Vaikuttava porkkanasato hyvässä käytössä

Nyt kun meillä on oma piha, oli tietenkin touhukkaasti perustettava pari viljelylaatikkoa lasten projekteiksi. Kylvöt meinasivat jäädä aika viime tippaan, perustaminenkaan ei mennyt ihan putkeen, koska paksun multakerroksen läpi onnistui puskemaan lähinnä rikkaruohomaisia saniaisia, jotka näyttävät meillä valtaavan koko pihan, jos niille antaa mahdollisuuden.

No mutta lopputulos on tärkein. Porkkanasatomme on runsaslukuinen. Kuulostaa hyvältä, mutta näyttää tältä:

Nämä ovat siis ne isot porkkanat. Eipä sitten ole pahemmin harvennettu. Eikä kasteltu. Onhan tässä vielä syksyä jäljellä, mutta luulenpa ettei meidän porkkanasadolla nyt kovasti perhettä ruokita.

Halusin kuitenkin fiilistelymielessä tehdä yhden ruuan omista porkkanoista ennen kuin tulee routa, loska ja mitä lie porkkanarutto. Pikkuiset porkkanan naatithan ovat maultaan aivan vertaansa vailla. Pakkasesta löytyi jokin aika sitten heräteostoksena Lidlistä ostettuja perunavohveleita ja joskus vuosikymmenen alkupuolella sinne haudattuja keitettyjä beluga-linssejä. Myös pussi Oumphia löytyi.

 

Näistä aineista valmistin sitten kaikkien lapsiperheiden suosikkiannoksen: perunavohvelit, linssi-sipulimuhennoksen, Oumpia ja voissa paistetut porkkanan naatit. Suosittelen aikuisille, mutta useimmat lapset meillä vähän reklamoivat kuka mistäkin tässä annoksessa, joka on epätavallista. Yleensä vähintään kaksi neljästä lapsesta tykkää ruuasta kuin ruuasta.

I like ❤

Lapset, perkeleen häiriköt

Kävin kaupassa, ilman lapsia.

Ostoskoriin tarttui seuraavaa:

 

Oli ihan mahtavaa, kun ”kerrankin” sain ostaa ihan mitä halusin (saisin oikeasti useinkin, mutta en viihdy kaupoissa, joten haen yleensä vaan pakolliset nopeasti). Kuvan tuotteiden lisäksi ostin korttipelin. Ja tässä oli nyt tosiaan mainittuna kaikki ostokset kahta lukuunottamatta koko kauppareissulla, jossa kävin useammassakin kaupassa.

Mikä siinä onkin, ettei niiden pikkuperkeleiden kanssa pysty asioimaan pääsiäismuna- tai leluosastolla ollenkaan? Siitä seuraa välittömästi niin järkyttävä innostus ja sekoilu, ettei sitä vaan kestä. Pois lähdetään joko itku silmässä tai ihan vaan herneet nenässä luetellen mitä ei saatu.

Lähtöoletus on aina se, että en osta ikinä mitään tuollaista; en karkkia enkä etenkään leluja. Yleensä näin toimitaan ja siitä ei seuraa mitään ihmeempää. Perustilanne.  Jos kuitenkin jossain mielenhäiriössä menisin jommalle kummalle osastolle lasten kanssa ja alkaisin miettiä ostopäätöksiä, ei kukaan olisi mihinkään tyytyväinen. Aina näkyisi jotain isompaa, parempaa ja enemmän. Nämä ostokset kun ilmestyvät kaupasta kotiin näin, ilman sitä ympärillä olevaa tavarapaljoutta, lapset ovat ikionnellisia; Äiti on ostanut meille näin paljon kivaa! Siisteintä ikinä! Saatiinpa me paljon!

Samat tavarat yhdessä kaupasta valittuina aiheuttavät useimmiten närää. Joku muuhan saa ne kaikki loput sieltä! Minä en saa ikinä mitään! Äiti on tyhmä, kun ei osta! Isä ostaisi (vaikka oikeasti ei edes ostaisi).

Tällä kertaa päätin olla se kiva äiti.

Olen päätynyt siihen, että tällä hetkellä toimivin strategia hillitä ostointoa, on soveltaa lapsiin samaa kuin itseeni; en käy kaupoissa viettämässä aikaa, joten en edes oikeastaan hahmota mitä ja kuinka paljon joillain muilla on. Jos jotain tarvitsen, hankin sen ja olen yleensä ihan tyytyväinen tilanteeseen sellaisena kuin se on.  Välillä kuitenkin mietin, että pitäisikö lapsia jotenkin ”siedätyshoitaa” siihen, että kaikkea on olemassa ja vain jotain voi saada. Vai miten opettaa kohtuullisuutta ja kiitollisuutta näissä asioissa? Miten ja missä vaiheessa lapset alkavat tajuamaan olla kiitollisia siitä, mitä saavat?

Toivottavasti aika pian. Muuten äiti ei ole enää niin kiva ja kukaan ei saa mitään.

Erojoulu – helpotus vai kauhistus?

Meidän perheessä pyörähtää pian käyntiin toinen joulu eron jälkeen. Eroperheissä joulu on erityisen tunteikasta aikaa, koska yleensä toinen vanhemmista joutuu sen viettämään ei ainoastaan erossa exästä, vaan myös lapsista. Tänäkin jouluna se olen meistä kahdesta minä.

Toisin kuin voisi luulla, se ei oikeastaan kauhistuta minua ollenkaan. Viime joulu jännitti etukäteen, mutta kääntyikin lopulta aivan loistavaksi. Annoin silloin lasten suosiolla viettää joulun ”omassa” vanhassa kodissaan, koska kaikki muu ympärillä oli muuttunut ja koin, ettei minulla ollut oikein mielenkiintoa eikä mielikuvitusta siinä tilanteessa aloittaa mitään uusia joulukuvioita. Ne eivät olisi kuitenkaan missään tapauksessa voineet miellyttää lapsia, jotka eivät olleet siinä vaiheessa ehtineet sopeutua muutoksiin muutenkaan. Lisäksi tuntui, että vaikka exäni olikin meistä se erohalukkaampi ja täyttä häkää uuden emännän kimpussa, niin hän oli siitä huolimatta meistä haavoittuvampi. Sain käsityksen, että hän olisi ihan surkeana, jos joutuisi olemaan joulun ilman lapsia.

Viime joulu meni hyvin ja sen myötä päädyin samaan ratkaisuun tänäkin vuonna. Ajattelin exän olevan siitä tyytyväinen ja helpottunut, kuten ensin olikin, mutta yhtäkkisesti käänsikin kelkkaa ja alkoi narisemaan, että on ”epäreilua että joutuu olemaan kiinni sekä joulun että uudenvuoden”. Uudesta vuodesta oli siis sovittu noin vuosi sitten, joten oli hiukan yllättävä käänne kieltämättä alkaa siitä narisemaan. Aika moni eronnut vanhempi itkee verta, koska joutuvat viettävämään jouluja erossa lapsistaan, mutta tämäpä sitten kokeekin sen ihan toisin päin: olla kiinni.

Teki mieleni muuttaa (ihan protestina) suunnitelma ihan kokonaan, mutta muutaman päivän asiaa mietittyäni päädyin tulokseen, että siitä ratkaisusta kärsisivät exääni enemmän lapset, joille oli jo joulusuunnitelmasta kerrottu ja olisivat pettyneet kovasti. Päädyin jälleen kerran nielemään tilanteen ja lupasin sitten ottaa lapset uudeksi vuodeksi, etteivät exäni harrastukset nyt sitten jäisi niin ikävästi lastenhoidon jalkoihin. Onneksi uudeksi vuodeksi onkin kehkeytynyt oikein mieleisiä yhteisiä suunnitelmia lasten kanssa ja siitä muodostuu meille varmasti hauska kokemus.

Rivien välistä voinee selkeästi lukea, että vituttaa. Kuitenkin eri syistä kuin useimmilla. Jatkossa täytyy kyllä varmaan vähentää joustavuutta tuon exän suhteen ja alkaa sopimaan asioista etukäteen kirjallisesti kuutena kappaleena. Eihän tuon oikein noin pitäisi mennä, että toinen poimii rusinat pullasta ja peruu lasten tapaamisia aina, jos tulee ”parempia” tarjouksia. Taitaa olla aika peruskauraa eroperheissä, mutta siitä huolimatta en uskonut tapahtuvan meillä, koska exäni on yleensä fiksu ja asiallinen mies.

Koko jouluaiheisen riitelyn, sättimisen ja mielenpahoituksen positiivinen puoli on kuitenkin se, että niistä kaikista huolimatta lapsilla on takuuvarmasti luvassa mukava ja idyllinen sukujoulu tänäkin vuonna ja sen lisäksi äidin kanssa kivaa luvassa piakkoin joulun jälkeen. Ei paha sitten kuitenkaan. Omatkin joulusuunnitelmani näyttäytyvät tässä vaiheessa varsin mukavina ja radikaalisti rennompina yhdessäolovuosien jouluihin verrattuna. Ensi vuoden joulu onkin sitten ihan mysteeri.