Sairaslomaa sairasloman päälle

Meillä on oltu viimeisen puolen vuoden aikana kipeänä vähän saatanasti. Kukin vuorollaan ja välillä useampi samalla kertaa. Ollessani pidemmällä sairaslomalla toipumassa leikkauksesta, sain vielä sen päälle mahtaudin. Ihan vaan inasen ärsyttävää sen jälkeen, kun olin juuri viettänyt useamman päivän hyvin hiljakseen hoivaten pienempää matatautipotilasta. Koska Kirjekaverimies ei nykyään missaa mitään tautia, joka on mahdollista saada, niin toki hän sitten alkoi samantien ripuloida kun olin saanut itseni taas järjestykseen. Mahatautisettien jälkeen kävimme melkein viikon töissä ja sitten oli vuorossa yhteinen kesälomaviikkomme ja matka. Kirjekaverimies aloitti kuumeilun jo hyvissä ajoin pari päivää ennen matkalle lähtöä ja kuumeili ja yski koko reissun ajan. Jee. Hyvin hän silti jaksoi tutustua paikkoihin, mutta kyllähän pieni kuume ja vuorottainen hikoilu ja palelu vie vähän terää kivoilta jutuilta. Niinkuin vaikka seksiltä.

Koska meillä ei olla puoleen vuoteen tervettä päivää nähty (no, ehkä jokunen) ja on jonkun kerran tullut antauduttua lihallisiin iloihin kipeyksistä huolimatta. Empiirisen tutkimuksen mukaan seksin näkökulmasta siedettävin tauti on mahtauti, joka vastaavasti kaikista muista kuviteltavissa olevista näkokulmista on täysin sietämätön. Seksimielessä se on yllättäin se, joka vituttaa vähiten. Sehän menee tunnetusti aaltoina, jolloin toisinaan on niin huono olo, että ei mitää järkeä (eikä todellakaan tarvitse miettiä, että haluttaako vai ei) ja niiden aaltojen välillä sitten ollaan muuten vaan paskana ja levätään. Mahatautisena ei kertakaikkisesti voi mennä töihin ja kukaan muukaan ei halua sattuneesta syystä olla missään tekemisissä. Jää siis hyvää aikaa seksille, kun joka tapauksessa on eristettävä itsensä kaikesta normaalielämästä eikä kuitenkaan jaksa tehdä mitään oikeasti järjellistäkään hommaa.

Leikkaushaavan varomisseksi oli omalta kohdaltani toisaalta ihan jees ja kyllästyminen tylsiin päiviin oikeastaan lisäsi tarvetta hoitaa turhautumista seksillä heti jos sellaiseen tuli mahdollisuus. Leikkaushaava tosin sattui olemaan sellaisella alueella, mistä olisi voinut olla jotain iloakin, aiheutti se vähän miettimistä ja varomista sekä ennen kaikkea esteettistä haittaa.

Ja sitten jää vielä se ***tanan flunssaseksi. Jos jommalla kummalla tai toisella on kuumetta, se ei oikeastaan haittaa yhtään, vaikka kuume olisi korkeakin. Sitten on vielä kaikki hiton räkätautien kirjo… Nuha on jo ärsyttävä ja rajoittava, mutta sen voi vielä jotenkin hyväksyä, koska ”onhan tässä näitä muitakin eritteitä”.  Pahimmista pahin turn off on kuitenkin yskä. Niin hyvää virettä ei ole olemassakaan, ettei sitä latistaisi se, että toinen käy yskimään kesken seksin. Tai kesken yhtään mikään. Alkaa välittömästi kaduttaa, että on ikipäivänä sellaiseen hommaan sekaantunut. Tai keneenkään ihmiseen, jolle voi tulla flunssa. Mieleen alkaa tulla välittömästi katkeria ajatuksia ja vannoo itselleen, että ”ei ikinä, ei ikinä enää”. Sitten kuitenkin yrittään jotenkin koota itsensä, että saisi homman edes jollain tasolla vietyä loppuun ja alkaa ajattelemaan, että riittääköhän sitä makaroonilaatikkoa vielä yhdelle vai kahdelle päivälle toivoen, että toinenkin kyllästyisi mahdollisimman nopeasti. Mitään vinkkejä miten saisi tyylikkäästi katkaistua koko prosessin kuin seinään, että saisi jätettyä välistä tuon makaroonilaatikkovaiheen edes?

Että näin hohdokasta täällä. Mites siellä?

Tarkemmin ajateltuani saatan sittenkin lopettaa koko lajin.

 

 

 

Uusperhesunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.

Avulias mies passivoi naisen

Olen huomannut muuttuneeni enemmän ja enemmän mukavuudenhaluiseksi koheltajaksi. Vaikka teoriassa en hyväksy itseltäni, että jätän asiat sen varaan, että Kirjekaverimies hoitaa ne lopulta, teen sitä kuitenkin kaiken aikaa. Harvoin tietoisesti, mutta aika usein siihen päädytään. Olen väsähtänyt töistä, joten hän käy lapseni kanssa pyörälenkillä. Olen myöhässä ja soitan hänet kuskaamaan, jotta ehtisin silti ajoissa. Unohdan kaikki mahdolliset avaimet vääriin paikkoihin ja hän tulee päästämään minut sisään ja kantaa samassa rappukäytävän ovelle hylkäämäni kantamukset sisään. Järjestän lapselle synttärit ja kukas sen lettupannun päätyy hakemaan maalta muu kuin Kirjekaverimies.

Viime päivinä kohellukseni on ollut aivan tajutonta. Yhden illan minun piti tehdä ilman häntä niinkin yksinkertaiset toimet kuin käydä yhden lapsetn kanssa  kirpputorilla ja kaupassa, antaa toiselle lapselle välipala ja toimittaa hänet harrastukseen. Kirjekaverimiehellä oli menoa ja kyllä näistä hommista nyt pitäisi normaalin terveen aikuisen suoriutua ihan kivasti aivan yksin. No en suoriutunut. Eteen osui myös minusta riippumatonta hidastetta, mutta kyllä tuo homma vaan kertakaikkisen perseelleen meni ja tarvittiin Kirjekaverimies minut pelastamaan. Jälleen kerran.

Olen miettinyt, että miten näin voi olla. Olen mukamas näin helvetin avuton, etten pärjää yhtä hiton tiistai-iltaa itsekseni? Tulin siihen tulokseen, että kohellan ja teen liian tiukkoja aikatauluja varmaan alitajuntaisesti siksi, että voin. Olen aina ollut aika altis säätämään asoita, keräämään ihmeellisiä pikkuhommia ja päätymään monimutkaisiin tilanteisiin, mutta aiemmin niissä on ehkä sitten kuitenkin joku tolkku ollut. Kaikki on pitänyt kuitenkin (enimmäkseen) itse hoitaa sitten lopulta. Nyt ei välttämättä tarvitse, koska Kirjekaverimies hoitaa ihan mielellään vaikka mitä. Hän on jotenkin luonteeltaan niin älyttömän avulias, että asiat ympärilläni sujuvat kuin itsestään silloinkin, kun ehtisin ja voisin ne itse hoitaa. Jotenkin päädyn pääsemään pälkähästä ihan älyttömän helpolla. Päivä toisensa jälkeen.

Nyt olen päättänyt skarpata! Eihän siinä voi niin käydä, että jokainen asia jää Kirjekaverimiehen hoidettavaksi vain siksi, että hän hoitaa ne paremmin. Eri asia on etukäteen sovitut auttamiset, mutta yritän nyt ainakin vähän rajoittaa tätä holtitonta häsläystäni sellaisiin mittoihin, että saan perusasiat itse hoidettua. Olenhan ne hoitanut ihan kohtuullisesti tähänkin saakka ennen kuin tuli tämä mahdollisuus heittäytyä avuttomaksi prinsessaksi. Muutenhan tässä käy pian niin, että en enää oikeasti osaa hoitaa asioita yksinäni, jos sellainen tarve joskus tulisi.

Toinen syy välttää tätä, on se, että haluisin kovasti välttää toistamasta samoja sudenkuoppia kuin aiemmissa suhteissamme on ollut. Kirjekaverimies on ainakin omasta näkökulmastaan päätynyt juoksupojaksi, josta on otettu kaikki tehot irti. Ei ole kovin vaikea uskoa tätä, kun huomaa kuinka helposti hän tavallaan hakeutuu tekemään kaiken ja tarjoaa apua kaikkeen. Edellisessä suhteessaan hänelle ei juurikaan jäänyt aikaa mihinkään omiin juttuihinsa. Tämä skenaario on hyvin kaukana meidän tilanteestamme, koska minä enemmänkin kannustan kuin rajoitan hänen menojaan. Silti ehkä hyvä pitää mielessä.

Ehkäpä asia onkin niin, että mukavuudenhaluinen nainen kahlitsee avuliaan miehen vaatimuksillaan ja tarpeillaan siinä missä avulias mies passivoi naisen? Ehkä nämä ovat toistensa kääntöpuolia. Eikä aina näin päin, tuttavapiiristäni löyty sellainenkin esimerkki, jossa nainen tekee kaiken, ihan kaiken. Ja repii hiuksiaan, kun ei saa koskaan levätä. Siinä mies ei sinänsä vaadi ihmeemmin mitään vaadi, jättää vain tekemättä. Miespuolinen minä?

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Kun hyvä protesti menee pilalle

Olen tuntemistani ihmisistä taitavin protestoimaan asioista ja toiseksi taitavin kehittämään kaikenlaisia turhanpäiväisiä sääntöjä ja periaatteita. Ympäristössäni pyöritellään jatkuvasti silmiä näille ja tutuimmat ovat siihen jo täysin tottuneita. Selostin seikkaperäisesti eräälle ystävälleni kantaani erityyppisiin pehmoleluihin ja hän totesi, että jos kukaan muu sanoisi tuon saman, niin pitäisin häntä täysin hulluna, mutta kun nyt noin intohimoisesti asian perustelet, niin se alkaa jo kuulosta ihan uskottavalta. Kunpa jonain päivänä alkaisin kanavoimaan tuota johonkin tarpeelliseen, enkä suuntaisi voimavarojani Nalle Puhin ärsyttävyyden selostamiseen kaikille, jotka yhtään jaksavat kuunnella.

Ptotestoini puolestaan on sellainen asia, josta en aina niin hanakasti lähde selostamaan muille. Se on yksityisempää. Saatan omissa valinnoissani protestoida jotain pikkuasiaa vastaan vuosikausia ilman, että kukaan muu edes tietää siitä. Seuraava taso aiheeesta on, että ihmiset tietävät minusta jonkun toimintatavan, mutta taustat siihen on ymmärretty ihan väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on TV:n katselu, jonka lopetin suunnilleen vuonna 2011 siitä syystä, että Herra Ex toistuvasti valitti minulle kaukosäätimen jäävän jäljiltäni väärään paikkaan sekä siitä, että tallentavassa digiboksissamme minun ohjelmani olivat vallanneet liikaa tilaa tallennuspaikoista (yli 10%). Silloin ajattelin, että vittu mitä paskaa! Tätä en tarvitse! Lopetin koko lajin ja jos hän joskun pyysi minua sohvalle viettämään aikaa TV:tä katsellen, kieltäydyin suoraan tai menin siihen olemaan teatraalisesti tyytymätön ja katsomaan poispäin ruudusta.

Aika lapsellista ja rasittavaa, etenkin kun sitä jatkaa pari vuotta ja kaikki vuodet vielä eromme jälkeenkin. Olin jo ehtinyt itsekin unohtaa, että miksi en katso TV:tä, kunnes joku tuttavistani esitti virheellisen väittämän, että en tykkäisi katsoa TV:tä. Silloin tuli mieleen, että kyllähän minä siitä tykkään. Tai tykkäsin joskus ainakin. Nyt tämä kuitenkin on jotenkin kääntynyt niin, että minun oletetaan vastustavan/dissaavan yleisesti sarjojen kyttäämistä, jota kaikki nykyään tuntuvat enemmän tai vähemmän harrastavan. En vastusta; en vain itse tee sitä.

Herra Exälle protestointi kertoi paljon suhteemme tilanteesta muutenkin, mutta hyvässäkin suhteessa tämä puoli löytyy minusta. Tässä suhteessa se on vaan osoittautunut älyttömän hankalaksi. Pari viikkoa sitten vedin Kirjekaverimiehen osalta herneet nenään ja päätin, etten enää mene häneen asuntoonsa. En kertonut tästä hänelle mitään, vaan päätin, kuten yleensä näissä tilanteissa toimin. Esiinnyin loukkaantuneena muuten melkein kokonaisen viikonlopun ja hän hienosti leikki mukana draamaa kunnes kyllästyi ja tuli ystävällisesti kysymään  olenko nyt oikeasti tätä mieltä vai onko tämä nyt vain protestointia. Ilmoitin asian olevan siltä väliltä, mutta että jatkan sitä silti. Hän oli sitä mieltä että saan jatkaa ihan vapaasti, mutta hän ei nyt enää jaksa osallistua siihen ja aikoo käyttäytyä normaalisti. Tilanne normalisoitui. Ihanko hiukan häiritsee omaa protestointiani tällainen?!

Sitten hänelle kävi ilmi, että olen päättänyt olla menemättä enää hänen asuntoonsa. Tämän hän hyväksyi; ihan itse päätät. Protestoin hienosti muutaman päivän (ei mitenkään siis äänekkäästi, olin vaan hiljaisesti päättänyt olla menemättä sinne), mutta sitten tilanne mutkistui yhden hankalan työvuoron takia. Jouduin nimittäin sopimaan pienemmän lapseni hänen luokseen yökylään hyvin aikaisen aamuvuoron takia. Kirjekaverimies lähetti minulle päivällä viestin, että on tehnyt lapselleni lihapullia odottamaan sinne, jos hänellä olisi tanssitunnin jälkeen nälkä; Kiva, ystävällistä, varmasti olisikin nälkä. Ok. Tunnin päästä hän lähetti viestin, jossa kertoin tehneensä lihapullia meille kaikille muillekin ja olisimme tervetulleita tietysti kaikki. Siinä kohtaa olin vielä päättäväinen; ei kiitos, teen kotona jonkun ruuan toisen lapsen kanssa. Hän vastasi tämän olevan ok, mutta jos kyse on tästä protestoinnista, niin hän pakkaa meille sitten mukaan perunoita ja lihapullia. Hän tietää minun olevan siihen aikaan jo väsynyt tekemään kotitöitä.

Aww! Hyväksyy kiukuttelun, mutta tekee silti kuten tekisi muutenkin. Mitä meinaat? Tartuinko tarjoukseen?

Esteettisempiäkin ruokia on nähty, mutta maultaan harva on parempaa kuin lihapullat ja vanhan kansan ruskeakastike. Sain mukaan myös eväät seuraavaksi työpäiväksi. Tarviiko edes sanoa, että yökyläily oli menestys ja kaikki meni hyvin? Lapsi oli iloinen ja päätyi päiväkotiin kuten kuuluikin.

Mutta entäs mun protestointi? Miten sitä saa tällaisessa ympäristössä pidettyä yllä? En haluaisi siitä kuitenkaan luopuakaan.

Aika halvalla meni. Perkele.

 

 

”Me ei ikinä tehdä niitä, mitä mä haluisin.”

Näin sanoi ihana viisivuotiaani. Kuvittelin, että olemme paljonkin tehneet sellaista mitä hän haluaa, mutta sitten taas toisaalta hänen halunsa kyllä jäävät vähän taka-alalle perheessämme.

Siispä; Mitä se sitten on, mitä haluaisit, muruseni?

Muuttaa Espanjaan.

Niin, se on ihan totta, että sitä ei ollakaan nyt tehty. Tunsin piston sydämessäni. Jos lapsella näin harvoin on palavia haluja, niin pitäisikö niitä edes välillä toteuttaa?

Olen miettinyt asiaa tässä muutaman kuukauden ja se alkaa koko ajan tuntua paremmalta idealta. Olisi kaukana räntäsateesta, loskasta, kurahousuista ja mikä tärkeintä; exästä!

Huono puoli on, että samalla olisi vähän turhan kaukana myös Kirjekaverimiehestä ja työpaikasta. Pieni aukko suunnitelmassa siis. Mietin kovasti ratkaisuja tähän. Etäsuhde ei tässä suhteen vaiheessa nappaa yhtään ja työpaikkaakaan en taida saada mukaani.

Olen jotenkin täysin kyllästynyt melkein kaikkiin säihin. Kirjekaverimieskin sanoi tuossa yhtenä päivänä, että ”sä olet kyllä tosi katkera säästä”. Kuulostaa ihan hullulta, että voi olla katkera säästä, mutta sitä olen kieltämättä ollut. Aina sataa räntää, paitsi se yksi aurinkoinen talvipäivä, joka tänä vuonna osui viime sunnuntaille ja ne pari kivaa alkusyksyn päivää.

Sääangsti johtuu varmaan osittain siitä, että olen alkanut aiempaa paremmin viihtyä ulkona ja olen alkanut luoda sen ympärille kaikenlaisia odotuksia. Kuten vaikka että talvella olisi edes välillä talvinen sää. Tänä aamun heräsin älyttömään lumiauran jyskeeseen, joka jatkui jatkumistaan ja ajattelin, että upeaa; siellä on varmaan nyt kivasti lunta. Kun kävelin töihin huomasin sitä olevan noin 1,3cm ja mietin että mitä hittoa se lumiaura siinä pienellä kadunpätkällämme jyysti toista tuntia. Iltapäivällä 1,3-senttinen lumipeite oli tietysti jo kadonnut ja tilalla oli tuttu, läpitunkeva, loska.

Joo, ei ole mitään niin järjetöntä kuin valittaa Suomen säästä muille suomalaisille, mutta teen sen silti. Mitä tässä muutakaan voi? Paitsi ottaa viisivuotiaan vinkistä koppi ja mennä muualle valittamaan vaihteeksi kuumuudesta ja kuivuudesta.

Mene ja tiedä.

”Joskus toivoisi, että toinen olisi erilainen…

…tai käyttäytyisi erilailla jossain tilanteessa.”

Näin sanoi Ensitreffit alttarilla-Mikko Heidistä.

Paljon ajatuksia herättävä kommentti. Voi kuinka monta vuotta olenkaan toivonut juuri sitä, että  toinen vähän erilainen. Tämä päivä voisi olla ihan täydellinen, jos tuo toinen käyttäytyisi eri tavalla kuin nyt. Melkein tiesikin jo, millä tavalla toinen tulisi minkäkin hetken pilaamaan. Lähes poikkeuksetta toinen täytti odotukset päivän ja hetken pilaamisen osalta ja jos juuri sillä kertaa ei pilannutkaan, olin valmiiksi jo kireänä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kysehän on melkein aina täyttymättömistä odotuksista.

Olet järjestänyt lapset hoitoon yöksi aikuisten iltamenoa varten ja ajatellut viettää rauhallisen aamun kahdestaan. Ja sitten käykin ilmi, että toinen on lähdössä aamuseitsemältä ruokkimaan riistaeläimiä ja raivaamaan risuja.

Odotat toista kotiin, jotta saisit tehtyä jonkun oman projektin loppuun ilman lapsia ja toinen tulee pari tuntia ilmoittamaansa myöhemmin.

Valvot pidempään, jotta saisit juteltua jostain asiasta toisen tultua kotiin. Toinen tulee ja puhuu seuraavat kaksi tuntia puhelimessa jonkun muun kanssa.

Lähdette yhdessä koko perheellä jonnekin ja odotat mukavaa illanviettoa ja sen jälkeen kotiinpaluuta kohtuullisella aikataululla. Miehet menevät saunaan kuudeksi tunniksi ja jäät yhden tai useamman pikkulapsen kanssa vieraaseen paikkaan ja hallitset keskenäsi milloin mitäkin lasten sekoilua. 

Toivot lahjaksi jotain kivaa ja henkilökohtaista. Saat puunkantotelineen ja kymmenen muuta tuotetta, jotka olisit yhtä hyvin voinut saada anopilta kuin aviomieheltä. 

Olet lasten kanssa reissussa pari päivää ja tulet kotiin pyhäpäivänä Odotat, että kaupassa olisi käyty ja ehkä jotain pienimuotoista juhlantuntua järjestetty. Palaat kotiin ja pöydällä on samat  kuivuneet puurolautaset, joiden ääreltä olimme pari  päivää aiemmin lähteneet. Ja jääkaapissa lähinnä valo. 

Olet väsynyt viikosta yksin lasten kanssa ja haluaisit perjantaina käpertyä sohvalle sipsipussin kanssa. Oivallinen tilaisuus miehelle järjestää kokonpolttajaiset ja spontaanit illalliskutsut vähintään kymmenelle, jotka jatkuvat pitkälle aaamuyölle ja nukahtaa itse sohvalle ennen puolta yötä, jolloin sinun tehtäväksesi jää tsekata vieraat ulos(tai yöpymään meillä) ja nousta lasten kanssa aamuseitsämältä tiskaamaan viinilaseja ja keittelemään puuroa.

Edelliset pettyneet odotukset ovat muinaisen avioliiton ajoilta, mutta samanlaista toisen toisenlaiseksi toivomista ja pettyneitä odotuksia löytyy myös lähihistoriasta. Laastarisuhteen kanssa ne liittyivät aikatauluihin ja Tapailumiehen kanssa aikataulujen lisäksi siihen, että olisi jollain tasolla toivonut sitä jotain tunnetta, joka väliltämme puuttui. Kaikissa mainituissa tunne lienee ollut molemminpuolinen ja minutkin olisi varmasti toivottu toisemlaiseksi.

Ensitreffit- Mikon kommentissa minut herätti se, että miten niin lyhyessä ajassa aiemmin käytännössä jokapäiväinen tunne on kadonnut ja en ole sitä edes kunnolla huomannut.  Vielä sentään Kirjekaverimiehen tavat olla ihana yllättävät minua, mutta ollaanko nyt jo lähellä sitä pistettä, että kaikki muuttuu itsestäänselvyydeksi? Että toinen huolehtii, hyväksyy ja kannustaa. Tekee punajuurista keiton, saattaa töihin ja varaa valmiiksi keikkaliput ja silittää, kun sitä toivoisi. Ja silloinki, kun ei ole ehtinyt sitä edes veielä toivoa.  Ja on läsnä**.

Enkä edes muista milloin olisin toivonut hänen olevan millään lailla erilainen kuin on.

Outoa.

*Olen vähän jäljessä tuon sarjan katselussa.

**Uteliaana odotan muuten, että missä kaikessa Kirjekaverimies tulee jatkossa olemaan läsnä minua varten. Viime päivinä olemme vieneet sen jopa vähän naurettaville tasoille…Olemme koukutteneet suhteellisen pahasti kännykällä pelattavaan maatilapeliin. Ensin pelasimme sitä erillämme, mutta nyt hän on liittänyt meidät samaan naapurustoon, jotta voimme kastella toistemme virtuaalisia omenapuita ja tarvittaessa myydä toiselle hyvään hintaan kurpitsapiirakkaa, voita tai pultteja. Vähän kuin oikeassakin elämässä..

 

Ei lastentauteja, vaan naistenvaivoja

Minusta on tainnut vihdoinkin kasvaa normaali aikuinen nainen! Kiitos lääkärien hyvinkin tiukkojen lausuntojen, olen nyt lopultakin tuntea itseinhoa, mikä naistenlehtien ja kahvipöytäkeskustelujen valossa näyttää olevan olennainen osa naisena olemista. Painan tällä hetkellä vähemmän kuin olen painanut koko aikuisiälläni ja silti en ole koskaan ole kokenut itseäni näin lihavaksi ja epäviehättäväksi. Cheers! Lopultakin!

Olihan tuo aika lapsellista vaan vuosi toisensa jälkeen tuntea itsensä ihan riittävän hyväksi sellaisenaan. Se on nelivuotiaiden hommaa.

Olen toisessakin asiassa kasvanut aikuiseksi. Olen itseinhon lisäksi saavuttanut riittämättömyyden tunteen lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Olen aina ollut vähän sellainen, että kerään ongelmia. Tai jos nyt ei ihan aina ongelmia, niin ainakin päällekkäisiä projekteja. Se ei ole aiemmin haitannut juurikaan menoa ja olen  sietänyt suhteellisen hyvin keskeneräisyyttä. Nyt kun työssäkäyvän arki on painanut päälle jo useamman kuukauden putkeen, alkaa jopa minusta löytyä näitä riittämättömyyden tunteilta, joilta olen hämmentävän hyvin välttynyt tähän asti.

Nyt olen muuttunut itseäni piiskaavaksi suorittajaihmiseksi, joka tuntee huonoa omaatuntoa jokaisesta itseeni käytetystä hetkestä. Tällä hetkellä ainut oma aika, mitä itselleni hyvällä omallatunnolla suon, on se kun pelaan töissä Hay Day:ta. Melkein kuin omaa aikaa, paitsi että ei.

Aiemmin toinen usein sallittu itsenihellimistapa on ollut herkuttelu, mutta nyt sekin on viety, joten jäljelle jää vain kananrehun valmistus, kanojen ruokinta ja munien kerääminen. Hyvä, että edes virtuaaliset kanat saavat syödä rajattomasti rehua.

Muuna aikani ajatusmaailmani on muuttunut normaaliksi töissäkäyvien äiti-ihmisten ajatusmaailmaksi. Jatkuvasti olen tilanteessa, jossa haluaisin tehdä jotain, mutta en tee, koska sen sijaan pitäisi…

…lukea lapselle kirjaa

…pestä pyykkiä

…lukea Wilma-viestit

…tehdä koulutehtäviä

…varata autolle katsastus ja öljynvaihto

…ilmoittaa päiväkotiin hoitoajat

…käydä kaupassa

…auttaa lasta koulutehtävissä

…kiukutella eksälle

Ja sitten taas toisaalta silloin, kun oikein haluaisin lähteä hoitamaan jotain asioita, niin eikös vaan jompi kumpi lapsista kehitä jonkun elämää suuremman kriisin. Sen jälkeen usein päädyn päättelyssäni siihen, että on parempi pysyä kotona ja antaa lasten levätä omien arkimenojensa päälle. Ja taas on öljyt vaihtamatta ja imuri hakematta korjauksesta. ikuinen to do-lista.

Elämä tuntuu yhdeltä isolta rajoitukselta; älä syö, koska lääkärit, älä lähde kotoa muualle kuin töihin, koska lapset, älä lue kirjaa, koska koulutehtävät ja älä sovi mitään kaverimenoja, koska työ ja perhe.

Lisäksi kaikki osa-alueet häiritsevät toisiaan. Olen töissä ja tiedän, että pitäisi olla koulussa. Olen kerrankin lähdössä jonnekin aikuisten menoon ja lapsi itkee, että miksi joutuu aina viikonloppuisin hoitoon. Olen koulussa ja mietin, että onko tämä nyt se tapa, johon kannattaa käyttä kaikki vapaa-aikansa. Ollessani lasten kanssa mietin, että nyt pitäisi varmaan urheilla, koska muuten lääkärit käyvät ihan mahdottomaksi.

Ainut, joka ei tunge mihinkään toiselle osa-alueelle, on työ. Sieltä kukaan ei ikinä koskaan milloinkaan soittele perään ja oven suljettuani ei ole mitään, mitä voin minkään työasian hyväksi tehdä. Toisaalta työpaikkakin osaa sillä lailla sotkea asioita, että vuorojen ajankohdat voivat sotkea elämän kaikki muut osa-alueet ihan totaalisti, josta minun kuuluu myös asiaankuuluvasti kantaa huonoa omaatuntoa.

Kuulostaa kivalta? No entäs tutulta?

 

 

 

 

Kaikkien kaveri

Eilen Kirjekaverimiehen ex-vaimo pyysi minua Fb-kaveriksi. Hämmentävää. Ensin ihmettelin, että miksi ihmeessä, mutta sitten ajattelin, että miksipä ei ja hyväksyin pyynnön. Onhan minulla jo ennestään kaverina FB:ssa Herra Exän nykyinen ja hänen exänsä. Ja eihän se Facebook-kaveruus mitään muuta, vaikka olenkin aiemmin hyväksynyt/pyytänyt kaveriksi vain sellaisia, joita oikeasti tunnen (nämä muut mainitut olen ainakin jollain tasolla tuntenut, joskaan en nykyisin heidän kanssaan hurjasti hengaile).

Vähän illalla ehdittiin Kirjekaverin kanssa kirjoitella siitä, että mikähän tämä juttu nyt on, että hän haluaa tutustua minuun (muutenkin olen saanut tällaista signaalia, ei ainoastaan Fb-juttu). Kirjekaveri ehdotti motiiviksi sitä, että hän haluaa olla suvaitseva ja ehkä myös sekin, että vietän hänen säännöllisesti aikaa hänen lastensa kanssa ja siksi hän haluaa tietää jotain minusta. Hmm, ymmärrettävää. Ja eihän meillä ole mitään syytä olla mitenkään huonoissakaan välissä. Eihän meillä ole mitään ongelmaakaan ja tutustuuhan sitä muutenkin kaiken maailman ihmisiin eri yhteyksissä.

Miksi tämä tuntuu järkeilystä huolimatta jotenkin erilaiselta? En saa sitä itselleni perusteltua. Ehkä se on jonkinlaista mustasukkaisuutta. En voi hyväksyä sitä, että tuo nainen on ollut naimisissa MINUN mieheni kanssa. Että MINUN Kirjekaverimieheni on hänet valinnut lastensa äidiksi. Onhan se aika hirveä ajatus tällaiselle, joka ei hyväksy miehelle mitään historiaa 😀 Kypsää käytöstä, I know. Onneksi pystyn suurimman osan aikaa esittämään, että nämä eivät ole ongelmia.

Ja heti kun Fb-tuttavuutemme pääsi alkuun, näinkin koko Kirjekaverimiehen ”entisen perheen” tänä aamuna tulevan autolla Kirjekaverimiehen työpaikalle. Olin ohikulkumatkalla menossa lapsen kanssa puistoon. Olipa hämmentävää, kun yhtäkkiä pysähtyivät siihen koko porukka ihan väärällä kokoonpanolla ihan väärään aikaan. Päädyin menemään ohi kuin en heitä huomaisikaan. Ajattelin, että mitä sitten onkin käynnissä, siihen ei varmaan kaivata osallistumistani. Kirjekaverimies tuli autosta ulos, huusi perään ja tuli kertomaan, että mikä juttu on meneillään. Muut lähtivät  jatkamaan matkaa. No drama siis ,mutta oli jotenkin ihmeellinen tilanne, että siihen sattumalta osuin. Juuri kun MINUN mieheni oli exän kanssa liikenteessä. 😀

Sun ja mun lapset

Meille on ollut viime aikoina ajankohtaista miettiä suhdetta toistemme lapsiin. Ei aina ihan yksinkertaista se.

Kirjekaverimies on paljon minua parempi tässä perhe-elämän touhussa ja sählingissä. Muutenkin luonteeltaan minua paremmin arkea sietävä tyyppi. Meillä on kuitenkin yhteisenä havaintona toistemme lapsista, että isommasta lapsesta on vaikeampi pitää kuin pienemmästä. Kirjekaverimiehellä on alusta asti synkannyt tosi hyvin pienemmän lapseni kanssa, mutta isomman lapseni käytös hämmentää häntä. Hän uskoo sen johtuvan siitä, että hänellä ei ole kokemusta sen ikäisten lasten käyttäytymisestä ylipäätään. Se voi pitää paikkansa, mutta uskon myös ulkonäöllä olevan vaikutusta asiaan. Pienempi näyttää tosi paljon minulta ja isompi ei niinkään. Niinpä pienempi saattaa automaattisesti enemmän ”liittyä” minuun.

Sen olen ainakin huomannut hänen lapsistaan. Hänen pienempänsä näyttää paljon isältään ja isompi taas ihan… vieraalta. Käytökseltään hänen esikoisena on puolestaan hyvin paljon Kirjekaverimiehen itsensä kaltainen ihan samala lailla kuin minunkin esikoiseni, jonka  ajatusmaailma muistuttaa omaani toisinaan kiusallisenkin paljon.

Minulla ajatuksia on herätellyt se, kun olen huomannut vähän jopa vältteleväni ajan viettämistä Kirjekaverimiehen lasten kanssa. Olen useasti päätynyt kotiin yöksi sellaisina iltoina, kun olen päässyt valitsemaan oman (tyhjän) kodin ja hänen lapsiperhekotinsa välillä. Joskus taas teen niin, että heilun omissa menoissani lasten nukkumaanmenoaikaan saakka ja hiivin iltarituaalien aikana sohvan nurkkaan kirjan kanssa ja sen jälkeen vietän loppuillan laatuaikaa Kirjekaverimiehen kanssa kuin mitään lapsia ei talossa olisikaan (tai huomista päivää ylipäätään..). Aamulla sitä kadumme molemmat, koska hänen lapsensa heräävät hyvänäkin aamuna toooosi aikaisin. Silloin alkaa meno ja meininki, joka saa minut joka ikinen kerta toivomaan jotain teleporttausta omaan kotiini.

Niinhän se asia vaan on, että olen Kirjekaverimiehen kanssa hänen itsensä takia ja lapset ovat siinä paketissa vain välttämätön lisä (vaikkakin hän on lapsilleen niin hyvä isä, että se on mielestäni tavattoman seksikästä!). Silti pitäisi pitää jonkinlainen suhde olla hänen lapsiinsakin. Mielellään aika hyvä…

En edes tiedä mikä heissä on minua viime aikoina alkanut pännimään. Melu ja liian aikaiset aamuherätykset tietysti, mutta ne nyt ovat yleisesti lasten tunnettuja perusominaisuuksia. Lapset eivät siis ole tehneet mitään väärin, ovat vaan lapsia. Harmi, ettei tämä järkeily riitä siihen, että alkaisin välittömästi täysillä nauttia ihan jokaisesta kohtaamisesta.

Kyse ei (luojan kiitos!!) ole eriävistä kasvatusarvoista tai mistään oikeasti vakavasta, vaan ihan yksittäisistä tilanteista, jotka pikkulapsiperheessä toistuvat useamman kerran päivässä. Ihan vaan näitä, että ärsyttää kun jokainen ruokailu alkaa ja loppuu volinaan kaksivuotiaan potiessa milloin mitäkin ruokadraamaa (hän käyttäytyy lähes koko hereilläoloaikansa kuin ei olisi saanut ruokaa viikkoon) tai isompi tönäisee pienemmän nurin ja juoksee karkuun. Ei mitään mitä ei olisi omienkin lasten kanssa jossain vaiheessa ollut.

Ei myöskään ole kyse siitä, että näkisin omat lapseni mitenkään erityisen erinomaisina ja hyväkäytöksisinä. Ne vasta pieniä perkeleitä osaavatkin olla. Ihan viimeiseltä kolmelta päivältä voisi ottaa esimerkiksi omien hellantelttujen toiminnasta, että seitsemänvuotiaani on 3/3 vapaasta aamusta ollut kärttämässä minulta jotain puhelimeen liittyvää ennen kuin olen edes silmiäni avannut ja nelivuotiaani ei mene nukkumaan kesäloman kadonneen unirytmin takia MILLÄÄN, ei päivällä eikä illalla.

Kyse taitaa olla vaan siitä, että olen saanut vihdoinkin ohi tuon pikkulapsisekoilun omassa perheessäni ja siihen palaaminen tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. He ovat pieniä ja tarvitsevia, eivätkä omiani.

Eilen kävimme ”uusperheen” kanssa saaressa ja veneilemässä ja silloin minulle kirkastui myöskin se, että lapset (kaikki!) pännivät minua ihan siksi, että ikävöin Kirjekaverimiestä. Yhteen retkeen sai ujutettu jos minkälaista härdelliä, joka piti meidät henkisesti ja fyysisesti liian etäällä toisistamme. Koko ajan oli jonkun onki solmussa, kakat vaipassa tai kännykkä luvattomasti käytössä, johon tarvittiin meidän jomman kumman puuttumista tai apua.

Jos olisimme olleet molemmat perheet omissa menoissamme, en olisi häntä siinä ajassa alkanut ikävöimään. Elänyt vaan ja ollut tyytyväinen. Kuitenkin tuossa kun  maisemat, luonto, auringonlasku ja Kirjekaverimiehen ilahduttava seura olivat melkein saatavilla ja samalla saavuttamattomissa, ei pystynyt kuin ajattelemaan, että olisimmepa tässä ihan kahdestaan. Kaikki vaan oli esteenä meidän välillämme; kakkavaippa, liian paksu makkaratikku, ruokaa edeltävä (ja sen jälkeinen) ulvonta, karannut mato ja luvattomasti käyttöönotettu kännykkä. Perkele. Menkää pois, kaikki! Liian hyvä ympäristö kaiken maailman nahisteluun.

 

Onneksi, onneksi… kaikkea ärsyttävää toisten lapsiin liittyvää säätöä on mahdollista paeta yksinkertaisesti siirtymällä toiseen osoitteeseen nauttimaan ihan vaan omien lasten ajoittain huikean ärsyttävästä ja järjettömästä käytöksestä ja oman kasvatuksensa epäjohdonmukaisuuksista.

Tulee pian kuitenkin se molempien odottama ilta, kun mennään taas saareen.

Kahdestaan.