Pienet puutarhajuhlat

 

Järjestin viikonloppuna pienet puutarhajuhlat muutamille ystäville. Olin tilannut kauniin elokuisen sään ja sen sain.

Läheisten ystävien kanssa olo on helppoa, kun voi tehdä järjestelyt ja tarjoilut oman jaksaminen mukaan ja silti onnistuminen on varmaa. Joku muu voi yhtä hyvin saattaa ne loppuu, jos jotain on jäänyt tekemättä.

Teimme samana aamuna työnjaon mieheni kanssa; hän tekee ison kesäkeiton ruuaksi ja minä teen kaikki jälkkäriherkut. Sopivasti hommaa kummallekin. Vieraille ei tällä kertaa jäänyt juurikaan hommaa.

Kesäkeitosta ”juhlaruokana” voi olla montaa mieltä, mutta kaikki osallistujat taisivat olla ihan hyvää mieltä. Vihannekset olivat hyviä ja tuoreita ja ne lisäiltii kattilaan sopivalla syklillä siten, että raaka-aineista tuli sopivan kypsiä. Aivan tosi hyvää! Aivan hämmennyin, kun viisivuotias (tosi tuttu) vieraamme toi iloisena tyhjän lautasensa keittiöön ja kehui ruokaa ”Kiitos ruuasta. Oli tosi hyvänmakuista keittoa. Tässä ois tää lautanen.”. Hetken jo mietin, että tässä on varmaan joku koira haudattuna… Ei kuitenkaan ollut, hän oli vaan iloinen ja kohtelias. Meidän lasten ikäluokalla vaan ei kertakaikkiaan ole sellaista sukupolvikokemusta, että kesäkeittoa kuuluu yökötellä. Kesäkeiton ikävän kouluruuan status taitaa olla tiedossa niillä, jotka silloin ysärin alussa sitä koulussa yököttelivät.

Jälkiruuaksi tein mustikkapiirakkaa, mustaherukkarahkaa ja pannaria karviaishillolla. Näiden ideana oli, että kaikki marjat oli  itse poimittu ja suurin osa meidän omasta pihasta. Pihastamme tosiaan on poimittu marja jos toinenkin, koska keväällä paljastui meillä olevan 12 marjapuskaa ja lisäksi vadelmia. Pari puskista tuotti vain muutamia marjaterttuja, mutta muut aivan notkuivat.

Ihanan iltapäivän vietimme jälleen kerran terassilla ja pihalla, mutta kun juhlat loppuivat ja vieraat lähtivät kotiinsa, ihmettelimme miehen kanssa molemmat että tässäkö tämä oli. Nopeasti hurahti useampi tunti huis hais pois ja taas tuli ilta.

 

 

 

 

 

 

 

Syksyn satoa puutarhassa ja muutenkin

Rrrrrrrakastan syksyä! Etenkin tätä alkusyksyä ihan kaikista syistä. Ihanaa lisätä syksyn menot allakkaan, laskea montako päivää on koulujen aloitukseen, käyttää valoja kotona, etsiä villasukat ja ulkoilla.

Niin, tosiaan, ulkoilla. Olen täysin sisäkissa, mutta nyt juuri näillä säillä menen mielelläni paljon ulos metsään, pihalle ja kävelylle. Ylin tavoite on tietysti löytää kanttarelli tai muutama, mutta ihan syksyisen ilman hengittäminenkin on ihanaa!

Syksyllä elämään tulee monesti uudistuksia ja niin käy taaskin. Miehen lapset muuttivat virallisesti meille kuun alussa, joka on ihan huikeaa. Heidän olemisistaan ja asumisistaan on ollut meille paljon huolta tänä vuonna ja nyt on sellainen olo, että he ovat ainakin toistaiseksi myrskyiltä turvassa. Itselläni tapahtuu kaivattua muutosta työrintamalla, johon suhtaudun iloisesti ja luottavaisesti.

Työasia on kypsynyt hiljalleen mielessä jo jonkin aikaa ja se on välillä ollut aika raskastakin. Olen ajoittain tuntenut itseni maailman surkeimmaksi tyypiksi, kun en saanut tehtyä muutoksia ja otettua ratkaisevia askelia melkein mihin suuntaan vaan. Varsinainen lapanen siis. Kesäloman aikana löysin kuitenkin asian kanssa jonkinlaisen mielenrauhan ja luottamuksen siihen, että saan asiat järjestymään omalla tavallani, vaikka kokeilisinkin jotain epätavallisempaa polkua. Sovin työnantajani kanssa laskevani työtuntien määrän aivan minimiin nyt toistaiseksi. Tuntuu tosi hyvältä. Vapaalta.

 

Olen miettinyt aivan aivot sauhuten mitä alkaisin tekemään isona ja miten sen käytännössä voisi järjestää. Joskus mietin, että olisinpa sellainen tyyppi, joka nelivuotiaasta saakka tietää minkä ammatin haluaa ja sitten vaan sitä kohti. Itse olen kiinnostunut eri elämänvaiheissa aika monenlaisista asioista, jonka vuoksi joudun säännöllisesti painiskelemaan asian kanssa.

 

 

 

Oikeastaan osaan oikein hyvin hahmottaa lähinnä ne, mitä en halua. Ihan tässä viime päivinä olen esimerkiksi huomannut, että en alakaan vadelmafarmariksi. Niiden poimiminenhan on nimittäin yhtä helvettiä. Vadelmia on kolmea lajia; raa’at, ylikypsät ja ne, missä on mato.

Ihanaa, toiveikasta ja onnistumisentäyteistä syksyä itse kullekin!

 

Kesälomakooste

Kesäloma on nyt takana päin ja voi herttinen miten hyvää se teki! Jäin lomalle lievästi sanottuna pahantuulisena ja muutama päivä alusta menikin vähän ”kriiseillessä”. Onneksi loma oli pitkä niin, ehdin tehdä paljon muutakin ja olla tosi hyvällä tuulella.

Pariskuntien lomarutiiniin kuulemma ihan kuuluu sellainen asia kuin lomariita. Tiedäthän se riita mitä vedetään menemään loman alussa, kun ollaan vielä samalla väsähtäneitä ja odotukset lomaan liittyen ovat kumminkin korkealla. Lapsiperheissä yleisimmät riidan aiheet ovat kuulemma raha, seksi ja kotityöt. Meidän molemmat riitamme sivusivat viimeistä; riitelimme ensin mansikoiden pakastamisesta ja sitten mustikanpoimintastrategioista. Ihanan kesäisiä aiheita siis! Molemmat olivat kylläkin ihan kunnollisia yhteenottoja, vaikka aiheet kuulostavatkin kesäpäivän keveiltä.

Kesäloman aikana ehdimme tehdä perheen kanssa kaikki mahdolliset kesätouhut ja suomalaista kesäidylliä onkin hyödynnetty ihan huolella. Mustikat, mansikat, telttailut, uimaretket, hepat, kissanpennut, kirjasto, vesisodat, museot, jäätelökiska ja pyöräretket. Vältimme ihan tarkoituksella tällä lomalla kaikki suuremmat reissut, koska olemme törsäilleet keväällä uuteen grilliin ja trampoliiniin. Ratkaisu osoittautui kaikin puolin hyväksi ja luulen pankkitilillekin kuuluuvan ihan hyvää. Grilliä ja trampoliinia on käytetty niinkutsutusti koko rahalla jo ensimmäisenä kesänä.

Kesän aikana olen harrastanut varsin paljon pöydän pyyhkimistä ja tiskikoneen täyttämistä. Ainahan näitä harrastetaan, mutta joinain päivinä koin ne ihan pääaktiviteeteiksi! Joskus saattoi vähän se harmittaakin, mutta toisaalta olen tosi iloinen siitä, että lapset alkavat ottaa vähän koppia joistain kotitöistä. Sain aamiaisen sänkyyn hyvin monena aamuna poikani toimesta.

Hän on tosi kultainen ja puuhaili minulle aamuisin erilaisia jugurttikulhoja ja koko perheelle sämpylöitä silloin kun olisi muuten ollut tylsää. Olimme yhtenä päivänä itsepoimimassa mansikoita ja kotiintultuamme hän komensi minut”jonnekin rauhassa kuuntelemaan kirjaa ja juomaan kurkkuvettä” sillä aikaa, kun organisoisi omakätisesti mansikoiden renssaamisen ja pakastamisen muun pikkuväen avustuksella. Ensimmäinen reaktioni oli kieltää koko homma ja hätistää lapset matkoihinsa, mutta sitten ajattelin ettei se kovin pahasti pieleen voi mennä; olenhan itse heidät opettanut. Poikani laitteli minulle kurkkuveden valmiiksi ja lähdin kuutelemaan Podcasteja yläkertaan. Nautitaan nyt kun kellään ei ole mikään erityinen vaihe (paitsi minulla joku varhainen neljänkympin kriisi)!

Kävin kolmestaan omien lasteni kanssa yhden yön kaupunkilomalla Helsingissä ja he halusivat hirveästi viettää aikaa hotellihuoneessa Aku Ankan ja kännykän kanssa. Yritin ehdotella, että lähdetään nyt jonnekin syömään, mutta lapset kannattivat eväiden ostamista huoneeseen ja ”sä voit ihan hyvin käydä tuolla alakerrassa vähän ottamassa aikuisten aikaa”. Aha. No kävin sitten:

Siinä sitä sitten muina naisina istuin yksin hotellin baarissa hämmästelemässä, että mitäs tämä tällainen touhu oikein on. Reilut puoli tuntia maltoin olla ja sitten palasin minäkin huoneeseen telkkaria katsomaan ja ennen kymmentä mentiinkin jo nukkumaan. Että sellainen kaupunkiloma oli meillä.

Kolme iloista asiaa juuri tänään

 

1. Väsymys

Viime aikoina meilla ollaan oltu väsyneitä. Mies työstressin takia ja minä pitkittyneen flunssan takia. Meillä on selkeästi se aika vuodesta. Facebook juuri näytti vuosipäivää ihan samanlaiselle päivitykselle vuosi sitten. Huokailemme vuorotellen, miten ihanaa on ollut väsynyt silloin kun SAA olla väsynyt. Kun on ihan ok illalla vaan lysähtää sänkyyn ja olla hiljaa. Somettaa tai jos päätä särkee, niin vaan jumittaa. Sanoa, että nyt en tule, mene, enkä tee. En nyt jaksa. Tänään vain pakolliset. Eikä mitään kovin pahaa tapahdu, vaikka näin tekee pari viikkoa putkeen.

2. Mies, joka tekee ruokaa (silloin kun ei ole väsynyt)

Varhaisesta teini-iästä lähtien olen ollut kulloisenkin perheen ruokavastaava. Suurimman osan aikaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin, mutta paljon ja etenkin viimeiset vuodet ihan vain siksi, että jonkun on pakko. Mikä lottovoitto, että mieheni ei ole vielä ehtinyt kyseiseen lajiin kyllästyä ja opettelee uutta mielellään. Niinpä saan nykyisin ”tilaamalla” omien toiveiden mukaista ruokaa valmistamatta sitä itse. Minun tarvitsee vain kertoa mitä kaupasta tarvitaan ja selostaa miten se tehdään sekä pyydettäessä käydä vilkaismassa, onko suunta oikea.

Toisinaan uusien ruokalajien kohdalla se on lähes yhtä työlästä kuin tehdä itse, mutta seuraavalla kerralla tarvitseekin vain silloin tällöin kävellä ohi ja kommentoida. Eihän sen niin työlästä tarvitsisi olla, mutta edustan sitä ihmistyyppiä, jolle  vääränmuotoinen tai -kypsyinen porkkanapala on harmillinen takaisku. Onneksi miehellä ei ole mitään ongelmaa ymmärtää asian vakavuutta ja hän on nopea oppimaan.

3. Jotain mitä odottaa

Elän muuten tasaista varman päälle-elämää, mutta yhdessä asiassa olen ottanut tavakseni pelata uhkapelia ihan surutta. Kyse on reissujen varaamisesta. Strategiani on, että varaan silloin kun hinta on kohtuullinen ja koen, että itse varaustapahtuma tuottaa minulle kaikkein eniten iloa. Varauksissa en huomioi sitä, onko minulla kyseiselle ajankohdalle tiedossa lomaa, lapsenhoitoa, työpaikkaa, asuntoa tai parisuhdetta. Senkun vaan varaan ja sitten yritän parhaani mukaan järjestää asiat siten, että matka toteutuu.

Näin olen tehnyt nytkin joskus Black Fridayn tienoilla ja minulla on ollut takataskussa muhimassa matkalippu  keväiseen Pariisiin (tai vähän niinkuin Pariisin suuntaan). Nyt näyttää, että tuulet ovat tälläkin kertaa suotuisat ja matka on toteutumassa. Olen aivan suunnattoman fiiliksissä! Matkassa parasta on se, että tapaan ystäväni ja pääsen tsemppaamaan häntä uudessa elämäntilanteessa. Ja ihan yhtä parasta on se, että pääsen tuulettamaan ajatuksiani tuttujen ympyröiden ulkopuolella!

Matkakohteessa on paljon tuttua, eikä minulla ole painetta nähdä mitään erityistä. Tiedän palaavani vielä monet kerrat uudestaan. Hengaan ranskaa puhuvan ja kaikki paikat tuntevan ystävän luona, joten minun ei tarvitse selvittää eikä osata mitään, jos ei huvita. Voin vaan olla sellainen perässä hämmästelijä. Toisaalta paikkakunta on sellainen, jossa en ole koskaan käynyt ja ihan kaikki on vielä uutta ja halutessani voin seikkailla tietysti yksiksenikin ihan niin paljon kuin lystäilen. Tai sitten vaan hakeutua lähimpään pâtisserieen, ostaa leivoksen tai pari ja lukea kirjaa lähimmässä sohvannurkassa.

 

 

 

 

 

Ajankohtaiset harrastukset

Olemme syksyn ja talven aikana tehneet kaikenlaista; Talon ostaminen, remontointi ja kaksi muuttoa. Uuuuuvuttavaa kertakaikkiaan, mutta nyt ne vaiheet ovat ohi, niin jää aikaa myös harrastamiseen.

Esittelen tässä tärkeimmät:

Pomelon syönti: Maailman paras harrastus! Minun pitäisi saada jokin pomelon menekinedistämismitali. Olen esitellyt pomelon olemassaolon varmasti jo sadoille ihmisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. Kymmenille heistä olen myös opettanut miten se puretaan. Varmaankin maailman ainoa asia, joss jaksan kärsivällisesti neuvoa alusta alkaen vaikka sata kertaa. Pomelot ❤

Takan lämmittäminen: Pomelon syönnin ohella päivittäinen harrastukseni. Se on minulle kuin lemmikki, tai vielä enemmäin kuin Tamagotchi. Muistatko vielä sen pienen pattereilla toimivan lemmikkipelin, jossa pitää syöttää virtuaalielukalle sopivasti, muttei liikaa ruokaa ja hoitaa sitä muutenkin? Aikuisten versio siitä pelistä on varaava takka. Sinne puita ja sytykkeitä, sopivasti ilmaa ja poltetaan sopivan kauan. Sitten arvaillaan koska voi laittaa pellin kiinni, onko kylki liian kylmä tai lämmin ja koska pitää lämmittää uudelleen. Kutsuin paikalle myös nuohoojan ja tulin tosi tosi iloiseksi, kun hän sanoi Tamag… takkani olevan tosi hyvässä kunnossa ja hyvin hoidettu. Todellakin hyvin hoidettu! Enhän paljon muuta nykyään teekään.

Letittäminen: Olen ikäni tuntenut monipuolista huonommuutta, kun en osaa laittaa hiuksia. Omia enkä muiden. Omia en osaa siis edelleenkään, mutta olen alkanut harjoitella letittämässä söpön ja piikikkään tyttäreni kanssa, joka toisinaan äityy aivan hirviöksi. Perusranskis ei oikein vielä ole särmä, mutta olen oppinut tekemään aika hienon sivuletin. Toisinaan olen myös kihartanyt hänen hiuksiaan.

Ja viimeiseksi kaikkein ihanin, herttaisin ja rakkain harrastukseni.

KOMPOSTI

Talomme pihalla oli valmiina tosia hieno pikakompostori, jonka saimme kaupan päälle. Remontin tuoksinnassa se ehti ”sammua”, joten olemme nyt kaikin mahdollisin tavoin yrittäneet herätellä sitä. Kompostit ovat oikeastaan minun suuri intohimoni eikä miehellä ole ollut mitään merkittäviä kompostisuhteita aiemmin. Hän on kuitenkin ihailtavalla intensiteetillä yhtynyt kompostiharrastukseen. Olemme kaivelleet sitä, tyhjentäneet, vieneet roskia ja yrittäneet lämmittää sitä mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla. Yhtenä päivänä hän piti sekä alaluukussa että jätteiden päällä koko päivän vadillisia kuumaa vettä niin, että vaihtoi vedet uusiin aina jos ne jäähtyivät. Olemme myös harrastaneet täysin normaalia ja tervejärkistä touhua eli lämmittäneet kompostijätteitä uunissa ennen sinne viemistä ja kompostiturvetta saunanlauteilla. Nyt uusimpana temppuna olemme kaivaneet sinne jätteiden sekaan lämminvesipulloja. Se toimii oikein hyvin, mutta sitten se pullo pitää kaivaa sieltä pois…ja tätä huomasin yksi päivä touhuavani vaaroja kaihtamatta paljain käsin, vaikka kädessä oli avoin haava (mistäs muusta kuin takanlämmityksestä tullut palovamma). Komposti voi tällä hetkellä verrattain hyvin, vihdoinkin.

Nyt kun näin paljon sitä vaalineet, niin täytyy kyllä ehdottomasti hankkia sille joku lapsenvahti, jos joskus haluamme lähteä vaikka lomalle.

 

 

”Me ei ikinä tehdä niitä, mitä mä haluisin.”

Näin sanoi ihana viisivuotiaani. Kuvittelin, että olemme paljonkin tehneet sellaista mitä hän haluaa, mutta sitten taas toisaalta hänen halunsa kyllä jäävät vähän taka-alalle perheessämme.

Siispä; Mitä se sitten on, mitä haluaisit, muruseni?

Muuttaa Espanjaan.

Niin, se on ihan totta, että sitä ei ollakaan nyt tehty. Tunsin piston sydämessäni. Jos lapsella näin harvoin on palavia haluja, niin pitäisikö niitä edes välillä toteuttaa?

Olen miettinyt asiaa tässä muutaman kuukauden ja se alkaa koko ajan tuntua paremmalta idealta. Olisi kaukana räntäsateesta, loskasta, kurahousuista ja mikä tärkeintä; exästä!

Huono puoli on, että samalla olisi vähän turhan kaukana myös Kirjekaverimiehestä ja työpaikasta. Pieni aukko suunnitelmassa siis. Mietin kovasti ratkaisuja tähän. Etäsuhde ei tässä suhteen vaiheessa nappaa yhtään ja työpaikkaakaan en taida saada mukaani.

Olen jotenkin täysin kyllästynyt melkein kaikkiin säihin. Kirjekaverimieskin sanoi tuossa yhtenä päivänä, että ”sä olet kyllä tosi katkera säästä”. Kuulostaa ihan hullulta, että voi olla katkera säästä, mutta sitä olen kieltämättä ollut. Aina sataa räntää, paitsi se yksi aurinkoinen talvipäivä, joka tänä vuonna osui viime sunnuntaille ja ne pari kivaa alkusyksyn päivää.

Sääangsti johtuu varmaan osittain siitä, että olen alkanut aiempaa paremmin viihtyä ulkona ja olen alkanut luoda sen ympärille kaikenlaisia odotuksia. Kuten vaikka että talvella olisi edes välillä talvinen sää. Tänä aamun heräsin älyttömään lumiauran jyskeeseen, joka jatkui jatkumistaan ja ajattelin, että upeaa; siellä on varmaan nyt kivasti lunta. Kun kävelin töihin huomasin sitä olevan noin 1,3cm ja mietin että mitä hittoa se lumiaura siinä pienellä kadunpätkällämme jyysti toista tuntia. Iltapäivällä 1,3-senttinen lumipeite oli tietysti jo kadonnut ja tilalla oli tuttu, läpitunkeva, loska.

Joo, ei ole mitään niin järjetöntä kuin valittaa Suomen säästä muille suomalaisille, mutta teen sen silti. Mitä tässä muutakaan voi? Paitsi ottaa viisivuotiaan vinkistä koppi ja mennä muualle valittamaan vaihteeksi kuumuudesta ja kuivuudesta.

Mene ja tiedä.

Muistakaa uuden vuoden taika!

Linkissä seikkaperäinen ohje. Minun toiveeni tälle vuodelle on toteutunut!!!

https://uptodateblogi.wordpress.com/2016/01/01/hyvaa-uutta-vuotta/

Olemme edelleen kipeitä, mutta uuden vuoden keskustelut on käyty ja kertailtu, että miten tämä vuosi on mennyt. Onpa tämä ollutkin aikamoinen vuosi. Vuoteen on sisältynyt hengästyttävän paljon kaikenlaista, enimmäkseen hyvää ja sitten pari paskempaa settiä. Parisuhteelle tämä vuosi on ollut ihan mieletön matka alusta loppuun; olemme tehneet ihan kauhean paljon erityisiä asioita ja silti monta täysin tavallista arkipäivääkin on mahtunut joukkoon.

Uuden vuoden keskustelun jälkeen Kirjekaverimies on soitellut Spotifyn kokoamaa 2006-listaa ja siitä on fiilistelty biisejä.

Kirjekaverimies fiilisteli taas ”mun biisiä” eli Sunrise Avenuen Lifesaveria silmät hymyssä minua katsellen. Koska arki on mitä on ja en meinaa enää edes muistaa aikaa ennen häntä, en ole kuukausiin muistellut meidän alkuasetelmaamme. Nykyään se olen kuitenkin minä, joka enemmän tarvitsee apua ja korjaamista, jos kumpikaan. Mietinkin välillä mistä sen valtavan läpimän katseen ansaitsen, mutta vaikka minä unohdan, hän ei.

Pyöriessämme jo useamman päivän putkeen sängyn ja sohvan välillä, olemme taas ehtineet jutella ummet ja lammet (jos särkylääkkeet ovat purreet samaan aikaan molemmilla). Jopa niin paljon, että tänään aamulla sanoin hänelle ihan suoraan, että voisi lähteä vaikka käymään JOSSAIN. Ihan vaan jossain. Hän teki työtä käskettyä ja palasi taas iloisena häntä heiluen kotiin. Käytin nuo tunnit hyödyksi nukkumalla, kun tuo puhekone ei ollut paikalla.

Eilen käsittelimme hauskaa aihetta, nimittäin että millä tavalla toinen on soittautunut erilaiseksi kumppaniksi kuin kaverivaiheessa olisimme kuvitelleet. Silloinhan meilla oli intensiivinen kirjoittelusuhde, mutta olimme fyysisesti vieraita. Koontina voidaan todeta, että hän on luultua parempi sängyssä, vähemmän kunnollinen tai nössö ja hänellä on mahtava huumorintaju, vaikka pidin häntä jollain lailla todella vakavamielisenä. Näistä syistä minulla ei varmaan ollutkaan mitään kiinnostusta lähteä tekemään tarkempaa tuttavuutta ensimmäiseen puoleen vuoteen.

Ja mitä hän ajatteli minusta? Ainakin minulla on kuulemma vähemmän spagettimainen olomuoto kun hän ajatteli. En ihan tästä saannut ajatusta kiinni, mutta sain selvitykseksi, että ei odottanut minun olevan niin elegantti ja suoraselkäinen daami kuin olen. Lisäksi olen ollut luultua vähemmän menevä ja ”ei ihan niin elämäntapaintiaani, kuin ajattelin”. Ilmeisesti varsin riittävästi silti. Tämä pistää ihan tosissaan miettimään, että miten ihmeessä ylipäätään sitten päädyimme yhteen?! 😀

Uutena vuotena on ihana hautoa menneitä, mutta suunnitella myös tulevaa. Minulla onkin iso toive mielessäni ja sitä varten on ihan pakko jaksaa valvoa puolille öin. Muuten en oikeastaan jaksaisikaan.

 

Me tässä opetellaan… kuka mitäkin

Elämä on kuulkaa hirveän opettavaista aikaa!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut kokonaisen uuden maailman työelämässä, mutta yhtälailla parisuhdekin voi opettaa yllättäviä taitoja. Matkalla ollessamme Kirjekaverimies huokaisi jossain vaiheessa, että ”me ollaan varmaan maailman eniten toisistamme oppinut pariskunta”.  Tuolloin aiheena oli lastenkasvatus. Siitä olemme toden totta käyneet miljoona keskustelua, mutta opittu on muutakin! Tämän sain ilokseni eilen huomata.

Minusta tuntuu, että teen nykyään kaiken vapaa-aikani ruokaa, poimin tai säilön jotain. Eilen töiden jälkeen kävelimme vähän kauemmas kauppaan ja tulimme kotiin kokkailemaan, taas kerran. Aikomuksena oli tehdä lohisalaatti, kurpitsakeitto ja sienikeitto ja niihän me tehtiinkin. Näistä kurpitsakeitto sovittiin Kirjekaverimiehen hommaksi ja se olikin siitä mielenkiintoista, että meistä kumpikaan ei ole oikein kurpitsaa käsitellyt aiemmin.

Hän kaiveli kurpitsaa ja irvistelimme hajulle. Yäk. Kuuluuko tämän olla tällaista? Siemenosa oli helppo ottaa pois, mutta malton poistaminen oli vaikeampaa rikkomatta kurpitsan ulkopintaa. Miten sen muka saa pois?  Kirjeakaverimies selvitti Googlen avulla, että se kuuluu tehdä jäätelökauhalla ja niin se sitten onnistuikin. Malto laitettiin kattilaan muiden keittoaineidan kanssa ja vitsailimme, että siitä tulee varmasti yhtä hyvää kuin mitä hän on joskus syönyt ihan hienossa ravintolassa. Olimme oikeasti melko varmoja, että meidän keittomme ei voi hajun perusteella olla syömäkelpoista ollenkaan. Siemenet hän aikoi paahtaa pannulla ja maustaa naposteltaviksi.

Keitto ja siemenet valmistautuivat lopulta suunnilleen samaan aikaan ja Kirjekaverimies tanssahteli innoissaan ympäri keittiötä kuin popkorni huomatessaan, että molemmista tuli ihan älyttömän hyviä. Hän oikein loisti, kun oli onnistunut taas kerran keittiössä saamaan aikaan jotain hienoa, mitä ei olisi aiemmin uskonut tekevänsä. Ihan itse ja vain ylimalkaisilla ohjeilla. Suunnitteli ostavansa omaankin kotiinsa kurpitsan viikonlopuksi, kun oli niin hauska ja palkitseva projekti.

Kun sain lapset pesuille ja pusuille ja menin sängylle loikoilemaan, tuli hän siihen häntä heiluen intoilemaan, että voidaanko tehdä lista kaikista ruuista, mitä hän on oppinut nyt tekemään. Aiemmin hänellä oli muutama luottoresepti ja ei juurikaan varmuutta alkaa kokeilemaan mitään sen jännempää. Tortillakeittoa, pinaattilettuja, quorn-hamppareita, nachoilla leivitettyä kanaa, makkarakeittoa, punajuurikeittoa, uunipunajuurta, sienipastaa, kasvishernekeittoa, hillot, kiisselit, merimiespihviä, vegaaninen shepherd’s pie…olihan noita. Tosi monia saatiin palautettua mieleen ihan muutamassa hetkessä. Siinä kohtaa minullekin kirkastui, että tässä alle vuodessa on tehty tälläkin saralla ihan hirveästi asioita yhdessä ja hän on ihan oikeasti oppinut tekemään noista ruuista ”kokkiversiot” ihan huomaamattani.

Harmittelin sitä, että olen itse niin umpimielinen, että en ole häneltä oppinut juurikaan uusia taitoja. Hänen erityisosaamisensa kiinnostaa minua paljonkin, mutta jotenkin minuun ei tartu oppia, niin että voisin sanoa hallitsevani siitä yhtään mitään osaa. Ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa sitten, kun työ, koulu ja lapset eivät enää niin totaalisesti vie mehuja minusta. Tai ehkä minuunkin on sitten jotain tarttunut huomaamattani.

Sitten ennen nukkumaanmenoa tajusin, että olenhan minäkin jo oppinut.

Parisuhdetaitoja.

Luottamusta. Olen jo jonkin aikaa osannut luottaa siihen, että Kirjekaverimies tulee huomennakin luokseni kovertamaan kurpitsoita, soseuttamaan lehtikaalia, muussaamaan omenaa tai taulukoimaan tuottoennusteita Exceliin, eikä ole häviämässä minnekään.

 

 

Pahenevaa ärtyneisyyttä odotettavissa huomisiltaan saakka

Tämä viikko on ollut jotenkin niin…suosta. Lapsi on ollut kipeänä, selkä jumissa, stressinsitokyky äärimmilleen testissä, sää huonoin mahdollinen ja olo reipas kuin näillä tulppaaneilla:

Mikä siinä onkin, että muiden tulppaanit näyttävät aina ryhdikkäiltä ja hyvinvoivilta ja minun tältä? Onko nelivuotiaalla jotain osuutta asiaan?

Pari apeata hetkeä tältä viikolta…

Ensiksikin nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön huonosti, koska oli jännittynyt/ärsyyntynyt siitä, mihin olin erehtynyt lupautumaan alkuviikoksi töihin. Toinen lapsi oli kipeänä, joten tarvitsi hoitajan aikaisin aamulla (parinkymmenen kilometrin päästä…) ja toisen, sen aamu-unisemman, vein ensimmäisenä koko päiväkodin lapsista hoitoon. Sitten menin töihin huomaamaan, että minulle ei oikeasti ole mitään työvuoroa, vaan se on unohdettu perua. Kaikki tämä tietysti harmaassa vesisateessa. Love my life.

Toinen mahtava Suomi-kohtaus oli eilen, kun heräilin Kirjekaverimiehen kämpiltä (se oli ihan kivaa tosin) ja lähdin parin mutkan kautta kotiin, kun taivaalta tippui ISOJA vesipisaroita ja kadut olivat liukkaita, lätäkköisiä ja rumia. Mukanani minulla oli liikaa kannettavaa tavaraa ja päälläni juuri pesulasta haettu takki, joka oli pesua tarvinnut sen takia, että se oli kastunut ja kuivuessaan jäänyt ällöttävän likaisen näköiseksi. Tämänpäiväinen tarkastelu osoitti, että takkia ei tarvitse tuon kotiintulon takia viedä toista viikkoa peräkkäin pesuun, vaan se oli nyt kuivunut ihan siististi. Sitä en tiennyt kävellessäni, vaan mietin, että olisiko pitänyt ottaa taksi ja säästää pesulakäynnin hinta. Päädyin kuitenkin kävelemään, koska ”ulkoilu tekee hyvää”. Vitut.

Arvaan, että tämä ikuisesti jatkuva marraskuu ottaa päähän monia muitakin. En ole varmaan ainoa, joka on täysin hautautunut sisätiloihin ja toivoo jo kevättä, kesää, talvea tai mitä vaan muuta kuin tätä ikuista syksyä. Selaimellani on auki koko ajan vähintään kaksi matka-aiheista välilehteä, mutta juuri nyt ei mikään tunnu lohduttavan.

Otsikon ennusteen annoin Herra Exälle, joka soitti aamulla ja ilmoitti tulevansa käymään jossain vaiheessa. Sanoin ensin, että älä tule, ärsyttää kaikki. Muutin kuitenkin mieleni, kun hän lupasi hoitaa käynnillään selkävaivani kuntoon (kyllä, uskon ihmeisiin), joten nyt melkeinpä odotan hänen tuloaan. Jos edes vähän saisi vitutusastetta alaspäin. Todennäköisempänä pidän kuitenkin mojovaa riitaa jostain tärkeästä aiheesta, kuten siitä, että olen taas vienyt lapset hoitoon pukeutuneina silittämättömiin vaatteisiin.

Nyt jotain hyviä uutisia tänne ja heti! Tai edes säitä.

Kolme ideaa kaamosajan deiteille

Sää on mitä hirvein, mutta silti suosittelemaan pitämään mielen lämpimänä ja valoisana, jos vain mahdollista. Ei ole lakisääteistä olla elämäänsä kyllästynyt (vaikka useimmat näyttävät sitä olevan).

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta olen onnistunut kuin ihmeen kaupalla pitämään mielialan suhteellisen iloisena, vaikka heräänkin aamuisin helvetisti liian aikaisin herättämään aivan liian vähän nukkunutta jälkikasvua aloittamaan uutta pimeää ja sateista päiväkotipäivää.

Olen yrittänyt ajatella valoisia ajatuksia, kuten vaikka… kesää. Ja sitten paria hyvää synkkyysajan treffiskenaariota, joita en nyt kaikkia kuitenkaan itse ole (vielä) päässyt toteuttamaan, koska on ollut tätä arkea ja vähän muita menoja. Kokeile sinä!

1. Treffit saunajoogassa*. Kuulostaa lämpimältä, kivalta, liikuntamielessä kestettävältä ja siihen voisi yhdistää samalla kylpyläkäynnin ja sen jälkeen syödä tulista wokkia ja kylmää Colaa. Täytyisi siis näyttäytyä uima-asussa. Monille naisille tämä kai on joku ongelma, mutta.. hmm… just do it! Ei kuitenkaan ihan ensitreffihommaa. Toivottavasti pääsen itse kokeilemaan tämän edes sitten tammikuussa, jos en nyt ihan heti just tällä minuutilla.

2. Joulutapahtumatreffit. Tähän sopisi hyvin vaikka käynti Porvoon Taidetehtaan joulumarkkinoilla ensi viikonloppuna.  Mahtava fiilis, vaikka ulkona sataisi räntää vaakasuoraan. Iloista mieltä ja ennen kaikkea vaihtelua sen kaiken harmauden keskelle, jossa nyt eletään. Olen menossa, en kylläkään treffimielessä, mutta tee sinä niin! Sen sijaan treffimielessä kävin Loviisan joulukodeissa pyörimässä reilu viikko taaksepäin. Sekin oli oikein kiva juttu ja piristi mieltä sekä opetti uutta toisen sisustusmausta ja asuntohaaveista. Saatoimme myös alkaa hitusen harkita yhden talon ostamista sieltä…

3. Takka, kynttilät, puusauna ja sänky-treffit. Mielellään kuukauden kestävät. Paremman puutteessa viikonloppukin riittäisi. Vain takka, puusauna, mies ja viikonloppuvapaa puuttuvat, niin voisin toteuttaa tämän.

 

 

* Törmäsin kekkereillä Tutuilla teillä, vierailla kaduilla-blogia kirjoittavaan Magdaan, joka suositteli Sportsetter-apsin lataamista kännykkään. Magdan blogista ja Sportsetteristä lähtikin idea näihin treffeihin ja moniin muihinkin.