Yhteisyydestä ja erillisyydestä

Olemme olleet muutaman päivän kaupunkilomalla Kirjekaverimiehen ja ystäväpariskunnan kanssa. Porukka on ollut aika tiiviisti kasassa useamman päivän lähes jokaisen hereilläolon tunnin. Taustalla meillä oli Kirjekaverin kanssa edeltävien päivien ajan töitä, mahatautia ja neljä lasta, jotka pitivät meitä suhteellisen erillään jo muutaman päivän ennen matkaa.

Kuva-arvoitus: Mikä kaupunki?

Lomalla huomasin meidän erkaantuvan toisistamme. En tuntenut yhtä voimakkaita hyvänolontunteita hänen läsnäolostaan kuin muuten silloin, kun olemme yhdessä. Tämä ei siis tarkoita mitään kyllästymistä tai muuta niin radikaalia, vaan ihan vaan laimentumista.

Mietimme mistä tämä mahdollisesti sitten johtui. Tulimme vähän siihen tulokseen, että hän on luonteeltaan minua merkittävästi enemmän joukkuepelaaja, joka tässä yhteydessä tarkoittaa, että seurueessa ollessamme muutuin tasa-arvoisemmaksi joukkuekaveriksi kuin muina aikoina. Parisuhdeidentiteetti hukkui joukkuehengen alle.

Itse olen enemmänkin sellainen, että parisuhteessakin haluan olla voimakkaasti erillinen. Samoin tuollaisessa joukkuetilanteessa en halua hukata itseäni, enkä parisuhdetta, vaan pitää ne kaikki kerrostuneina ja voimassa yhtä aikaa. Toisinaan jopa vähän ylikorostuneesti, joka aiheuttaa välillä ristiriitoja itseni kanssa; koska pitäisi joustaa ja koska pitää oma päänsä?

Kirjekaverimies on parisuhteenkin sisällä taipuvainen tulemaan niin lähelle (henkisesti), että joskus tuntuu, ettei hän tiedä mistä minä alkaa ja sinä loppuu. Kaikkein selkeimmin näen tuon itsensä hukkaamisen silloin, kun paikalla ovat hänen lapsensa; silloin hän unohtaa itsensä (parisuhteesta nyt puhumattakaan) ja muuttuu herkästi lasten pompoteltavaksi sätkynukeksi, vaikka ei sitä itse teoriassa haluakaan.  Täysin vastakkaisesti kuin minä, joka olen näin jälkeenpäin ajateltuna (tarkoitan menneitä vuosia, kun lapset ovat olleet tosi pienia) suojellut hyvin voimakkaasti minääni siitä huolimatta, että olen tullut vanhemmaksi. Olen esimerkiksi tosi pienestä lähtien aktiivisesti yrittänyt opettaa lapsiani kunnioittamaan myös minun rajojani; että läheisyyden pitää tuntua hyvältä molemmista osapuolista, että minua ei ole lupa milloin tahansa keskeyttää tai häiritä ja että heillä ei ole lupaa vaatia kohtuuttomasti ihan vain siksi, että satun olemaan heidän vanhempansa.

Jollain lailla koen, että jos annan lasteni, mieheni tai kenen vaan ottaa minusta liikaa, minusta ei jää mitään jäljelle. Että minä lopun, jos annan itseäni kenellekään silloin kun en halua. Olen joinain hetkinä jopa kieltäytynyt hetkellsesti antamasta lapselle hänen haluamaansa läheisyyttä, jos se on sillä hetkellä ahdistanut minua. Vanhemmuuteni kuulostaa julmalta ja rikkoo vastoin monia tällä hetkellä suosittuja kasvatusmetodeja, jossa lapset tarpeet asetetaan etusijalle aina ja kaikessa. Toisaalta hetkiä, jolloin hellyyttä on minulta saatavilla, on vielä isojenkin lasten kanssa niin paljon että sen määrästä Kirjekaverimies puolestaan pyörittelee silmiään. En välitä, koska jos se minusta ja lapsista tuntuu hyvältä, niin miksi ei.

Kirjekaverimiehellä itsensä hukkaamisen pelkoa ei selkeästikään ole, vaikka hän minun mittareillani tekee sen ihan säännöllisesti. Se onkin varmasti yksi asia, joka saa hänet antamaan itsensä parisuhdetilanteessa (silloin kun ei ole lapsia tai ”joukuetta” mukana)  kokonaisena ja vastustamattoman saatavilla olevana. Mutta kenen tehtäväksi jää silloin vahtia, että joku, esimerkiksi minä, ei ime häntä tyhjiin omilla vaatimuksillaan? Vai  voiko niin  tehdä toiselle? Ehkäpä hän on vahvempi eikä sellaista voi edes tapahtua. Tiedä häntä. Joka tapauksessa opimme, että meidän olisi varmaan hyvä joukkueajan sisältä pilkkoa riittävästi parisuhdeaikaa, jolloin molemmat ehtivät löytää yhteisen parisuhdeidentiteettinsä. Siitä me kuitenkin niin kauheasti tykätään.

 

Työvoitto

Olen ollut eilisen vähän niinkuin kotiarestissa toipilaan lapsen takia  ja ehtinyt tehdä yhtä ja toista, kun Kirjeakaverimieskään ei ole ollut ”häiritsemässä”. Sen lisäksi, että ole pessyt meidän kaikki pyykit viimeisen kahden viikon ajalta (Voi tuota ekaluokkalaisen epäuskoa; Äiti oletko sä pessyt täältä ihan kaiken-kaiken?!”), olen tilannut itselleni farkut rikkimenneiden ainokaisteni tilalle, katsellut asuntoja, ostanut rahastoa, selittänyt lapselle homon ja lesbon eron ja leiponut pipareita, olen pitkästä aikaa ollut yhteydessä joihinkin ystäviin, joihin yhteydenpito on jäänyt vähän arjen hampaisiin puolin ja toisin.

Onpas hyvä, että Kirjekaverimies on välillä kiireinen ;D

Niin, siis niihin ystäväviin. Tai eniten nyt yhteen, joka kertoi heti, että ei ole miesasioissa saanut mitään aikaan, vaikken kysynytkään. Olen lakannut kysymystä jo kauan sitten, koska on kivempi antaa hänen kertoa niitä kuulumisiä, joita hän valitsee kertoa. Ei ole välttämättä kiva aina kerrata, että jossain samassa asiassa ei ole tapahtunut mitään hyvää kehitystä.

Olen tällä hetkellä kuitenkin itse niin ihastuksissani, että sitä en malta olla hehkuttamatta kaikille, jotka tippaakaan jaksavat kuunnella. Jollekin se voi tuntua suolalta haavoihin, vaikka en sitä toivo. Minulla on ollut niin tyhjiä suhteita aiemmin ja kaikki sen tietävät, että pidätän oikeuden olla himmailematta nyt yhtään hehkutuksessa. Siltä ei nyt välty kukaan niin kauan kuin bling-blingiä suhteessa riittää.

Eilisen meseilyn tiimellyksessä tajusin, että oikeastaan minusta itsestänikin tuntuu, että olen ”ansainnut” olla onnellinen nyt. Moni on minulle niin sanonut viitaten jonkin verran aiempiin diipa-daapa-suhteisiin ja eniten pitkään avioliittoon Herra Exän kanssa. En näe asiaa niin, että olisin niinkään kurjalla avioliitolla ansainnut onnea jatkossa, vaan sillä, kuinka paljon olen nähnyt vaivaa etsiäkseni sopivaa miestä sen jälkeen.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olen puuhastellut ihan järjettömästi asian parissa. Olen karsinut, etsinyt, karsinut ja vielä lisää karsinut. Tehnyt töitä sen eteen, että löytäisin jotain, mitä haluaisinkin löytää. Eihän se varsinaisesti ihan ensimmäisellä Tinderin avaamisella tullut tämä yhteys Kirjekaverimieheen ja sittenkin, kun olimme jo pari Tinderissä, oli vielä pitkä matka siihen, että meistä tuli pari elämässä. Välillämme kulki viime vuoden heinäkuun ja joulukuun välillä pelkästään messengerissä yli 25 000 viestiä. Samaan aikaan olen intensiivisesti etsinyt myös töitä ja molempien etsintöjen suhteen olisi ilman muuta pitänyt olla jonkinlainen tukkimiehen kirjanpito niistä työpaikkahakemuksista ja miehistä, niistä joista ei  seurannut mitään hyvää. Määrät olisivat varmasti yllätys myös itselleni.

Minulla oli tapana pitää Tinderissä noin sata matchia koko ajan listalla. Jos joku aloitti keskustelun, vastasin aina. Avasin itse keskusteluja tosi aktiivisesti ja jatkoin aina kunnes karsinnan aihetta löytyi, jonka jälkeen mies meni poistoon, jos ei ollut jo poistanut minua. Uskon käyneeni Tinderissä aivan minimissään  500 jonkintasoista ”keskustelua”. Lisäksi oikeissa deittiprofiileissa oli niissäkin tiuhaan käynnissä kaikenlaista. Varmasti yli sata tyyppiä, todennäkoisesti lähempänä kahta sataa ja hyvin voi olla paljon ylikin. Ja oikeassakin elämässä olen varmaan tietoisesti ja tiedostamatta swipannut oikealle ja vasemmalle kaiken aikaa.

Toisin sanoen olisi suoranainen ihme, jos ei olisi missään vaiheessa mitää kivaa löytynyt tuolla urakoinnin määrällä! Ja samalla toisin päin, että jos suhtautuu sinkkuuteen samalla systeemillä kuin minä liikakiloihin, se ei varsinaisesti lisää onnistumisen todennäköisyyttä. Olisi hirveän kiva, jos ne katoaisivat itsestään, mutta enpä näytä asialle yhtään mitään tekevän. Tosin rakkausasioissa on  harmillisesti olemassa mahdollisuus, että mikään määrä työtä ei tuo toivottua tulosta, joka on vähän helvetin epäreilua. Toisaalta kaikkien sinkkuelämän sohvalle jääjien onneksi olemassa sekin mahdollisuus, että romanttisten komedioiden tapaan asiat tapahtuvat itsestään, vaikkei asiaan keskittyisikään, ja sitten vaan ja happily ever after.

Onneksi niin oikeasti voi käydä, ja käykin. Joka päivä jollekin.

Mä kuulen, että hengität tyytymättömästi

Eilen illalla taas juteltiin, että meillä on kohta koko maailman syvällisin parisuhde. Olemme tässä vuoden keskustelleet aivan loputtomasti kaikesta mahdollisesta. Kirjekaverimies on itsekin yllättynyt kuin syvälliseksi hän on alkanut käymään ihan pyytämättä. Ei minun tarvitse enää edes tonkia asioita ja analyysia pukkaa vaan tulemaan. Hän tosin myönsi, että suhteemme alussa tehdessäni ”arvokartoitusta”, oli ajoittain jopa työlästä ja epämukavaa miettiä kaikkia mahdollisia aiheita. Ymmärrän hyvin. Olen kysymyksilläni aikamoinen piirittäjä silloin kun ”tutkimukset” ovat vielä kesken.

Nyt tutkimukset ovat olleet Kirjekaverin osalta hyvällä tolalla jo pitkään eikä tarvitse enää niin varmistella. Olen aika varma jo, että hänellä on riittävän samanlaiset arvot kuin minulla, joten olen rauhoittunut.

Tässä tulee välillä vähän hauskoja hetkiä, kun aletaan jo tuntea toisiamme suhteellisen hyvin.

”Mä näin mitä sä ajattelit siinä aamulla.”

”Mikä sulla on? Hengität tyytymättömästi.” (Nukuin ja heräsin tyytymättömään hengitykseen)

 

 

-Ootko pahalla päällä?

-En oo, ihan tavallisella.

… 10 minuuttia myöhemmin:

-No oon mä vähän.

-Tiesin.

 

Nämä mainitut on kaikki negatiivisia tilanteita, mutta ne muistaa paremmin, kun niitä on suhteellisen harvoin.

Ajatusten näkemistä ja hengityksen ymmärtämistä tapahtuu muissakin tilanteissa ja sen myötä sain esimerkiksi taannoin kovasti mieltäni painaneeseen (ei-matemaattiseen) ihmissuhdeongelmaan muutaman vaihtoehtoisen ratkaisun kirjoitettuna kauppakuitin toiselle puolelle ja jokaiselle oli myös laskettuna prosentuaaliset arvot. Ihan fantastista. Kirjekaverimies todellakin puhuu äänellä jonka kuulen. Olen oikeasti piirtänyt jokaiselle miehelle, jonka kanssa olen ollut vähääkään suhteessa, jos minkälaisia piirakkadiagrammeja ja yrittänyt viedä jotain keskustelua eteenpäin niiden pohjalta. Nyt kun minulla on mies, joka jaksaisi niistä keskustella, ei piirakkadiagrammeille ole enää mitään tarvetta. Hän on jo ennen minua tehnyt aiheesta excel-taulukon vähintäänkin mielessään ja hämmästyttävän usein ihan oikeastikin.

 

Toisinaan on hirveän kivaa olla suhteessa. Taulukot ja kaikki!

 

Priority #1

Meistä ei varmaan kumpikaan tiedä miten tai milloin se on tapahtunut. Sen kuitenkin tiedän, että tämä tilanne on minulle tosi outo. Kuin huomaamatta siinä on käynyt niin, että olen noussut Kirjekaverimiehen prioriteettilistan kärkeen, hups vaan, sinne ekaksi.

Tuttavapariskunnilla olen joillain sellaista nähnyt, mutta pitänyt jotenkin omituisena. Jotain, mikä ei ole minunlaisilleni ihmisille mahdollista, joten en sitten ole sitä ihmeemmin alkanut tavoittelemaankaan. Minunlaisillani tarkoitan sellaisia… hmm… minunlaisiani. Tavallisia kuolevaisia, joilla on huonojakin päiviä, hiivatulehduksia, sotkuinen auto ja lättänä, hiirenruskea tukka.

Aiemmassa ”vakavassa suhteessa” asetelma oli sellainen, että mieheni vietti minun kanssani aikaa a. pakosta (minä vaadin) b. edustustilanteissa (näyttäydytään pariskuntana tai perheenä juhlissa tai tapahtumissa) tai c. jos ei keksinyt mitään muuta tekemistä (=krapula, joka näistä harvinaisin).

Kuulostaa kivalta? No, siihen tottui. Elämässäni oli paljon muita kivoja ihmisiä, jotka ihan silloinkin valitsivat viettää aikaa kanssani.

Nyt asetelma on kääntynyt ihan päälaelleen. Olen ihan Kirjekaverimiehelle ihan ykkönen. Silloinkin, kun tarjolla on muuta. Silloinkin, kun se muu on jotain oikeinkin hauskaa. Silloinkin, kun sitä hauskaa on harvoin tarjolla. Silloinkin, kun olemme ehtineet olla yhdessä viimeiset viisi iltaa ennen sitä harvinaista ja hauskaa.

Aluksi ajattelin vaan, että spekulointi minun ja jonkun todella kivalta kuulostavan menon välillä oli sitä, että hän yritti selvittää, että kuinka paljon yhdessäoloa minä ”vaadin” pysyäkseni tyytyväisenä. Onhan meillä molemmilla takana avioliitot, joissa naisen mielestä mies ei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa perheeseen ja parisuhteeseen. Huomasin toistelevani jatkuvasti; mene vaan, kuulostaa hauskalta ja ei kiirettä kotiin. Juuri samoja fraaseja, joita käytin aiemmassa suhteessani sarkastisina  ja kitkerinä heittoina aina vaan uusien menojen putkahdellessa esiin.

Nyt ihan viime aikoina olen alkanut vasta tajuta, että Kirjekaverimieshän oikeasti miettii, että kumpaa itse haluaa mieluummin. Kummasta saa enemmän. Kumpi on se, josta varmemmin jää hyvälle mielelle. Hämmästyttävä usein se olen minä.

Viime viikonloppuna hänellä oli täysin vapaata ja minulla lapsiviikonloppu. Kirjekaverimiehen viikonloppusuunnitelmat eivät oikein lähteneet rullaamaan ja kokemuksesta tiedän, että viikonloppu jonkun toisen lasten kanssa ei ole se rentouttavin ja palauttavin vaihtoehto.

Kirjekaverimiehellä vapaita viikonloppuja on harvemmin kuin minulla, joten palautuminen niiden aikana olisi kovasti hyvä juttu.  Joten mikä avuksi? No vastoin kaikkea historiaani alkaa miettimään miehen puolesta mitä kaikkea hän voisi tehdä ilman minua ja lapsia viikonlopun aikana. Eipä vähän kummallinen idea. Mitäs jos kysyisit sen *en edes muista nimeä* tuopilliselle? Mitäs jos kutsuisit sen toisenkin mukaan ja kävisitte vaikka syömässä…? Heti tuli välikysymys, että tämä toinen varmaan saattaa ehdottaa vaimojen ottamista mukaan…

Ei, kun sanot vaan, että tällä kertaa vois mennä ihan miesporukalla ja sitten joku toinen kerta mekin voidaan tulla mukaan (vaikken ihan vaimo olekaan).

Lopulta sain hänet ajettua osaksi viikonloppua omiin menoihinsa, mutta silti hän hengaili meidän kanssamme melkein koko viikonlopun, vei saareen, viritti mato-ongen ja kuori raparperia. Oli kuulemma tosi rentouttava viikonloppu, joten tehtävä suoritettu sen osalta. Niin oli muuten minullakin.

Nyt alkaa varmaan kuulostaa, että Kirjekaverimies on joku epäsosiaalinen nyhverö, joka ei pärjää ilman naista elämässä eikä sosiaalisissa tilanteissa. Ei ole. On ennemminkin sellainen stereotyyppinen suomenruotsalainen, jolla on iso kaveriporukka ja perhe. Mutta minä nyt vaan olen niin vastustamattoman miellyttävää seuraa päivä toisensa perään. Se sama minä, joka ennen olin (toiselle miehelle) se viimeinen vaihtoehto, vaikka nyt satuimmekin naimisissa olemaan.

 

Niinhän sitä sanotaan, että sille löytyy aikaa mitä eniten haluaa. Eilen se tarkoitti Kirjekaverimiehelle sitä, että yritti ehtiä omista juhlistaan minun luokseni tuomaan palasen itsetekemäänsä unelmatorttua ennen kuin nukahdan. Olin kuumeessa, enkä siksi päässyt juhliin mukaan, mutta onneksi onnistuin olemaan vielä yhdeksältä hereillä.

Hämmästelin torttua mussuttaen, että mikä kiire tällä asialla nyt oli. Kuulemma se kiire, että oli edes vähän mahdollista nähdä minut tajuissani. Myönnän, etten ihan tajua, mutta onhan tämä nyt aika AWWW!

Nousukausi

Viime viikot olen aivan ylittänyt itseni tehokkuudessa ja painanut menemään ihan hullun lailla töitä ja kouluja. Tällä viikolla tuskin näin lapsia, koska olin pitkää päivää koko-ajan-jossain ja sitten he tulivat vielä vuorotellen kipeäksi ja jäivät mummojen ja vaarien hoiviin niiksikin pieniksi illoiksi, kun olin suunnitellut olevani heidän kanssaan. Ei nyt oikein kuulosta siltä, että olisi ihan hirveästi ehtinyt kehittää parisuhdetta? Ai mutta kuulkaas vaan: ON!

Tässä tehdessäni ”koko päivän joka päivän” ympäri kellon hommia, on täytynyt pyytää toiselta apua, kertoa välillä, että nyt en vaan jaksa enkä ehdi mitään. Ei vaikka kuinka haluaisi olla kiva tyttöystävä. Koska Kirjekaverimiehellä on ollut töiden ja muunkin osalta rauhallisempaa, olen surutta jättänyt perääni likaisia astioita, märkää pyykkiä ja tehtävälistöja pyyhällellessäni seuraavaan paikkaan… ja koska kyseessä on maailman luotettavin mies, olen varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni kokenut sitä, että olen delegoinut tärkeitä asioita toisella JA luottanut siihen, että ne hoituvat ilman muistutuksia. Ovat hoituneet.

En keksi juuri nyt mitään romanttisempaa kuin se, että antamani ostoslistan asiat löytyvät sovittuun aikaan jääkaapista siistissä järjestyksessä, auto pestynä ja tankattuna ja kuitit siitä, mihin olin jättänyt rahat tuota kaikkea varten. Tietysti sain myös halia ja paijausta heti, kun vaan yhtään sellaiselle antauduin.

Koska nukkuminen on aivan yliarvostettua, meillä on myös harjoitettu erinäisiä keskusteluita alyttöminä kellonaikoina. Olen hämmästellyt sitä, että kuin vuosi sitten tavatessamme kaikki oli toisin ja nyt silti tuntuu, että näin ollut aina. Olemme muistelleet viime kesää, jolloin olimme kavereita ilman mitään muita vivahteita. Ohimennen kysyin, että näkeekö hän koskaan viimekesäistä ”kesäkissaansa”. Kuulemma näkee ja olemme nähneet yhdessäkin.

MITÄ MITÄ MITÄ? KUKA HÄN ON?!

Kirjekaverimies kertoi virnuillen salaperäiseksi jääneen kesäkissan henkilöllisyyden ja naureskeli, että onkin miettinyt koska keksin enemmän kiinnostua tästä viimekesäisestä. Tiedämmehän jo toisistamme aivan kaiken muun. On siis aivan tahallaan jättänyt kertomatta juuri tämän ihan vaan mielenkiinnosta siihen, että koska tajuan tietämättömyyteni ja alan kyselemään lisätietoja. Minähän siis tosiaan kyselen ihan hirveästi kaikenlaista ja haluan tietää kaikesta kaiken. Itsekin ihmettelen, että kuinka tätä ei olla käyty jo sata kertaa läpi.

Tieto kesäkissan henkilöllisyydestä oli neutraali (ei mikään elämäni suosikki-eikä inhokkihahmoista siis), mutta se, että en ole kertaakaan viimeisen puolen vuoden aikana miettinyt koko asiaa oli huikean ilahduttavaa.  Kyselin tietysti enemmän aiheesta kaiken mitä minun muka tarvitsee tietää.

Pari päivää tuon keskustelun jälkeen Kirjekaverimiehen ollessa lähdössä viihteelle ja vieläpä siten, että hän suurella todennäköisyydellä törmäisi häneen illan aikana, en ollut pätkääkään huolissani aiheesta. Nukutin lapset kotonani ja nukahdin itsekin levollisesti varmaan jo ennen kymmentä. Kahdelta jo heräsinkin siihen, että viereeni kömpi nousuhumalainen ja pussailunhaluinen höpöttelijä kertoilemaan illan tapahtumista. Ihanaa. Ja vaikka hän olisikin mennyt kotiinsä yöksi, en olisi aamulla miettinyt mitä on tapahtunut minun ollessani unten mailla.

Ihan mahtavaa tajuta, että nyt on viimeinkin löytynyt niin selkeä parisuhde, että ei tarvitse tuollaista miettiä. Oivallus siitä, että en ole huolehtinut ja udellut kesäkissan perään kertaakaan, sai ihastukseni kuohahtamaan taas ihan älyttömäksi.

Olen ihan ❤ ❤ ❤ !

Jollekin ehkä ontuvan kuuloinen logiikka, mutta monet asiat elämässä ovat kiinni siitä, mihin niitä vertaa. Minä vertaan siihen, kun eräänkin aviomiehen kanssa hänen lähtiessään ovesta melkein yhtään minnekään, sai miettiä, että mitähän tällä kertaa selkäni takana duunaillaan.

Siitä heräsi kumma halu kuulustella ja selvittää joka ikinen asia menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta ja värittää itse avoimeksi jääneet kohdat… Niiden selvittämistä toki ”helpotti” välillä se, että hän onnistui lähettämään ilmeisesti nykyiselle rouvalle tarkoitettuja tekstiviestejä vahingossa minulle. Kuinka kiusallista; varmaan meille kaikille.

 

Mustasukkaisuutta vanhasta muistista

Jännä miten se mustasukkaisuus jää pesimään silloinkin, kun sille ei ole yhtään mitään käyttöä. Eihän se, että aiemmin tullut petetyksi välttämättä tarkoita, että niin käy taas. Voi toki käydä.

Olen eronnut pian kolme vuotta sitten. Sen jälkeen minua ei ole petetty tietääkseni kertaakaan. Ei olisi ollut hirveästi mahdollistakaan, koska valtaosan tästä ajasta olen ollut joko sinkku tai jonkinnäköisessä vapaassa suhteessa tai ”suhteessa”. Kirjekaverimies on ensimmäinen eronjälkeinen suhde, jossa pettäminen mitenkään päin olisi teoriassa mahdollista. Ensimmäinen, kenen kanssa minkäänlaisesta yksinoikeusdiilistä on sovittu.

Kirjekaverimies sattuukin olemaan uskollisinta mahdollista sorttia. Ei ole koskaan pettänyt ketään ja on jopa niin suoraselkäinen, että minäkään en silloin kirjekaveriaikoina ollut mahdollisuus, koska olin varattu. Siitäkin huolimatta, että olin kertonut olevassani avoimessa suhteessa ja hän oli sinkku. Ei ihan pettäjämatskua siis. Eikä etenkään nyt, kun suhde on vielä tässä alun huumassa, jossa en usko hänen edes näkevän muita.

Se ei kuitenkaan estä alitajunnan toimivan ihan omilla poluillaan. Yhtenä iltana Kirjekaverimies oli jo nukahtanut ja en itse saanut unta. Aina kun melkein sain, alkoi hänen puhelimensa tärisemään yöpäydällä. Viestejä, hirveästi viestejä. Otin puhelimen käteen ja aloin etsiä asetuksista jotain hiljennysnappia ja sitten se ajatus tuli: tässähän olisi nyt hyvä tilaisuus ratsata hänen puhelimensa kaikessa rauhassa, kun minulla on sekä rauhaa tehdä niin että alibi sen tekemiseen (=olen laittamassa sitä äänettömälle).

Onneksi järki jostain porhalsi paikalle; EI TARVITSE. Niin, eihän siellä ole mitään luvatonta ja toiseksihan minulla on täysi pääsy hänen puhelimelleen usein päiväsaikaankin, joten miksi tekisin sitä salaa keskellä yötä? Onnittelin itseäni hienosta päätelmästä, mutta en löytänyt hiljennystä värisemiseen. Herätin Kirjekaverimiehen hiljentämään luurinsa ihan itse.

Aamulla kerroin hänelle, että mitä olin melkein tehnyt yöllä. Hän oli huvittunut, imarreltu, säälivä ja ihmeissään. Noita tosiaan on mahdollista olla kaikkea kerralla. Hän ymmärsi, ja sitten toisaalta ei.

Toinen puhelinoivallus tuli kun istuskelimme vierekkäin penkillä ja hän selasi Facebookia luuristaan niin, että ruutu oli suoraan näkökentässäni nojaillessani häntä vasten. Kuten ihan aina ennen, kun niin on käynyt, tuijotin uutisvirtaa herkeämättä. Silloin siinä penkillä sain ahaa-elämyksen. EI TARVITSE. Minua ei kiinnostanut hänen uutisvirtansa pätkääkään, joten miksen vaan katsoisi johonkin toiseen suuntaan?

Kerroin taas Kirjekaverimiehelle mitä ajattelin. Hän halasi minua  tiukasti ja sanoi olevansa surullinen siitä, että minulle on historiassa kertynyt näin paljon liikaa kokemusta siitä, että selkäni takana puuhaillaan asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Tosiaan. On. Kaikkien pettäjän tunnusmerkkien esiäiti, puhelimeen takertuminen ja sen varjelu, oli avioliitossani aina läsnä. Lopussa ajoittain toisinkin päin. En muista olleen sellaista aikaa, että olisi ollut OK tehdä mitään Herra Exän kännykkään liittyvää. Siis yhtään mitään. Ja käytännössä joka kerta, kun onnistuin saamaan puhelimen käsiini ja tutkimaan edes hetken, sieltä löytyi viestejä yhdeltä jos toiseltakin kauniimman sukupuolen edustajalta. Ihan syystäkin hän haukan lailla puhelimiaan vahtikin.

Joskus viimeisinä aikoina kävi jopa niinkin, että menin padille googlaamaan jotain (ihan luvalla) ja siinä olikin avoinna sähköpostailua aiheesta salatapaaminen hänen nykyisen avovaimonsa kanssa… Ja silloin en tosiaan ollut edes etsimässä mitään sellaista, vaan tekemässä jotain omenapuuvertailua.

Saattoi hän vähän jälkeenpäin ajateltuna halutakin jäädä kiinni hämärähommistaan. Se olisi pitänyt tajuta jo aiemmin. Hirveän kiva suhde oli, eikö? Ilmankos olen vähän hukassa, kun ei yhtäkkiä enää tarvitsekaan olla joka hetki varuillaan ja tuntosarvet pystyssä. Kai tähänkin ajan kanssa tottuu, jos kerran tuohon aiempaankin.

 

Sosiaalinen introvertti vai hiljainen ekstrovertti?

Kirjekaverimies on ihan kaksijakoinen olento.

Hän on tavannut kavereistani vasta muutaman, joten olen jatkuvasti vastailemassa kysymyksiin siitä (tai ehkä usemmin ihan vaan itse intoilemassa), millainen hän on. Tosi vaikea kysymys. Hän on nimittäin kaksi ihan eri ihmistä, joista toista en vielä kunnolla minäkään tunne.

Se Kirjekaverimies, jota useimmiten huomaan kuvailevani on tosi puhelias, hullutteleva jutunheittäjä. Usein jopa minuakin puheliaampi. Se tyyppi, jonka kanssa vietän tosi paljon aikaa ja jonka kanssa ei ikinä malta mennä nukkumaan, kun pitää vielä vähän jutella lisää jostain. Kirjekaverimies, jolle oikeasti mikään aihe ei ole tabu. Hän voi avata keskustelun esimerkiksi siitä, että jos siirtyisin aikakoneella Jeesuksen aikaan, minkä esineen ottaisin mukaan ja pallotella itse vartin eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia; moottorisaha (bensa loppuu kolmessa tunnissa), konekivääri (voittaisiko silläkään pahiksia, kun on itse pullamössöaikakaudelta?), Leatherman (tekiskö sillä sitten paljoakaan, oliko silloin työkaluista pulaa…?), silmälasit (jos joku vahvempi sitten vaan veisi ne) vai patenttikokoelma (että voisi nopemmin keksiä kaikki nykyiset keksinnöt)*. Tai sitten jostain hyvinkin arasta ja henkilökohtaisesta asiasta. Ihan mistä vaan ja milloin vaan.

Sitten on se toinen Kirjekaverimies, joka on mukanani tai jonka mukana olen itse toisinaan kyläilemässä tai jossain. Hän on mukava ja hyväkäytöksinen, mutta hiljainen. Hiljaisempi kuin muut seurueessa ja eritoten hiljaisempi kuin minä. Hän viihtyy erinomaisesti seurassa, mutta ei ole se porukan näkyvin ja kuuluvin millään lailla. Hyvin harvoin hän kertoo mitään henkilökohtaista tai eikä avaa keskustelua mistään erikoisemmasta aiheesta. Jos joku kyselee jotain spesiaalimpaa, hän vastaa lyhyen ympäripyöreästi. Hämmästyksekseni hän on omien kavereiden ja sukulaistenkin seurassa hyvin varovainen. Yllättävää kyllä, kaikkein rennoimmillaan (siis porukkatilanteista) olen nähnyt hän olevan erään oman ystäväpariskuntani kanssa.

Ensinkuvattu Kirjekaverimies on minulle tuttu ja meinaan välillä unohtaa tuon toisen olemassaolon. Molemmista olen tähän asti tykännyt, mutta koska toista tapaan harvemmin, minulla ei ole ollenkaan vielä käryä, että miten minun oletetaan toimivan sosiaalisissa tilanteissa. Olen yrittänyt vähän kysellä, että miltä tuntuu ja mitä hän odottaa minulta silloin, kun hän on se varovaisempi ja harkitsevampi itsensä. Itse kun tuppaan aina olemaan aika sama (paitsi esimerkiksi töissä, mihin ihan kaikki asiat eivät kuulu).

On siis ihan ymmärrettävää ja tavallista, että ei omia henkilökohtaisimpia asioitaan halua välttämättä jakaa heti kättelyssä tai ylipäätään kelle tahansa, mutta Kirjekaverimiehen kanssa kontrasti on suurin tähänastisista tuttavuuksista. Hän on toistuvasti vakuutellut, että ei haittaa, vaikka olisin hänen(kään) läsnäollessaan avoin meidän yhteisistäkin asioista, mutta silti olen vielä vähän kujalla omista rajoistani sillä alueella. Hänen poissaolleessaanhan tarinoin yhteisetkin asiamme aivan samoin kuin kaikki muutkin; ilman turhaa sensuuria (hän ON tietoinen tästä). Nyt vielä tässä vaiheessa olen sen verran hukassa, että huomaan välillä himmaavani normaalistani, jotta olisimme edes vähän tasa-arvoisempia tilantäyttäjiä. Ei mitään käryä, että minkä takia. Eihän sille ole mitään tarvetta eikä kukaan odota minun toimivan niin. Etenkään Kirjekaverimies, joka viimeksi eilen illalla huokasi ”Mä niiiin viihdyn, kun on ihmisiä ympärillä!”.

Uskon, että tällä alueella päädymme vielä moniin ihmeellisiin seikkailuihin tasapainotellessani erilaisten tapojemme kanssa… Kirjekaverimiehellä on edessä varmaan monia esittelytilanteita, joissa vastapuoli odottaa tapaavansa sama hepun, josta olen hehkuttanut ja päätyy mielessään ihmettelemään, että olenko jo ehtinyt edellisen tapaamisen jälkeen vaihtaa miehen seuraavaan. Hiljaisempaan ja hillitympään.

*Itse jäin pallottelemaan kuukautiskupin ja kuparikierukan välille, jotka olisivat minulle molemmat tosi tärkeitä. Vai sittenkin rintaliivit?

Yllätyskihlausuutisen lisäanalyysi

Edellisessä postauksessa äimistelin mitän ihmettä on tapahtunut Tapailumiehelle tässä muutamassa kuukaudessa ja ylianalyysitiimini on puuhastellut asian parissa kehittäen tarinaa, jolla tähän muutokseen saisi järkevän selityksen. Asia tulee jäämään täysin arvailujen varaan, koska Tapailumiehellä ei liene mitään tarvetta saati velvollisuutta minulle asiaa tämän enempää avata. Hänhän ei ole tehnyt mitään väärin minua kohtaan eikä mitään ole jäänyt hampaankoloon muutenkaan.

Olen niin reikäpää, että ihan tavallista toimintaa minulle on kertoa joku asia jollekin ja sen jälkeen unohtaa se itse ikuisiksi ajoiksi. Tästä syystä voi käydä kuten eilen kävin, että ollessani ruokakaupassa saan puhelun, jossa yhdistetään puolitoista vuotta sitten kertomani juttu johonkin nykyhetken tapahtumaan. Jaa mitä olen tällä kertaa unohtanut? Sellaisen pikkuseikan, että suhteen ollessa alkuvaiheessa Tapailumiehen kanssa, kun minulla ei ollut jossain vaiheessa hormoniehkäisyä (tai mitään) käytössä, Tapailumiehellä oli joskus yritystä ”käydä” sisällä, tai melkein sisällä, ilman kondomia. Koska tiedän raskauden ja vanhemmuuden vaikutukset elämään enkä ole kiinnostunut tutustumaan vahinkoraskauksien ihmeelliseen maailmaan, kielsin homman hyvinkin tiukasti. Sehän nyt vaan on riski, jota en halua ottaa. Yritykset loppuivat siis lyhyeen ja siksi en enää muistanut koko juttua.

Siispä, olemme vetäneet täysin tuulesta temmatun johtopäätöksen, että kyseessä oleva nuori nainen ei ole ollut tässä niin kovin tarkkana. Äkkikihlaus vaan kertakaikkisesti ei sovi Tapailumiehen käytökseen yhtään ja sille on pakko olla joku muu selitys kuin äkillinen rakastuminen.

Pitäisikö meidän hankkia kenties jotain järkevämpää tekemistä kuin täysin samantekevistä asioista jauhaminen ja salaliittoteorioiden kehittäminen? Njääh, ei.

Varo mitä toivot

Mistähän tämänkin jutun taas aloittaisi?

No aloitetaan vaikka viime kesältä, jolloin muutin nykyiseen asuntooni ja rakastuin pihapiiriin ihan parissa viikossa. Aloin haaveilla siitä, että voisin jäädä tähän asumaan pitkäaikaisesti. Intoilin meidän pihaa kavereille ja kaikille, jotka jaksoivat kuunnella. Naapurin tilavampi perheasunto tuli myyntiin ja joidenkin kavereiden kanssa naureskeltiin, että toivottavasti sen ostaa joku sinkkumies, jonka kanssa voisin muuttaa yhteen ja saisin luontevasti jäädä pihapiiriin. Yksinään minulla ei kertakaikkisesti ole tähän varaa pitkällä tähtäimellä. Sehän oli tietysti sellaista väsyneiden hetkien läppää, koska eihän noin kukaan ihminen toimi (no, ehkä kukaan, mutta minä en).

Asunto meni kaupaksi. Joku eronnut mies kuulemma osti.

Muutaman viikon päästä satuin pihalle samaan aikaan, kun muuttokuormaa kannettiin ja esittäydyin. Meillä täällä siis puhutaan naapureille ja tuo kuuluu ihan normikäytökseen, että kerrotaan kuka kukin on. Kuulumisia on syksyn aikana vaihdettu kuten melkein kaikkien muidenkin kanssa ja onpa hän jopa ollut jossain vaiheessa kiinnittelemässä autooni kaapeleitakin.

Tänään oli raskas päivä lasten kanssa ja lepuutan silloin hermojani scrollailemalla Instagramia, Facebookia ja kävinpä katsomassa deittiprofiilinikin… Blaah, ei mitään… Uusia vierailijoita… MITÄS MITÄS?! Siellähän olikin jo nimimerkistä tunnistettavissa oleva tuttu…naapuri. Avasin (kuvattoman) profiilin ja kyllä, aivan selkeästi on hän. Ai joku tykkäyskin, ja flirtti… Samalta mieheltä 🙂 Luuri kuumana siis heti soittelemaan noille kavereille, kenen kanssa on tuota läppää heitetty aiemmin.

Ote keskustelusta ystävän kanssa:

-Joo siis tää oli aivan mielettömän hauska sattuma! Mieti mitä tää elämä taas heittää eteen arkea piristämään?! Mutta eihän tästä tietenkään mitään juttua tule, oltaisihan me sellainen huomattu ilman deittiprofiiliakin…

-Mut eikö nyt vähän voi antaa mahdollisuutta sille? Tää asumistilannehan tässä kuitenkin olisi oleellista saada hoidettua kuntoon.

Tarinan pointti ei nyt ole se, että tästä seuraa vuosisadan rakkaustarina (tai että voisin/yrittäisin oikeasti tällä keinolla jäädä tähän osoitteeseen), vaan pari muuta:

1. Miten voi tunnistaa naapurin tuosta vaan pelkästä nimimerkistä ja lyhyestä tekstistä?! Mehän ei mitenkään oikeasti tunneta toisiamme. Siis yhtään. Miten ihmiset voivat ollä niin ilmeisiä?!

2. Pitää olla aivan hiton varovainen, mitä toivoo! Yhteensattumia käy vaikka minkälaisia ja oikeasti koskaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Joku elämien käsikirjoittaja jossain nauraa ihan kaksinkerroin, kun näkee meitä ihmisiä hölmistyneinä näissä tilanteissa.

Ja sitten vielä:

Mietitäänpäs hetki, miten mahtavan omalaatuisen sosiaalisen tilanteen saa aikaan avaamalla tästä sattumasta keskustelun rappukäytävässä! En kestä odottaa! Minun profiilinihan oli kuitenkin kuvaton ja ei mitenkään tunnistettavissa sen enempää profiilitekstistä kuin nimimerkistäkään.

*Myöhempi lisäys; Miten mahtavan omalaatuisen sosiaalisen tilanteen saakaan aikaan avaamalla tästä keskustelun rappukäytävässä, kun kyseessä oleva naapuri ei olekaan se nimimerkin takaa löytyvä mies.

T. Nimimerkki Se outo naapuri

Deittiprofiili kuvalla vai ilman?

Kävin äsken ensimmäistä kertaa lueskelemassa tämän aihealueen keskusteluja Suomi24-sivustolla. Huh huh, sitä toimintaa siellä; kauheasti sellaista turhaa provoilua ja riepottelua, mutta olihan siellä välillä keskusteluntynkääkin. Huomioni kiinnittyi nettideittailun ikuisuuskysymykseen eli vastaako se tyyppi siellä pöydän toisella puolella profiilikuvaa. Ilmeisesti monilla on asiasta huonoja kokemuksia. Kuva on ollut joko monta kiloa tai vuotta sitten, tai sitten vaan jotenkin aivan erityisen onnistunut otos muuten.

Tämä asia mietitytti minuakin silloin ennen kun oikeasti aloin käymään treffeillä. Pitkään aikaan en ole asiaa edes kummemmin mietiskellyt, koska olen jollain lailla alkanut olettaa, että tässä asiassa huijaaminen on ihan old school-hommaa. Omalla kohdallani ihan jokainen mies on vähintäänkin vastannut antamaansa kuvaa. Useimmat ovat olleet paremman näköisiä luonnossa kuin kuvissa. Yksi oli pukeutunut omaan makuuni vähän liian rennosti treffeille, vaikka ihmisenä vastasikin kuviaan.

Omalta osaltani olen toiminut kuten yleensäkin elämässä toimin ja vetänyt tämän vähän liiankin varman päälle. Jotenkin kokisin tosi ärsyttävänä, että joku jonka kanssa olen jo tavannut, ”hylkäisi” minut ulkonäön takia. Olen laittanut tästä syystä kuvien joukkoon yhden, jossa olen kotimekossa, ilman meikkiä ja muutama kilo sitten (siihen toiseen suuntaan kuin näissä on tapana). Ihan siksi näin, että muut kuvat ovat juuri niitä erityisen hyviä otoksia. Ei tuo kotikuva ole siis mikään pahin mahdollinen, mutta sellainen, missä ei olla laittauduttu mitenkään erityisesti.

Rivien välistä yritän siis toiselle osapuolelle kertoa, että olen jotain edellisten väliltä. Olen kysellyt joiltain, että vastaanko hyvin kuviani ja kuulemma kyllä. Hyvä niin. Joskus mielessäni käy ajatus, että olenko tämän takia menettänyt jotain, kun jotkuthan vetoavat tässä kuvahommassa siihen, että kyllä se toinen olettaa sinun valinneen siihen parhaat kuvat, joten realistiset kuvat heikentävät mahdollisuuksiani. Minun siis oletettaisiin olevan samassa suhteessa huonomman näköinen kuin muutkin suhteessä profiilikuviin. Voi olla näinkin. Toisaalta jos nyt oikein ylianalysoi, niin minähän olen oikeastaan hakemassa rehellisyydestä pitävää miestä, joten sillä logiikalla olen tehnyt juuri oikein. Tiedä häntä.

Kuvien jakamisessa olen tehnyt mitä milloinkin. Joskus olen pitänyt profiilin avoimena, jolloin kuvat ovat näkyneet kaikille ja toisinaan pitänyt näkyvissä vain tekstin ja avannut kuvat sitten tarvittaessa. Silloin kun kuvani ovat olleet yksityisinä, en ole avannut niitä joka jampalle, vaan ensin vähän kysellyt jotain ja monien kanssa tullut siihen tulokseen, että eiköhän nämä tiedot jo riittäneet tästä tyypistä. Eniten yhteydenottoja on tietysti tullut kuvien kanssa ja Tinderissähän ollaan melkein pelkästään kuvilla. En oikein tiedä miten kannattaisi toimia, koska toisaalta vastustan sitä ulkonäkökeskeisyyttä, mutta kuitenkin itsellenikin niillä toisen kuvilla on väliä. Ilman kuvia tulee vähemmän yhteydenottoja, mutta samalla saa kätevästi pysyttyä anonyymina niille, kenen kanssa ei kiinnosta minkäänlainen kohtaaminen.

Miehilläkin niitä kuvattomia profiileja tietysti on. Suhtautumiseni niihin on vähän sellainen, että vastaan kyllä kuvattomalle muutamaan viestiin, jos ne ovat tyylillisesti millään lailla kiinnostavia, mutta aika pian pyydän kuvia. Saatan jatkaa keskustelua ilman niitäkin, jos keskustelu on hauska (tai minulla liikaa aikaa), mutta treffeille en lähtisi kuvattoman kanssa. Siinä ei vaan mielestäni ole mitään järkeä, koska vaikken etsi mitään tietynnäköistä miestä, on monia selkeitä eieieieiei-juttuja. Helpompaa vaan vaihtaa ne kuvat ja katsoa, että löytyykö pujopartaa ja onko ne hampaat hoidettu vai ei. Kemioiden kanssa on aivan riittävästi hakuammuntaa, joten lisäjännitystä ei tarvita enää siitä tyylillisestä sopivuudesta.

Yhden miehen kanssa kävi niin, että viestiteltiin aika pitkään ja oltiin jo sovittu jo aika ja paikkakin, mutta koska sitä kuvaa ei useista pyynnöistä huolimatta alkanut näkyä, niin ilmoitin, että en aio ilmestyä paikalle. Kai hän sitten oli joku demoni, kun oli niin arkaluontoinen asia. Se jäi nyt selvittämättä. Joka tapauksessa hälytyskellot alkavat ainakin minulla soida ja passasin, koska meressä on muitakin kaloja. Oletko itse lähtenyt kuvattoman kanssa treffeille?