näkökulma häilyi myös hellyyttävyyden ja raivostuneisuuden välimaastossa, kun turhautuminen kasvoi matkan aikana. Balilaiset ovat aivan mielettömän ystävällisiä ja avuliaita ja voin olla sataprosenttisen varma, että he ylimielellään tekisivät kaiken mahdollisen meille ”oikein”, jos vain tietäisivät mitään. Kulttuuri maailman reunalla kelluvassa pienessä saaressa vaan on niin kaukana omastamme, että sitä on vaikea edes käsittää. Ihan molemminpuolisesti.

IMG_20180921_065756.jpg

Tämä kuulostaa nyt tosi huonolta sillä lailla, että haluaisin kaiken olevan kuin Suomessa, mutta oikeasti kyse on vaan ruokahygienian kaipuusta ja vähän myös makumieltymysten yhteensovittamisesta. Hotellin ravintolassa nimittäin oli saatavilla ”Western food” eli pizzaa, hodaria ja sen sellaista sekä muutama ”local dish”. Kumpikin genre oli vähän kuin halpa ja kalpea kopio itsestään. Lisäksi ruuan säilytys ja erityisesti aamiaisen tarjoilu oli kaltaiselleni köksäihmiselle helvetillistä seurattavaa; haaleita lämpimiä ruokia (niissä sentään kannet) ja tämän lisäksi pilkottuja hedelmiä sekä leipää ja sen sellaista ilman mitään suojaa, eli toisinsanoen täynnä kärpäsiä. Ei helvetti. Ei.
Se mikä tekee saaren ruokahommasta vielä pahemman, on että meidän hotellimme hygienia näytti olevan vähiten vituillaan, joten söimme käytännössä lähes vain siellä tai sitten sipsejä. Ja silti jännitti, että mitä tästä kaikesta seuraa. Seurasihan siitä, ihan kunnon setti kummastakin päästä, joka onneksi meni nopeasti ohi. Epäilen lähteeksi ainoaa hotellin ulkopuolista ravintolakokemusta, mutta kukapa tietää eikä sillä ole lopputuloksen kannalta väliäkään.
Nusa Penida saarena on näitä ruokahommia ja roska-ongelmaa lukuunottamatta aivan mahtava. Tosin nyt ollaan roskaongelman kanssa ihan viimeisellä rajalla, että menetetäänkö peli kokonaan ja saari alkaa sitten vaan toimia ihan virallisena kaatopaikkana.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERASaarella on muutamia turistikohteiksi valjastettuja käyntikohteita, joissa jokin saaren poukama on nimetty ja niitä on alettu mainostaa jotenkin ainutlaatuisina. Asian laita on kuitenkin sillä lailla, että sitä yhtä henkeäsalpaavan upeaa jyrkännettä riittää karkeasti arvioituna kymmenen kilometriä, ainakin. Siis sanoinko jo, että kyseessä on aivan fantastisen hieno rannikko?! Huikeita jyrkänteitä ja niiden välillä silloin tällöin kaunis ranta, josta pääsee uimaan ihanaan turkoosiin ja lämpimään meriveteen. Rannat ovat vähän petollisen kauniita kauempaa katsottuna, ne ovat oikeasti aivan tautisen terävää korallimursketta täynnä eivätkä niinkään hiekkarantoja. Kengät ovat ihan must. Luonnollisesti meillä ei sattunut uimakenkiä mukaan.

IMG_20180920_164422.jpg

Mereltä päin katsottuna näki, miten meri oli hionut kallioon erilaisia hyllyjä ja onkaloita ja näkymä oli aivan..miten se nyt sanotaan kun ei riitä mitkään sanat? Kallioita kelpaa ihailla niin mantereen kuin merenkin puolelta, jotko molemmat älysimme onneksi toteuttaa. Tirautin veneessä pienen itkunkin, ihan vaan kun oli niin hienoa. Emme ottaneet kauheasti kuvia, koska netti on niitä pullollaan jo valmiiksi, mutta toki silloin tällöin jotain räpsittiin.

cofOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA
Onnistuimme kokemattomuudestamme huolimatta käyttämään saariston päivät hyvin.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä vuokrasimme molemmat omat skootterit (en halua kyyditä, enkä etenkään istua kyydissä) ja ajoimme ihailemaan niitä rotkoja. Saarella on oikeastaan yksi tie vaan, mutta se ei estänyt meitä eksymästä ja päätymästä eri paikkaan kuin mihin olimme menossa. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Eksyminen oli korkeuserojen ja viidakkomaisten näkymien takia ihan erityisen hieno homma. Ajelimme pienten kylien läpi ja hymyilimme poskemme kramppiin saakka. Hymyilimme, koska meille hymyiltiin niin paljon, koska skootterilla ajaminen siinä lämmössä oli niin kertakaikkisen ihanaa ja koska maisemat olivat vaihtuvia ja liikuttavan upeita.

Tie oli toisinaan oikein hyvä ja toisinaan aivan jäätävän huono. Olisi pitänyt ottaa kuvia siitä, koska kukaan ei pysty pelkästä kertomuksesta pelkällä mielikuvituksella arvaamaan kuinka huono tien on mahdollista olla, siis niiiiiiin huono ja sitten vielä vähän päälle. Tämä ei kuitenkaan haitannut, koska itsepä päätät vauhdin ja tyylin.
Vaikka päädyimme Kelingkingiin emmekä Broken beachiin, jonne olimme alunperin matkalla, ei kohteella oikeastaan ollut väliäkään, koska sitä upeutta tosiaan riittää ja toisaalta kaikki ne rotkot ainakin mereltä katsottuna aika samantyyppisiä. Voin olla väärässäkin, kun en tosiaan niitä muita käynyt. Olen tyytyväinen tähän tapaan, jolla vedimme päivän, eli siten ettemme alkaneet ahnehtia kohteita enempää. Jäi aikaa nauttia siitä missä oli.
Kelingkingin jälkeen kaipasimme uimaan ja päätimme lähteä Crystal Beachille, joka oli ihan kiva paikka, mutta jota en kuitenkaan suosittele, jos on esimerkiksi vain päiväretkellä. Se on jotenkin niin…tavallinen. Pohja muuten on tosi terävää settiä ja pitää mennä pitkälle mereen ennen kuin on uimasyvyydessä. Mitään vikaa siinä ei kuitenkaan ollut, päinvastoin, nautimme rannasta, aurongosta ja toisistamme tosi paljon.

Kelingkingissä on myös jyrkänteiden lisäksi aivan fantastisen näköinen todellinen paratiisirannan poukama, mutta sinne päästäkseen on mentävä todella vaarallinen ja fyysisesti vaativa kävelyreitti. Mies ei korkeanpaikankammoisena voinut harkitakaan sinne menoa, vaikka olisikin fyysisesti sen pärjännyt. Itse en pelännyt fyysistä rankkuutta enkä korkeutta, vaan enemmänkin häthätää risuista kyhättyjen rakenteiden kestävyyttä ja maakerroksen sortumista, joten vähän känkkäränkkänä jouduin jättämään homman välistä. Kamalan ärsyttävää, kun olet tullut maapallon toiselle puolelle tekemään ihania juttuja ja sitten et kuitenkaan tee. Ehkä kuitenkin fiksu ratkaisu, koska sekä kunnossani että ketteryydessäni on huomautettavaa.

Rannalle uskaltautui vain pieni kourallinen ihmisiä. Veikkaan lähinnä fitness/lifestyle-bloggareita, joille kunnon selfie on sen verran kovaa valuuttaa, että pieni hengenvaara on ihan jees. Jonkinverran noita selfie-ihmisiä onkin joutunut maksamaan hengellään niistä parhaista selfieistä tuolla jyrkänteillä. Meno oli niiden suhteen ihmeen villiä ja varomatonta ottaen huomioon, että minkäänlaisia turvajärjestelmiä ei ole.
Otettiinkin mekin selfietä, totta kai, mutta sellaisia turvallisia keski-ikäisten versioita.
Toinen päivä Nusa Penidalla meni muiden kiinteiden ja ruskettuneiden parikymppisten kanssa (LOL) vesiurheilun merkeissä. Valitsimme randomilla Octopus-divingin, joka oli erittäin iloinen yllätys kaikin puolin. Mies sukelsi ja minä kokeilin snorklausta ensimmäisen kerran. Vene oli siisti, ryhmä ihan sopiva ja sukellusjätkät puhuivat riittävästi englantia ja pitivät meistä hyvää huolta. Pelkäsin venematkalla ensimmäiseen kohteeseen ihan hirveästi, sellaista hyvää pelkoa, jännitystä. Mentiin kovaa ja aallot olivat taas isoja ja pehmeitä. Ensimmäinen snorklauskohteeni jännitti minua niinikään hirveästi, koska en tiennyt onko se jotenkin vaikeaa. Saksalaiset pojat tsemppasivat ja neuvoivat kuinka toimia, kun näkivät jännitykseni (vaikka yritin peittää sitä ja olla coolisti). Otin pelastusliivin päälleni ja snorklausoppaani Bobby halusi minun lisäksi pitävän kiinni pelastusrenkaasta. Hän kuskaili minua sillä sitten oikeaan suuntaan ja katsoi perääni oikeastaan lähes koko ajan. Kun laitoin pään veteen, kävi kuten kaikki sanovat; kaikki rauhoittui ja ei pelottanut enää. Aluksi näin enemmän sukeltajia kuin kaloja allani, mutta Bobby vei minut eri kohtaan ja tuli muutakin nähtävää; vauvahai ja kolme paholaisrauskua eli mantaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lopulta minulle tuli huono olo, koska ilmassa oli niin paljon bensankäryä. Kohde oli älyttömän suosittu rauskujen takia ja siksi paikalla oli varmaan sata sukeltajaa, pirusti paljon snorklaajia ja aivan liikaa veneitä käryttämässä. Huonovointisuus jatkui veneeseen nousemisen jälkeen puolisen tuntia, onneksi seuraavaan kohteeseen oli matkaa.

Tällainen bensankäry ja ruuhka ei ole hyväksi ympäristölle ja siitä tulikin mieleen, että nostan hattua sukellusfirmallemme siinä, että he käyttäytyivät ympäristöä kunnioittaen siinä määrin, kun se tuolla alalla käy päinsä; vesipulloja ei jaettu, vaan vesi tarjottiin isosta säiliöstä omiin pulloihin tai tiskattaviin mukeihin, eväät oli pakattu pestäviin astioihin ja he myös organisoivat roskankeräystalkoita saarella viikottain. Meille ohjeistettiin olemaan hiljaa ja paikallaan, jos mantat tulevat, mutta muiden sukellusfirmojen oppaat siellä huusivat ja mesosivat ihan täysillä vastaavassa tilanteessa eli vastakkaisia arvoja oli myös nähtävissä. Joku yritti jopa kalastaa rauskuja pitkällä siimalla, mutta oppaani Bobby kävi keräämässä siiman rullalle jonkun toisen snorklausoppaan kanssa. Seurasin hämmentyneenä tätä hommaa vedessä kelluen ja vasta jälkeenpäin veneessä selvisi, että Bobby oli asialla ja että mitä siinä oikein tapahtui. Siima näytti seuraavan rauskuja, joten luulin aluksi niiden erittävän jotain mennessään.

Tässä ei nyt ole tarkoitus nostaa ylos ”omaa erinomaista valintaa”, koska se tehtiin täysin satunnaisesti, vaan suositella muille tätä hyväksi havaittua.
Takaisin snorkalaukseen; seuraavassa kohteessa menimme matalaan kohtaan, jossa oli alla mielenkiintoista korallia. Ilmeisesti kuitenkin kuollutta, koska ei ollut värikästä. Tässä kohtaa uskalsin kokeilla jo ilman liiviä ja se oli uskomattoman helppoa! Vesi kannatteli minua kuin minullla edelleen olisi liivi päällä! Villiinnyin tästä ja aloin ihan vallattomasti mennä joka paikkaan, kun meni oli ketterämpää ilman liiviä. Tässä kohtaa Bobby lakkasi valvomasta minua niin tarkasti ja näytti vain välillä, että mihin suuntaan pitäisi mennä. Tämä matala kohta oli minusta kaikkein mielenkiintoisin ja näin erilaisia tavallisia kaloja. Mikä vapaus! Siinä sitä vaan muita naisina lekotteli valtameressä snorkkelin kanssa.
Kolmas snorklauskohde oli syvässä kohdassa ja siinä pointtina oli isot kalat, joita kutsuttiin parvena paikalle heittelemällä riisiä veneen kannelta. Ei enää niin kiintoisaa.
Vaikka olimme samalla pikkuveneellä mieheni kanssa, niin hengasimme enimmäkseen eri porukoissa, koska toinen sukelsi ja toinen ei. Hänellä kokemukset olivat yllättävän erilaisia kuin minulla sen osalta, mitä tuli veden alla havainnoitua.
Nusa Penida ja Bali vähän muutenkin on muuten ihan erinomainen kohde saada ensinnäkin karsea maailmantuska turismin vaikutuksista ympäristöön ja kulttuuriin vertaamalla ympäristöä Suomeen ja ihmisiä itseenä. Toisaalta on huikeat mahdollisuudet kehittää älytön ulkonäkökompleksi vertaamalla itseään muihin turisteihin. Nusa Penidalla etenkään ei käy ketään tälläisiä normaaleita suomalaisia, vaan pelkästään tasaisesti ruskettuneita juuri parinkympin ylittäneitä beibejä komeiden boyfriendiensä tai yhtä kuumien kavereidensa kanssa. Luonnollisestikin lähes alasti koko ajan (=todella pienissä uikkareissa) tai vaihtoehtoisesti jossain pakasta vedetystä hulmuavassa mekossa. Kiva siinä sitten tällaisena enemmänkin punakkuuteen ja tanakkuuteen taipuvaisena pyöriä niiden seassa pukeutuneena valkoiseen aurinkorasvakerrokseen tai mihin nyt burkhaan milloinkin pitää pukeutua palamisen välttämiseksi. Hellevaatetukseeni kuuluu myös lierihattu ja tukkahan on toki suomalaiseen tapaan lätässä kuten aina muulloinkin. Näihin beibeihin ei päde luonnonlait ollenkaan, tukka on useimmilla kuohkea ja kauniisti levällään tai jollain boheemilla tuuhealla letillä eikä todellakaan valu hiki ikinä missään, vaan aina ollaan valmiina ottamaan se täydellinen selfie oltiin sitten rotkon tai uima-altaan reunalla.
Aikuisena naisena osaan tietysti suhtautua tähän ihan hyvin. NOT. Onneksi mieheni niin kovasti tykkää minusta ihan näinkin, niin pystyn suhtautumaan tähän hyväntuulisen ironisesti ja jopa iloitsemaan miesnäkökulmaa ajatellen hyvistä maisemista. Chrystal Bayn ruuhkaisella rannalla valitsin ihan tahallaan sellaisen paikan, jossa näkymä oli erityisen viehättävää.
Nusa Penidassa emme käyneet rannoilla ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Helle ja kulttuuri vei voimat yllättävän hyvin ja omalla pienellä uima-altaallakin oli mukavaa olla etenkin iltaisin aurinkotuolissa maaten ja tähtiä katsellen. Oma resort tuntui sellaiselta keitaalta, jossa aivot eivät surraa ihan niin täysillä muuhun ympäristöön verrattuna. Tähän toki auttaisi varmasti paljon matkustelukokemus vastaavissa paikoissa, jolloin ei tarvitsisi ihan niin kovasti kaikesta hämmästyä.

cofcofcof

Viimeisenä Nusa Penidan aamuna ajoimme skootterilla rantaan katsomaan auringonnousua ja seurailemaan mereltä palaavia kalastusveneitä. Olisin halunnut kerätä pois ne muutamat roskat, mitä rannassa oli, mutten tajunnut tuoda muovipussia mukana. Juuri sellainen täydellinen rantahetki omiin mietteisiin vajonneena tuijottaa merelle ja nauttia olosta. Siellä ollut juuri ketään muita lähistöllä, joka on tavanomainen tilanne kaikilla muilla rannoilla kuin niillä, jotka on nimetty saaren käyntikohteiksi. Muutamia kulkukoiria, leikkiviä lapsia ja jokunen kalastaja voi näkyä tavallisilla rannoilla, mutta ei juurikaan muita turisteja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarkennan vielä edelliseen, että tilanne olisi ollut aivan täydellinen muuten,  mutta miehellä oli meneillään Bali-bellyn kivuliain vaihe ja noin tunnin päästä rannalle ajelehti jokin kuollut eläin. En mennyt katsomaan lähempää, mutta veikkaan että juuri se eläin, jota en halua nähdä enkä sanoa ääneen. Mies sanoi, että taitaa olla hyvä aika lähteä. Näihin lauseisiin tiivistyykin mainiosti Nusa Penida. Paljon rauhallista, hyvää ja ihanaa ja loput inhottavaa. Ja välillä sattuu.

Mainokset

Ummikot Aasiassa -Bali

Nyt seuraa muutama postaus Balin matkailusta. Matkalla on ollut kivasti aikaa kirjoitella ja ajattelin, että ehkä näistä kokemuksistani voi olla jollekin vaihtoehtoisesti huvia tai jopa hyötyä omaa matkaa suunnitellessa. Minulla on ei ole aiempaa kokemusta reissuista Aasian suuntaan ja sen kyllä huomaa.

Lentomatka Balille oli, noh, pitkä. 5h 30 min + 9h 20 min.

Onnistuin ottamaan lentämisestä ilon irti ja nukuin paljon ja lopun aikaa jumitin. Ei edes alkanut puuduttaa, vaan oli enemmänkin kiva tunne kiireisten viikkojen jälkeen olla tekemättä paljon mitään. Koneenvaihto Dohassa oli mielenpainuva; kenttä oli iso ja hieno ja ulkoilma aivan älyttömän kuumaa. Lentokoneesta putkeen kävellessä oli kuin olisi ollut aurinkoon jätetyssä suljetussa muovipussissa. Vaikka oli yö. Onnistuimme lyöttäytymään vaihdon ajaksi yhteen suomenruotsalaisen surffaripariskunnan ja yksin matkustavan tyttösen kanssa, joten hetken olimme aivan oikeita, sosiaalisia travellereita.  Ei yhtään meidän tapaista tällainen vuolas sosiaalisuus vieraiden kanssa.

Lähdimme Suomesta illalla, koneenvaihto oli keskellä yötä Dohassa ja lento Balille laskeutui paikallista aikaa illalla, joten meillä oli vajaavaisten laskelmieni mukaan vuorokauden putkeen joko iltaa taikka yötä eri aikavyöhykkeillä.

Balin lentokenttä tuntui myös aivan himmeän kuumalta! Kuskin otimme suomalaisen matkatoimiston kautta, koska halusin jättää välistä taksisekoilun vieraassa kulttuurissa heti alkuun. Kuski oli sovitusti vastassa, mutta jotenkin hän jäi meiltä huomaamatta aluksi ja paikallinen taksikulttuuri yritti ulottaa lonkeroitaan ja hämmentää meitä ihan huolella. Kun oikea kuski löytyi, alkoivat asiat luistaa hyvin ja pääsimme ensimmäiseen kohteeseemme Sanuriin.

Olin ensimmäisen yön osalta varannut meille suhteellisen hintavan ja tasokkaan majoituksen (Lily Luxury Suites), koska arvasin, että näin erilainen kulttuuri voisi muuten käydä turhan jännittäväksi. Kyseessä oli neljän huoneen villa, jossa meitä odotti miellyttävä ranskalaisrouva henkilökuntineen. Kun taksi pysähtyi kohteeseen, kävi hetken mielessä, että nyt ollaan kyllä väärässä paikassa. Katu oli syrjäinen, kapea, pimeä,hiljainen ja pelottavan oloinen. Kaikkea muuta kuin kutsuva. Myöhemmin selvisi, että näin se homma toimii täällä päin. Kun pääsimme portista sisään, meillä oli huone aivan paraatipaikalla ja ei kun vaan tervetuliais-smoothieta käteen altaan reunalla.

P9180120.JPG

Villamme oli kaunis ja erittäin siisti, vaikka jotkin yksittäiset pinnat olivatkin jo vähän aikaa nähneitä. Emäntämme Lily istahti seuraan ja selosti ihan suoraan mitä meidän kannattaa tehdä sinä iltana; ensin uimaan, sitten puoli kilsaa pimeitä ja hämysiä katuja left-right-left ja parisataa metriä, niin siinä on ihan kiva ravintola ja live-musiikkia. Hän myös kyseli matkasuunnitelmaa muuten ja vastaili hämmentyneisiin kysymyksiimme.

P9190123.JPG

Juttelimme jälkeenpäin kahdestaan, että tämän intervention olisi voinut kokea tungettelevana, mutta toisaalta emme ikinä emmekä millään ilveellä olisi saaneet itse tajuttua samoja asioita ja olisimme varmaan käyttäneet illan paljon huonommin. Ei nimittäin ole ihana meidän juttu lähteä kulkemaan kapeita, hiljaisia ja pimeitä kujia pitkin pääkadulle, jos ei olisi nimenomaisesti kerrottu, että se ON turvallista ja vapaana kulkevat koirat VAIN räkyttävät ohikulkijoille, EIVÄTKÄ pure. Saatika että olisimme osanneet selvittää missä tämä pääkatu edes on, tai että mihin suuntaan sitä kannattaa ja ei kannata mennä. Ensimmäinen ilta oli ihana, löytyi se viihtyisä ravintola, live-musiikki ja uima-altaassa pulikointi tuntui ihan täydelliseltä.  Pimeys oli nimenomaan hyvä uutinen siinä kohden.

Olen huomannut, että ainakin omalla kohdallani kaikkein hämmentävin kohta on juuri uuteen maahan tai kohteeseen tuleminen. Ideaali olisikin selvittää ja suunnitella mahdollisimman hyvin siirtyminen lentokentältä majoitukselle ja jopa ensimmäinen kokonainen matkapäivä. Huomaan olevani itse niin pölmystynyt uusissa paikoissa, että jään herkästi turhaan jumittamaan paikalleen, kun aivot yrittävät prosessoida uutta tilannetta. Hyvällä suunnittelulla pystyy ehkä välttymään turhilta epämukavilta tilanteilta kyydin etsintään liittyen. Lentokentillä paikalliset kuskit kyllä näkevät ketkä ovat uunoja ja ottavat siitä irti kaiken hyödyn. Vaikka olisikin menossa kohteeseen vaikkapa junalla tai vuokra-autolla, niin pienellä etukäteisselvittelyillä välttyy kantelemasta turhan päiten matkatavaroita vääriin suuntiin.  Paluumatkaan mennessä on yleensä ehtinyt sopeutua paikkaan jo sen verran, että käytännöt ovat jokseenkin  tuttuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tylsimykset

Pikkukaupungissa kun asumme, niin kaupungilla on paljon ”tuttuja naamoja” eli ihmisiä, joita säännöllisesti näkee. Joitain jopa moikataan, vaikkei muista miksi. Joidenkin kanssa voi vaihta muutaman sanankin aika tuttavallisestikin, vaikka emme tunn toisiamme. Yksi lähikaupan kassa kommentoi kovasti ostoksiani ”kuin sä viittiin tällaista koirankakan näköistä ostaa?” ja huikkaa lähibaarin terassilta, että ”määhän en täällä sitten usein käy, haahhhahaaa!”, kun satuin kävelemään ohi.

Näitä naamoja on satoja, jotka tunnistaa, muttei mistään erityisestä syystä.

Yksi pariskunta on sellainen, joita näen koko ajan jossain, olen nähnyt jo vuosia. En ole koskaan muistaakseni jutellut kummankaan kanssa. Jostain syystä moikkaamme naisen kanssa toisiamme. Jos mies on liikkeellä yksinään, niin emme moikkaa. Jos he ovat molemmat liikkeellä, niin molemmat moikkaavat. Miksi näin? Ei voi mistää tietää.

He ovat tosi usein liikkeellä yhdessä, mies ja nainen. Ei koskaan kumpikaan erikseen eikä pariskunta yhdessä kenenkään muun aikuisen kanssa. Usein heillä on myös mukana lapsi tai lapsia. Etenkin kun lapset olivat pienempiä, mietin usein, että miten näillä voi olla aikaa kävellä aina peräkkäin? Eikö olisi ajankäytöllisesti taloudellisempaa, että toinen kävisi ruokakaupassa ja toinen veisi lapset sinne, minne ne nyt pitääkin viedä? Miksi kävellä nämä kaikki paikat läpi peräkkäin?

Vuosien aikana olen tullut monenlaisiin lopputuloksiin asiasta.

Ehkä mies on mustasukkainen ja ei halua, että nainen kulkee ympäriinsä yksin tai lasten kanssa ilman valvontaa (miksi muuten juuri mies sitä olisi?)?

Ehkä he ovat typeriä, eivätkä tajua miten tehotonta on hoitaa asiat noin, että aina molemmat hoitavat ne? Eivät vaan tajua, että voisivat ottaa omaa aikaa tai että saisivat nopeammin asiat hoidettua erikseen.

Ehkä he ova vaan niin kertakaikkisen tylsiä, että eivät tosiaan keksi muuta tekemistä kuin kävellä peräkkäin ruokakaupassa (tai missä nyt kävelevätkin) pienten (myöhemmin jo isompien) lasten kanssa?

Nyt sitten muistutuksena kaikille, jotka tässä kohtaa miettivät, että hanki oma elämä ja ainakin nyt parempi lääkitys, että minulla on ollut lähemmäs kymmenen vuotta aikaa kerätä nämä ohimenevät ajatukset. En ole siis viettänyt unettomia öitä tämän asian kanssa. 

Eilen näin miehen yksinään kaupungilla (luonnollisesti emme moikanneet). Ensimmäisen kerran  minulle tuli mieleen ihan uudenlainen ajatus. Entäpä jos he vaan viihtyvät tosi hyvin toistensa seurassa? Mitäs, jos heillä on oikeasti mielenkiintoinen ja kiva elämä, jonka haluavat nimenomaan yhdessä jakaa? Mistäpä näitä tietää.

Mitähän tämä kertoo minusta, että tämä ajatus ei koskaan aiempina vuosina ollut osunut mieleen?

 

 

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Mielen harjoituksia

Olen harrastanut kuluneen puolen vuoden aikana erilaisia mielen harjoituksia. Ensinnäkin joogaa, joka tuntuu monella tasolla tosi epämiellyttävältä, mutta toisaalta kuitenkin hyvältä. Joogaohjaajani on saanut mieleni nöyrtymään enemmän kuin kukaan aiemmin. Olen lähtökohtaisesti haluton tekemään harjoitusta. Hänen miellyttävä puheenrytminsä yhdistettynä salin mukavaan tunnelmaan saa minut kuitenkin pidättäytymään lähtemästä sieltä ovet paukkuen, vaikka asennot tuntuvat toisinaan aivan epäinhimillisiltä. Alistun mielessäni ajattelen, että ”ei vittu, ihan sama, teen mitä täytyy tehdä”. Jotkut voisivat kutsua sitä flowksi.

Jooga on ollut erinäisistä syistä johtuen hyllyllä nyt tässä jonkin aikaa, mutta olen löytänyt myös toisen tavan alistaa mieltäni, tai harjoittaa sitä. Riippuu näkökulmasta. Olen ollut auttelemassa Kirjekaverimiehen töissä.

Taustana voidaan todeta, että minulle vaikeimpia asioita maailmassa on se, että joku (mies) käskee ja pitää totella. Ihan yhtä epäominaista toimintaa minulle on asioiden järjestely ja kaikki siivoukseen viittaava toiminta. Jos oikein haluaa mieltäni kiduttaa, voi vaikka laittaa minut tekemään uudestaan jotain, minkä olin juuri äsken kuvitellut saavani valmiiksi. Hirvittävin kaikista on kuitenkin pikkutarkkojen asioiden loppuunvieminen.

Kirjekaverimiehen työpaikalla kaikki nämä yhdistyvät suloiseksi massaksi. Hän ohjeistaa minut ylimalkaisesti tekemään jotain tärkeä ja pikkutarkkaa. Koska en tajua asian päälle mitään, tottelen mitä sanotaan enkä osaa huomioida seuraavaa työvaihetta millään lailla. Teen siis ihan oikein. Harmi vaan, että seuraava työvaihe kuitenkin paljastaa tarpeen tehdä osa tai koko alkuperäinen homma uudestaan, koska en ole osannut huomioida sitä alkuvaiheessa.

Tämänhetkisen projektini tavoitteena on siirrellä asioita paikasta A paikkaan B ja järjestää ne prikulleen oikeaan järjestykseen. Sitten kun olen saanut työn melkein tehtyä, ilmestyy jostain lisää ja koko systeemiä pitäisi siirtää pari pykälää eteenpäin. Kun se on tehty, lähtee vastaasti taas muutama siitä väliltä pois jostain satunnaisesta kohdasta. Ja näitä jokunen toisto.

Että sellaista kivaa.

Välillä ei ihan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta eipä sen väliä; loppuun se pitäisi silti tehdä.

Saan tästä touhusta epätoivon tunteiden lisäksi jotain sairasta tyydytystä. Aiemmin olen tehnyt Kirjekaverimiehen työpaikalla muita ärsyttävän turhauttavia pikkuhommia, mutta tämä on isompi kokonaisuus. Saapa nähdä löytyykö minusta sitkeyttä viemään sen oikeasti loppuun, vai meneekö kertakaikkisesti käpy ennen sen valmistumista. Minulla ei ole mitään oikeaa velvollisuutta sitä loppuun saattaa, joten on ihan ok myös keksiä jotain parempaa tekemistä ja jättää projekti jollekin, joka niiden kanssa pärjää paremmin. Niinkuin vaikka ihan kelle tahansa muulle. Toisaalta on aina jotenkin erikoisen hienoa saada jotain loppuun tehtyä juuri siellä, koska työn luonne on niin riemastuttavassa ristiriidassa omani kanssa.

Mainittakoon myös, että saan mistä tahansa pyörimisestä siellä ihan älyttömästi tyttöystäväpisteitä. Jokin Kirjekaverimiehen sielussa ilmiselvästi kehrää, kun pyörin hänen työpaikallaan ihan missä tahansa asioissa, vaikka sitten vain syömässä keksejä ja olemassa iloinen.

Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

On se nyt saatana!

On tämä ruuhkavuosielämä kertakaikkiaan ihmeellistä, että miten se voi tuntua niin raskaalta, vaikka kaikki on tosi hyvin. Elämä vaan on niin kovin täyttä kaikin puolin. Meillä ei ole perheessä mitään ihmeempää, ihan terveitä kaikki ollaan ja kaikilla menee ihan kivasti töissänsä ja missä nyt kaikki päivänsä notkuvatkin. Silti päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat yksiä hujauksia ja ”mitään” ei ehdi tehdä.

Välillä skarppaamme siten, että pesemme pyykkikorit tyhjiksi, teemme isot ruokaostokset ja valmistamme ruokaa valmiiksi monen päivän tarpeisiin. Siinähän on sitten seuraaville päiville jäätävä ihan hirveästi aikaa, kun ei tarvitse niitäkään vähään aikaan hoitaa? Eipä muuten jää. Kummasti siinä aina tulee kuitenkin jotain, jonka seurauksena sitä illalla on ihan samanlainen aivan sippi olo, kun kaikkina muitakin iltoina. Sellainen olo, ettei millään jaksaisi pestä hampaita mistään vaativammasta toimenpiteestä puhumattakaan. Vaativalla toimenpiteellä tarkoitan esimerkiksi ihokarvojen sokerointia ja muuta vartalonhoitoa.

Välillä otan niissäkin spurtin ja hoidan kaiken kerralla. Joskus jaksan rasvailla itseäni ihan useammankin illan putkeen, mutta sitten kun se jää, niin sitten se jää. Silloin käy niinkuin tänään joogassa, että ällöttyy omista korppujaloistaan ja vetää kiukulla läpi joogan miettien ihan muita asioita kuin Ujjayi-hengitystä. Nimittäin sitä, että mikä helvetti minua oikein vaivaa, etten saa pidettyä itseäni edes suhtkohtviehättävässä kuosissa sitten millään. Olen ollut tällä viikolla paljon vapaalla töistä ja aivan jopa panostanutkin ulkonäköön hiusten ja kasvojenhoidon osalta, mutta samalla toinen pää eli kaikki polvestä alaspäin, on ihan rappiolla. Miten paljon sellaiset aina viehättävänoloiset naisihmiset oikein käyttävät aikaa kauneusrutiineihin? Ja mitä he jättävät tekemättä pitääksen tasoa yllä

Viimeisen kahden vuoden aikana erilaiseen kauneudenhoitoon (voiko käyttää sanaa kauneudenhoito, jos kyseessä on enemmänkin siedettävyyden rajalla horjahtelu?) aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja silti siinä onnistuminen on heikompaa kuin ikinä. Pitääkseni itseni sellaisena, että itse pidän itsestäni, oman ulkonäon (fyysinen kunto mukaanlukien) hoitamiseen pitäisi varata päivässä useampia tunteja ja sen lisäksi aika merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Tämä tuntuu eriskummalliselta, koska en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen ja vaatimustaso ei missään nimessä ole millään naistenlehtitasolla. Ei siis ole niinkään intresseissä, että alkaisin yhtäkkiä näyttää fotoshopatulta kaksikymppiseltä tai yhdeltäkään Kardashianilta, vaan nimenomaan mukiinmenevältä versiolta ihan omasta ikäluokastani, jota näkee ihan oikeassa elämässä. Mutta kun se ei nyt vaan onnistu minulta millään.

Olenkin nyt tietyllä tavalla luovuttanut ja alkanut elää sellaista sitten kun-elämää. Sitten kun olen eläkkeellä, nimittäin. Vähän olisi vielä matkaa siihen. Nelisenkymmentä vuotta enää ja ehkä minullakin on sitten sileät jalkapohjat ja varpaankynsissä lakkaa ja silloin näytän varmaan ihan mukiinmenevältä 72-vuotiaalta naiselta. Toivossa on hyvä elää.