Kotityökeskustelu ja itsearviointi

Meillä on kummallakin hyvin vähän kiinnostusta ja siivousta kohtaan ja huusholli pääseekin toisinaan aikamoiseen sekasotkuun. Toisinaan kyse on myös jaksamisesta. Ihmeellisen vähän siitä tulee kuitenkaan riitaa, ei juuri ollenkaan.

Viime viikko oli ollut taas aikamoisen täynnä kaikkea ja ajattelin perjantai-illan ratoksi virittää keskustelua siitä, että mitenkäs tämä siivous tulisi miehen mielestä järjestää meillä arjessa. Hän ei tiennyt, koska ei ole asiaa ehtinyt miettiä.

En ollut tästä vastauksesta ollenkaan yllättynyt, koska hänellä tosiaankin on ollut kädet ja korvien väli täynnä touhua kaikki hereilläolon tunnit. Minäkään en tiedä mihin väliin viime maanantain ja perjantain välillä hän olisi voinut lisätä siivousta tai edes siitä ajattelua. Päinvastoin soisin hänelle ennemmin vähän väljempiä päiviä.

Kyselin myös ihan uteliaisuuttani, että montako kertaa hän on pessyt vessanpöntön tässä yhdeksässä kuukaudessa, kun olemme tässä asuneet. Kuulemma kerran. Kysyin myös, että onko hänellä jokin ajatus miten kyseisen vessanpesun pitäisi taloudessamme hoitua. Ei kuulemma ollut, mutta varmaan pitäisi jotenkin hoitua. Jep, niinpä. Meillä on kolme vessaa ja neljä vaihtelevan siistiä lasta.

Tarkoitus ei ole moittia miestäni kotitöiden tekemättömyydessä. Hän on siinä mielestäni ihan riittävän aktiivinen tilanteeseen nähden ja minä olen muutenkin jäävi, koska oma kotitöiden välttelyni on suorastaan taiteenlaji. Tarkoitus oli ennemminkin osoittaa, että koska mies on liian kiireinen edes ajattelemaan asiaa ja itse en ehdi ja halua olla vastuussa kaikesta siinä aihepiirissä, on siivoojan käyminen ihan aiheellista. Ehkäpä käyntejä voisi tihentää, jotta tämä arki saataisiin haltuun vähän kivemmassa ympäristössä? Sain siunauksen.

Elämässä tuntuu juuri nyt olevan tosi monia asioita, joita oikeasti kukaan muu ei voi hoitaa puolestamme. Siivous ei  luojan kiitos ole yksi niistä. Tähän oikeastaan tiivistyy perhe-elämän kerroksellisuus. Meillä imuroiminen, luuttuaminen ja pölyjenpyyhkiminen edustavat sitä alinta kerrosta.

Päällimmäisessä kerroksessa on varmaankin vanhemmuus, jossa molemmat yritämme olla tosi paljon läsnä silloin kun täällä on lapsia ja se viekin nyt leijonanosan meistä molemmista. Sen kanssa tasoissa on työ, joita molemmat hoidamme säntillisesti poikkeuksetta. Seuraavana on vanhemmuuteen liittyvät perustarpeet; läksyt, pyykki, kauppa, soppakattila ja tiskikone. Nämä meillä onkin tosi hyvin hallussa.

Aikataulutus ja kalenterointi, siinä olen tosi hyvä ja mies…ei ole. Hän on kuitenkin mahtava noudattamaan suunnitelmiani! Hänenkin lapsensa ovat jo oppineet, että toiveet on tehokasta ilmoittaa myös minulle, jotta niissä päästään tuumasta toimeen.

Hauskuudet ja yhdessäolo lasten kanssa ovat myös sellaisia, mihin panostamme aika paljon. Lasten kaverisuhteiden tukeminen mahdollisuuksien mukaan. Retket eri paikkoihin ja ihan pienetkin yhteishommat myös arkisin.  Tähän perheen yhdessäoloon moni varmaan liittää siivouksen, mutta meille molemmille aikuisille luontevampaa on lykätä siivous hamaan maailmanloppuun asti ja tehdä jotain muuta.

Sitten tuleekin vaikea; välineiden ja vaatteiden hankkiminen ja siirtely oikeille paikoille oikeaan aikaan. Minä organisoin hankintoja, mies siirtelyitä. Toimii enimmäkseen.

Järjestely. Tähän kohtaan hyydymme yleensä molemmat. Minä järjestelen tavaroita ja tarvikkeita paljon enemmän, mutta olen aika huono siinä. Mies on järjestelyssä suorastaan hyvä, mutta ei ehdi päästä esteradan siihen vaiheeseen kuin hyvin harvoin.

Kierrätys. Tämä toimii aikalailla näppärästi, mutta tyhjennys turhan harvoin.

Näiden kaikkien alta löytyy siivous. Kun  muut kerrokset saa hoidettua, näkyy lattiaa ja erilaisia tasoja jo niin päljon, että voisi alkaa siivoamaan! Kyllä ei muuten tapahdu kovinkaan usein sellaista ihmettä, vaan yleisimmin kaadumme väsyneinä sänkyyn ennen kuin päästään edes järjestelyvaiheeseen.

Tämän viikon ohjelmassa onkin erittäin intensiivistä perhe-elämää ja työtä maanantaista perjantaihin. Perjantaina meille tulee siivooja ja viikonloppuna on vuorossa kevyen työnteon lisäksi  jotain sellaista, mitä KUKAAN ei voi tehdä puolestamme; palautumista, lepoa ja parisuhdeaikaa. 

Asiaan liittymättömät kuvat ovat tihkusateisesta Þingvellirin kansallispuistosta Islannista

Tylsimykset

Pikkukaupungissa kun asumme, niin kaupungilla on paljon ”tuttuja naamoja” eli ihmisiä, joita säännöllisesti näkee. Joitain jopa moikataan, vaikkei muista miksi. Joidenkin kanssa voi vaihta muutaman sanankin aika tuttavallisestikin, vaikka emme tunn toisiamme. Yksi lähikaupan kassa kommentoi kovasti ostoksiani ”kuin sä viittiin tällaista koirankakan näköistä ostaa?” ja huikkaa lähibaarin terassilta, että ”määhän en täällä sitten usein käy, haahhhahaaa!”, kun satuin kävelemään ohi.

Näitä naamoja on satoja, jotka tunnistaa, muttei mistään erityisestä syystä.

Yksi pariskunta on sellainen, joita näen koko ajan jossain, olen nähnyt jo vuosia. En ole koskaan muistaakseni jutellut kummankaan kanssa. Jostain syystä moikkaamme naisen kanssa toisiamme. Jos mies on liikkeellä yksinään, niin emme moikkaa. Jos he ovat molemmat liikkeellä, niin molemmat moikkaavat. Miksi näin? Ei voi mistää tietää.

He ovat tosi usein liikkeellä yhdessä, mies ja nainen. Harvoin kumpikaan erikseen, eikä ikinä pariskunta yhdessä kenenkään muun aikuisen kanssa. Usein heillä on myös mukana lapsi tai lapsia. Etenkin kun lapset olivat pienempiä, mietin usein, että miten näillä voi olla aikaa kävellä aina peräkkäin? Eikö olisi ajankäytöllisesti taloudellisempaa, että toinen kävisi ruokakaupassa ja toinen veisi lapset sinne, minne ne nyt pitääkin viedä? Miksi siis kävellä nämä kaikki paikat läpi peräkkäin?

Vuosien aikana olen tullut monenlaisiin lopputuloksiin asiasta.

Ehkä mies on mustasukkainen ja ei halua, että nainen kulkee ympäriinsä yksin tai lasten kanssa ilman valvontaa (miksi muuten juuri mies sitä olisi?)?

Ehkä he ovat typeriä, eivätkä tajua miten tehotonta on hoitaa asiat noin, että aina molemmat hoitavat ne? Eivät vaan tajua, että voisivat ottaa omaa aikaa tai että saisivat nopeammin asiat hoidettua erikseen.

Ehkä he ova vaan niin kertakaikkisen tylsiä, että eivät tosiaan keksi muuta tekemistä kuin kävellä peräkkäin ruokakaupassa (tai missä nyt kävelevätkin) pienten (myöhemmin jo isompien) lasten kanssa?

Nyt sitten muistutuksena kaikille, jotka tässä kohtaa miettivät, että hanki oma elämä ja ainakin nyt parempi lääkitys: Minulla on ollut lähemmäs kymmenen vuotta aikaa kerätä nämä ohimenevät ajatukset. En ole siis viettänyt unettomia öitä tämän asian kanssa. 😀

Eilen näin miehen yksinään kaupungilla (luonnollisesti emme moikanneet). Ensimmäisen kerran  minulle tuli mieleen ihan uudenlainen ajatus. Entäpä jos he vaan viihtyvät tosi hyvin toistensa seurassa? Mitäs, jos heillä on oikeasti mielenkiintoinen ja kiva elämä, jonka haluavat nimenomaan yhdessä jakaa? Mistäpä näitä tietää.

Mitähän tämä kertoo minusta, että tämä ajatus ei koskaan aiempina vuosina ollut osunut mieleen?

 

 

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Mielen harjoituksia

Olen harrastanut kuluneen puolen vuoden aikana erilaisia mielen harjoituksia. Ensinnäkin joogaa, joka tuntuu monella tasolla tosi epämiellyttävältä, mutta toisaalta kuitenkin hyvältä. Joogaohjaajani on saanut mieleni nöyrtymään enemmän kuin kukaan aiemmin. Olen lähtökohtaisesti haluton tekemään harjoitusta. Hänen miellyttävä puheenrytminsä yhdistettynä salin mukavaan tunnelmaan saa minut kuitenkin pidättäytymään lähtemästä sieltä ovet paukkuen, vaikka asennot tuntuvat toisinaan aivan epäinhimillisiltä. Alistun mielessäni ajattelen, että ”ei vittu, ihan sama, teen mitä täytyy tehdä”. Jotkut voisivat kutsua sitä flowksi.

Jooga on ollut erinäisistä syistä johtuen hyllyllä nyt tässä jonkin aikaa, mutta olen löytänyt myös toisen tavan alistaa mieltäni, tai harjoittaa sitä. Riippuu näkökulmasta. Olen ollut auttelemassa Kirjekaverimiehen töissä.

Taustana voidaan todeta, että minulle vaikeimpia asioita maailmassa on se, että joku (mies) käskee ja pitää totella. Ihan yhtä epäominaista toimintaa minulle on asioiden järjestely ja kaikki siivoukseen viittaava toiminta. Jos oikein haluaa mieltäni kiduttaa, voi vaikka laittaa minut tekemään uudestaan jotain, minkä olin juuri äsken kuvitellut saavani valmiiksi. Hirvittävin kaikista on kuitenkin pikkutarkkojen asioiden loppuunvieminen.

Kirjekaverimiehen työpaikalla kaikki nämä yhdistyvät suloiseksi massaksi. Hän ohjeistaa minut ylimalkaisesti tekemään jotain tärkeä ja pikkutarkkaa. Koska en tajua asian päälle mitään, tottelen mitä sanotaan enkä osaa huomioida seuraavaa työvaihetta millään lailla. Teen siis ihan oikein. Harmi vaan, että seuraava työvaihe kuitenkin paljastaa tarpeen tehdä osa tai koko alkuperäinen homma uudestaan, koska en ole osannut huomioida sitä alkuvaiheessa.

Tämänhetkisen projektini tavoitteena on siirrellä asioita paikasta A paikkaan B ja järjestää ne prikulleen oikeaan järjestykseen. Sitten kun olen saanut työn melkein tehtyä, ilmestyy jostain lisää ja koko systeemiä pitäisi siirtää pari pykälää eteenpäin. Kun se on tehty, lähtee vastaasti taas muutama siitä väliltä pois jostain satunnaisesta kohdasta. Ja näitä jokunen toisto.

Että sellaista kivaa.

Välillä ei ihan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta eipä sen väliä; loppuun se pitäisi silti tehdä.

Saan tästä touhusta epätoivon tunteiden lisäksi jotain sairasta tyydytystä. Aiemmin olen tehnyt Kirjekaverimiehen työpaikalla muita ärsyttävän turhauttavia pikkuhommia, mutta tämä on isompi kokonaisuus. Saapa nähdä löytyykö minusta sitkeyttä viemään sen oikeasti loppuun, vai meneekö kertakaikkisesti käpy ennen sen valmistumista. Minulla ei ole mitään oikeaa velvollisuutta sitä loppuun saattaa, joten on ihan ok myös keksiä jotain parempaa tekemistä ja jättää projekti jollekin, joka niiden kanssa pärjää paremmin. Niinkuin vaikka ihan kelle tahansa muulle. Toisaalta on aina jotenkin erikoisen hienoa saada jotain loppuun tehtyä juuri siellä, koska työn luonne on niin riemastuttavassa ristiriidassa omani kanssa.

Mainittakoon myös, että saan mistä tahansa pyörimisestä siellä ihan älyttömästi tyttöystäväpisteitä. Jokin Kirjekaverimiehen sielussa ilmiselvästi kehrää, kun pyörin hänen työpaikallaan ihan missä tahansa asioissa, vaikka sitten vain syömässä keksejä ja olemassa iloinen.

Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

Ihana minä! Tai eipä sittenkään.

On tämä ruuhkavuosielämä kertakaikkiaan ihmeellistä, että miten se voi tuntua niin raskaalta, vaikka kaikki on tosi hyvin. Elämä vaan on niin kovin täyttä kaikin puolin. Meillä ei ole perheessä mitään ihmeempää, ihan terveitä kaikki ollaan ja kaikilla menee ihan kivasti töissänsä ja missä nyt kaikki päivänsä notkuvatkin. Silti päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat yksiä hujauksia ja ”mitään” ei ehdi tehdä.

Välillä skarppaamme siten, että pesemme pyykkikorit tyhjiksi, teemme isot ruokaostokset ja valmistamme ruokaa valmiiksi monen päivän tarpeisiin. Siinähän on sitten seuraaville päiville jäätävä ihan hirveästi aikaa, kun ei tarvitse niitäkään vähään aikaan hoitaa? Eipä muuten jää. Kummasti siinä aina tulee kuitenkin jotain, jonka seurauksena sitä illalla on ihan samanlainen aivan sippi olo, kun kaikkina muitakin iltoina. Sellainen olo, ettei millään jaksaisi pestä hampaita mistään vaativammasta toimenpiteestä puhumattakaan. Vaativalla toimenpiteellä tarkoitan esimerkiksi ihokarvojen sokerointia ja muuta vartalonhoitoa.

Välillä otan niissäkin spurtin ja hoidan kaiken kerralla. Joskus jaksan rasvailla itseäni ihan useammankin illan putkeen, mutta sitten kun se jää, niin sitten se jää. Silloin käy niinkuin tänään joogassa, että ällöttyy omista korppujaloistaan ja vetää kiukulla läpi joogan miettien ihan muita asioita kuin Ujjayi-hengitystä. Nimittäin sitä, että mikä helvetti minua oikein vaivaa, etten saa pidettyä itseäni edes suhtkohtviehättävässä kuosissa sitten millään. Olen ollut tällä viikolla paljon vapaalla töistä ja aivan jopa panostanutkin ulkonäköön hiusten ja kasvojenhoidon osalta, mutta samalla toinen pää eli kaikki polvestä alaspäin, on ihan rappiolla. Miten paljon sellaiset aina viehättävänoloiset naisihmiset oikein käyttävät aikaa kauneusrutiineihin? Ja mitä he jättävät tekemättä pitääksen tasoa yllä

Viimeisen kahden vuoden aikana erilaiseen kauneudenhoitoon (voiko käyttää sanaa kauneudenhoito, jos kyseessä on enemmänkin siedettävyyden rajalla horjahtelu?) aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja silti siinä onnistuminen on heikompaa kuin ikinä. Pitääkseni itseni sellaisena, että itse pidän itsestäni, oman ulkonäon (fyysinen kunto mukaanlukien) hoitamiseen pitäisi varata päivässä useampia tunteja ja sen lisäksi aika merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Tämä tuntuu eriskummalliselta, koska en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen ja vaatimustaso ei missään nimessä ole millään naistenlehtitasolla. Ei siis ole niinkään intresseissä, että alkaisin yhtäkkiä näyttää fotoshopatulta kaksikymppiseltä tai yhdeltäkään Kardashianilta, vaan nimenomaan mukiinmenevältä versiolta ihan omasta ikäluokastani, jota näkee ihan oikeassa elämässä. Mutta kun se ei nyt vaan onnistu minulta millään.

Olenkin nyt tietyllä tavalla luovuttanut ja alkanut elää sellaista sitten kun-elämää. Sitten kun olen eläkkeellä, nimittäin. Vähän olisi vielä matkaa siihen. Nelisenkymmentä vuotta enää ja ehkä minullakin on sitten sileät jalkapohjat ja varpaankynsissä lakkaa ja silloin näytän varmaan ihan mukiinmenevältä 72-vuotiaalta naiselta. Toivossa on hyvä elää.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Sairaslomaa sairasloman päälle

Meillä on oltu viimeisen puolen vuoden aikana kipeänä vähän saatanasti. Kukin vuorollaan ja välillä useampi samalla kertaa. Ollessani pidemmällä sairaslomalla toipumassa leikkauksesta, sain vielä sen päälle mahtaudin. Ihan vaan inasen ärsyttävää sen jälkeen, kun olin juuri viettänyt useamman päivän hyvin hiljakseen hoivaten pienempää matatautipotilasta. Koska Kirjekaverimies ei nykyään missaa mitään tautia, joka on mahdollista saada, niin toki hän sitten alkoi samantien ripuloida kun olin saanut itseni taas järjestykseen. Mahatautisettien jälkeen kävimme melkein viikon töissä ja sitten oli vuorossa yhteinen kesälomaviikkomme ja matka. Kirjekaverimies aloitti kuumeilun jo hyvissä ajoin pari päivää ennen matkalle lähtöä ja kuumeili ja yski koko reissun ajan. Jee. Hyvin hän silti jaksoi tutustua paikkoihin, mutta kyllähän pieni kuume ja vuorottainen hikoilu ja palelu vie vähän terää kivoilta jutuilta. Niinkuin vaikka seksiltä.

Koska meillä ei olla puoleen vuoteen tervettä päivää nähty (no, ehkä jokunen) ja on jonkun kerran tullut antauduttua lihallisiin iloihin kipeyksistä huolimatta. Empiirisen tutkimuksen mukaan seksin näkökulmasta siedettävin tauti on mahtauti, joka vastaavasti kaikista muista kuviteltavissa olevista näkokulmista on täysin sietämätön. Seksimielessä se on yllättäin se, joka vituttaa vähiten. Sehän menee tunnetusti aaltoina, jolloin toisinaan on niin huono olo, että ei mitää järkeä (eikä todellakaan tarvitse miettiä, että haluttaako vai ei) ja niiden aaltojen välillä sitten ollaan muuten vaan paskana ja levätään. Mahatautisena ei kertakaikkisesti voi mennä töihin ja kukaan muukaan ei halua sattuneesta syystä olla missään tekemisissä. Jää siis hyvää aikaa seksille, kun joka tapauksessa on eristettävä itsensä kaikesta normaalielämästä eikä kuitenkaan jaksa tehdä mitään oikeasti järjellistäkään hommaa.

Leikkaushaavan varomisseksi oli omalta kohdaltani toisaalta ihan jees ja kyllästyminen tylsiin päiviin oikeastaan lisäsi tarvetta hoitaa turhautumista seksillä heti jos sellaiseen tuli mahdollisuus. Leikkaushaava tosin sattui olemaan sellaisella alueella, mistä olisi voinut olla jotain iloakin, aiheutti se vähän miettimistä ja varomista sekä ennen kaikkea esteettistä haittaa.

Ja sitten jää vielä se ***tanan flunssaseksi. Jos jommalla kummalla tai toisella on kuumetta, se ei oikeastaan haittaa yhtään, vaikka kuume olisi korkeakin. Sitten on vielä kaikki hiton räkätautien kirjo… Nuha on jo ärsyttävä ja rajoittava, mutta sen voi vielä jotenkin hyväksyä, koska ”onhan tässä näitä muitakin eritteitä”.  Pahimmista pahin turn off on kuitenkin yskä. Niin hyvää virettä ei ole olemassakaan, ettei sitä latistaisi se, että toinen käy yskimään kesken seksin. Tai kesken yhtään mikään. Alkaa välittömästi kaduttaa, että on ikipäivänä sellaiseen hommaan sekaantunut. Tai keneenkään ihmiseen, jolle voi tulla flunssa. Mieleen alkaa tulla välittömästi katkeria ajatuksia ja vannoo itselleen, että ”ei ikinä, ei ikinä enää”. Sitten kuitenkin yrittään jotenkin koota itsensä, että saisi homman edes jollain tasolla vietyä loppuun ja alkaa ajattelemaan, että riittääköhän sitä makaroonilaatikkoa vielä yhdelle vai kahdelle päivälle toivoen, että toinenkin kyllästyisi mahdollisimman nopeasti. Mitään vinkkejä miten saisi tyylikkäästi katkaistua koko prosessin kuin seinään, että saisi jätettyä välistä tuon makaroonilaatikkovaiheen edes?

Että näin hohdokasta täällä. Mites siellä?

Tarkemmin ajateltuani saatan sittenkin lopettaa koko lajin.