Uusperhesunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Harhauduin yökylään

Eilisen iltavuoron jäljiltä minulla oli vakaa aikomus mennä omaan kotiin nukkumaan ihan yksin. Meninkin. Kävin oikein iltasuihkussa ja menin sänkyyn, mutta sitten erehdyin ajattelemaan alati ahdistavaa asiaa, Herra Exän tempauksia. Tulin ihan liian levottomaksia rauhoittuakseni untenmaille. Siispä, mitäs sitä voi muuta tehdä kuin pukea päälle ensimmäiset käteenosuvat vaatteet ja hurauttaa autolla suoraan Kirjekaverimiehen perhe-elämään. Olimmehan jo kuitenkin olleet taas pitkään (=yhden yön) erossakin. Ja mitäs siellä odottikaan…

Kaikkien levällään olevien lelujen ja tiskien keskellä odotti rennon hyväntuulinen Kirjekaverimies viskilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä. Hän otti tyytyväisenä minut vastaan. Hän kuunteli murheeni ja sitten alkoi hieromaan jalkojani yritti saada ajatuksiani pois ikävistä jutuista (missä tämä ihminen oli silloin, kun jalkani oikein huusivat väsymyksestä piiitkien seisomistyöpäivien jälkeen??).  Siinä hämärässä katselin häntä ja mietin, että mikä tuuri minulla onkaan, kun olen tuon ihanan miehen löytänyt minua paijailemaan ja pitämään hyvänä. Välillä ajatukset taas karkasivat takaisin ikävimpiin juttuihin, jonka hän heti huomasi ilmeestäni ja kutsui minut takaisin tähän maailmaan. Aikani siinä pallottelin maailmojen välillä, kunnes pysähdyin sitten tähän, meidän maailmaamme. Vitsi miten hyvä maailma meillä onkaan!

Hyvä päätös kiireiselle ja pitkälle päivälle nautiskella olostaan siitä lempeän katseen alla hämärässä yövalossa. Lempeä katse tosin lämpeni siitä pikkuhiljaa kuuman puolelle. Joka tapauksessa se saa minut vieläkin ajoittain aivan hartaaksi. En ole vielä ihan tottunut siihen, että minulla on aivan älyttömän ihana mies, joka katsoo, puhuu, tekee ja ajattelee kauniisti.

Lumouduin taas kerran hänen lämmöstään ja kaikesta, ja jäin yöksi. Illallahan se tuntuu aina hyvältä idealta. Huominen on huomenna ja silleen. Aamulla kuuden tienoilla lasten herätessä ei niinkään… Kyllä kadutti ja aikani pyörittyäni siirryin omaan kotiin aikeenani vielä nukkua ennen työvuoroa. Siitähän ei luonnollisestikaan tullut yhtään mitään.

Nyt olen taas täällä, Kirjekaverimiehen luona. Vakaassa päätöksessä, että tänään menen kotiin iltayöstä ja en herää lasten tahtiin aamyöllä. Vietetään vaan hetki kahdestaan sitten kun lapset ovat nukahtaneet.

Yeah, right…

 

Kipeänäolon ylellisyys

Olen onnistunut saamaan vuosikymmenen flunssan. En välttämättä verrattuna muiden flunssiin, mutta omalle kohdalleni ei ole tällaista kolahtanut naismuistiin. Aikuisiällä olen omien muistikuvieni mukaan ollut maksimissaan pari päivää kerrallaan sairaana, jos ei nyt lasketa sairaudeksi sektioiden jälkeisiä normikipuja ja aristuksia.

Paitsi nyt. Käynnissä kahdeksas päivä flunssaa. Oireet ovat vaihdelleet, mutta koko ajan olen ollut voimaton väsynyt ja varustettu vähintään kahdella muulla flunssaoireella kerrallaan. Olin joulun vapaana ja ensimmäisen arkipäivän kävin sinnittelemässä töissä. Ei varmaan olisi kannattanut. Pääsin kotiin neljältä, hoipuin ovesta sisään kymmentä yli ja itkin, koska olin niin väsynyt. Puoli viideltä mittasin kuumeen, joka oli hetkessä noussut 38 ja puoleen, kun viimein sain lopettaa työskarppaamisen (olen toisinaan hämmentävän tunnollinen vaikka toisissa asioissa välinpitämättömyyteni hakee veroistaan).

Sen jälkeen ollut tosi kipeä. Tänään elättelen toiveita siitä, että olisin tarpeeksi reipas siirtymään omaan kotiini. En nimittäin hoippunut sen työpäivän jälkeen sisään kotiovestani, vaan Kirjekaverimiehen. Omaan kotiin siirtyminen vaatii vähän reippautta, koska siellä pitää ensi töikseen mm. pedata sänky, inventoida jääkaappi ja viedä kaikki haisevat roskat ulos. Lähdin sieltä kiireellä suoraan lounaspöydästä joulupäivänä.

Jollain sairaalla tavalla olen vähän nauttinut tästä kipeänä olosta. Tämä on ollut erilainen mihinkään aiempaan kertaan ei ainostaan ärhäkkyytensä, mutta myös ympäristönsä puolesta. Olen saanut ihan älyttömän hyvää hoitoa. Luulen Kirjekaverimiehen vähän nauttivan hoivaamisesta, vaikka hän on itsekin kipeänä. Hän pyörii ympärilläni asettelemassa tyynyjä, tarjoamassa vettä, pitämässä huolta. Vie lääkäriin ja tuo ruokaa ja paijaa, kunhan se vaan ei satu ekä haittaa minua. Toisen ja ärhäkimmän kuumepäivän iltana hän haki harjan ja selvitti kaikki takkukasat pitkistä hiuksistani. Näki, että en itse jaksaisi. Tämä läppärikin oli vaan toissa yön aikana ilmestynyt lataukseen keittiönpöydän ääreen. Jos vaikka olisin eilen jo ollut tarpeeksi jaksava kirjoittamaan, mutta en tekemään tilaa ruokapöytään tai etsimään läppäriä ja johtoa.

Ei oikeastaan mitään syytä, miksi tästä pitäisi mitenkään yllättyä. Onhan hän muutenkin aivan ihana.

Kontrasti vaan on niin kovin suuri verrattuna Herra Exään, joka ei hyävksynyt minulta pienintäkään heikkoutta. Hänelle oli aivan kertakaikkisen käsittämätön konsepti se, että MINÄ voisin olla oikeasti kipeä tai edes väsynyt. Eli ne yhdestä kolmeen kertaan vuodessa olin yhden tai kaksi päivää kipeänä, olivat hänen näkökulmastaan täyttä teeskentelyä, joka aiheutti enemmän närkästystä ”tahallisesta ärsyttämisestään” tai ”töiden häiritsemisestä” kuin minkäälaista intressiä olla millään lailla avuksi. Koska periaatteet. Voi luoja, että olen tyytyväinen tuon Herra Ylituomarin siirtymisestä toisiin käsiin. Ja sitä paitsi nyt tämän flunssan aikana hän jopa hoiti yhden minulle suunnitellun päivän lapsiamme. Saa nähdä käytetäänkö sitä taas jossain kohtaa minua vastaan ja kuinka armottomasti, mutta nyt olen ihan vaan tyytyväinen. En olisi jaksanut sinä päivänä tehdä lasten kanssa yhtään mitään.

Mutta vielä siihen ylellisyyteen. Jos sairastaa pitää, niin on ihan hemmetinmoinen onni, että sen voi tehdä näin; ei yhtään lasta, rakas ihminen vierellä, kaikki viihdykkeet saatavilla, lämmin koti, iso sohva ja jääkaapissa ja puhelinsoiton päässä saatavilla kaikki ruuat, mitä voi kuvitella saavansa alas (minun tapauksessani lähinnä kaurapuuro).

Kiitollista vuotta 2017! Kiitos vaikka sitten kurkkukivusta, kaurapuurosta, työterveyspalveluista, särkylääkkeistä ja muuttuneista elämäntilanteista.

 

”Joskus toivoisi, että toinen olisi erilainen…

…tai käyttäytyisi erilailla jossain tilanteessa.”

Näin sanoi Ensitreffit alttarilla-Mikko Heidistä.

Paljon ajatuksia herättävä kommentti. Voi kuinka monta vuotta olenkaan toivonut juuri sitä, että  toinen vähän erilainen. Tämä päivä voisi olla ihan täydellinen, jos tuo toinen käyttäytyisi eri tavalla kuin nyt. Melkein tiesikin jo, millä tavalla toinen tulisi minkäkin hetken pilaamaan. Lähes poikkeuksetta toinen täytti odotukset päivän ja hetken pilaamisen osalta ja jos juuri sillä kertaa ei pilannutkaan, olin valmiiksi jo kireänä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kysehän on melkein aina täyttymättömistä odotuksista.

Olet järjestänyt lapset hoitoon yöksi aikuisten iltamenoa varten ja ajatellut viettää rauhallisen aamun kahdestaan. Ja sitten käykin ilmi, että toinen on lähdössä aamuseitsemältä ruokkimaan riistaeläimiä ja raivaamaan risuja.

Odotat toista kotiin, jotta saisit tehtyä jonkun oman projektin loppuun ilman lapsia ja toinen tulee pari tuntia ilmoittamaansa myöhemmin.

Valvot pidempään, jotta saisit juteltua jostain asiasta toisen tultua kotiin. Toinen tulee ja puhuu seuraavat kaksi tuntia puhelimessa jonkun muun kanssa.

Lähdette yhdessä koko perheellä jonnekin ja odotat mukavaa illanviettoa ja sen jälkeen kotiinpaluuta kohtuullisella aikataululla. Miehet menevät saunaan kuudeksi tunniksi ja jäät yhden tai useamman pikkulapsen kanssa vieraaseen paikkaan ja hallitset keskenäsi milloin mitäkin lasten sekoilua. 

Toivot lahjaksi jotain kivaa ja henkilökohtaista. Saat puunkantotelineen ja kymmenen muuta tuotetta, jotka olisit yhtä hyvin voinut saada anopilta kuin aviomieheltä. 

Olet lasten kanssa reissussa pari päivää ja tulet kotiin pyhäpäivänä Odotat, että kaupassa olisi käyty ja ehkä jotain pienimuotoista juhlantuntua järjestetty. Palaat kotiin ja pöydällä on samat  kuivuneet puurolautaset, joiden ääreltä olimme pari  päivää aiemmin lähteneet. Ja jääkaapissa lähinnä valo. 

Olet väsynyt viikosta yksin lasten kanssa ja haluaisit perjantaina käpertyä sohvalle sipsipussin kanssa. Oivallinen tilaisuus miehelle järjestää kokonpolttajaiset ja spontaanit illalliskutsut vähintään kymmenelle, jotka jatkuvat pitkälle aaamuyölle ja nukahtaa itse sohvalle ennen puolta yötä, jolloin sinun tehtäväksesi jää tsekata vieraat ulos(tai yöpymään meillä) ja nousta lasten kanssa aamuseitsämältä tiskaamaan viinilaseja ja keittelemään puuroa.

Edelliset pettyneet odotukset ovat muinaisen avioliiton ajoilta, mutta samanlaista toisen toisenlaiseksi toivomista ja pettyneitä odotuksia löytyy myös lähihistoriasta. Laastarisuhteen kanssa ne liittyivät aikatauluihin ja Tapailumiehen kanssa aikataulujen lisäksi siihen, että olisi jollain tasolla toivonut sitä jotain tunnetta, joka väliltämme puuttui. Kaikissa mainituissa tunne lienee ollut molemminpuolinen ja minutkin olisi varmasti toivottu toisemlaiseksi.

Ensitreffit- Mikon kommentissa minut herätti se, että miten niin lyhyessä ajassa aiemmin käytännössä jokapäiväinen tunne on kadonnut ja en ole sitä edes kunnolla huomannut.  Vielä sentään Kirjekaverimiehen tavat olla ihana yllättävät minua, mutta ollaanko nyt jo lähellä sitä pistettä, että kaikki muuttuu itsestäänselvyydeksi? Että toinen huolehtii, hyväksyy ja kannustaa. Tekee punajuurista keiton, saattaa töihin ja varaa valmiiksi keikkaliput ja silittää, kun sitä toivoisi. Ja silloinki, kun ei ole ehtinyt sitä edes veielä toivoa.  Ja on läsnä**.

Enkä edes muista milloin olisin toivonut hänen olevan millään lailla erilainen kuin on.

Outoa.

*Olen vähän jäljessä tuon sarjan katselussa.

**Uteliaana odotan muuten, että missä kaikessa Kirjekaverimies tulee jatkossa olemaan läsnä minua varten. Viime päivinä olemme vieneet sen jopa vähän naurettaville tasoille…Olemme koukutteneet suhteellisen pahasti kännykällä pelattavaan maatilapeliin. Ensin pelasimme sitä erillämme, mutta nyt hän on liittänyt meidät samaan naapurustoon, jotta voimme kastella toistemme virtuaalisia omenapuita ja tarvittaessa myydä toiselle hyvään hintaan kurpitsapiirakkaa, voita tai pultteja. Vähän kuin oikeassakin elämässä..

 

Kaikkien kaveri

Eilen Kirjekaverimiehen ex-vaimo pyysi minua Fb-kaveriksi. Hämmentävää. Ensin ihmettelin, että miksi ihmeessä, mutta sitten ajattelin, että miksipä ei ja hyväksyin pyynnön. Onhan minulla jo ennestään kaverina FB:ssa Herra Exän nykyinen ja hänen exänsä. Ja eihän se Facebook-kaveruus mitään muuta, vaikka olenkin aiemmin hyväksynyt/pyytänyt kaveriksi vain sellaisia, joita oikeasti tunnen (nämä muut mainitut olen ainakin jollain tasolla tuntenut, joskaan en nykyisin heidän kanssaan hurjasti hengaile).

Vähän illalla ehdittiin Kirjekaverin kanssa kirjoitella siitä, että mikähän tämä juttu nyt on, että hän haluaa tutustua minuun (muutenkin olen saanut tällaista signaalia, ei ainoastaan Fb-juttu). Kirjekaveri ehdotti motiiviksi sitä, että hän haluaa olla suvaitseva ja ehkä myös sekin, että vietän hänen säännöllisesti aikaa hänen lastensa kanssa ja siksi hän haluaa tietää jotain minusta. Hmm, ymmärrettävää. Ja eihän meillä ole mitään syytä olla mitenkään huonoissakaan välissä. Eihän meillä ole mitään ongelmaakaan ja tutustuuhan sitä muutenkin kaiken maailman ihmisiin eri yhteyksissä.

Miksi tämä tuntuu järkeilystä huolimatta jotenkin erilaiselta? En saa sitä itselleni perusteltua. Ehkä se on jonkinlaista mustasukkaisuutta. En voi hyväksyä sitä, että tuo nainen on ollut naimisissa MINUN mieheni kanssa. Että MINUN Kirjekaverimieheni on hänet valinnut lastensa äidiksi. Onhan se aika hirveä ajatus tällaiselle, joka ei hyväksy miehelle mitään historiaa 😀 Kypsää käytöstä, I know. Onneksi pystyn suurimman osan aikaa esittämään, että nämä eivät ole ongelmia.

Ja heti kun Fb-tuttavuutemme pääsi alkuun, näinkin koko Kirjekaverimiehen ”entisen perheen” tänä aamuna tulevan autolla Kirjekaverimiehen työpaikalle. Olin ohikulkumatkalla menossa lapsen kanssa puistoon. Olipa hämmentävää, kun yhtäkkiä pysähtyivät siihen koko porukka ihan väärällä kokoonpanolla ihan väärään aikaan. Päädyin menemään ohi kuin en heitä huomaisikaan. Ajattelin, että mitä sitten onkin käynnissä, siihen ei varmaan kaivata osallistumistani. Kirjekaverimies tuli autosta ulos, huusi perään ja tuli kertomaan, että mikä juttu on meneillään. Muut lähtivät  jatkamaan matkaa. No drama siis ,mutta oli jotenkin ihmeellinen tilanne, että siihen sattumalta osuin. Juuri kun MINUN mieheni oli exän kanssa liikenteessä. 😀

Arki on tullut

Ei vielä perhe-elämään, mutta suhteeseen. Perhe-elämän osalta se alkaa tänään.

Haikeaa on tämä, että enää ei eletäkään rakastumiskuplassa, vaan uusi ja ihmeellinen on muuttunut tavalliseksi.

Mistä sen voi huomata?

Jo kaksi kertaa olemme olleet kahdestaan kotona ja Kirjekaverimies on lähtenyt vanhemmilleen yksin toimittamaan jotain asiaa. Ihan vaan puoli tunti, mutta kuitenkin. Aiemminhan näin ei olisi voinut tapahtua, koska emme olisi noin vaan pystyneet katkaisemaan keskustelua, jos sitä olisi ollut mahdollista vielä hetki jatkaa.

Eilen kun luin kirjaa Kirjekaverimiehen luona, hän ei tuijottanut minua koko sitä kolmea tuntia, vaan jossain vaiheessa skrollasi Facebookia. Tosiaan aika huvittavaa, että joulukuusta lähtien hän on lähes aina minun pysähtyessäni lukemaan tai kirjoittamaan, tullut viereeni ja tarkkaillut ilmeitäni ja eleitäni. Samalla hieronut jalkoja tai muuten silitellyt jotain kohtaa. Eilen parin tunnin jälkeen taas ihan sanoin, että voisithan sinä jotain omaa juttuakin tehdä, jolloin hän avasi tv:n, mutta ei katsonut sitä kovinkaan pitkään, kun siirtyi taas seuraamaan minun lukemistani (jossa ei siis tapahdu kerrassaan yhtään mitään, olen usein aika ilmeetön).

Kaikkein oudoin muutos on, että olemme joskus samassa tilassa kahdestaan, emmekä juttele, vaikka en lukisi tai kirjoittaisi. Tämä on ihan huippumahtava juttu sen kannalta, että nyt saan jotain tehtyäkin kotosalla. Puoli vuotta olikin ihan mahdotonta saada mitään tehtyä, koska koko herelläoloni ajan minulle puhu joko Kirjekaverimies, lapset tai joku puhelimessa. Se onkin ollut aika stressaavaa. Silti haikeaa huomata, että nyt on aika siirtyä uuteen vaiheeseen.

En koko 14 vuoden suhteessa Herra Exän kanssa saavuttanut tällaista tilannetta, että meidän välillämme ei ollut jännitystä tai jännitteitä ja yhdessä olisi helppoa ja mukavaa olla ilman, että siinä olisi koko ajan läsnä draamaa. Se johtui osin siitäkin, että olen draamaihminen muutenkin, mutta varmaan suuri osa siitä oli vain sitä, että hänellä ei ollut tarjota minulle sitä mitä olisin tarvinnut, eli aikaa ja huomiota.

Viime yönä nukkumaanmennessä juttelimme tästä ja kerroin tämän olevan uutta minulle. Että ei ole mitään erityisen hohdokasta, mutta kovasti vaan mukavaa. Kirjekaverimies naurahti, että taisit juuri kuvailla parisuhteen määritelmän ylipäätään. Hänen mielestään se on hyvä, jos ei jopa ihan paras tilanne. Parempi kuin se alun höntsäys. Minä draamaihmisenä sen sijaan kehitän tästäkin vähän draamaa. Muuttuuko tylsäksi, että olo on koko ajan kuin toinen olisi käärinyt sinut johonkin pehmeään vilttiin olemuksellaan? Ei mitään vaarantuntua. Uhka vai mahdollisuus? Normaalit ihmiset paheksuvat tällaista ajatusta; olisit nyt vaan tyytyväinen, kun kaikki on hyvin! Niin olenkin, mutta ei se estä minua asiaa miettimästä ja hetkittäin jopa huolestumasta, että riittääkö minulle tasaisuus.

Kuka tietää, ehkä olenkin ollut draamaihminen vain siksi, että olen oikeasti ajautunut siihen enkä valinnut sitä?

Draamaihminen ja Kirjekaverimies syömässä yhteistä lounasannosta ja ja lukemassa samaa kirjaa kahvilassa. Tosin emme olisi tarvinneet kahta samaa kirjaa. Lukutahtimme on täysin sama.

Priority #1

Meistä ei varmaan kumpikaan tiedä miten tai milloin se on tapahtunut. Sen kuitenkin tiedän, että tämä tilanne on minulle tosi outo. Kuin huomaamatta siinä on käynyt niin, että olen noussut Kirjekaverimiehen prioriteettilistan kärkeen, hups vaan, sinne ekaksi.

Tuttavapariskunnilla olen joillain sellaista nähnyt, mutta pitänyt jotenkin omituisena. Jotain, mikä ei ole minunlaisilleni ihmisille mahdollista, joten en sitten ole sitä ihmeemmin alkanut tavoittelemaankaan. Minunlaisillani tarkoitan sellaisia… hmm… minunlaisiani. Tavallisia kuolevaisia, joilla on huonojakin päiviä, hiivatulehduksia, sotkuinen auto ja lättänä, hiirenruskea tukka.

Aiemmassa ”vakavassa suhteessa” asetelma oli sellainen, että mieheni vietti minun kanssani aikaa a. pakosta (minä vaadin) b. edustustilanteissa (näyttäydytään pariskuntana tai perheenä juhlissa tai tapahtumissa) tai c. jos ei keksinyt mitään muuta tekemistä (=krapula, joka näistä harvinaisin).

Kuulostaa kivalta? No, siihen tottui. Elämässäni oli paljon muita kivoja ihmisiä, jotka ihan silloinkin valitsivat viettää aikaa kanssani.

Nyt asetelma on kääntynyt ihan päälaelleen. Olen ihan Kirjekaverimiehelle ihan ykkönen. Silloinkin, kun tarjolla on muuta. Silloinkin, kun se muu on jotain oikeinkin hauskaa. Silloinkin, kun sitä hauskaa on harvoin tarjolla. Silloinkin, kun olemme ehtineet olla yhdessä viimeiset viisi iltaa ennen sitä harvinaista ja hauskaa.

Aluksi ajattelin vaan, että spekulointi minun ja jonkun todella kivalta kuulostavan menon välillä oli sitä, että hän yritti selvittää, että kuinka paljon yhdessäoloa minä ”vaadin” pysyäkseni tyytyväisenä. Onhan meillä molemmilla takana avioliitot, joissa naisen mielestä mies ei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa perheeseen ja parisuhteeseen. Huomasin toistelevani jatkuvasti; mene vaan, kuulostaa hauskalta ja ei kiirettä kotiin. Juuri samoja fraaseja, joita käytin aiemmassa suhteessani sarkastisina  ja kitkerinä heittoina aina vaan uusien menojen putkahdellessa esiin.

Nyt ihan viime aikoina olen alkanut vasta tajuta, että Kirjekaverimieshän oikeasti miettii, että kumpaa itse haluaa mieluummin. Kummasta saa enemmän. Kumpi on se, josta varmemmin jää hyvälle mielelle. Hämmästyttävä usein se olen minä.

Viime viikonloppuna hänellä oli täysin vapaata ja minulla lapsiviikonloppu. Kirjekaverimiehen viikonloppusuunnitelmat eivät oikein lähteneet rullaamaan ja kokemuksesta tiedän, että viikonloppu jonkun toisen lasten kanssa ei ole se rentouttavin ja palauttavin vaihtoehto.

Kirjekaverimiehellä vapaita viikonloppuja on harvemmin kuin minulla, joten palautuminen niiden aikana olisi kovasti hyvä juttu.  Joten mikä avuksi? No vastoin kaikkea historiaani alkaa miettimään miehen puolesta mitä kaikkea hän voisi tehdä ilman minua ja lapsia viikonlopun aikana. Eipä vähän kummallinen idea. Mitäs jos kysyisit sen *en edes muista nimeä* tuopilliselle? Mitäs jos kutsuisit sen toisenkin mukaan ja kävisitte vaikka syömässä…? Heti tuli välikysymys, että tämä toinen varmaan saattaa ehdottaa vaimojen ottamista mukaan…

Ei, kun sanot vaan, että tällä kertaa vois mennä ihan miesporukalla ja sitten joku toinen kerta mekin voidaan tulla mukaan (vaikken ihan vaimo olekaan).

Lopulta sain hänet ajettua osaksi viikonloppua omiin menoihinsa, mutta silti hän hengaili meidän kanssamme melkein koko viikonlopun, vei saareen, viritti mato-ongen ja kuori raparperia. Oli kuulemma tosi rentouttava viikonloppu, joten tehtävä suoritettu sen osalta. Niin oli muuten minullakin.

Nyt alkaa varmaan kuulostaa, että Kirjekaverimies on joku epäsosiaalinen nyhverö, joka ei pärjää ilman naista elämässä eikä sosiaalisissa tilanteissa. Ei ole. On ennemminkin sellainen stereotyyppinen suomenruotsalainen, jolla on iso kaveriporukka ja perhe. Mutta minä nyt vaan olen niin vastustamattoman miellyttävää seuraa päivä toisensa perään. Se sama minä, joka ennen olin (toiselle miehelle) se viimeinen vaihtoehto, vaikka nyt satuimmekin naimisissa olemaan.

 

Niinhän sitä sanotaan, että sille löytyy aikaa mitä eniten haluaa. Eilen se tarkoitti Kirjekaverimiehelle sitä, että yritti ehtiä omista juhlistaan minun luokseni tuomaan palasen itsetekemäänsä unelmatorttua ennen kuin nukahdan. Olin kuumeessa, enkä siksi päässyt juhliin mukaan, mutta onneksi onnistuin olemaan vielä yhdeksältä hereillä.

Hämmästelin torttua mussuttaen, että mikä kiire tällä asialla nyt oli. Kuulemma se kiire, että oli edes vähän mahdollista nähdä minut tajuissani. Myönnän, etten ihan tajua, mutta onhan tämä nyt aika AWWW!

Nousukausi

Viime viikot olen aivan ylittänyt itseni tehokkuudessa ja painanut menemään ihan hullun lailla töitä ja kouluja. Tällä viikolla tuskin näin lapsia, koska olin pitkää päivää koko-ajan-jossain ja sitten he tulivat vielä vuorotellen kipeäksi ja jäivät mummojen ja vaarien hoiviin niiksikin pieniksi illoiksi, kun olin suunnitellut olevani heidän kanssaan. Ei nyt oikein kuulosta siltä, että olisi ihan hirveästi ehtinyt kehittää parisuhdetta? Ai mutta kuulkaas vaan: ON!

Tässä tehdessäni ”koko päivän joka päivän” ympäri kellon hommia, on täytynyt pyytää toiselta apua, kertoa välillä, että nyt en vaan jaksa enkä ehdi mitään. Ei vaikka kuinka haluaisi olla kiva tyttöystävä. Koska Kirjekaverimiehellä on ollut töiden ja muunkin osalta rauhallisempaa, olen surutta jättänyt perääni likaisia astioita, märkää pyykkiä ja tehtävälistöja pyyhällellessäni seuraavaan paikkaan… ja koska kyseessä on maailman luotettavin mies, olen varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni kokenut sitä, että olen delegoinut tärkeitä asioita toisella JA luottanut siihen, että ne hoituvat ilman muistutuksia. Ovat hoituneet.

En keksi juuri nyt mitään romanttisempaa kuin se, että antamani ostoslistan asiat löytyvät sovittuun aikaan jääkaapista siistissä järjestyksessä, auto pestynä ja tankattuna ja kuitit siitä, mihin olin jättänyt rahat tuota kaikkea varten. Tietysti sain myös halia ja paijausta heti, kun vaan yhtään sellaiselle antauduin.

Koska nukkuminen on aivan yliarvostettua, meillä on myös harjoitettu erinäisiä keskusteluita alyttöminä kellonaikoina. Olen hämmästellyt sitä, että kuin vuosi sitten tavatessamme kaikki oli toisin ja nyt silti tuntuu, että näin ollut aina. Olemme muistelleet viime kesää, jolloin olimme kavereita ilman mitään muita vivahteita. Ohimennen kysyin, että näkeekö hän koskaan viimekesäistä ”kesäkissaansa”. Kuulemma näkee ja olemme nähneet yhdessäkin.

MITÄ MITÄ MITÄ? KUKA HÄN ON?!

Kirjekaverimies kertoi virnuillen salaperäiseksi jääneen kesäkissan henkilöllisyyden ja naureskeli, että onkin miettinyt koska keksin enemmän kiinnostua tästä viimekesäisestä. Tiedämmehän jo toisistamme aivan kaiken muun. On siis aivan tahallaan jättänyt kertomatta juuri tämän ihan vaan mielenkiinnosta siihen, että koska tajuan tietämättömyyteni ja alan kyselemään lisätietoja. Minähän siis tosiaan kyselen ihan hirveästi kaikenlaista ja haluan tietää kaikesta kaiken. Itsekin ihmettelen, että kuinka tätä ei olla käyty jo sata kertaa läpi.

Tieto kesäkissan henkilöllisyydestä oli neutraali (ei mikään elämäni suosikki-eikä inhokkihahmoista siis), mutta se, että en ole kertaakaan viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt koko asiaa oli huikean ilahduttavaa.  Kyselin tietysti enemmän aiheesta kaiken mitä minun muka tarvitsee tietää.

Pari päivää tuon keskustelun jälkeen Kirjekaverimiehen ollessa lähdössä viihteelle ja vieläpä siten, että hän suurella todennäköisyydellä törmäisi häneen illan aikana, en ollut pätkääkään huolissani aiheesta. Nukutin lapset kotonani ja nukahdin itsekin levollisesti varmaan jo ennen kymmentä. Kahdelta jo heräsinkin siihen, että viereeni kömpi nousuhumalainen ja pussailunhaluinen höpöttelijä kertoilemaan illan tapahtumista. Ihanaa. Ja vaikka hän olisikin mennyt kotiinsä yöksi, en olisi aamulla miettinyt mitä on tapahtunut minun ollessani unten mailla.

Ihan mahtavaa tajuta, että nyt on viimeinkin löytynyt niin selkeä parisuhde, että ei tarvitse tuollaista miettiä. Oivallus siitä, että en ole huolehtinut ja udellut kesäkissan perään kertaakaan, sai ihastukseni kuohahtamaan taas ihan älyttömäksi.

Olen ihan ❤ ❤ ❤ !

Jollekin ehkä ontuvan kuuloinen logiikka, mutta monet asiat elämässä ovat kiinni siitä, mihin niitä vertaa. Minä vertaan siihen, kun eräänkin aviomiehen kanssa hänen lähtiessään ovesta melkein yhtään minnekään, sai miettiä, että mitähän tällä kertaa selkäni takana duunaillaan.

Siitä heräsi kumma halu kuulustella ja selvittää joka ikinen asia menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta ja värittää itse avoimeksi jääneet kohdat… Niiden selvittämistä toki ”helpotti” välillä se, että hän onnistui lähettämään ilmeisesti nykyiselle rouvalle tarkoitettuja tekstiviestejä vahingossa minulle. Kuinka kiusallista; varmaan meille kaikille.