Valittaisko meidät pariksi?

Katsoimme eilen VIHDOINKIN Ensitreffit alttarilla-avausjakson. Ihan lemppariohjelmani. Suosittelen erittäin lämpimästi pariskunnille katsottavaksi yhdessä, koska siinähän oli ainakin viime kausilla ja näytti olevan nytkin aina välillä sellainen ”teoriaosuus”, josta saa sitten hauskasti jutunjuuren oman suhteen miettimiseen.

Ihan kiva jakso oli, ja ehdin taas tippa linssissä katsella noita hääpukujuttua. Nuo pukuhommat olen harmittavasti missannut niin vanhojen tanssien kuin häidenkin suhteen, joten hääpuvut ovat minulle jonkinlainen heikkous. Minussa kuitenkin asuu vieläkin se kuusivuotias prinsessamekkoja piirtelevä lapsi. Ohjelman morsiamille löydettiin todella kauniit ja sopivat hääpuvut!

Kuten aiemminkin, kun katson jotain ohjelmaa (nyt en olekaan puoleen vuoteen melkein katsellut, muutenhan olisin siitäkin raportoinut blogissa ;D), Kirjekaverimies katselee minun katselemistani eikä ohjelmaa. Eilen hän oikein asettui minua vastapäätä seuraamaan, että mitä mistäkin olen mieltä. Jostain syystä minua nolostuttaa itkeä tai liikuttua hänen edessään, vaikka hän siitä kovasti pitääkin. ”Jotenkin sä annat palan itsestäsi, kun liikutut noista hääpuvuista.”

Ensitreffeissä hääpukujen lisäksi minua liikutti, kun ajattelin omaa suhdettamme. Olisivatko asiantuntija valinneet meidät pariksi toisillemme? Millä perustein? Jotenkin tuntuu, että ei kukaan olisi voinut arvata, että meillä toimisi tämä näin hyvin. Olisin esimerkiksi ulkonäöllisesti valinnut ihan toisentyyppisiä miehiä. Jääkaappipakastimethan ovat tunnetusti minun miesmakuni, tai olivat. Kirjekaverimies itse totesi yksi yö, että ”niin sä silloin oisit halunnut jääkaappipakastimen, mut nyt sait tosi hyvän kylmälaukun”.

Ja sitten taas toisaalta; meidän suhdettamme edelsi puolen vuoden teoriaosuus, jossa kävimme yhdessä läpi tarpeitamme ja mieltymyksiämme varmasti enemmän kuin kolmekaan asiantuntijaa olisi osannut, emmekä silti meinanneet tajuta mitään. Silloin kun suhde muuttui fyysiseksi, niin tunsimme toisemme varmasti paremmin kuin moni jo vuosia suhteessa ollut. Meinasi nimittäin kirjekaveruus luisua vähän niinkuin syvällisyyden puolelle…

Pitkästä aikaa muistinkin, että olihan meillä yksi asiantuntija touhussa mukana ihan alusta, vaikka en asiantuntijalausuntoa silloin miksikään laskenutkaan. Kerroin hyvin alussa jo yhdelle ystävistäni, että olen törmännyt Kirjekaverimieheen Tinderissä, koska tiesin hänen toisen ystävänsä olevan Kirjekaverimiehen lapsuuskaveri. Ystäväni piti heti puolen tunnin mainospuheen siitä, kuinka Kirjekaverimies ihan todellakin-todellakin-todellakin on hyvä tyyppi (vaikkei häntä henkilökohtaisesti tuntenut).

Siitä lähtien hän tyylilleen uskollisen uteliaana on seurannut vaiheitamme herkeämättä, ollut koko ajan sitä mieltä, että tämä voisi olla hyvä juttu. Voin vain kuvitella mikä kuhina on käynyt, kun nämä kaksi ystävystä, joista toinen tuntee minut ja toinen Kirjekaverimiehen, ovat vertailleet ominaisuuksiamme ja historioitamme maalaillen meille yhteistä tulevaisuutta jo paljon ennen kuin kiinnostuimme toisistamme sen kummemmin. Terveisiä vaan sinne Ensitreffit alttareiden tuotantoon, että jos ei tämän kauden asiantuntijoilla saada hyviä pareja muodostettua, niin täältä voi kysyä etsivätiimin yhteystietoja. 

Katsoimme eilen toistakin tosi-tv-ohjelmaa! Exiä rannalla. Se oli juuri sitä sekoilua, mitä osasin odottaakin. Tatun kohdalla mietin ääneen, että mistä mä tuon Tatun tunnen? Ihan varmasti tiedän sen jostain! Kirjekaverimies lopetti hetkeksi minun katselemiseni katselemisen ja näytti minulle hetken kuluttua Tatun profiilin. Ja minähän olen ollut päiväkodissa ihastunut Tatuun. Tai en ehkä oikeasti ollut vaan osallistuin vaan massahurmokseen, kun halusin olla kuin muutkin. Silloin jopa tädit joutuivat puhumaan asiasta tyttöjen vanhemmille, kun Tatun ei annattu olla päväkodissa rauhassa. Harvoin kadun syvästi asioita, joihin olen kuusivuotiaana syyllistynyt, mutta tämä massaliikkeeseen osallistuminen näyttää ohjelman perusteella tehneen peruuttamatonta vahinkoa Tatun itsetunnolle ja omakuvalle. Ehkä hänestä olisi kasvanut ihan mukava ja normaali ihminen, jos olisi saanut eskarissa olle rauhassa tytöiltä? Tai sitten ei. Silti tunnen piston sydämessäni.

Mahtavaa, että TV on taas osa elämääni ainakin näiden kausien loppuun saakka! Tämäkin päiväkotitieto tuo varmasti huikeasti lisäarvoa blogin lukijoille. Ei kun ei. No ei se mitään; julkaisen sen silti!

Ihanaa sunnuntaita murut!Minä lähden nyt töihin 🙂

Tinder Match!

Viime yön jouduimme taas viettämään Kirjekaverimiehen kanssa erillään kohtuuttoman suuren lapsimäärän vuoksi, joten chattailyksihän se taas kerran meni. Ihan kuin ennen vanhaan, ennen kuin meistä tuli me. Fiilistelimme sitä, että mehän olemme tosiaankin matchanneet Tinderissä. Ai että! On ihan päässyt unohtumaan koko Tinder-vaihe, koska enimmäkseen tuntuu siltä, että näin on ollut aina.

Vaikka meidän stoorimme on on nyt tässä vaiheessa Tinderin ansiosta, miellän Tinderin edelleen vain viihdevälineeksi vailla kovinkaan realistisia onnistumismahdollisuuksia. Siitä huolimatta ilman Tinderiä emme todellakaan olisi tässä. Me kaksi emme mielestäni olisi voineet tavata missään muualla, koska kuten olen kertonut, Kirjekaverimies on muissa yhteyksissä ihan erilainen kuin kahdestaan.  Lisäksi vaikka hän onkin tällä hetkellä suurinpiirtein ainoa mies, jota ollenkaan ”näen”, ei hän ollut sitä ennen perinpohjaista tutustumista. Ilman näitä vaaleanpunaisia aurinkolaseja hän olisi ihan tavallinen mies kaikkien muiden joukossa.

Mutta nyt. Tänään olemme tosiaan kilpaa kuorineet perunoita neljälle lapselle ja kahdelle aikuiselle ja urakoineet kuudelle lautaselle niiden lisäksi lihapullia, kastiketta ja kasviksia erään Tinder-matchin kanssa. Ateriankokoamisrutiineissa vielä vähän harjoiteltavaa, koska sykkiessämme ympäri keittiötä meinasimme tehdä yhden ylimääräisenkin lautasellisen. Naureskelimme, että viiden vuoden päästä noilla kolmen litran kattiloilla ei enää tee yhtään mitään, mutta siihen mennessä onneksi varmaan jo jokainen osaa sentään kuoria itse perunansa.

Että se siitä  viihdeväline-Tinderistä. Kirjekaverimies muuten poisti itsensä sieltä eilisen chatin aikana. Haikeaa.

Turvallisuus deittailussa – Näin vältät sarjamurhaajat ja stalkkerit

Monet (itseni mukaanlukien) ovat ihmetelleet, miten näinkin turvallisuushakuisena (lue:nynnynä) ihmisenä olen kuitenkin niin rohkeasti lähtenyt treffeille ihan täysin ventovieraiden kanssa. Olen tosiaan itsekin siitä vähän yllättynyt, koska en edes uskalla pomppia täysillä trampoliinilla (se voi ratketa!) enkä hakea hyviä työpaikkoja (”kun en kuitenkaan niitä saa”). Toisin sanoen olen sekä fyysisen satuttamisen että henkisten takaiskujen pelossa. Tämän ”riskideittailun” olen kuitenkin onnistunut perustelemaan itselleni tarpeeksi turvalliseksi harrastukseksi.

Tottahan se on; kaikissa deittipalveluissa on varmasti monenlaista vaarallista seuraa tarjolla ja ihmiset voivat esiintyä toisenlaisina kuin ovat tai ihan kokonaan toisina henkilöinä. Erityisen vaarallista tuollainen on tietysti lapsille ja nuorille, jotka ovat monesti aikuisia naiivimpia ja toisaalta hakevat huomiota joskus myös ihan äärikeinoilla sieltä mistä sitä onnistuvat saamaan. Jossain mielessä uskon, että pelkästään se, että olen (suhteellisen tasapainoinen) aikuinen, antaa tietynlaista turvaa näissä asioissa. Ihan jo siinäkin muodossa, että en kuvittelekaan pärjääväni yksin.

Olen nimittäin ottanut tavaksi treffeille lähtiessä lähettää jollekin ystävälleni kaikki tiedot siitä, kenen kanssa olen menossa ja minne. Joskus ne tiedot ovat hyvinkin vähäiset (ja niidenkään oikeellisuutta ei pysty varmistamaan), mutta kyllä usein lyhyenkin keskustelun jälkeen on tiedossa kuva, työpaikka tai edes jotain. Yleensä treffeillelähtöilmoituksessa lähetän jollekin kuvan, tiedot, nimen ja tapaamispaikan sekä tiedon siitä, mistä kontakti on alkanut.

”Nähdään Tinder-Tommin (kuva) kanssa torilla klo 14. Tarkoitus jatkaa siitä kahvilaan X, ravintolaan F tai puistoon G. On töissä siellä ja täällä.”

Vähän ehkä vainoharhaista olla näin tarkka, mutta tuskin siitä haittaakaan on. Sitä paitsi käytänhän heijastintakin, ja kondomia. Ja toisaalta ilmoitan turhemmistakin asioista välillä kymmenille kavereille instagrammaamalla jotain kakunpaloja, joita aion syödä.

Ilmoituksista puheenollen, tällainen turvatoimi lienee tehokkaimmillaan siten, että siitä kertoo sivulauseessa miehelle itselleen: ”Lähetin muuten sun kuvan ja tiedot mun kaverille siltä varalta, että satut olemaan sarjamurhaaja!”.

Olen kunnon salaliittoteoriamaisterina tehnyt suunnitelman myös siltä varalta, että tulisi halu lähteä jonkun kyydillä jonnekin, koska voihan niinkin ihan hyvin käydä. Siinä kohtaa nappaisin kuvan sekä rekkarista että miehen henkkareista ja lähettäisin kulloisellekin ”treffivalvojalle”.

Mielestäni itsestäänsalvyyksiä vieraita tavatessa kuuluu, että tapaaminen on julkisella paikalla sellaiseen aikaan, että liikkeellä on muitakin. Menen paikalle yleensä aina kävellen, enkä anna puhelinnumeroani, osoitettani tai sukunimeäni toisen tietoon ennen kuin olen ”todennut” miehen vaarattomaksi (tämänhän pystyy aukottomasti tietämään yhdellä tapaamisella, tai sitten ei..). Olen myös vähän vaikeuttanut Facebook-jäljittämistä siten, että näiden treffikuvioiden ajan Facebook-profiilikuvani ei ole ollut minusta. Tinder-kuvathan ovat profiilikuvista tehty kokoelma, jotka on todella monien nähtävillä. Pienemmillä paikkakunnilla on kuulemma mahdollista löytää Tinder-tuttavuuden Facebook-profiili syöttämällä hakukenttään etunimi ja paikkakunta.

En todellakaan ole mitenkään sen tyyppinen tapaus, että olisin kaikkien kidnappaaja-raiskaaja-kiduttajien ykköskohde, mutta olen selkeästi katsonut liikaa CSI:ta silloin kun exäni kanssa harrastettiin yhdessä edes tv:n katselua. Oikeastihan, jos joku sattuisi olemaan se super-psykopaatti, mitkään turvatoimet eivät riittäisi. Näiden varotoimien avulla uskon kuitenkin pitäväni loitolla ainakin sellaiset semihullut, jos ei muuta. Sitäpaitsi; kuka minusta huolehtii, jos en minä itse?

Kuvassa turhan tiedon huipentuma; Kahvi ja kakkupala muutaman päivän takaa!

Markuksesta

Joskus käy niinkin, että ”nettideittiä” ei tapaakaan oikeasti ja keskustelu tapahtuu yksinomaan netissä. Monien (siis to-del-la monien) kanssa on lähetelty muutama viesti puolin ja toisin ja sitten keskustelu on loppunut lyhyeen.

Äärimmäisen tieteellinen empiirisen tutkimustyön tulos tästä aiheesta

Miten nettideittikeskustelu tyrehtyy?

on seuraavanlainen

(Voisiko joku tehdä tästä jonkun piirakkadiagrammin?)

42% tapauksista mies on kadonnut linjoilta kuin tuhka tuuleen (raukkamaista neiteilyä muuten tämä!)

38% lopettamisesta johtuu siitä, että minä tulen siihen tulokseen, että jompi kumpi meistä ei ole sitä mitä toinen hakee ja sanon heipat. 

6% loppuu siihen, että tapaamme ja emme näe tarvetta tavata uudelleen. Saatamme kuitenkin satunnaisesti tekstailla ”Mitä kuuluu?”, mutta uskon olevani yhteisymmärryksessä kaikkien kanssa siitä, että emme tapaa uudelleen muuten kuin ehkä kaverimielessä.

5% loppuu siihen, että mies tulee siihen tulokseen, että en ole sopiva ja kertoo ystävällisen päättäväisesti haluavansa vain ja ainoastaan seksiä/ydinperheen/omia lapsia niin paljon, että lisättynä omiini yhteislapsiluku olisi liian suuri (hmm, kukaan ei vissiin kehtaa sanoa syyksi, että olen liian jotain tai en tarpeeksi urheilullinen). Joka tapauksessa näille nostan hattua.

3,6% en muista/jotain muuta

1,8% siihen että vedän ihan totaalisti herneet nenään ja vittuilen niin lujasti kuin vain ikinä osaan ja pystyn sekä lakkaan vastaamasta viesteihin tai poistan Tinder-kontakteista mielenosoituksellisesti halveksuntaa huokuen.

1% ei ole loppunut pitkänkään ajan jälkeen ja jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta.

1% johtuu siitä, että mies alkaa ahdistavasti jankata ja minä katoan hiukan peloissani paikalta.

0,7% mies vetää herneet rankasti nenään jostain ihan normaalista keskustelusta ja ilmoittaa dramaattisesti, että ”Nyt tiedän minkälainen ihminen olet! Hyvästi!” (Hitto, että jäi vaivaamaan, kun ei sitten kertonut, että minkälainen!)

Ja sitten on Markus.

Aivan mahtava kirjoittelukaveri! Kirjoittelua kesti kesällä hyvin intensiivisesti varmaan melkein pari kuukautta. Kesäpäivän kohokohtana toimi nimenomaan viesti Markukselta ja onneksi niitä tulikin usein pari päivässä. Pitkiä ja kiinnostavia aika usein, mutta joskus myös tylsiä (todennäköisesti niinä päivinä ollut työn alla joku toinen liian vahvasti häiritsemässä). Markus kirjoittaa omalla huolimattoman söpöllä tavallaan ja vaihtelevasti provosoiden. Viehättävää. Vertaukset ovat yllättäviä ja kekseliäitä ja punainen lanka on hetkittäin ”sopivasti” hukassa. Profiilikuva niin viimeisen päälle harkittu, että ulkonäostä tai tyylistä ei mitään käsitystä, mutta vaikuttaa hyvältä.

Palasin etsimään keskusteluketjua paljon sen jälkeen, kun se oli hiipunut enkä löytänyt sitä enää. Olin vähän nyreissäni, koska olisin halunnut printata sen talteen. Samoihin aikoihin löysin Markuksen uudelleen eri deittisivustolta (kyllä, muutkin näkyvät useammalla sivustolla). Menin tietysti heti nurisemaan tapahtunutta vääryyttä, mutta Markus sanoi poistuneensa kokonaan siltä ensimmäiseltä sivustolta ja niin tein sitten minäkin (en pelkästään tästä syystä).

Aika alkuvaiheessa jo sain käsityksen, että kiinnostavasta deittiprofiilista huolimatta Markus on vähän turhan ”poika” minulle, mutta yritin silti pariinkin kertaan ehdottaa tapaamista siinä onnistumatta. Olisin niin halunnut nähdä vastaako hän miltään osin sitä kuvaa, jonka olin päässäni rakentanut. Lisäksi ajattelin että, hänessä saattaisi olla potentiaalia jonkinlaiseen …hmm… tilanteeseen, jossa ei tulisi tylsiä hiljaisia hetkiä missään vaiheessa kenellekään, kerhomutsit ja naapurit mukaan lukien. Tai sitten osoittautuisi ihan hissukkafriikiksi, kukapa noista nettityypeistä tietää.

Koska en ole oikeasti Markusta tavannut, niin hän on minulle aika kuvitteellinen henkilö. Olen törmännyt Markukseen kaikkien deittiprofiilieni kautta ja sen perusteella uskon että moni muukin. Tunnistatko sinä Markuksen? Onko hän livenäkin kiinnostava keskustelija? Sopivan söötti ja samalla vähän röyhkeä?

Ja Markus*; Jos haluat tässä yhteydessä mainostaa omaa profiiliasi (eikö ole hyvä idea?), niin anna palaa 😉

*Henkilön nimeä ei olla muutettu.

Seksiä. Nyt.

Tinderin iloinen ominaisuus on tämä, että ihan säännöllisesti joku valopää avaa keskustelun tiedustellakseen hyvin nopeasti, että pääseekö pukille vai ei. Tänään. Nyt. Heti.

Joo, tykkään seksistä. Joo, niin varmaan moni muukin. Joo, joskus tekee mieli ihan vaan seksiä. Joskus silloinkin, kun tuollainen viesti puhelimeen kilahtaa.

Siitä huolimatta en vaan voi käsittää tuota lähestymistapaa. Olen itsekin nopean toiminnan nainen, mutta ei nyt silti tulisi mieleen alkaa vonkaamaan seksiä joltakulta, jota en ole ikinä edes tavannut. Voisiko siitä tulla mitään? Millä todennäköisyydellä tällainen ”Haluutko? – Joo!” -keskustelu johtaa edes siedettävään sänkykokemukseen (tästä pitäisi tehdä joku tutkimus…)?  En näe kerrassaan mitään huonoa siinä, että kaksi aikuista tapaa ja päätyy harrastamaan seksiä…oikeastaan millä aikataululla vaan. Sen sijaan ihan hirveän jyrkästi vastustan huonoa seksiä, jossa kemiat eivät toimi. En voi kuvitella tuon johtavan muuhun. Onko sitten niin, että laadulla ei ole mitään väliä, kunhan tapahtuu yhdyntä?

Jos joku kuitenkin onnistuu mainitulla lähestymistavalla ihan systemaattisesti saamaan hyvää seksiä, niin neuvoja otetaan vastaan. Heti kun alan muutaman profiilikuvan perusteella tietämään kenen kanssa kannattaa bylsiä, alan itse lähettää näitä viestejä ihan sarjassa kaikille päteville!

Ja mistä äkillinen tuohtumus aiheesta?

No viime yöltä tietenkin! Eilen minua lähestyi Tinderissä lähiseudulla lomaileva suomalainen mies, joka eteni juuri tällä järjestelmällä. Poikkeuksena lukuisiin muihin samanlaisiin, kirjoittelutyyli oli muuten hauska ja viihdyttävä, joten täystyrmäyksenkin jälkeen jatkoimme juttuja vielä pari tuntia ja tänäänkin vielä hetken matkaa. Hän kuulemma on ihan tositarkoituksella etsimässä parisuhdetta, mutta silti lähestyminen oli tuollainen. Mun profiilissani lukee, että en ole kiinnostunut yhden yön jutuista, joten WTF?

Asian voisi hoitaa niinkin, että pyytäisi ihan tavallisille treffeille ja päätyisi joko siihen yhden yön settiin, happily ever after-settiin tai sitten ei yhtään mihinkään. Silloin olisi edes mahdollisuus johonkin. Nythän tilanne on se, että täydellä varmuudella kumpikaan ei saa mitään. Olen tästä ihan omasta puolestanikin harmissani, koska periaatteen naisena en ”pääse” treffeille.

Periaate siis vältellä tökeröitä uunoja, jotka eivät arvosta muita.

Ja kenenkäs se piti vaan perhelomailla ja unohtaa Tinder-seikkailut? 

Jaahas, en kyllä just nyt muista.

Palaillaan, Antti

Mikä ihmeen palaillaan?! Tarkoittaako se, että lähettäjä odottaa viestiin jotain vastausta vai onko se hienovarainen tapa häilyen lopettaa keskustelu? Jo kolme Anttia, kaksi Juhaa ja muutama muu on tullut siihen tulokseen, että on tarvetta palailuun, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Olen lopettanut lukuisia keskusteluketjuja saatuani viestin lopussa tuon maagiseen ”palaillaan”-rivin. Hiljattain kävikin ilmi, että ainakin yksi palailija ei halunnut lopettaa yhteydenpitoa, vaan ilmaista etttä on juuri sillä hetkellä kiireinen. Hänen kanssaan otin tämän palailun ihan puheeksi ja hänen mielestään se ”etenkään aikamääreen kanssa” ei missään nimessä ole merkki kiinnostuksen lopahtamisesta. Olen siis mahdollisesti käsittänyt ihan väärin tämän deittailun koodisanan ja kadonnut toisen näkökulmasta ilman mitään selitystä tehden juuri siten kuin en haluaisi itselleni tehtävän. Olinhan kuitenkin tosi otettu, kun eräskin ystävällinen maajussi päätti yhteydenpidon kertoen rehellisesti syynä olevan sen, että minulla on jo lapsia.

Nyt mielessäni kaihertaa, että pitäisikö minun oikeasti vielä palata noihin keskusteluihin ja jatkaa niitä. Kyseesä on kuitenkin monta aivan mukavanoloista tavallista miestä, joiden joukossa voi olla ties mitä helmiä. Mutta sitten oikeasti… ”Moi, mitä tarkoitit tuolla palailulla silloin viikko/kaksi kuukautta sitten? Toivoitko mun lopettavan vai jatkavan yhteydenpitoa?…”.

Kyllä. Leimautuisin omituiseksi sekoilijaksi, joka ei ymmärrä antaa toisen olla ja kuka tietää, vaikka ylläpito lähettäisi ystävällisen kehotuksen (irtisanomisen uhalla tietysti) lopettaa puolustuskyvyttömien miesparkojen ahdistelun. Tutkimattomia ovat nettideittailijan tiet.

Palaillaan!

Pikana treffeille? Tinder auttaa!

Ensimmäisen deittiprofiilini tein kännykkäsovellus Tinderiin. Ensikohtaamiseni Tinderin kanssa tapahtui siten, että kaveriporukalla hengaillessa sain idean ladata sen sinkkumieskaverini kännykkään. Tuumasta toimeen, helppoahan se oli. Parilla klikkauksella se oli ladattu ja innostuin hänen puolestaan pläräämään läpi naisten profiileja.

Tinder on yhteydessä Facebookin kanssa, joten profiiliin tulee ainoastaan Facebookissa käytettyjä profiilikuvia. Naisvalikoimaa selatessa yllätyin, kuinka tosi monilla naisilla oli kuvien joukossa joko bikinikuvia tai muuten aika antoisaa kuvamateriaalia. Tämä oli siis ensimmäinen kosketukseni minkäänlaisiin deittiprofiileihin ja nyt olen jo tottunut siihen, että monet kokevat sen jollain tapaa tarpeelliseksi. Niin miehet kuin naisetkin.

Ruksien ja sydämien painelu oli jopa toisen ihmisen puolesta niin koukuttavaa, että parin päivän päästä uteliaisuus voitti ja latasin Tinderin itsellenikin. Aluksi ajattelin Tinderin liian pinnalliseksi minulle ja että olen sen käyttäjäksi jotenkin aivan liian tätimäinen, kun en tosiaan niitä tissikuvia halunnut sinne profiiliin laittaa enkä myöskään yhden yön seuraa ollut vailla.

Tajusin, että minun tapani käyttää Tinderiä ei tarvitsekaan olla sellainen, että laitan kuumimmille miehille sydäntä ja tavallisille ruksia. Se ei kovin hyvin toimisikaan, koska itse olen ulkonäöllisesti tavallinen ja niiden miesmalliosaston tyyppienhän pitäisi myös painaa minulle sydäntä, että tulisi ”Match”.

En ole kovin ulkonäkökeskeinen ihminen oikeassakaan elämässä, joten käyn Tinderiä läpi sillä silmällä, että luen sen lyhyen tekstin läpi ja katson millaisissa tilanteissa ja ympäristöissä miehet ovat kuvissa. Tietysti katson myös sitä miehen ulkonäköä sen verran, että nyt suunnilleen mahtuu väljiin ulkonäkökriteereihini. Näillä perusteella sitten sydäntä ja ruksia vaan menemään.

Pian käytön aloitettuani huomasin, että minulla on alitajuinen ei-lista mielessä Tinder-profiilien tsekkailuun. Ja että minulla on pitkä lista ihan kivan- ja normaalinnäköisiä miehiä, jotka ovat jollain tasolla kiinnostuneita tutustumaan. Senkin, että olen täysin koukussa saamaan iloisen ilmoituksen ”It’s a Match!” ja vaihtoehdot, jotka vielä kesällä osuvasti olivat ”Lähetä viesti” ja ”Jatka pelaamista!”. Pelaamiselta se tosiaan tuntuu varsinkin alussa, arvauspeliltä.

Tinder-vaiheeni alussa minulla oli suuri jano päästä vihdoin oikeille treffeille, joten otin tavakseni edetä tosi lyhyiden keskustelujen jälkeen tapaamisvaiheeseen. Useimmat Tinder-treffini ovat tapahtuneet parin vuorokauden sisällä ensiviestistä. Ajattelin, että en menetä mitään, vaikka treffit olisivatkin epäonnistuneita ja eivät johtaisi mihinkään. Tinderin viestien hidastelusta (iPhone 4s tosi ärsyttävä ongelma) johtuen viestittelyyn olisi mennyt tuhottomasti aikaa ja se ei olisi silti taannut minkäänlaista yhteistä säveltä.

Yleensä treffeille päätyminen etenee niin, että joku aloittaa keskustelun ja minä käyn tapani mukaan suoraan asiaan ja kysyn satunnaisia kysymyksiä, teen selväksi, että en hae pelkkää seksiseuraa tai yhden yön juttua ja jos mies vaikuttaa asialliseltä ja mukavalta, niin ehdotan tapaamista. Toiset lähtevät, toiset eivät.

Minut tässä hommassa yllätti se, että tällainen hyvin tavallinen, joskin ehkä poikkeuksellisen aloitekykyinen nainen saa järjestettyä seuraavalle illalle deitin, jos vaan haluaa. Jos seuraava ilta on vapaa ja mieleni halajaa yllätystreffeille, avaan muutaman Tinder-keskustelun ja katson miten mikäkin niistä etenee. Jos aloitan vaikka viisi keskustelua, tyypillinen seuraus on, että joku poistaa minut listalta (samalla poistuen minun listaltani) piakkoin, yksi vastaa heti, kaksi vastaa myöhemmin samana päivänä, yksi ei tee yhtään mitään.

Jos näistä kolmesta vastaajasta kaikki osoittautuvat epäsopiviksi, niin avaan vielä jonkun keskustelun lisää. Tinderin tyyliin epäsopivat poistan vähin äänin listalta parin päivän päästä ja samoin sellaiset, jotka eivät vastaa mitään. Lista siis tyhjenee, mutta kyllähän siihen taas halutessaan löytää lisää ”täytettä” käymällä lisää profiileja läpi.

Joku voi nyt ehkä miettiä, miten kaltaisillani pikkulasten äidillä on tällaiseen aikaan, mutta hyvin on! Toinen lapsistani on niin pieni, ettei voi olla ilman valvontaa oikein missään ja useamman kerran päivässä olen tilanteessa, jossa lapsi leikkii ulkoleikkejään ihan tyytyväisenä ja keskittyneenä eikä minua tarvita kuin vahtimaan, ettei leikki siirry oman pihan ulkopuolelle. Toisaalta turhauttavaa, kun en voi tehdä rästissä olevia kotitöitä sisällä, mutta toisaalta; Tinder-time!

Kuulostaako epätoivoiselta? Minusta vain tehokkaalta 😉 Ja hauskalta!