Olemme olleet muutaman päivän kaupunkilomalla Kirjekaverimiehen ja ystäväpariskunnan kanssa. Porukka on ollut aika tiiviisti kasassa useamman päivän lähes jokaisen hereilläolon tunnin. Taustalla meillä oli Kirjekaverin kanssa edeltävien päivien ajan töitä, mahatautia ja neljä lasta, jotka pitivät meitä suhteellisen erillään jo muutaman päivän ennen matkaa.
Kuva-arvoitus: Mikä kaupunki?
Lomalla huomasin meidän erkaantuvan toisistamme. En tuntenut yhtä voimakkaita hyvänolontunteita hänen läsnäolostaan kuin muuten silloin, kun olemme yhdessä. Tämä ei siis tarkoita mitään kyllästymistä tai muuta niin radikaalia, vaan ihan vaan laimentumista.
Mietimme mistä tämä mahdollisesti sitten johtui. Tulimme vähän siihen tulokseen, että hän on luonteeltaan minua merkittävästi enemmän joukkuepelaaja, joka tässä yhteydessä tarkoittaa, että seurueessa ollessamme muutuin tasa-arvoisemmaksi joukkuekaveriksi kuin muina aikoina. Parisuhdeidentiteetti hukkui joukkuehengen alle.
Itse olen enemmänkin sellainen, että parisuhteessakin haluan olla voimakkaasti erillinen. Samoin tuollaisessa joukkuetilanteessa en halua hukata itseäni, enkä parisuhdetta, vaan pitää ne kaikki kerrostuneina ja voimassa yhtä aikaa. Toisinaan jopa vähän ylikorostuneesti, joka aiheuttaa välillä ristiriitoja itseni kanssa; koska pitäisi joustaa ja koska pitää oma päänsä?
Kirjekaverimies on parisuhteenkin sisällä taipuvainen tulemaan niin lähelle (henkisesti), että joskus tuntuu, ettei hän tiedä mistä minä alkaa ja sinä loppuu. Kaikkein selkeimmin näen tuon itsensä hukkaamisen silloin, kun paikalla ovat hänen lapsensa; silloin hän unohtaa itsensä (parisuhteesta nyt puhumattakaan) ja muuttuu herkästi lasten pompoteltavaksi sätkynukeksi, vaikka ei sitä itse teoriassa haluakaan. Täysin vastakkaisesti kuin minä, joka olen näin jälkeenpäin ajateltuna (tarkoitan menneitä vuosia, kun lapset ovat olleet tosi pienia) suojellut hyvin voimakkaasti minääni siitä huolimatta, että olen tullut vanhemmaksi. Olen esimerkiksi tosi pienestä lähtien aktiivisesti yrittänyt opettaa lapsiani kunnioittamaan myös minun rajojani; että läheisyyden pitää tuntua hyvältä molemmista osapuolista, että minua ei ole lupa milloin tahansa keskeyttää tai häiritä ja että heillä ei ole lupaa vaatia kohtuuttomasti ihan vain siksi, että satun olemaan heidän vanhempansa.
Jollain lailla koen, että jos annan lasteni, mieheni tai kenen vaan ottaa minusta liikaa, minusta ei jää mitään jäljelle. Että minä lopun, jos annan itseäni kenellekään silloin kun en halua. Olen joinain hetkinä jopa kieltäytynyt hetkellsesti antamasta lapselle hänen haluamaansa läheisyyttä, jos se on sillä hetkellä ahdistanut minua. Vanhemmuuteni kuulostaa julmalta ja rikkoo vastoin monia tällä hetkellä suosittuja kasvatusmetodeja, jossa lapset tarpeet asetetaan etusijalle aina ja kaikessa. Toisaalta hetkiä, jolloin hellyyttä on minulta saatavilla, on vielä isojenkin lasten kanssa niin paljon että sen määrästä Kirjekaverimies puolestaan pyörittelee silmiään. En välitä, koska jos se minusta ja lapsista tuntuu hyvältä, niin miksi ei.
Kirjekaverimiehellä itsensä hukkaamisen pelkoa ei selkeästikään ole, vaikka hän minun mittareillani tekee sen ihan säännöllisesti. Se onkin varmasti yksi asia, joka saa hänet antamaan itsensä parisuhdetilanteessa (silloin kun ei ole lapsia tai ”joukuetta” mukana) kokonaisena ja vastustamattoman saatavilla olevana. Mutta kenen tehtäväksi jää silloin vahtia, että joku, esimerkiksi minä, ei ime häntä tyhjiin omilla vaatimuksillaan? Vai voiko niin tehdä toiselle? Ehkäpä hän on vahvempi eikä sellaista voi edes tapahtua. Tiedä häntä. Joka tapauksessa opimme, että meidän olisi varmaan hyvä joukkueajan sisältä pilkkoa riittävästi parisuhdeaikaa, jolloin molemmat ehtivät löytää yhteisen parisuhdeidentiteettinsä. Siitä me kuitenkin niin kauheasti tykätään.