Pienet puutarhajuhlat

 

Järjestin viikonloppuna pienet puutarhajuhlat muutamille ystäville. Olin tilannut kauniin elokuisen sään ja sen sain.

Läheisten ystävien kanssa olo on helppoa, kun voi tehdä järjestelyt ja tarjoilut oman jaksaminen mukaan ja silti onnistuminen on varmaa. Joku muu voi yhtä hyvin saattaa ne loppuu, jos jotain on jäänyt tekemättä.

Teimme samana aamuna työnjaon mieheni kanssa; hän tekee ison kesäkeiton ruuaksi ja minä teen kaikki jälkkäriherkut. Sopivasti hommaa kummallekin. Vieraille ei tällä kertaa jäänyt juurikaan hommaa.

Kesäkeitosta ”juhlaruokana” voi olla montaa mieltä, mutta kaikki osallistujat taisivat olla ihan hyvää mieltä. Vihannekset olivat hyviä ja tuoreita ja ne lisäiltii kattilaan sopivalla syklillä siten, että raaka-aineista tuli sopivan kypsiä. Aivan tosi hyvää! Aivan hämmennyin, kun viisivuotias (tosi tuttu) vieraamme toi iloisena tyhjän lautasensa keittiöön ja kehui ruokaa ”Kiitos ruuasta. Oli tosi hyvänmakuista keittoa. Tässä ois tää lautanen.”. Hetken jo mietin, että tässä on varmaan joku koira haudattuna… Ei kuitenkaan ollut, hän oli vaan iloinen ja kohtelias. Meidän lasten ikäluokalla vaan ei kertakaikkiaan ole sellaista sukupolvikokemusta, että kesäkeittoa kuuluu yökötellä. Kesäkeiton ikävän kouluruuan status taitaa olla tiedossa niillä, jotka silloin ysärin alussa sitä koulussa yököttelivät.

Jälkiruuaksi tein mustikkapiirakkaa, mustaherukkarahkaa ja pannaria karviaishillolla. Näiden ideana oli, että kaikki marjat oli  itse poimittu ja suurin osa meidän omasta pihasta. Pihastamme tosiaan on poimittu marja jos toinenkin, koska keväällä paljastui meillä olevan 12 marjapuskaa ja lisäksi vadelmia. Pari puskista tuotti vain muutamia marjaterttuja, mutta muut aivan notkuivat.

Ihanan iltapäivän vietimme jälleen kerran terassilla ja pihalla, mutta kun juhlat loppuivat ja vieraat lähtivät kotiinsa, ihmettelimme miehen kanssa molemmat että tässäkö tämä oli. Nopeasti hurahti useampi tunti huis hais pois ja taas tuli ilta.

 

 

 

 

 

 

 

Juhannus ja synttärit

Juhannus ja synttärit osuvat aika usein melkein tai tasan samalle päivälle. Päätin juhlia synttäreitäni tänä vuonna vähän hassulla tavalla, kun en oikeista juhlista välitä.

Tässä nämä päälimmäiset;

Keräsin kotipihaltamme kasan kukkia, niitähän rakastan.

Sen jälkeen hakeuduin itseäni parempaan seuraan ja pyysin miestäni räpsimään kuvia. En ole eläinihminen ollenkaan, mutta kyllä vaan eläinVAUVOJEN seura kelpaa. Mieluiten nisäkkäiden; hyttysistä ja matelijoista en niinkään välitä.

Serkkuni osui paikalle ja oli sillä kannalla, että olen tullut hulluksi. Mielipiteeni on vastakkainen; Hulluja ovat kaikki, jotka eivät yritä ottaa selfietä karitsan kanssa tilaisuuden tullen. Aivan mielettömän suloisia ne ovat ja hassuja vielä sen päälle. Näyttävät mielenosoituksellisesti kieltä, kun yritän asetella ne kivasti kuvaan, juoksevat holtittomasti ja toisinaan hymyilevät kameralle.

Siis oikeasti hymyilevät:

 

Juhannus vietettiin pienin menoin ystäväperheen kanssa ja tämä loppuviikonloppu meneekin töissä. Tänään olin toivonut oikean synttäripäivän kunniaksi keitettyjä perunoita ja kirjanlukua riippumatossa ilman vieraita. Molemmat sain ja lisäksi mies ja lapsipuolet olivat leiponeet minulle kakun.

 

 

Muistakaa uuden vuoden taika!

Linkissä seikkaperäinen ohje. Minun toiveeni tälle vuodelle on toteutunut!!!

https://uptodateblogi.wordpress.com/2016/01/01/hyvaa-uutta-vuotta/

Olemme edelleen kipeitä, mutta uuden vuoden keskustelut on käyty ja kertailtu, että miten tämä vuosi on mennyt. Onpa tämä ollutkin aikamoinen vuosi. Vuoteen on sisältynyt hengästyttävän paljon kaikenlaista, enimmäkseen hyvää ja sitten pari paskempaa settiä. Parisuhteelle tämä vuosi on ollut ihan mieletön matka alusta loppuun; olemme tehneet ihan kauhean paljon erityisiä asioita ja silti monta täysin tavallista arkipäivääkin on mahtunut joukkoon.

Uuden vuoden keskustelun jälkeen Kirjekaverimies on soitellut Spotifyn kokoamaa 2006-listaa ja siitä on fiilistelty biisejä.

Kirjekaverimies fiilisteli taas ”mun biisiä” eli Sunrise Avenuen Lifesaveria silmät hymyssä minua katsellen. Koska arki on mitä on ja en meinaa enää edes muistaa aikaa ennen häntä, en ole kuukausiin muistellut meidän alkuasetelmaamme. Nykyään se olen kuitenkin minä, joka enemmän tarvitsee apua ja korjaamista, jos kumpikaan. Mietinkin välillä mistä sen valtavan läpimän katseen ansaitsen, mutta vaikka minä unohdan, hän ei.

Pyöriessämme jo useamman päivän putkeen sängyn ja sohvan välillä, olemme taas ehtineet jutella ummet ja lammet (jos särkylääkkeet ovat purreet samaan aikaan molemmilla). Jopa niin paljon, että tänään aamulla sanoin hänelle ihan suoraan, että voisi lähteä vaikka käymään JOSSAIN. Ihan vaan jossain. Hän teki työtä käskettyä ja palasi taas iloisena häntä heiluen kotiin. Käytin nuo tunnit hyödyksi nukkumalla, kun tuo puhekone ei ollut paikalla.

Eilen käsittelimme hauskaa aihetta, nimittäin että millä tavalla toinen on soittautunut erilaiseksi kumppaniksi kuin kaverivaiheessa olisimme kuvitelleet. Silloinhan meilla oli intensiivinen kirjoittelusuhde, mutta olimme fyysisesti vieraita. Koontina voidaan todeta, että hän on luultua parempi sängyssä, vähemmän kunnollinen tai nössö ja hänellä on mahtava huumorintaju, vaikka pidin häntä jollain lailla todella vakavamielisenä. Näistä syistä minulla ei varmaan ollutkaan mitään kiinnostusta lähteä tekemään tarkempaa tuttavuutta ensimmäiseen puoleen vuoteen.

Ja mitä hän ajatteli minusta? Ainakin minulla on kuulemma vähemmän spagettimainen olomuoto kun hän ajatteli. En ihan tästä saannut ajatusta kiinni, mutta sain selvitykseksi, että ei odottanut minun olevan niin elegantti ja suoraselkäinen daami kuin olen. Lisäksi olen ollut luultua vähemmän menevä ja ”ei ihan niin elämäntapaintiaani, kuin ajattelin”. Ilmeisesti varsin riittävästi silti. Tämä pistää ihan tosissaan miettimään, että miten ihmeessä ylipäätään sitten päädyimme yhteen?! 😀

Uutena vuotena on ihana hautoa menneitä, mutta suunnitella myös tulevaa. Minulla onkin iso toive mielessäni ja sitä varten on ihan pakko jaksaa valvoa puolille öin. Muuten en oikeastaan jaksaisikaan.

 

Synttäriyllätys miehelle onnistui

Onnistuin kuin onnistuinkin pitämään salassa Kirjekaverimiehen synttärisuunnitelmat. Ja ai ai, miten se oli kivaa! Hän on niin utelias luonne, että ihan kihisi uteliaisuudesta!

Annoin hänelle oikeana syntymäpäivänään kirjeen, jossa lupasin viedä hänet mökkireissulle Suomessa ja annoin silloin tällöin pieniä vihjeitä siitä, mitä siihen mahdollisesti tulee kuulumaan. Olemme keväällä keskustelleet Kauppalehden kokoamasta kesäretkikohdelistasta, johon on koottuna Suomen taloudellisen historian kannalta merkittäviä paikkoja. Siihen suuntaan vahvasti vedätin, että joku niistä ja lisäksi vihjeenä oli  kahdenkeskinen mökkeily.

No mutta eihän me menty mihinkään niistä! Vaan lähdettiinkin Tallinnaan ystävieni kanssa. Kirjekaverimies tietysti oletti yllätysosuuden olevan siinä, mutta Tallinnassa hänelle selvisi loputkin, eli että olin kutsunut mukaan hänen lapsuuden ystävänsä vaimoineen (miksi tämä sana on sama kuin monikko, vaikka on yksikkö…yksi vaimo siis) ja olimme varanneet Tallinnan reissun aloitukseksi koko porukalle pakopelin.

Viikonloppu oli aivan mielettömän ihana! Varmaankin meille kaikille. Vietimme kaksi yötä Tallinnan aivan uudessa Hiltonissa ja ajattelin varmaan tuhat kertaa sen viikonlopun aikana, miten mahtavaa olla minä, siinä ja sillä hetkellä. Ympäristö aiheutti jatkuvia WAU-hetkiä, sain viettää aikaa ylellisessä ympäristössä kahdestaan Kirjekaverimiehen kanssa ja isommalla porukalla ilman kiirettä nautiskellen hulluttelusta, syvällisistä keskusteluista, hyvästä ruuasta ja viimeistellyistä drinkeistä.

Elämä oli hetken juuri sellaista, kuin millaiseksi sen parhaimmissa unelmissaan on maalannut. En tosiaan olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut sellaista voivan minulle tapahtua saati muuttuvani ihmiseksi, joka osaa sen kaiken avosylin ottaa vastaan.

Pari kertaa viikonlopun aikana menin henkisesti ”tilanteen ulkopuolelle” ja mietin, miltä minä vaikutan ja mikä tilanne on. Tunsin iloa, kiitollisuutta ja ylpeyttä siitä, että olen ja olemme ystävieni kanssa kulkeneet yhdessä jo pitkän matkan ja kasvaneet sen aikana oikeasti aikuisiksi. Tiedämme mitä haluamme ja tarvitsemme ja osaamme jopa erottaa ne kaksi asiaa tosistaan. Tässä mielessä paras hetki oli se, kun olin jäänyt hotellille nukkumaan päiväunia ja muut olivat menneet kaupungille. Heräilin verhojen pimentämästä huoneesta, laittauduin ilman kiirettä, keinahtelin hotellin aulan läpi taksiin. Tunsin täyttä varmuutta siitä, että pärjään itsekseni ja kaikki muut ilman minua.

Perille päästyäni minua odotti mies, joka on minuun aivan hulluna ja ystäviä, jotka eivät pahastu eivätkä kyseenalaista sitä, etten lähtenyt liikkeelle samaan aikaan muiden kanssa. Jokainen kyllä tiesi, että nautin täysillä heidän seurastaan, vaikka toisinaan valitsen olla hetken yksin.

Kuvassa osioita kolmekymppisistä naisista, jotka huomaavat  kulkevansa omaa tietään yhä vapaantuneemmin. Olisihan tähän voinut muitakin kuvia laittaa, mutta yleisilmeen ollessa mustaa ja kultaa, on hyvien kuvien saaminen turhan vaivalloista. Senkin ajan voi käyttää paremmin, koska on jo niin aikuinen (hah!), että itse hetki on tärkeämpi kuin onnistuneet kuvat…

Tässähän nyt ei ole mitään ihmeellistä. Paitsi että sama tilanne kymmenen vuotta sitten olisi ollut täysin mahdoton. Olin miehen kanssa, jolle olin tottumus ennemmin kuin tahtotila. En olisi ”uskaltanut” ulkomailla tai edes vieraassa kaupungissa jättäytyä porukasta (Tallinna on minulle ulkomaa, koska en ole käynyt siellä kuin yhden yön seitsemän vuotta sitten). Olisin myöskin kokenut velvollisuudekseni pysyä samassa tahdissa muun porukan kanssa, kun kerran yhdessä reissussa ollaan.

En olisi tuntenut olevani ”kotonani” niin hulppeassa hotellissa ja olisin suuresti kiusaantunut tuolla koetusta asiakaspalvelun määrästä ja intensiteetistä (paljon henkilökuntaa-vähän asiakkaita), joka tapahtuu vieläpä ulkomaan kielellä. Myös taloudellisesti olen ollut hurjasti epävarmempi.

Viime vuodet olen ollut yksin vastuussa ja vallassa raha-asioihin nähden ja sen myötä oppinut säästämään ja tuhlaamaan juuri niissä kohdissa kuin itse haluan. Punnitsemaan itse mihin haluan vähät rahani käyttää ja tekemään sen vailla syyllisyyttä.

Kyllä vaan on ihanaa olla aikuinen! Nyt ja näin. Pitäisi useamminkin ajatella sitä, miten joku tietty tilanne on juuri nyt ja miten se olisi ollut jonkun x-ajan aiemmin, sillä vaikka toisinaan tuntuu, että ”mikään ei kehity minnekään”, niin kyllä muuten kehittyy.

Perhejuhlat melkein perheenä

Huh huh, olipa rankat ristiäiset lauantaina! Kestivät vain reilut pari tuntia ja jotenkin olimme kumpikin niistä aivan poikki. Naureskeltiin ihan, että kuinka voi kahvikekkereistä tuohon malliin väsyä! Tilaisuus meni erilailla kuin ajattelin, koska Kirjekaverimies ei ehtinyt yhtään esitellä minua kenellekään ja olin aika lailla oman onneni varassa koko tilaisuuden kanssa.

Tarjosin apuani järjestelyissä ja sain siitä sitten tekemistä niin, että oikeastaan ainut kenen kanssa ehdin kunnolla keskustella oli henkilö, jota tuskin tulen tapaamaan missään uudestaan. Se siitä perheeseen tutustumisesta 😀

Sunnuntaina, kun vihdoin olimme rauhassa, tajuissamme ja kahden, annoin asiasta seikkaperäisesti palautetta. Mikä meni pieleen ja mitä tarkalleen ottaen olisin halunnut tehtävän toisin? Ollessani Herra Exän kanssa naimisissa jouduin lukuisia kertyjä ”hylätyksi” omin päin minulle vieraiden ihmisten seuraan milloin missäkin reserviupseerikerhon-evvk-illallisilla, häissä, joissa en tunne hääparia ja hautajaisissa, joissa en tunne vainajaa. Useimmiten tietenkin kielellä, jota en puhu.

Alan siis olla jo hankalien sosiaalisten tilanteiden konkari, mutta siitä huolimatta olin mukavuusalueeni ulkopuolella. Kerroin, että minut saa vastaisuudessakin jättää oman onneni varaan muuten, mutta sitä ennen on ihan kohtuullista esitellä minut edes avainhenkilöille ja katsoa, että minulle on ajateltu ja varattu joku strategisesti järkevä istumapaikka.

Kirjekaverimies ymmärsi närkästykseni, kun pääsi rauhassa ajattelemaan tilannetta, johon oli minut tuonut. Olen häntä tottuneempi tuollaiseen ja muutenkin täysin vieraiden kanssa puhumiseen, joten lopulta kun olimme keskustelleet ja käyneet tilaisuuden läpi, hän päätyi ihailevasta katsoen hihittämään hillittömästi, että ”Sä oot just täydellinen! Kukaan ei olisi vetänyt tuota paremmin.”.

Hän kertoi vielä omasta näkökulmastaan ainosta kuulemastaan keskustelusta, jonka siellä kävin täysin vieraan, tuplasti ikäiseni, miehen kanssa, jonka tapasin ensimmäistä kertaa. Kirjekaverimies oli jotenkin ”vahingossa” (Huom! Tässä olisi ollut strategialle tarvetta jo hänen näkökulmastaan) päätynyt istumaan hänen kanssaan niin, että keskusteluetäisyydellä ei ollut muita ja päätynyt kiusalliseen hiljaisuuteen. Tiedäthän, kun pitäisi juhlissa pitää kepeää keskustelua yllä ja sitten sitä ei vaan mitenkään kehity?

Sitten minä istuin hetkeksi alas ja päädyimme puhumaan pitkään ja hartaasti Ranskan ja Venäjän vallankumouksista, palatseista ja taideaarteista. Kirjekaverimies kaitsi samalla lapsiaan ja olisi halunnut osallistua keskusteluun, mutta päätyi aiheen vaikeuden takia vaan seuraamaan ihastuneena miten hienosti minä tilanteen hoidin 😀

Vaikka itse sanonkin, se on ihan totta, että pärjäsin hienosti. Lopulta päädyin itsekin nauramaan tilanteelle, jossa olen menossa täysin vieraisiin juhliin avecina ja päädyn ensimmäisen kymmenen minuutin aikana järjestelemään kahvipöydän uudestaan, jonka jälkeen otan vahvan vastuun tarjoilun pyörittämisestä, käyn välillä ottamassa muutaman valokuvan päivän juhlittavista (koska kukaan muu ei näytä sitä tekevän), juttelen vallankumouksista vieraan sedän kanssa ja lopulta siivoan pöytiä ja pakkaan ylijääneitä ruokia.

Joku voisi kutsua järkyttäväksi päällepäsmäröinniksi, mutta onneksi Kirjekaverimies näkee sen vaan mahtavana hulluutena, juuri sellaisena mitä hän haluaa. Vähemmän hullu en osaisi ollakaan.