Lapsilisävinkit uusperheille – huomaa myös sallittu porsaanreikä yksinhuoltajakorotuksessa

Lapsilisäjärjestelmä on viime aikoina yllättänyt minut monipuolisuudellaan ja osin myös epäloogisuudellaan. Omalla kohdallani tästä aiheutui lopulta pelkästään harmia. Ajattelin kuitenkin, että näistä tiedoista voisi olla hyötyä muille uusperheille, joten tästä tulee!

Peruskuvio on, että lapsilisää maksetaan lapsiluvun mukaan ja jos lasten huoltaja on talouden ainoa aikuinen, lisätään lapsilisään yksinhuoltajakorotus jokaiselle lapselle erikseen. Tämä onkin äärimmäisen löyhä selitys, mutta perustilanteessa asia menee kutakuinkin näin.

Jos kyseessä on uusperhe, mutkistuu asia hieman. Samassa taloudessa kun voi olla kirjoilla sinun, minun ja meidän lapset. Olen itse elännyt jotenkin pöljästi sellaisessa käsityksessä, että lapsilisää voidaan maksaa ainoastaan lapsen huoltajalle.

Näin ei kuitenkaan ole asian laita, vaan lapsilisä voidaan maksaa kelle vaan lapsesta huolehtivalle henkilölle, eli joissain tilanteissa voidaan lapsilisä myöntää vaikkapa lapsen isovanhemmalle, joka ei asu lapsen kanssa eikä ole myöskään lapsen huoltaja. Tai naapurin Ranelle, käsitykseni mukaan Kela suhtautuu asiaan ilmeisen vapaamielisesti.

Näin ollen jos taloudessa on pari aikuista ja  useampia lapsia, joilla on keskenään eri huoltajia, kannattaa lapsilisä osoittaa jommalle kummalle aikuiselle riippumatta siitä ketkä ovat lapsen huoltajat.

Käytännön esimerkki; Markku ja Sirkka ovat avoliitossa. Sirkalla on kolme lasta entisestä liitosta Pertin kanssa ja heillä on yhteishuoltajuus, mutta lapset asuvat Sirkan ja Markun luona. Markulla yksi lapsi, jonka yksinhuoltaja hän on. Lapsilisää kannattaa näilä tiedoilla hakea kaikilta lapsilta joko Sirkan tai Markun tilille, jolloin neljännestä lapsesta saa asianmukaisen korotuksen.  Jos lapsilisä haetaan Markun lapsesta Markun tilille ja Sirkan lapsista Sirkan tilille, menetetään tämän hetken lapsilisäsummilla (syyskuu 2019) 58,36€ kuukaudessa.

Se tekee muuten 700,36€ vuodessa.

Minulla on toinenkin esimerkki. Tämä on mielestäni kaikin puolin väärin, mutta aiheuttaa lisäksi aika suuren väärinkäytönmahdollisuuden lapsilisien osalta. Väärinkäytökset ovat tietysti kiellettyjä, mutta nyt annan esimerkin miten  vaikkapa kahdesta lapsesta saa satasen kuussa enemmän lapsilisää kuin periaatteessa pitäisi. Tätä on luonnollisesti mahdollisesti käyttää ihan rehellisesti ja siksi ajattelin tiedon tässä jakaa.

Kimmolla on neljä lasta edellisestä suhteestaan Riikan kanssa. Kimmolla ja Riikalla on lasten yhteishuoltajuus. Riikka asuu yksin. Kimmo osuu avoliitossa Kaijan kanssa ja lapset asuvat heillä. Kaijalla ei ole omia lapsia. Jos lapsilisä maksetaan Kimmon ja Riikan lapsista Kimmolle (tai Kaijalle), ei lapsilisään sisälly yksinhuoltajakorotusta, koska Kaija asuu virallisesti lasten kanssa samassa osoitteessa.

Jos lapsilisä maksetaan Riikan tilille, saadaan myös yksinhuoltakorotus 53,30 euroa kuukaudessa jokaisesta lapsesta. Tämä toteutuu, vaikka Riikalle maistuisi paremmin lähikuppilan karaoke ja karpalolonkero kuin perhe-elämä eikä hän osallistuisi millään lailla lasten elämään tai elatukseen. 

Tilanteita on monenlaisia, joten toki voidaan yhtä lailla voidaan kääntää iloksi siten, että sovitaan yhteisesti, että tässä mielikuvitusihmisten tilanteessa lapsilisän korotusta hyödynnytään fiksusti. Vaikkapa siten, että kyseessä onkin mukava yhteishuoltajuus, jossa jaetaan reilusti niin kulut, tulot kuin noro-viruksetkin.

Joka tapauksessa Kimmon, Riikan ja Kaijan tilanteessa erotus on kuukaudessa 213,20€ eli vuodessa 2558,40€ rahaa käytettäväksi karpalolonkeroon tai lasten harrastuksiin riippuen siitä, kenen tilille maksu kuukausittan kolahtaa.

Pysäyttävää! Todella suuria summia vuositasolla virtaa euro ja kymppi kerrallaan mikä minnekin suuntaan.

Onko sinulla jakaa talousneuvoja uusperheille? Tai lapsiperheille ylipäätään?

 

***Kaikki esimerkit ja perhetilanteet ovat keksittyjä. Summat on poimittu Kelan sivuilta. Tarkistathan tilanteen oman perheesi osalta aina Kelasta, mikäli olet epävarma, koska ehdot ja summat saattavat muuttua.***

 

 

 

 

Pipo-gate

Lapsellani on ongelma. Pipo on väärän värinen. Hän on nyt useampaan kertaan ohimennen maininnut, että tälle pitäisi nyt akuutisti tehdä jotain. Olen sivuuttanut asian moneen kertaan jo sanomalla, että en nyt ole ihan varma tarvitseeko meidän lähteä pipokaupoille. Pärjäähän tuollakin.

Nyt tuli kuitenkin tiukka puhuttelu ja havainnollistettu esitys miksi vanha pipo ei käy.

”Äiti, katso nyt miten tää mun asu menee pilalle! Tää ei vaan sovi tähän kokonaisuuteen. Mä haluan, että mulla on laadukkaat vaatteet, jotka näyttää hyvältä yhdessä.”

IMG-4894 (1)

Epäonninen pipon pilaama asukokonaisuus

Tämän lisäksi hän halusi näyttää miten hyvin tai huonosti mikäkin sopii yhteen tämän piponturjakkeen kanssa.

Takin kanssa pipo sopii käyttäjänsä mukaan yhteen:

IMG-4896

”Ihan ok, ei mene tässä niin pahasti pieleen.”

 

Pipo yhdistettynä eniten (vai pelkästään?) käytettyyn T-paitaan:

IMG-4899

”No nää itseasiassa sopii yhteen. Mutta kyllä tän kanssa sopis myös puhdas valkoinen tai musta.”

Pipo yhdistettynä huppariin:

IMG-4897

”Tää on just se ongelma. Nää on ihan hirveät yhdistettynä. Tän takia must just tuntuu, että mun asussa ei ole mitään järkeä. Mut ihan pahinta on se, että nää kaikki on yhdessä mun päällä.”

Lapsiraukallani on ihan nyt siis paha ongelma, kun joutuu tällaisen setin kanssa kulkemaan ympäri kyliä. Kyllä on nyt on varmaan uusi pipo ostettava.

Loppukaneetiksi tuli vielä tämä:

IMG-4895 (1)

”Yks lisä- huono puoli tässä on vielä tää, että tää on mennyt tolleen epäsiististi rikki tosta päältä. Kyllä mä nyt olen sitä mieltä, että voidaan hankkia mulle uusi pipo.”

Olen jotenkin kovasti iloinen tästä tavasta, jolla asia minulle tuodaan. Asiaa on mietitty ja punnittu jo jonkin aikaa ja sille on olemassa oikeat perusteet, vaikka kyse on käsittääkseni alle parinkympin ostoksesta. Pipo on ollut ainoana pipona aktiivikäytössä kaksi tai kolme vuotta. Pipo ei ole hukkunut tai ”hukkunut” uuden pipon saamiseksi, vaan asia hoidetaan asiallisesti ja rehellisen ryhdikkäästi.

Olen koko lasteni elämän ajan opetellut ja opettanut lykkäämään hankintoja niin kauan, kuin se on mahdollista ja sitten hankintatilanteessa tekemään harkittuja ja hyviä ratkaisuja, vaikka se sillä hetkellä maksaisikin vähän enemmän. Meillä on aika vähän turhia tavaroita ja vaatteita, koska spontaanisti ei osteta juuri mitään. Toisaalta meillä on aika vähän ihan tarpeellisiakin vaatteita, koska yritän pärjätä niin vähillä kuin mahdollista. Aika moni tarve ja halu menee ohi, kun odottaa riittävän kauan. Ja silti talomme on täynnä kuin Turusen pyssy.

Käyn niin kaupoissa vain pakollisilla asioilla, joten houkutuksiltä on helppo välttyä. Silloin kun joskus käyn, muistan kaiken olevan tavallaan saatavilla ja hetken tekee mieli olla kuin muutkin. Niin kävi nyt viikonloppuna, kun kävimme ostoskeskuksessa; tuli vähän paha mieli siitä, että niin monilla muilla on sitä ja tätä ja minulla aina samat vaatteet ja aina samat lakanat…

Aikuisena tämä on kuitenkin helppo sietää valinnan ollessa omani. Tiedän, että tuolla valinnalla lunastan itselleni ja perheelleni vuositasolla aika paljon vapaa-aikaa vähempien työtuntien muodossa. Ja ”saanhan” minä välillä ostaa yhtä ja toista ekstraa; matkoja, ravintolaillallisia ja kahvikupposia kaupungilla. Sain jopa keväällä ostaa trampoliinin.

Lapsille asian luulisi olevan vaikeampi, mutta toisaalta he ovat eläneet asian kanssa aina. Aina on käytännössä kaikilla kavereilla ollut paljon enemmän leluja, pelikonsoleita, itse valittuja vaatteita ja jos mitä rekvisiittaa. Silloin tällöin tulee kysymyksiä ja kommentteja, mutta asiaa on käsitelty jo niin moneen kertaan, että vastaukset alkavat olla jo lapsillekin tuttuja. Samoin toimintatavat miten kannattaa toimia silloin kun ihan oikein kovasti jotain toivoo.

Joskus he itse luovat minuun paljon puhuvia katseita, kun toisten perheiden lapset pyytävät, vaativat ja monesti myös saavat turhia, huonolaatuisia, tarpeettomia ja ylipäätään paljon asioita. Ei ole ihan tavatonta sekään, että he ottavat puheeksi jonkun tilanteen jälkeenpäin melkein ihmeissään siitä, että eikö kaikilla olekaan sama kuin meillä näissä pyytämis- ja haluamisasioissa. Äiti, näitkö miten XXXX heti vinkui lisää vaikka oli jo saanut paljon kaikkea?

Kyllä minunkin lapsillani on tavaroita, tottakai, mutta aika maltillisesti jo senkin takia, että olen melko varmasti pohjoisen pallonpuoliskon laiskin tavaroiden järjestelijä. Se jo yksin asettaa aika tiukat rajat sille montako tarviketta huusholliin voi ja kannattaa päästää sisään.

Raha on kuitenkin sitäkin tärkeämpi motivoija ja samoin ympäristökysymykset; Mille kaikelle on realistista löytyä jatkokäyttäjä ja mitä järkeä on ostaa, jos käyttö jää hyvin vähäiseksi syystä tai toisesta?

Nyt on varmaan kuitenkin syytä hankkia yksi valkoinen tai musta pipo.

Ihan kohtuullinen toivehan se lopulta on.

Kesälomakooste

Kesäloma on nyt takana päin ja voi herttinen miten hyvää se teki! Jäin lomalle lievästi sanottuna pahantuulisena ja muutama päivä alusta menikin vähän ”kriiseillessä”. Onneksi loma oli pitkä niin, ehdin tehdä paljon muutakin ja olla tosi hyvällä tuulella.

IMG-3343

IMG-3394

IMG-3632

Pariskuntien lomarutiiniin kuulemma ihan kuuluu sellainen asia kuin lomariita. Tiedäthän se riita mitä vedetään menemään loman alussa, kun ollaan vielä samalla väsähtäneitä ja odotukset lomaan liittyen ovat kumminkin korkealla. Lapsiperheissä yleisimmät riidan aiheet ovat kuulemma raha, seksi ja kotityöt. Meidän molemmat riitamme sivusivat viimeistä; riitelimme ensin mansikoiden pakastamisesta ja sitten mustikanpoimintastrategioista. Ihanan kesäisiä aiheita siis! Molemmat olivat kylläkin ihan kunnollisia yhteenottoja, vaikka aiheet kuulostavatkin kesäpäivän keveiltä.

IMG-3427

Kesäloman aikana ehdimme tehdä perheen kanssa kaikki mahdolliset kesätouhut ja suomalaista kesäidylliä onkin hyödynnetty ihan huolella. Mustikat, mansikat, telttailut, uimaretket, hepat, kissanpennut, kirjasto, vesisodat, museot, jäätelökiska ja pyöräretket. Vältimme ihan tarkoituksella tällä lomalla kaikki suuremmat reissut, koska olemme törsäilleet keväällä uuteen grilliin ja trampoliiniin. Ratkaisu osoittautui kaikin puolin hyväksi ja luulen pankkitilillekin kuuluuvan ihan hyvää. Grilliä ja trampoliinia on käytetty niinkutsutusti koko rahalla jo ensimmäisenä kesänä.

IMG-3476

Kesän aikana olen harrastanut varsin paljon pöydän pyyhkimistä ja tiskikoneen täyttämistä. Ainahan näitä harrastetaan, mutta joinain päivinä koin ne ihan pääaktiviteeteiksi! Joskus saattoi vähän se harmittaakin, mutta toisaalta olen tosi iloinen siitä, että lapset alkavat ottaa vähän koppia joistain kotitöistä. Sain aamiaisen sänkyyn hyvin monena aamuna poikani toimesta.

Hän on tosi kultainen ja puuhaili minulle aamuisin erilaisia jugurttikulhoja ja koko perheelle sämpylöitä silloin kun olisi muuten ollut tylsää. Olimme yhtenä päivänä itsepoimimassa mansikoita ja kotiintultuamme hän komensi minut”jonnekin rauhassa kuuntelemaan kirjaa ja juomaan kurkkuvettä” sillä aikaa, kun organisoisi omakätisesti mansikoiden renssaamisen ja pakastamisen muun pikkuväen avustuksella. Ensimmäinen reaktioni oli kieltää koko homma ja hätistää lapset matkoihinsa, mutta sitten ajattelin ettei se kovin pahasti pieleen voi mennä; olenhan itse heidät opettanut. Poikani laitteli minulle kurkkuveden valmiiksi ja lähdin kuutelemaan Podcasteja yläkertaan. Nautitaan nyt kun kellään ei ole mikään erityinen vaihe (paitsi minulla joku varhainen neljänkympin kriisi)!

Kävin kolmestaan omien lasteni kanssa yhden yön kaupunkilomalla Helsingissä ja he halusivat hirveästi viettää aikaa hotellihuoneessa Aku Ankan ja kännykän kanssa. Yritin ehdotella, että lähdetään nyt jonnekin syömään, mutta lapset kannattivat eväiden ostamista huoneeseen ja ”sä voit ihan hyvin käydä tuolla alakerrassa vähän ottamassa aikuisten aikaa”. Aha. No kävin sitten:

IMG-3863

Siinä sitä sitten muina naisina istuin yksin hotellin baarissa hämmästelemässä, että mitäs tämä tällainen touhu oikein on. Reilut puoli tuntia maltoin olla ja sitten palasin minäkin huoneeseen telkkaria katsomaan ja ennen kymmentä mentiinkin jo nukkumaan. Että sellainen kaupunkiloma oli meillä.

Mitä tein 33-vuotiaana

Olen ollut vähän apealla mielellä tässä synttäreiden tiimoilta. Kun mittariin tulee vuosi lisää, tulee aina verranneeksi itseään siihen haavekuvaan, mitä on itsestään luonut. Helposti tulee lähdettyä siihen ”Minä en koskaan…” ”Vieläkään en…” ”Miten voi olla mahdollista, että…” ”Me ei ikinä…”-juttuun.

Aika paljon on jäänyt toteutumatta siitä, mitä minun piti olla 34-vuotiaana. Ajattelin, että minusta tulisi jotain enemmän.

Onneksi en saa kauaakaan olla ajatusteni kanssa rauhassa velloa. Mieheni kyllä huomaa heti, että jotain on ja tulee kyselemään olenko pahalla päällä, väsynyt vai nälkäinen. Sanoin kaikkeen en, mutta ”jotain sä kyllä olet”. Kerroin mitä olen ja teimme sitten listan mitä tein 33-vuotiaana (ja hän 37-vuotiaana).

Järjestin perheelle vegaaniteemaviikon ja lempiruokaviikon.

Reissasin Seinäjoella, Tallinnassa, Balilla, Tampereella, Islannissa ja Pariisissa.

Muutin kaksi kertaa. Ostin talon. Etsin vuokralaisen yhteen asuntoon.

Remontoin. Maalasin, hioin, kannoin, kiipesin, villoitin, valitsin tapetteja, parketin, jääkaapin, tiskikoneen, tein vähillä tiedoilla tiesmitä remonttiratkaisuja ja toivoin parasta. Maksoin palkkoja, kommentoin sähkötöitä ja etsin sellaista jätkää, joka ehtii listoittamaan just nyt heti kaiken. 

Nukuin yhden yön autossa upeassa kesäyössä ja yhden yön mieheni perheen pikkuruisessa saaristomökissä.

Soitin viisi kertaa löytytavaratoimistoon ja kysyin samoja avaimia ja fillareita.

Otin selfien karitsan kanssa.

Sienestin. Poimin ja hillosin omenoita ämpärikaupalla. Pakastin herukoita.

IMG_20161002_162022

Nautin lukuisia onnistuneita ravintolaillallisia ystävien tai miehen kanssa. Kärsin joistain ei niin onnistuneista.

Leikkasin marjapensaita ja puita. Haravoin. Kitkin. Leikkasin ruohoa.

Vierailin paloasemalla privaatisti ja tutustuin ambulanssin välineistöön.

Järjestin neljät kaverisynttärit ja kahdet sukulaissynttärit lapsille.

Kävin kaatopaikalla kymmenisen kertaa.

Ramppasin asuntonäytöissä ja annoin useita ostotarjouksia.

Kompostoin.

Sairastin hullun vatsataudin ja tavallisen flunssan.

Leivoin valtavasti pullaa eri tilaisuuksiin ihan leipomisen ilosta.

Kävin ensimmäisen kerran festareilla, katsomassa hevospooloa, suppaamassa ja valitsemassa hääpuvun (ystävälle).  Hyppäsin ensimmäisen kerran kiveltä veteen.

Snorklasin lämpimässä ja sinisessä valtameressä, jossa näin hain ja jättiläisrauskuja. Muutamaa kuukautta myöhemmin kokeilin kuivapukua snorklatessani jääkylmässä vedessä pisteessä, jossa kohtaavat Pohjois-Amerikan ja Euroopan mannerlaatat.

Maalasin terassin kaiteet melkein valmiiksi ja maalautin yhden julkisivun talosta.

Kävin lettikurssilla pikkupään kanssa.

Muutin virallisesti yhteen ihmisen kanssa, jolla on menneisyys ja molemmilla tavaroita.

Kävin yöuinneilla kahdestaan miehen kanssa ja tosi tosi monta kertaa päiväuinneilla lasten kanssa.

Suunnittelin ja toteutin perhekuvauksen koko perheelle.

Hankin grillin, trampoliinin ja kevytuntuvatakin.

Järjestin illanistujaisia, puutarhakestejä ja kahvitteluita.

Katsoin kuunpimennystä.

Vietin ystävän läksiäisiä, kun hän lähti maailmanympärimatkalle.

Vein lapset Ikeaan, Luonnonhistorialliseen museoon,  Tallinnaan, Kiasmaan, Tykkimäelle, Loviisaan ja Heurekaan.

Aloin virallisesti äitipuoleksi kahdelle pikkuihmiselle.

Ostin grillin, kevytuntuvatakin ja trampoliinin.

Selitin ruotsiksi miten tehdään churrotaikina, miksi aikuinen juo Cokista vaikkei se ole terveellistä, miksi karkaaminen ei ole kovin hyvä juttu, mitä on ja ei ole turvallista laittaa mikroon, millaisia vastuualueita kuuluu elämässä minkäkin ikäiselle ihmiselle ja miksi on tärkeää kertoa omista tunteistaan aikuiselle eikä jäädä niiden kanssa yksin.

Latasin kännykkään Fortniten.

Aika paljon verbejä ja listaa kun katsoo, niin siitä tulee jo vähän iloisemmalle mielelle. Ei mennyt hukkaan tämäkään vuosi. Sitä varmaan moni muukin eniten pelkää; että aika vaan menee ohi eikä sitä käytä oikein. Ettei kehity ja mene eteenpäin.

Listallani ei ole kovin erikoisia asioita montaakaan, mutta toisaalta kuitenkin paljon muutakin kuin kammoamaani perusarkea. Sitäkin on vuoteeni kuulunut kuten meillä kaikilla, jotka ruuhkavuosia viettävät; hernekeittokattiloita, töitä, haleja, hyviä keskusteluita, ruutuaikoja, kauppalistoja, exien kanssa kinaamista, märkiä ulkovaatteita, puhtaan pyykin kasoja ja läksyjä ilta toisensa jälkeen.

Listaa katsoessa alkaa paremmin ymmärtää, että ihan onnistunut vuosihan tämä oli monella tavalla ja isoja asioita on tapahtunut kaikkien niiden pikkuisten lisäksi. 34-vuotiaana voisi vaikka vähemmankin riittää. Vuoden päästä tietää miten kävi!

Kolme iloista asiaa juuri tänään

 

  1. Väsymys

Viime aikoina meilla ollaan oltu väsyneitä. Mies työstressin takia ja minä pitkittyneen flunssan takia. Meillä on selkeästi se aika vuodesta. Facebook juuri näytti vuosipäivää ihan samanlaiselle päivitykselle vuosi sitten. Huokailemme vuorotellen, miten ihanaa on ollut väsynyt silloin kun SAA olla väsynyt. Kun on ihan ok illalla vaan lysähtää sänkyyn ja olla hiljaa. Somettaa tai jos päätä särkee, niin vaan jumittaa. Sanoa, että nyt en tule, mene, enkä tee. En nyt jaksa. Tänään vain pakolliset. Eikä mitään kovin pahaa tapahdu, vaikka näin tekee pari viikkoa putkeen.

IMG_20180221_093213_927

2. Mies, joka tekee ruokaa (silloin kun ei ole väsynyt)

Varhaisesta teini-iästä lähtien olen ollut kulloisenkin perheen ruokavastaava. Suurimman osan aikaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin, mutta paljon ja etenkin viimeiset vuodet ihan vain siksi, että jonkun on pakko. Mikä lottovoitto, että mieheni ei ole vielä ehtinyt kyseiseen lajiin kyllästyä ja opettelee uutta mielellään. Niinpä saan nykyisin ”tilaamalla” omien toiveiden mukaista ruokaa valmistamatta sitä itse. Minun tarvitsee vain kertoa mitä kaupasta tarvitaan ja selostaa miten se tehdään sekä pyydettäessä käydä vilkaismassa, onko suunta oikea.

IMG_2084

Toisinaan uusien ruokalajien kohdalla se on lähes yhtä työlästä kuin tehdä itse, mutta seuraavalla kerralla tarvitseekin vain silloin tällöin kävellä ohi ja kommentoida. Eihän sen niin työlästä tarvitsisi olla, mutta edustan sitä ihmistyyppiä, jolle  vääränmuotoinen tai -kypsyinen porkkanapala on harmillinen takaisku. Onneksi miehellä ei ole mitään ongelmaa ymmärtää asian vakavuutta ja hän on nopea oppimaan.

3. Jotain mitä odottaa

Elän muuten tasaista varman päälle-elämää, mutta yhdessä asiassa olen ottanut tavakseni pelata uhkapelia ihan surutta. Kyse on reissujen varaamisesta. Strategiani on, että varaan silloin kun hinta on kohtuullinen ja koen, että itse varaustapahtuma tuottaa minulle kaikkein eniten iloa. Varauksissa en huomioi sitä, onko minulla kyseiselle ajankohdalle tiedossa lomaa, lapsenhoitoa, työpaikkaa, asuntoa tai parisuhdetta. Senkun vaan varaan ja sitten yritän parhaani mukaan järjestää asiat siten, että matka toteutuu.

Näin olen tehnyt nytkin joskus Black Fridayn tienoilla ja minulla on ollut takataskussa muhimassa matkalippu  keväiseen Pariisiin (tai vähän niinkuin Pariisin suuntaan). Nyt näyttää, että tuulet ovat tälläkin kertaa suotuisat ja matka on toteutumassa. Olen aivan suunnattoman fiiliksissä! Matkassa parasta on se, että tapaan ystäväni ja pääsen tsemppaamaan häntä uudessa elämäntilanteessa. Ja ihan yhtä parasta on se, että pääsen tuulettamaan ajatuksiani tuttujen ympyröiden ulkopuolella!

IMG_20180506_173618_350IMG_20180506_114505_395

Matkakohteessa on paljon tuttua, eikä minulla ole painetta nähdä mitään erityistä. Tiedän palaavani vielä monet kerrat uudestaan. Hengaan ranskaa puhuvan ja kaikki paikat tuntevan ystävän luona, joten minun ei tarvitse selvittää eikä osata mitään, jos ei huvita. Voin vaan olla sellainen perässä hämmästelijä. Toisaalta paikkakunta on sellainen, jossa en ole koskaan käynyt ja ihan kaikki on vielä uutta ja halutessani voin seikkailla tietysti yksiksenikin ihan niin paljon kuin lystäilen. Tai sitten vaan hakeutua lähimpään pâtisserieen, ostaa leivoksen tai pari ja lukea kirjaa lähimmässä sohvannurkassa.

IMG_20180508_161550_885

 

 

 

 

 

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Uusperhesunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.