Rekonstruoidut treffit

Minulla oli eilen eräiden treffien vuosipäivä.

Kaksi vuotta sitten olin treffeillä yhden miehen kanssa. Hän tuli toiselta paikkakunnalta ja menimme yhdessä ulkoilmaleffaan. Tästä olen kirjoittanut jossain vuodentakaisessa postauksessa jo aiemminkin. Olin valmistautunut paremmin kuin yleensä (=ei ollenkaan) treffeille ja hankkinut kotiin iltapalaksi hyvää leipää, skagen-röraa ja sitruunaa sekä pullon varta vasten noita eväitä varten valittua valkkaria. Jälkiruuaksi lempileivoksiani.

Ajattelin valmistautua kunnolla siltä varalta, että treffit menisivät kivasti. Ihan kivasti ne menivätkin ja iltapalaakin nautiskeltiin suunnitelman mukaisesti. Siis muuten kivasti, mutta meidän välillämme ei ollut sitä paljon puhuttua kemiaa ollenkaan. Iltapalan jälkiruuan jälkiruuaksi ei siis ollut säkenöivää seksiä (joka saattoi olla treffien päätarkoitus alunperin), vaikka päädyimmekin samaan sänkyyn nukkumaan.

Eipä siinä mitään ihmeempää, yhdet keskivertoa vähän paremmat treffit, vaikka ne eivät mihinkään johtaneetkaan. Miehen kanssa emme tavanneet uudestaan, mutta ulkoilmaleffa elokuisessa illassa oli niin siisti juttu, että sen halusin kokea uudestaankin.

Viime vuonna kävin siellä uudestaan, en treffeillä, vaan kavereiden kanssa.

Tänä vuonna sain sitten vihdoin rakennettua treffeistä sellaiset, kuin ihan oikeasti halusin. Valmistautuminen oli aika lailla sama kuin aiemmallakin kerralla. Ajelin kolmesta eri paikasta etsimässä oikeaa skagen-röraa, mutta en onnistunut ja jouduin vaihtemaan suunniltelmaa ja kävin ostamassa saaristolaisleipää ja kylmäsavulohta sen sijaan. Lisäksi voita, sitruunaa ja leivoksia ja tietenkin se valkkari(tänä vuonna kuplilla). Kirjekaverimies oli onneksi niin kiireinen lasten kanssa, että ei huomannut kysellä mitään valmisteluistani (hän on muuten aivan pirun utelias ja meillä on tapana ihan liikaa suunnitella ruokailuja yhdessä…).

Niinpä, illalla hän tuli minua hakemaan ja menimme yhdessä leffaan. Oli tunnelmallista. Jotenkin niin siistiä katsoa elokuvaa ulkona ja pimeässä keskellä maaseutua. Elokuva oli hyvä (Mannen som heter Ove)  ja ei ollut yhtään kylmä.

Leffan jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme laiturille joenrantaan piknikille. Se osoittautuikin huonoksi ideaksi, koska tuuli nousi ja oli niin kovaa, että alkoi keskittyä siihen enemmän kuin muuhun. Melkein meni treffit pilalle, kun sää ei ollutkaan se tyyni ja ihana, jonka olin tilannut. Jos olisimme lähteneet kävelemään kotiin, olisi vaan tullut enemmän kylmä ja skumppapullon tyhjentäminen ei enää olisi napannut. Voi että…

Onneksi tulin ajatelleeksi, että voihan sitä taksia käyttää ”hätätilanteessa”  ihan kotikaupungissakin ja pääsimme pikaisesti takaisin kämpille ennen kuin tunnelma ehti laskea. Rakensimme edellistä paremman piknikin lasitetulle parvekkeelle; peitto alle ja päälle, tyynyjä selän taakse, vähän kynttilöitä, Spotifysta hiljaista taustamusiikkia, skumppapullo (lasien kanssa ei jaksanut enää säätää) ja eväät siihen viereen.

Ihanaa. Juuri mitä halusin. Kevyt hiprakka, yöilma,  ei kiirettä, ei kylmä ja hyvä olla toisen kanssa. Ilma oli viileää, seksi kuumaa ja sen jälkeen raukeina nukahdimme vällyjen väliin. Jossain vaiheessa  havahduimme siirtymään sisätiloihin loppuyöksi.

Jossain vaiheessa iltaa kerroin Kirjekaverimiehelle, että uudelleenjärjestän jo kerran elettyä iltaa, johon hän totesi minun olevan sekopää. Ei haittaa, kumpaakaan. Tämänkertainen rekonstruktio onnistui niin hyvin, että saatan jatkossakin kokeilla uudestaan tilanteita, jotka ovat suunnitelmissa vaikuttaneet täydellisiltä, mutta joiden toteutuksesta on jäänyt jokin puuttumaan.

 

 

 

 

Etanoita keräämässä

Viime aikoina olen kehittänyt jopa jonkinmoisen ahdistuksen tästä suhteesta. Liikaa harmoniaa, liikaa yhteisyyttä ja liikaa jaettuja asioita. Tämä ahdistus nousi pintaan yhtenä iltana, kun suunnittelin Kirjekaverimiehen syntymäpäivälahjaa ja pelkäsin hirveästi, että ihan automaattisesti paljastan yllätyksen puhumalla jostain siihen liittyvästä aiheesta. Mehän puhutaan kaikesta. Koko ajan. Kaikilla viestintävälineillä.

Silloin lipsahtaa helposti tähän, että ei suodata yhtään mitä kaikkea toisen kanssa jakaa. Toinen ”tulee” liian lähelle ja toisen pelkää näkevän suoraan sisään sieluun ja näkevän myös sen, mitä haluan pitää piilossa (=synttärilahjaan liittyvät asiat tällä kertaa). Tulee on lainausmerkeissä, koska oikeastihan toinen ei tule niin lähelle, vaan itse ottaa toisen lähelleen. Ja pelkää-sana on mukana ei siksi, että se olisi oikeasti mitenkään pelottavaa, mutta vasten tahtoani se on. Haluan kuitenkin olla erillinen.

Liian yhteisyyden ahdistusta käsittelin kypsästi angstaamalla asiaa yksin pimeässä puoli yötä ja seuraavana päivänä väsymyshuuruissani työpäivän aikana järjestin itselleni erillisyyttä äärimmäisillä keinoilla. Sovin kaverin kanssa iltamenosta samalle  illalle ja työkaveriporukan iltamenon heti seuraavaan mahdolliseen vapaaseen. Toinen tapa hoitaa asiaa oli siis oikeasti kypsää ja ensimmäinen puhdasta idioottimaisuutta. Olisin tarvinnut unta.

Tästä hurjasta angstauskesta huolimatta on tavattoman mukavaa huomata, että jaan elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa  voin tehdä KAIKKEA. Kunhan vaan ymmärtäisimme, että KAIKKEA ei tarvitse tehdä eikä etenkään ajatella yhdessä. Meillä ei ole taas pitkään aikaan ollut yhteistä vapaapäivää ilman lapsia, vaan tämä minun mielestäni ”koko ajan yhdessä oleminen”  on käytännössä sitä, että vietämme iltaisin yhdessä kahdesta neljään tuntia. Enemmänkin olemme jotenkin tällä hetkellä yliedustettuna toistemme elämässä henkisesti – minun mielipiteeni, ei hänen.

Hah, onhan meillä siis sentään jotain omia mielipiteitä – pieni voitto sekin!

Ja mitä tehdään juhannusaaton aattona kahdesta neljään tuntia ihmisen kanssa, jonka kanssa voi tehdä mitä vaan? Pääsin kahdeksalta töistä ja hän oli minua vastassa. Oli tosi kiva nähdä, vaikka vasta olimme aamupäivän viettäneet yhdessä ylellisen aamiaisen ja kukkien ihailun merkeissä (mies tosin ilmaisi hyvin selkeästi ihailevansa enemmänkin minua ihailemassa kukkia kuin kukkia)…

Hyvä hetki, huono kuva. Story of my life.

Tämä tähän, koska mikään kuva pionista ei voi koskaan olla liian suuri tai tarkka. Onko mikään yhtä kaunista?

 

…Kävelimme kotiin, huomasin tarvitsevani tölkillisen limpparia, joten lähdimme kävellen kauppaan sitä ostamaan. Huomasin kotiloiden ryömineen esiin piiloistaan sateen jälkeen. Ehdotin Kirjekaverimiehelle romanttista retkeä…

…NAAPURIN PIHALLE POIMIMAAN KOTILOITA!

Joten, siellä me sitten kyykistelimme. Autiotalon pihalla keräämässä kokonaisen litran kotiloita maitopurkkiin ja naureskelimme itsellemme: Kuka nyt tällaisena iltana kyykistelee kynähameessa ja korkkareissa autiotalon pihalla keräämässä kotiloita? Minä.

Kirjekaverimies vakavoitui ja kysyi; Onko tämä nyt sitten mitenkään sen huonompaa yhdessäoloa kuin istua vierekkäin sohvalla scrollaamassa somea? No eihän se ole. Viime kesänä harrastin tuota ihan yksinäni ja enpä totta tosiaan uskonut, että sitä tulisi ikinä mieleen tehdä yhdessä kenenkään kanssa.

Palasimme sisälle, söimme vihikset, join limpparini, pelasimme erän Skipboa (kyllä, kaksi aikuista…) ja menimme nukkumaan. Tai ainakin minä, joka olin väsyneempi.

Hyvä päivä. Hyvä juhannus.

 

Mukamas ei-adjektiivimies

Sanotaan, että mies rakastaa silmillään ja nainen korvillaan. Omissa suhteentyyppisissä asia on ollut nimenomaan näin päin. Ikävä kyllä vain yhdellä historiani miessäädöistä on ollut tämä korvilla rakastamisen (noh, ei se ehkä rakkautta ollut, mutta jotain kuitenkin) ”ruokkiminen” hallussa. Se juttu tuli ja meni omine aikoineen, mutta siitä jäi kuitenkin mieleen itämään toivo, että joku toinenkin mies voisi osata puhua sanoilla, joita kaipaan kuulla.

Aiheesta on tehty biisikin:

Koska nyt tiedän olevan mahdollista kuulla mieheltä kivoja juttuja itsestään (myös maailmasta, kokemuksista, ruuasta…), olen alkanut jopa niin kunnianhimoiseksi, että listaan sen mukaan kysyttäessä mistä tykkään. Siis nämä tutustumishöpöttelykeskustelut missä luetellaan kaikki juustovoileivistä hirsitaloihin (kai muutkin käy niitä?!). Olen muistanut mainita asian kaikissa mahdollisissa Mitä sä odotat suhteelta?-,  Mikä on sun lempijuttu sängyssä- ja  Mitä haluat aamiaiseksi- keskusteluissa, mitä on Kirjekaverinkaan kanssa ikinä käyty. Olemme alkaneet kutsua niitä adjektiiveiksi. Ei tarvitse enää juurta jaksain selittää, kun toinen jo tietää.

Kirjekaverimies on pahoitellut alusta saakka ettei ole oikein adjektiivi-miehiä. Välillämme kun on vielä se kielimuurikin… Jossain vaiheessa talvella huomasin ja huomautin, että hän todellakaan ei käytä puheessa ylipäätään usein adjektiiveja, vaan on enemmänkin verbi-mies. Toimintaa, ei kuvailua. Verbitkin käyvät minulle oikein hyvin, jos ne ovat sopivassa yhteydessä, kuten ovat olleetkin. Tykkään susta. Tuon sulle suklaata. Ei lopeteta tätä ikinä. Haluan mennä sun kanssa NYKiin. Nyt on sun vuoro saada ihan mitä vaan haluat.

Ei yhtään adjektiivia, mutta oikein toimivia lauseita siitä huolimatta.

Nyt viime viikonloppuna Kirjekaverimies yltyi ihan mahdottomaksi adjektiivien kanssa. Hän odotti kavereitaan baariin ja sillä aikaa chattailimme tilanteeseen nähden ihan ihmeellisestä aiheesta, muslimien alkoholinkäytöstä, ja hän mietti että pitäisi lukea varmaan Koraani ja Raamattu, että tietäisi mistä siellä puhutaan. Kertoi lukeneensa vain Raamatun seksiosion eli Höga visanin ja etsikin sen saman tien käsiinsä, koska ”siellä olis adjektiivit kohdallaan”. OK. Ja niitähän tuli.

 

Seuraavana iltana olimme menossa nukkumaan minun luonani ja naureskelin, että tulipa nyt sitten sellainenkin päivä, että mies siteeraa minulle Raamattua. Tästähän hän taas innostui ja etsi käsiinsä suomekielisen version, Laulujen laulun. Tuli kuulkaas adjektiiveja! Varmaan tunti. Tässä nyt vaan joku random pätkä sieltä:

9 Rakkaani, kihlattuni,
olet vienyt sydämeni!
Yhdellä silmäyksellä sinä sen veit,
yhdellä kaulanauhasi helmellä.
10 Miten ihanaa on sinun rakkautesi,
rakkaani, valittuni!
Mitä on sinun rakkautesi rinnalla viini!
Ihanammin kuin kaikki balsamit
tuoksuvat sinun voiteesi!
11 Mesi helmeilee sinun huulillasi, sinun kielelläsi on maitoa ja hunajaa. Rakas, sinun vaatteissasi tuoksuu Libanon!

En tiedä miltä Libanon tuoksuu, mutta eipä tuo haittaa. Raamatusta siis löytyi sekä romanttisen herkkiä osioita että sellaista settiä, ettei naurulle meinannut tulla loppua. Eli kun adjektiiveja toivotaan, niin niitä kanssa saadaan. Tietysti niistä pitää poimia jatkuvaan käyttöön ne kaikkein hämmentävimmät kielikuvat ja niinpä ”gasellin kaksoset” ovat saaneet suurissa määrin myös verbaalia huomiota viime päivinä.

Oijoi.

Ihan killeri treffivinkki huomisillalle!

Huomenna näytetään ulkoilmaleffaa elokuisen pimeässä illassa, vieläpä todella huokeaan hintaan. Paikka löytyy Googlaamalla, lähellä Porvoota.

Olin tuolla vuosi sitten treffeillä yhden randomin kanssa ja oli kyllä todella hyvä treffiympäristö! Harmi, että seniltainen treffiseuralainen ei ollut mikään mahtava match, vaikka tosi mukava mies olikin. Suosittelen lämpimästi, koska jotenkin tosi kiva fiilis on katsella elokuvaa ja lopussa ehkä vähän palella. Siitä voi sitten jatkaa iltaa jollain lämmittävällä tavalla.

Huomenna en mene randomin kanssa, vaan deitti on ihan varma; yksi virkaiältään vanhimmista ystävistä nimittäin!

Tulin silti vahingossa kutsuneeksi mukaan myös tämän miehen. Kyseessä ei kuitenkaan ole minkäälaiset treffit, vaan ihan vaan leffailta.

Kolme ideaa kaamosajan deiteille

Sää on mitä hirvein, mutta silti suosittelemaan pitämään mielen lämpimänä ja valoisana, jos vain mahdollista. Ei ole lakisääteistä olla elämäänsä kyllästynyt (vaikka useimmat näyttävät sitä olevan).

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta olen onnistunut kuin ihmeen kaupalla pitämään mielialan suhteellisen iloisena, vaikka heräänkin aamuisin helvetisti liian aikaisin herättämään aivan liian vähän nukkunutta jälkikasvua aloittamaan uutta pimeää ja sateista päiväkotipäivää.

Olen yrittänyt ajatella valoisia ajatuksia, kuten vaikka… kesää. Ja sitten paria hyvää synkkyysajan treffiskenaariota, joita en nyt kaikkia kuitenkaan itse ole (vielä) päässyt toteuttamaan, koska on ollut tätä arkea ja vähän muita menoja. Kokeile sinä!

1. Treffit saunajoogassa*. Kuulostaa lämpimältä, kivalta, liikuntamielessä kestettävältä ja siihen voisi yhdistää samalla kylpyläkäynnin ja sen jälkeen syödä tulista wokkia ja kylmää Colaa. Täytyisi siis näyttäytyä uima-asussa. Monille naisille tämä kai on joku ongelma, mutta.. hmm… just do it! Ei kuitenkaan ihan ensitreffihommaa. Toivottavasti pääsen itse kokeilemaan tämän edes sitten tammikuussa, jos en nyt ihan heti just tällä minuutilla.

2. Joulutapahtumatreffit. Tähän sopisi hyvin vaikka käynti Porvoon Taidetehtaan joulumarkkinoilla ensi viikonloppuna.  Mahtava fiilis, vaikka ulkona sataisi räntää vaakasuoraan. Iloista mieltä ja ennen kaikkea vaihtelua sen kaiken harmauden keskelle, jossa nyt eletään. Olen menossa, en kylläkään treffimielessä, mutta tee sinä niin! Sen sijaan treffimielessä kävin Loviisan joulukodeissa pyörimässä reilu viikko taaksepäin. Sekin oli oikein kiva juttu ja piristi mieltä sekä opetti uutta toisen sisustusmausta ja asuntohaaveista. Saatoimme myös alkaa hitusen harkita yhden talon ostamista sieltä…

3. Takka, kynttilät, puusauna ja sänky-treffit. Mielellään kuukauden kestävät. Paremman puutteessa viikonloppukin riittäisi. Vain takka, puusauna, mies ja viikonloppuvapaa puuttuvat, niin voisin toteuttaa tämän.

 

 

* Törmäsin kekkereillä Tutuilla teillä, vierailla kaduilla-blogia kirjoittavaan Magdaan, joka suositteli Sportsetter-apsin lataamista kännykkään. Magdan blogista ja Sportsetteristä lähtikin idea näihin treffeihin ja moniin muihinkin.

Turvallisuus deittailussa – Näin vältät sarjamurhaajat ja stalkkerit

Monet (itseni mukaanlukien) ovat ihmetelleet, miten näinkin turvallisuushakuisena (lue:nynnynä) ihmisenä olen kuitenkin niin rohkeasti lähtenyt treffeille ihan täysin ventovieraiden kanssa. Olen tosiaan itsekin siitä vähän yllättynyt, koska en edes uskalla pomppia täysillä trampoliinilla (se voi ratketa!) enkä hakea hyviä työpaikkoja (”kun en kuitenkaan niitä saa”). Toisin sanoen olen sekä fyysisen satuttamisen että henkisten takaiskujen pelossa. Tämän ”riskideittailun” olen kuitenkin onnistunut perustelemaan itselleni tarpeeksi turvalliseksi harrastukseksi.

Tottahan se on; kaikissa deittipalveluissa on varmasti monenlaista vaarallista seuraa tarjolla ja ihmiset voivat esiintyä toisenlaisina kuin ovat tai ihan kokonaan toisina henkilöinä. Erityisen vaarallista tuollainen on tietysti lapsille ja nuorille, jotka ovat monesti aikuisia naiivimpia ja toisaalta hakevat huomiota joskus myös ihan äärikeinoilla sieltä mistä sitä onnistuvat saamaan. Jossain mielessä uskon, että pelkästään se, että olen (suhteellisen tasapainoinen) aikuinen, antaa tietynlaista turvaa näissä asioissa. Ihan jo siinäkin muodossa, että en kuvittelekaan pärjääväni yksin.

Olen nimittäin ottanut tavaksi treffeille lähtiessä lähettää jollekin ystävälleni kaikki tiedot siitä, kenen kanssa olen menossa ja minne. Joskus ne tiedot ovat hyvinkin vähäiset (ja niidenkään oikeellisuutta ei pysty varmistamaan), mutta kyllä usein lyhyenkin keskustelun jälkeen on tiedossa kuva, työpaikka tai edes jotain. Yleensä treffeillelähtöilmoituksessa lähetän jollekin kuvan, tiedot, nimen ja tapaamispaikan sekä tiedon siitä, mistä kontakti on alkanut.

”Nähdään Tinder-Tommin (kuva) kanssa torilla klo 14. Tarkoitus jatkaa siitä kahvilaan X, ravintolaan F tai puistoon G. On töissä siellä ja täällä.”

Vähän ehkä vainoharhaista olla näin tarkka, mutta tuskin siitä haittaakaan on. Sitä paitsi käytänhän heijastintakin, ja kondomia. Ja toisaalta ilmoitan turhemmistakin asioista välillä kymmenille kavereille instagrammaamalla jotain kakunpaloja, joita aion syödä.

Ilmoituksista puheenollen, tällainen turvatoimi lienee tehokkaimmillaan siten, että siitä kertoo sivulauseessa miehelle itselleen: ”Lähetin muuten sun kuvan ja tiedot mun kaverille siltä varalta, että satut olemaan sarjamurhaaja!”.

Olen kunnon salaliittoteoriamaisterina tehnyt suunnitelman myös siltä varalta, että tulisi halu lähteä jonkun kyydillä jonnekin, koska voihan niinkin ihan hyvin käydä. Siinä kohtaa nappaisin kuvan sekä rekkarista että miehen henkkareista ja lähettäisin kulloisellekin ”treffivalvojalle”.

Mielestäni itsestäänsalvyyksiä vieraita tavatessa kuuluu, että tapaaminen on julkisella paikalla sellaiseen aikaan, että liikkeellä on muitakin. Menen paikalle yleensä aina kävellen, enkä anna puhelinnumeroani, osoitettani tai sukunimeäni toisen tietoon ennen kuin olen ”todennut” miehen vaarattomaksi (tämänhän pystyy aukottomasti tietämään yhdellä tapaamisella, tai sitten ei..). Olen myös vähän vaikeuttanut Facebook-jäljittämistä siten, että näiden treffikuvioiden ajan Facebook-profiilikuvani ei ole ollut minusta. Tinder-kuvathan ovat profiilikuvista tehty kokoelma, jotka on todella monien nähtävillä. Pienemmillä paikkakunnilla on kuulemma mahdollista löytää Tinder-tuttavuuden Facebook-profiili syöttämällä hakukenttään etunimi ja paikkakunta.

En todellakaan ole mitenkään sen tyyppinen tapaus, että olisin kaikkien kidnappaaja-raiskaaja-kiduttajien ykköskohde, mutta olen selkeästi katsonut liikaa CSI:ta silloin kun exäni kanssa harrastettiin yhdessä edes tv:n katselua. Oikeastihan, jos joku sattuisi olemaan se super-psykopaatti, mitkään turvatoimet eivät riittäisi. Näiden varotoimien avulla uskon kuitenkin pitäväni loitolla ainakin sellaiset semihullut, jos ei muuta. Sitäpaitsi; kuka minusta huolehtii, jos en minä itse?

Kuvassa turhan tiedon huipentuma; Kahvi ja kakkupala muutaman päivän takaa!

Miten valmistautua treffeille? Onko panostus vaivan arvoista?

Olen huomannut, että minulla on hyvin erilainen suhtautuminen treffeille valmistautumiseen kuin monilla muilla. Jotkut ihmiset kuulemma siis todella valmistautuvat treffeille!? Hankkivat uusia vaatteita, joita sitten sovittelevat peilin edessä ja miettivät miten tuoda esiin se paras itsensä kauniilla kampauksella ja meikillä. Toisaalta loogista, mutta toisaalta; miksi ihmeessä panostaa niin paljon aikaa ja vaivaa? Se vastapuolihan voi olla ihan turha!

Omalla kohdallani on jo hyvä suoritus se, että olen ehtinyt jollain lailla korjata meikkiä tai meikkailla ylipäätään ja pukenut ylleni jotkut vaatteet. Tähän asti kaikilla ekatreffeillä hiukset ovat olleet puhtaat, mutta ei kertaakaan mitenkään laitettuna, vaan ihan se peruksista peruksin ponnari tai tukka auki.

Tässä syitä, miksi en valmistaudu:

-Sovin ensimmäiset treffit yleensä hyvin lyhyellä varoitusajalla, joten siihen ei kertakaikkisesti meinaa löytyä aikaa. Jos jäisin odottelemaan hetkeä, jolloin ehdin laittautua kunnolla ja lähteä rauhassa jonnekin, en pääsisi ”ikinä” mihinkään.

-Miksi panostaa, kun ei tiedä onko se vaivan arvoista? Kauheaa, jos olisin järjestänyt varta vasten aikaa hoitaa itseni päästä kantapäihin jotain miestä varten (kuulostaa jo huonolta; itseään varten tuollaista tehdään) ja sitten heti kättelyssä huomaisin, että EI. Pettymys olisi liian järisyttävä kestettäväksi. Missä sitten hyödyntäisin tuon ekstrapanostuksen, kun harvoin sovin mitään muuta menoa treffien jälkeen, koska voivathan ne treffit mennä hyivnkin. Paukkaamalla paikalle noin vaan vältyn kehittämästä turhaa tunnelatausta tilanteeseen, johon ei välttämättä tarvitse mitään tunteita investoida.

-Miksi ylipäätään laittautua parhaimmilleen ensimmäisille treffeille, koska silloinhan kaikki seuraavat treffit ovat ulkonäöllisesti alamäkeä? En ole aina parhaimmillani. Suurimman osan aikaa olen ”normaali”, joskus laittautunut ja osan aikaa vaan paska kulahtanut kotiäiti (kuten nyt lapsen valvottamana ja vähän flunssaisena). Siispä haluan, että jos minuun ihastutaan, niin se ihastus kohdistuu siihen perusminään ja minuun ihmisenä eikä illuusioon siitä millainen olisin, jos minulla olisi rajattomasti aikaa ja kiinnostusta valmistautua treffeille.

-Jos menee paikalle ”neutraalina”, voi omalla käytöksellään (en nyt siis tarkoita epäkohteliaisuutta vaan sitä kuvaa, minkä antaa itsestään) karkottaa sen toisen helposti ja hellästi tuomalla esiin keskustelussa niitä piirteitä, jotka eivät toista innosta. En pidä yhtään tilanteesta, jossa toinen haluaisi tavata minua uudestaan ja joudun sanomaan ei, joten olen oikeasti ainakin kerran toiminut näin. Esittäytymisvaiheessa huomasin jo että ei käy (hassua, kuinka se onkin joskus jo sekunneissa selvää) ja otin tahallisesti epäviehättävän tyylin. Alle tunnissa kahvilasta ulos, heippa ja hän poisti minut seuraavana päivänä Tinder-listalta. Ehdin tehdä muutakin sinä iltana enkä jumittua väärän tyypin kanssa tuhlaamaan aikaa.

-Haluan antaa heti realistisen kuvan; elämäni on vähän kaoottista, mutta olen kuitenkin tosi kiva tyyppi. Niinhän se on. Miksi esittää muuta?

-Toisilla tai kolmansilla treffeillä on helppo yllättää positiivisesti. Jos näyttää siltä, että mies on kiinnostava ja kiinnostunut, voi sitten heittää kehiin sen parhaan paketin olematta huijari. Niinhän tekisin oikeassakin suhteessa.

Reissun Tinder-seksi-tyyppi, jonka kanssa chattailin useampana iltana ihmetteli tätä tapaani, että en kovasti laittaudu treffeille. Epäili, että en tuon takia tule kelpuutetuksi seuraaville treffeille. Voisihan siinä toki niin käydäkin, mutta silloin se olisi ehkä hyvä asia, jos en kerran yllä vaadittuun tasoon.

Tähän asti kuitenkaan sellaista tilannetta ei ole tullut vastaan, että olisin halunnut uusille treffeille ja en olisi päässyt. Nyt ei myöskään tule mieleen kuin yksi kerta, jolloin toinen olisi halunnut tavata uudelleen ja minä en. Sellainen tilanne on vähän kiusallinen molemmilla ja suorastaan ihmeen hyvin on treffikumppanien kanssa päädytty samaan lopputulokseen siitä, nähdäänkö uudelleen vai ei. Yleensähän se on ei.

Sinkkuuden ihanuus ja kurjuus

Olen ollut sinkkuna yli vuoden. Tunneilmasto on tässä ajassa seilannut ääripäästä toiseen ja paljon ollut siltä väliltäkin. Joinain päivinä on tuntunut musertavan huonolta se, että minulla ei ole parisuhdetta. Minulla on ollut jopa erittäin varma tunne, etten ikinä löydä ketään. Kukaan ei varmaan ikinä halua omakseen minua, monimutkaista ajatuksenkulkuani ja hitusen epäloogiselta vaikuttavaa toivetulvaani. Tältä tuntui etenkin laastarisuhteen loppumisen jälkeen.

Toisinaan olen taas ollut aivan innoissani siitä ihan samasta asiasta; Minulla ei ole miestä eikä suhdetta! Ai miten hienoa! Saan tapailla ketä huvittaa, haluta ketä haluttaa, päättää itse mitä teen, käyttää (hyvin vähäiset) rahani mihin haluan ja laittaa salaattiin paprikaa ja avokadoa ihan niin paljon kuin vaan itse haluan! Mahtavaa!

Suru siitä, että jos en ikinä löydä ketään oli ja on varmaan tulevaisuudessakin suuri silloin, kun se painaa päälle. Jossain vaiheessa ajattelin, että deittailuharrastukseni onkin vain keino keksiä viihdettä yksinäistä kuolemaa odotellessa, koska suhdetta minun olisi täysin mahdotonta löytää (eipä vissiin dramaattista!). Toisaalta silloin kun tuntuu erityisen hyvältä olla vapaa, niin ei ehkä haluakaan löytää ketään.

Kesällä päädyin spontaanisti treffeille, jotka tuntuivat täydellisiltä. Treffit sovittiin tosi (siis TOSI!) pian ensimmäisten viestien jälkeen. Aurinko laski, kuu nousi taivaalle, ravintola, sää ja joen pintaan hahmottuvat valot ja varjot huusivat romantiikkaa. Mies oli hyväntuoksuinen, kunnollinen, rauhallinen, mukava ja heti kättelystä lähtien silminnähden ihastunut. Selkeästi myös vakavissaan, koska keskustelu sivusi jo ensimmäisillä treffeillä sekä lapsia että häitä. Olisin mielelläni ottanut yöksikin, mutta (onneksi) seuraava aamu oli arkiaamu.

Kotiin kävellessäni teki mieli vähän hyppiä ja näin jopa lempielukkani siilin lyllertävän kadun reunassa (pakko olla hyvä merkki!). Menin nukkumaan seuraavasta tapaamisesta haaveillen. Mahanpohjassa tuntui ihan uudenlaiselta.

Aamulla – PANIIKKI! En halua vielä löytää ketään! Muuten joudun lopettamaan kolme deittiprofiiliani ja pahimmassa tapauksessa viettämään loppuelämäni saman ihmisen kanssa. Eikö olisikin ihan hirveää!? Ei enää koskaan haparoivaa ja huonoa seksiä jonkun vieraan kanssa, ei enää viesteihin vastailua joka välissä, ei enää treffiraportteja viattomille ohikulkijoille ja perhekerhon muille vanhemmille! Kuolen tylsyyteen?

Täydellisistä treffeistä seuraavat päivät olivat täynnä lastenhoitoa, menoja ja hoidettavia asioita, joten jouduin pitämään itseäni ja treffikumppania jännityksessä yli viikon. Seuraava tapaaminen sovittiin hyvin persoonallisesti IKEAan ihan käytännön syista ollessani menossa sen ohi kiireesti A juhliin B ja minulla oli tehtävänä kiireellinen hankinta sieltä. Ajattelin sen olevan treffipaikaksi huono, mutta se osoittautuikin aivan loistavaksi!

En ole ollut yksilläkään treffeillä, jotka olisivat antaneet niin paljon tietoa niin nopeasti toisesta ihmisestä kuin nuo IKEA-treffit. Yhdellä käynnillä selviävät tarvittaessa rahankäyttötavat, tekniset taidot ja ongelmanratkaisukyky (mikä hyllynkiinnike pitää tämän hyllyn kiinni tuossa), sisustusmaku, suhde ostamiseen ja tavaroihin sekä halpoihin lihapulliin. Lisäksi IKEA:ssa voi edetä sillä vauhdilla kuin haluaa eli jos treffikumppani on kiinnostava, voi huonekalunäyttelyn käydä läpi testaten jokaisen mahdollisen sohvan ja käydä sen jälkeen syömässä ja sitten vielä hengailla siellä itse kaupassa vertaillen eri paistinpannuja ja lampunvarjostimia.

Meidän tapauksessamme päädyin lähestulkoon juoksemaan noin puolet huonekalunäyttelystä, toteamaan ravintolan kohdalla ettei ole nälkä ja hakemaan sieltä kaupasta juuri sen tavaran, jota olin vailla. Poistuin poikkeuksellisestin jopa ilman pizzaa (ja irtokarkkejakin, snif!). Rullaportaissa totesin ihan ääneen, että emme tule tapaamaan uudestaan. Syy siihen ei ollutkaan se sitoutumiskammoinen aamu ensimmäisten treffien jälkeen, vaan se, että mies oli perustavanlaatuisesti epäkäytännöllinen ja selitteli aivan käsittämättömiä juttuja ostokseensa liittyen.

Onneksi suurimman osan aikaa tunne-elämäni on sitoutumiskammon ja epätoivon välillä, siellä hyvässä kolossa. Saatan joskun vielä olla suhteessa jonkun kanssa, mutta elämässäni riittää henkisesti tyydyttäviä ihmissuhteita ilman parisuhdettakin. Fyysisesti tyydyttävän viikonloppumiehen löytää paljon helpommin kuin jotain tosirakkausosaston edustajaa.