Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Uusperhesunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Kipeänäolon ylellisyys

Olen onnistunut saamaan vuosikymmenen flunssan. En välttämättä verrattuna muiden flunssiin, mutta omalle kohdalleni ei ole tällaista kolahtanut naismuistiin. Aikuisiällä olen omien muistikuvieni mukaan ollut maksimissaan pari päivää kerrallaan sairaana, jos ei nyt lasketa sairaudeksi sektioiden jälkeisiä normikipuja ja aristuksia.

Paitsi nyt. Käynnissä kahdeksas päivä flunssaa. Oireet ovat vaihdelleet, mutta koko ajan olen ollut voimaton väsynyt ja varustettu vähintään kahdella muulla flunssaoireella kerrallaan. Olin joulun vapaana ja ensimmäisen arkipäivän kävin sinnittelemässä töissä. Ei varmaan olisi kannattanut. Pääsin kotiin neljältä, hoipuin ovesta sisään kymmentä yli ja itkin, koska olin niin väsynyt. Puoli viideltä mittasin kuumeen, joka oli hetkessä noussut 38 ja puoleen, kun viimein sain lopettaa työskarppaamisen (olen toisinaan hämmentävän tunnollinen vaikka toisissa asioissa välinpitämättömyyteni hakee veroistaan).

Sen jälkeen ollut tosi kipeä. Tänään elättelen toiveita siitä, että olisin tarpeeksi reipas siirtymään omaan kotiini. En nimittäin hoippunut sen työpäivän jälkeen sisään kotiovestani, vaan Kirjekaverimiehen. Omaan kotiin siirtyminen vaatii vähän reippautta, koska siellä pitää ensi töikseen mm. pedata sänky, inventoida jääkaappi ja viedä kaikki haisevat roskat ulos. Lähdin sieltä kiireellä suoraan lounaspöydästä joulupäivänä.

Jollain sairaalla tavalla olen vähän nauttinut tästä kipeänä olosta. Tämä on ollut erilainen mihinkään aiempaan kertaan ei ainostaan ärhäkkyytensä, mutta myös ympäristönsä puolesta. Olen saanut ihan älyttömän hyvää hoitoa. Luulen Kirjekaverimiehen vähän nauttivan hoivaamisesta, vaikka hän on itsekin kipeänä. Hän pyörii ympärilläni asettelemassa tyynyjä, tarjoamassa vettä, pitämässä huolta. Vie lääkäriin ja tuo ruokaa ja paijaa, kunhan se vaan ei satu ekä haittaa minua. Toisen ja ärhäkimmän kuumepäivän iltana hän haki harjan ja selvitti kaikki takkukasat pitkistä hiuksistani. Näki, että en itse jaksaisi. Tämä läppärikin oli vaan toissa yön aikana ilmestynyt lataukseen keittiönpöydän ääreen. Jos vaikka olisin eilen jo ollut tarpeeksi jaksava kirjoittamaan, mutta en tekemään tilaa ruokapöytään tai etsimään läppäriä ja johtoa.

Ei oikeastaan mitään syytä, miksi tästä pitäisi mitenkään yllättyä. Onhan hän muutenkin aivan ihana.

Kontrasti vaan on niin kovin suuri verrattuna Herra Exään, joka ei hyävksynyt minulta pienintäkään heikkoutta. Hänelle oli aivan kertakaikkisen käsittämätön konsepti se, että MINÄ voisin olla oikeasti kipeä tai edes väsynyt. Eli ne yhdestä kolmeen kertaan vuodessa olin yhden tai kaksi päivää kipeänä, olivat hänen näkökulmastaan täyttä teeskentelyä, joka aiheutti enemmän närkästystä ”tahallisesta ärsyttämisestään” tai ”töiden häiritsemisestä” kuin minkäälaista intressiä olla millään lailla avuksi. Koska periaatteet. Voi luoja, että olen tyytyväinen tuon Herra Ylituomarin siirtymisestä toisiin käsiin. Ja sitä paitsi nyt tämän flunssan aikana hän jopa hoiti yhden minulle suunnitellun päivän lapsiamme. Saa nähdä käytetäänkö sitä taas jossain kohtaa minua vastaan ja kuinka armottomasti, mutta nyt olen ihan vaan tyytyväinen. En olisi jaksanut sinä päivänä tehdä lasten kanssa yhtään mitään.

Mutta vielä siihen ylellisyyteen. Jos sairastaa pitää, niin on ihan hemmetinmoinen onni, että sen voi tehdä näin; ei yhtään lasta, rakas ihminen vierellä, kaikki viihdykkeet saatavilla, lämmin koti, iso sohva ja jääkaapissa ja puhelinsoiton päässä saatavilla kaikki ruuat, mitä voi kuvitella saavansa alas (minun tapauksessani lähinnä kaurapuuro).

Kiitollista vuotta 2017! Kiitos vaikka sitten kurkkukivusta, kaurapuurosta, työterveyspalveluista, särkylääkkeistä ja muuttuneista elämäntilanteista.

 

”Joskus toivoisi, että toinen olisi erilainen…

…tai käyttäytyisi erilailla jossain tilanteessa.”

Näin sanoi Ensitreffit alttarilla-Mikko Heidistä.

Paljon ajatuksia herättävä kommentti. Voi kuinka monta vuotta olenkaan toivonut juuri sitä, että  toinen vähän erilainen. Tämä päivä voisi olla ihan täydellinen, jos tuo toinen käyttäytyisi eri tavalla kuin nyt. Melkein tiesikin jo, millä tavalla toinen tulisi minkäkin hetken pilaamaan. Lähes poikkeuksetta toinen täytti odotukset päivän ja hetken pilaamisen osalta ja jos juuri sillä kertaa ei pilannutkaan, olin valmiiksi jo kireänä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kysehän on melkein aina täyttymättömistä odotuksista.

Olet järjestänyt lapset hoitoon yöksi aikuisten iltamenoa varten ja ajatellut viettää rauhallisen aamun kahdestaan. Ja sitten käykin ilmi, että toinen on lähdössä aamuseitsemältä ruokkimaan riistaeläimiä ja raivaamaan risuja.

Odotat toista kotiin, jotta saisit tehtyä jonkun oman projektin loppuun ilman lapsia ja toinen tulee pari tuntia ilmoittamaansa myöhemmin.

Valvot pidempään, jotta saisit juteltua jostain asiasta toisen tultua kotiin. Toinen tulee ja puhuu seuraavat kaksi tuntia puhelimessa jonkun muun kanssa.

Lähdette yhdessä koko perheellä jonnekin ja odotat mukavaa illanviettoa ja sen jälkeen kotiinpaluuta kohtuullisella aikataululla. Miehet menevät saunaan kuudeksi tunniksi ja jäät yhden tai useamman pikkulapsen kanssa vieraaseen paikkaan ja hallitset keskenäsi milloin mitäkin lasten sekoilua. 

Toivot lahjaksi jotain kivaa ja henkilökohtaista. Saat puunkantotelineen ja kymmenen muuta tuotetta, jotka olisit yhtä hyvin voinut saada anopilta kuin aviomieheltä. 

Olet lasten kanssa reissussa pari päivää ja tulet kotiin pyhäpäivänä Odotat, että kaupassa olisi käyty ja ehkä jotain pienimuotoista juhlantuntua järjestetty. Palaat kotiin ja pöydällä on samat  kuivuneet puurolautaset, joiden ääreltä olimme pari  päivää aiemmin lähteneet. Ja jääkaapissa lähinnä valo. 

Olet väsynyt viikosta yksin lasten kanssa ja haluaisit perjantaina käpertyä sohvalle sipsipussin kanssa. Oivallinen tilaisuus miehelle järjestää kokonpolttajaiset ja spontaanit illalliskutsut vähintään kymmenelle, jotka jatkuvat pitkälle aaamuyölle ja nukahtaa itse sohvalle ennen puolta yötä, jolloin sinun tehtäväksesi jää tsekata vieraat ulos(tai yöpymään meillä) ja nousta lasten kanssa aamuseitsämältä tiskaamaan viinilaseja ja keittelemään puuroa.

Edelliset pettyneet odotukset ovat muinaisen avioliiton ajoilta, mutta samanlaista toisen toisenlaiseksi toivomista ja pettyneitä odotuksia löytyy myös lähihistoriasta. Laastarisuhteen kanssa ne liittyivät aikatauluihin ja Tapailumiehen kanssa aikataulujen lisäksi siihen, että olisi jollain tasolla toivonut sitä jotain tunnetta, joka väliltämme puuttui. Kaikissa mainituissa tunne lienee ollut molemminpuolinen ja minutkin olisi varmasti toivottu toisemlaiseksi.

Ensitreffit- Mikon kommentissa minut herätti se, että miten niin lyhyessä ajassa aiemmin käytännössä jokapäiväinen tunne on kadonnut ja en ole sitä edes kunnolla huomannut.  Vielä sentään Kirjekaverimiehen tavat olla ihana yllättävät minua, mutta ollaanko nyt jo lähellä sitä pistettä, että kaikki muuttuu itsestäänselvyydeksi? Että toinen huolehtii, hyväksyy ja kannustaa. Tekee punajuurista keiton, saattaa töihin ja varaa valmiiksi keikkaliput ja silittää, kun sitä toivoisi. Ja silloinki, kun ei ole ehtinyt sitä edes veielä toivoa.  Ja on läsnä**.

Enkä edes muista milloin olisin toivonut hänen olevan millään lailla erilainen kuin on.

Outoa.

*Olen vähän jäljessä tuon sarjan katselussa.

**Uteliaana odotan muuten, että missä kaikessa Kirjekaverimies tulee jatkossa olemaan läsnä minua varten. Viime päivinä olemme vieneet sen jopa vähän naurettaville tasoille…Olemme koukutteneet suhteellisen pahasti kännykällä pelattavaan maatilapeliin. Ensin pelasimme sitä erillämme, mutta nyt hän on liittänyt meidät samaan naapurustoon, jotta voimme kastella toistemme virtuaalisia omenapuita ja tarvittaessa myydä toiselle hyvään hintaan kurpitsapiirakkaa, voita tai pultteja. Vähän kuin oikeassakin elämässä..

 

Priority #1

Meistä ei varmaan kumpikaan tiedä miten tai milloin se on tapahtunut. Sen kuitenkin tiedän, että tämä tilanne on minulle tosi outo. Kuin huomaamatta siinä on käynyt niin, että olen noussut Kirjekaverimiehen prioriteettilistan kärkeen, hups vaan, sinne ekaksi.

Tuttavapariskunnilla olen joillain sellaista nähnyt, mutta pitänyt jotenkin omituisena. Jotain, mikä ei ole minunlaisilleni ihmisille mahdollista, joten en sitten ole sitä ihmeemmin alkanut tavoittelemaankaan. Minunlaisillani tarkoitan sellaisia… hmm… minunlaisiani. Tavallisia kuolevaisia, joilla on huonojakin päiviä, hiivatulehduksia, sotkuinen auto ja lättänä, hiirenruskea tukka.

Aiemmassa ”vakavassa suhteessa” asetelma oli sellainen, että mieheni vietti minun kanssani aikaa a. pakosta (minä vaadin) b. edustustilanteissa (näyttäydytään pariskuntana tai perheenä juhlissa tai tapahtumissa) tai c. jos ei keksinyt mitään muuta tekemistä (=krapula, joka näistä harvinaisin).

Kuulostaa kivalta? No, siihen tottui. Elämässäni oli paljon muita kivoja ihmisiä, jotka ihan silloinkin valitsivat viettää aikaa kanssani.

Nyt asetelma on kääntynyt ihan päälaelleen. Olen ihan Kirjekaverimiehelle ihan ykkönen. Silloinkin, kun tarjolla on muuta. Silloinkin, kun se muu on jotain oikeinkin hauskaa. Silloinkin, kun sitä hauskaa on harvoin tarjolla. Silloinkin, kun olemme ehtineet olla yhdessä viimeiset viisi iltaa ennen sitä harvinaista ja hauskaa.

Aluksi ajattelin vaan, että spekulointi minun ja jonkun todella kivalta kuulostavan menon välillä oli sitä, että hän yritti selvittää, että kuinka paljon yhdessäoloa minä ”vaadin” pysyäkseni tyytyväisenä. Onhan meillä molemmilla takana avioliitot, joissa naisen mielestä mies ei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa perheeseen ja parisuhteeseen. Huomasin toistelevani jatkuvasti; mene vaan, kuulostaa hauskalta ja ei kiirettä kotiin. Juuri samoja fraaseja, joita käytin aiemmassa suhteessani sarkastisina  ja kitkerinä heittoina aina vaan uusien menojen putkahdellessa esiin.

Nyt ihan viime aikoina olen alkanut vasta tajuta, että Kirjekaverimieshän oikeasti miettii, että kumpaa itse haluaa mieluummin. Kummasta saa enemmän. Kumpi on se, josta varmemmin jää hyvälle mielelle. Hämmästyttävä usein se olen minä.

Viime viikonloppuna hänellä oli täysin vapaata ja minulla lapsiviikonloppu. Kirjekaverimiehen viikonloppusuunnitelmat eivät oikein lähteneet rullaamaan ja kokemuksesta tiedän, että viikonloppu jonkun toisen lasten kanssa ei ole se rentouttavin ja palauttavin vaihtoehto.

Kirjekaverimiehellä vapaita viikonloppuja on harvemmin kuin minulla, joten palautuminen niiden aikana olisi kovasti hyvä juttu.  Joten mikä avuksi? No vastoin kaikkea historiaani alkaa miettimään miehen puolesta mitä kaikkea hän voisi tehdä ilman minua ja lapsia viikonlopun aikana. Eipä vähän kummallinen idea. Mitäs jos kysyisit sen *en edes muista nimeä* tuopilliselle? Mitäs jos kutsuisit sen toisenkin mukaan ja kävisitte vaikka syömässä…? Heti tuli välikysymys, että tämä toinen varmaan saattaa ehdottaa vaimojen ottamista mukaan…

Ei, kun sanot vaan, että tällä kertaa vois mennä ihan miesporukalla ja sitten joku toinen kerta mekin voidaan tulla mukaan (vaikken ihan vaimo olekaan).

Lopulta sain hänet ajettua osaksi viikonloppua omiin menoihinsa, mutta silti hän hengaili meidän kanssamme melkein koko viikonlopun, vei saareen, viritti mato-ongen ja kuori raparperia. Oli kuulemma tosi rentouttava viikonloppu, joten tehtävä suoritettu sen osalta. Niin oli muuten minullakin.

Nyt alkaa varmaan kuulostaa, että Kirjekaverimies on joku epäsosiaalinen nyhverö, joka ei pärjää ilman naista elämässä eikä sosiaalisissa tilanteissa. Ei ole. On ennemminkin sellainen stereotyyppinen suomenruotsalainen, jolla on iso kaveriporukka ja perhe. Mutta minä nyt vaan olen niin vastustamattoman miellyttävää seuraa päivä toisensa perään. Se sama minä, joka ennen olin (toiselle miehelle) se viimeinen vaihtoehto, vaikka nyt satuimmekin naimisissa olemaan.

 

Niinhän sitä sanotaan, että sille löytyy aikaa mitä eniten haluaa. Eilen se tarkoitti Kirjekaverimiehelle sitä, että yritti ehtiä omista juhlistaan minun luokseni tuomaan palasen itsetekemäänsä unelmatorttua ennen kuin nukahdan. Olin kuumeessa, enkä siksi päässyt juhliin mukaan, mutta onneksi onnistuin olemaan vielä yhdeksältä hereillä.

Hämmästelin torttua mussuttaen, että mikä kiire tällä asialla nyt oli. Kuulemma se kiire, että oli edes vähän mahdollista nähdä minut tajuissani. Myönnän, etten ihan tajua, mutta onhan tämä nyt aika AWWW!

Mustasukkaisuutta vanhasta muistista

Jännä miten se mustasukkaisuus jää pesimään silloinkin, kun sille ei ole yhtään mitään käyttöä. Eihän se, että aiemmin tullut petetyksi välttämättä tarkoita, että niin käy taas. Voi toki käydä.

Olen eronnut pian kolme vuotta sitten. Sen jälkeen minua ei ole petetty tietääkseni kertaakaan. Ei olisi ollut hirveästi mahdollistakaan, koska valtaosan tästä ajasta olen ollut joko sinkku tai jonkinnäköisessä vapaassa suhteessa tai ”suhteessa”. Kirjekaverimies on ensimmäinen eronjälkeinen suhde, jossa pettäminen mitenkään päin olisi teoriassa mahdollista. Ensimmäinen, kenen kanssa minkäänlaisesta yksinoikeusdiilistä on sovittu.

Kirjekaverimies sattuukin olemaan uskollisinta mahdollista sorttia. Ei ole koskaan pettänyt ketään ja on jopa niin suoraselkäinen, että minäkään en silloin kirjekaveriaikoina ollut mahdollisuus, koska olin varattu. Siitäkin huolimatta, että olin kertonut olevassani avoimessa suhteessa ja hän oli sinkku. Ei ihan pettäjämatskua siis. Eikä etenkään nyt, kun suhde on vielä tässä alun huumassa, jossa en usko hänen edes näkevän muita.

Se ei kuitenkaan estä alitajunnan toimivan ihan omilla poluillaan. Yhtenä iltana Kirjekaverimies oli jo nukahtanut ja en itse saanut unta. Aina kun melkein sain, alkoi hänen puhelimensa tärisemään yöpäydällä. Viestejä, hirveästi viestejä. Otin puhelimen käteen ja aloin etsiä asetuksista jotain hiljennysnappia ja sitten se ajatus tuli: tässähän olisi nyt hyvä tilaisuus ratsata hänen puhelimensa kaikessa rauhassa, kun minulla on sekä rauhaa tehdä niin että alibi sen tekemiseen (=olen laittamassa sitä äänettömälle).

Onneksi järki jostain porhalsi paikalle; EI TARVITSE. Niin, eihän siellä ole mitään luvatonta ja toiseksihan minulla on täysi pääsy hänen puhelimelleen usein päiväsaikaankin, joten miksi tekisin sitä salaa keskellä yötä? Onnittelin itseäni hienosta päätelmästä, mutta en löytänyt hiljennystä värisemiseen. Herätin Kirjekaverimiehen hiljentämään luurinsa ihan itse.

Aamulla kerroin hänelle, että mitä olin melkein tehnyt yöllä. Hän oli huvittunut, imarreltu, säälivä ja ihmeissään. Noita tosiaan on mahdollista olla kaikkea kerralla. Hän ymmärsi, ja sitten toisaalta ei.

Toinen puhelinoivallus tuli kun istuskelimme vierekkäin penkillä ja hän selasi Facebookia luuristaan niin, että ruutu oli suoraan näkökentässäni nojaillessani häntä vasten. Kuten ihan aina ennen, kun niin on käynyt, tuijotin uutisvirtaa herkeämättä. Silloin siinä penkillä sain ahaa-elämyksen. EI TARVITSE. Minua ei kiinnostanut hänen uutisvirtansa pätkääkään, joten miksen vaan katsoisi johonkin toiseen suuntaan?

Kerroin taas Kirjekaverimiehelle mitä ajattelin. Hän halasi minua  tiukasti ja sanoi olevansa surullinen siitä, että minulle on historiassa kertynyt näin paljon liikaa kokemusta siitä, että selkäni takana puuhaillaan asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Tosiaan. On. Kaikkien pettäjän tunnusmerkkien esiäiti, puhelimeen takertuminen ja sen varjelu, oli avioliitossani aina läsnä. Lopussa ajoittain toisinkin päin. En muista olleen sellaista aikaa, että olisi ollut OK tehdä mitään Herra Exän kännykkään liittyvää. Siis yhtään mitään. Ja käytännössä joka kerta, kun onnistuin saamaan puhelimen käsiini ja tutkimaan edes hetken, sieltä löytyi viestejä yhdeltä jos toiseltakin kauniimman sukupuolen edustajalta. Ihan syystäkin hän haukan lailla puhelimiaan vahtikin.

Joskus viimeisinä aikoina kävi jopa niinkin, että menin padille googlaamaan jotain (ihan luvalla) ja siinä olikin avoinna sähköpostailua aiheesta salatapaaminen hänen nykyisen avovaimonsa kanssa… Ja silloin en tosiaan ollut edes etsimässä mitään sellaista, vaan tekemässä jotain omenapuuvertailua.

Saattoi hän vähän jälkeenpäin ajateltuna halutakin jäädä kiinni hämärähommistaan. Se olisi pitänyt tajuta jo aiemmin. Hirveän kiva suhde oli, eikö? Ilmankos olen vähän hukassa, kun ei yhtäkkiä enää tarvitsekaan olla joka hetki varuillaan ja tuntosarvet pystyssä. Kai tähänkin ajan kanssa tottuu, jos kerran tuohon aiempaankin.

 

Vanha heila kummittelee

Törmäsin sattumalta pari viikkoa sitten erääseen vanhaan heilaan. Siis ihan tosi kauan sitten olleeseen. Törmäys sattui erityisen hauskassa asiayhteydessä ja kerroin siitä innoissani myös Kirjekaverimiehelle. Innostuneisuus liittyi lähinnä tapaamisajankohtaan liittyvään sattumaan enemmän kuin itse henkilöön.

Kyseessä oleva vanha heila lähetti pari viestiä yllättävän kohtaamisen jälkeen, joihin vastasin hyvin lyhyesti ja kuivasti, koska mielestäni meillä ei ole syytä ylläpitää minkäänlaista yhdeteydenpitoa. Ei huvita, jaksa eikä nappaa. Viime viikonloppuna hän yllättäin lähetti minulle kahdelta aamuyöllä kuvan minusta itsestäni. Naureskelin aamulla Kirjekaverimiehelle, että katso mitä täällä on yön aikana tapahtunut. En sillä kertaa vastannut viestiin mitään, koska… blaah.

Sen päivän iltana juttelimme Kirjekaverimiehen kanssa vanhoista jutuista ja suhteen rajoista. Mitä on aiemmin sattunut kummallekin ja minkälaisia rajoja ajattelee itsellään olevan tässä tilanteessa sen suhteen, mitä on ok tai ei ole ok tehdä muiden kanssa. En muista missä yhteydessä, mutta jossain vaiheessa hän mainitsi ohimennen, että tuo vanha heilani on hänen mielessään jo siirtynyt osastolle ”pitäisi lyödä pesismailalla päähän”. Olin aivan ihmeissäni, että mitä ihmettä?! Miksi!?

Kuulemma siksi, että hän vikittelee varatuksi tietämäänsä naista. Olin siis kertonut Kirjekaverimiehen olemassaolosta, kun sattumalta kohtasimme. Tästä vikittelysyytöksestä olin vielä enemmän ihmeissäni. Eihän hän mitään vikittele, kunhan fiilistelee vanhoja! Perusteluksi tarjosin nopealla kohtaamisellamme saatua uutta tietoa, eli että olemme olleet molemmat samaan aikaan sinkkuina tuossa yhdessä välissä ja hän ei ole silloinkaan mitään lähentymistä yrittänyt. Kirjekaverimies pehmensi kategorisoiniaan, kun perustelin lisäksi että eihän se vanha heila siinä mitään ylipäätään huonosti tee. Minähän olen se, joka on suhteessa (menneisyyshahmo on sinkku), joten minä olen meistä se, jolla on rajoja. Vanha heila päätyi uudelle osastolle eli vain kevyesti paheksuttaviin, joiden kanssa läheistä yhteydenpitoa Kirjekaverimies kertoi katsovansa huonolla.

Jäin kuitenkin miettimään tuota vikittelyaspektia, koska olin itse kokenut nuo pari viestiä ihan aidosti vaan neutraaliksi small talkiksi. Ajattelin asiaa lähinnä sen kannalta, että mitä Kirjekaverimies kokee vikittelynä. Menin katsomaan mitä niissä viesteissä nyt edes oli ja että voisiko ne millään mielikuvituksella tulkita vikittelyksi (olin siis näyttänyt tai lukenut ne Kirjekaverimiehelle joskus aiemmin). Ei olisi; aivan täysin mitäänsanomattomia olivat. Scrollasin samalla läpi koko viestihistoriamme, jota ei tähän puhelimeen ollut paljon kertynyt. Ja mitä löytyi?

No hitto vie! Sieltähän löytyi ihan useampikin tapaamisehdotus juuri siltä ajalta, kun olemme molemmat olleet sinkkuja! En ollut tiennyt hänen sinkkuuntumisestaan silloin enkä muutenkaan ollut yhtään kiinnostunut. Näytän torjuneen kaikki ehdotukset lyhyesti ja muutenkin torpannut ne muutamat keskustelunavaukset, joita sieltä historiasta löytyi. Kirjekaverimies oli siis vähän oikeassa, vaikkei tiennyt noista vanhoista viesteistä mitään. Ja minun muistini puolestaan voidaan todeta ultimaattisen valikoivaksi, koska noilta ajoilta minulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa*. En olisi uskonut ilman todisteita.

Kerroin heti Kirjekaverimiehelle, että hän oli asian suhteen enemmän oikeassa kuin aluksi ajattelin, mutta onneksi vanha heila ei joutunut takaisin (kuvainnolliselle) pesismailaosastolle. Ainahan tosiaan yrittää saa.

*Hirveän hankalaa, jos pääsen joskus siihen tv-ohjelmaan, jossa kilpailijat laitetaan valheenpaljastuskoneeseen ja kysellään kiusallisia asioita ja sitten pitää vastata samoihin kysymyksiin yleisön ja  tv-kameroiden edessä voittaakseen rahaa. Mitä jos tämäkin olisi kysytty valheenpaljastuskoneessa kun en muistanut koko hommaa ja sitten uudestaan yleisön edessä kun olisin taas kärryllä siitä mitä tosiaan on tapahtunut?! Häviäisin kaikki rahat!  #firstworldproblem

 

Lastenhoitokuviot

Avioero on kyllä hassu juttu siitä, että se muuttaa asetelman ihan kokonaan joissain asioissa. Esimerkiksi vaikka Tinder-treffit. Vuosi sitten Kirjekaverimies oli vielä naimisissa lastensa äidin kanssa. Ihan tavallinen perhe. Yhtäkkiä kaikki muuttui ja ihan vakituiseksi asetelmaksi nousi se, että lapset tulevat isälleen siksi aikaa, että äiti käy pikaisilla Tinder-treffeillä. Vuosi sitten se oli aivan absurdi ajatus, nyt jo arkistunut. En usko, että sellainen edes ajatuksena olisi ollut mitenkään ok millekään osapuolelle.

Tämä tuli mieleeni ihan siitä, että tänään on Kirjekaverimiehen äidin syntymäpäivät, jonne minut toivottiin mukaan. Minulla pitäisi kuitenkin olla lapset tänä iltana, joten olin vähän kiikun kaakun menenkö vai en. Eilen ajattelin ihan noin vaan kokeilla jäätä kepillä, että huvittaisiko Herra Exää olla lasten kanssa sen aikaa. Hän suostui ottamaan toisen ja olin jo siihen tyytyväinen.

Soitin hänelle päivällä aikataulusta ja vastassa oli sekalaista mörinää ja märinää, johon totesin, ettei tarvitse minulle kiukutella, jos työasiat eivät kulje. Äsken hän soitti takaisin ja lupasi sittenkin viedä molemmat lapset illaksi uimaan. Okei… En tiedä kaduttiko aiempi rähinä vai mitä, mutta näin nyt oli sitten suunnitelma muuttunut.

Tässähän ei nykyisellään ole mitään outoa. Jos taas ajattelen asiaa niin päin, että olisin kolme vuotta sitten edes hypoteettisesti tuonut esiin ajatuksen, että hän jonain päivänä tulisi toisesta kaupungista pitkän ja rankan työpäivän jälkeen viihdyttämään lapsia, jotta minä voin käväistä uuden anoppimatskun syntymäpäiväkahvilla, olisi vastaus ollut tiukka ja selvä EI IKINÄ TULE TAPAHTUMAAN.

Niin vaan asiat muuttuvat, kun ne kerran alkavat muuttumaan. Aikuiset sen voivat käsittää, mutta lapsilla on näiden aikuisten yhdessä ja erillään-asioiden kanssa enemmän hankaluuksia hahmottaa mitä ja miksi. Erityisen ajankohtainen hahmottamisongelma on nyt tällä hetkellä nelivuotiaani kaipaus Tapailumiestä kohtaan. Jo ennen tämän kihlauutisen esiintuloa hän oli jo parin viikon ajan puhunut Tapailumiehestä lähes päivittäin. Tapailumies tuli hänen mieleensä milloin eteisen kellosta ja milloin siitä, että Kirjekaverimies oli meillä kylässä.

Tapailumies oli lapsille mukava ja turvallinen aikuinen, joka yhtäkkiä putosi pois valikoimasta. Isommalle lapselleni olin joskus puhunutkin, että me vasta mietimme, että jos alkaisimme olemaan joskus yhdessä oikeasti. Pienempi lapsi ei tuntunut silloin olevan asiasta millään lailla kiinnostunut, joten hänelle ei mitään seliteltykään. Olisi varmaan pitänyt.

Ajattelin kaipauksen menevän ohi sillä lailla, että vaan väistelen aihetta ja kuuntelen tarinat taustalla hymähdellen . Yhdessä vaiheessa jo hetken ajattelin, että ehkä voisin Tapailumiehelle ehdottaa pikaista näkemistä jossain, jos hän suostuisi hetken telmimään lasten kanssa.

Nyt kun Tapailumies poisti minut kavereista, enkä uskonut enää minkäänlaisen tapaamiseen olevan mahdollisuutta, aloin sitten varovasti toppuutella pikkuistani kyläilysuunnitelmissansa. Hän jatkoi vänkäämistään ja sanoin lopulta, että Tapailumies ei välttämättä halua enää nähdä äidin kanssa, vaikka lapset olivatkin hänen mielestään kivoja. Sittenhän tämä pieni sai idean; Sinä voit viedä minut, veljen ja Kirjekaverimiehen Tapailumiehen luo ja jäädä autoon odottamaan ulos tai ajaa välillä kotiin ja tulla myöhemmin hakemaan meidät. Kirjekaverimies varmasti haluaa tutustua Tapailumieheen, koska he eivät ole tavanneet ja Kirjekaverimies voi hoitaa lapsia, jos äiti ei saa tulla mukaan.

Tätä ideaa on nyt viljelty tässä enemmän ja vähemmän ja en tiedä yhtään mitä vastata…

Se, joka on keksinyt sanonnan ”ojasta allikkoon” on varmaan tarkoittanut juuri tätä.