Pipo-gate

Lapsellani on ongelma. Pipo on väärän värinen. Hän on nyt useampaan kertaan ohimennen maininnut, että tälle pitäisi nyt akuutisti tehdä jotain. Olen sivuuttanut asian moneen kertaan jo sanomalla, että en nyt ole ihan varma tarvitseeko meidän lähteä pipokaupoille. Pärjäähän tuollakin.

Nyt tuli kuitenkin tiukka puhuttelu ja havainnollistettu esitys miksi vanha pipo ei käy.

”Äiti, katso nyt miten tää mun asu menee pilalle! Tää ei vaan sovi tähän kokonaisuuteen. Mä haluan, että mulla on laadukkaat vaatteet, jotka näyttää hyvältä yhdessä.”

Epäonninen pipon pilaama asukokonaisuus

Tämän lisäksi hän halusi näyttää miten hyvin tai huonosti mikäkin sopii yhteen tämän piponturjakkeen kanssa.

Takin kanssa pipo sopii käyttäjänsä mukaan yhteen:

”Ihan ok, ei mene tässä niin pahasti pieleen.”

 

Pipo yhdistettynä eniten (vai pelkästään?) käytettyyn T-paitaan:

”No nää itseasiassa sopii yhteen. Mutta kyllä tän kanssa sopis myös puhdas valkoinen tai musta.”

Pipo yhdistettynä huppariin:

”Tää on just se ongelma. Nää on ihan hirveät yhdistettynä. Tän takia must just tuntuu, että mun asussa ei ole mitään järkeä. Mut ihan pahinta on se, että nää kaikki on yhdessä mun päällä.”

Lapsiraukallani on ihan nyt siis paha ongelma, kun joutuu tällaisen setin kanssa kulkemaan ympäri kyliä. Kyllä on nyt on varmaan uusi pipo ostettava.

Loppukaneetiksi tuli vielä tämä:

”Yks lisä- huono puoli tässä on vielä tää, että tää on mennyt tolleen epäsiististi rikki tosta päältä. Kyllä mä nyt olen sitä mieltä, että voidaan hankkia mulle uusi pipo.”

Olen jotenkin kovasti iloinen tästä tavasta, jolla asia minulle tuodaan. Asiaa on mietitty ja punnittu jo jonkin aikaa ja sille on olemassa oikeat perusteet, vaikka kyse on käsittääkseni alle parinkympin ostoksesta. Pipo on ollut ainoana pipona aktiivikäytössä kaksi tai kolme vuotta. Pipo ei ole hukkunut tai ”hukkunut” uuden pipon saamiseksi, vaan asia hoidetaan asiallisesti ja rehellisen ryhdikkäästi.

Olen koko lasteni elämän ajan opetellut ja opettanut lykkäämään hankintoja niin kauan, kuin se on mahdollista ja sitten hankintatilanteessa tekemään harkittuja ja hyviä ratkaisuja, vaikka se sillä hetkellä maksaisikin vähän enemmän. Meillä on aika vähän turhia tavaroita ja vaatteita, koska spontaanisti ei osteta juuri mitään. Toisaalta meillä on aika vähän ihan tarpeellisiakin vaatteita, koska yritän pärjätä niin vähillä kuin mahdollista. Aika moni tarve ja halu menee ohi, kun odottaa riittävän kauan. Ja silti talomme on täynnä kuin Turusen pyssy.

Käyn niin kaupoissa vain pakollisilla asioilla, joten houkutuksiltä on helppo välttyä. Silloin kun joskus käyn, muistan kaiken olevan tavallaan saatavilla ja hetken tekee mieli olla kuin muutkin. Niin kävi nyt viikonloppuna, kun kävimme ostoskeskuksessa; tuli vähän paha mieli siitä, että niin monilla muilla on sitä ja tätä ja minulla aina samat vaatteet ja aina samat lakanat…

Aikuisena tämä on kuitenkin helppo sietää valinnan ollessa omani. Tiedän, että tuolla valinnalla lunastan itselleni ja perheelleni vuositasolla aika paljon vapaa-aikaa vähempien työtuntien muodossa. Ja ”saanhan” minä välillä ostaa yhtä ja toista ekstraa; matkoja, ravintolaillallisia ja kahvikupposia kaupungilla. Sain jopa keväällä ostaa trampoliinin.

Lapsille asian luulisi olevan vaikeampi, mutta toisaalta he ovat eläneet asian kanssa aina. Aina on käytännössä kaikilla kavereilla ollut paljon enemmän leluja, pelikonsoleita, itse valittuja vaatteita ja jos mitä rekvisiittaa. Silloin tällöin tulee kysymyksiä ja kommentteja, mutta asiaa on käsitelty jo niin moneen kertaan, että vastaukset alkavat olla jo lapsillekin tuttuja. Samoin toimintatavat miten kannattaa toimia silloin kun ihan oikein kovasti jotain toivoo.

Joskus he itse luovat minuun paljon puhuvia katseita, kun toisten perheiden lapset pyytävät, vaativat ja monesti myös saavat turhia, huonolaatuisia, tarpeettomia ja ylipäätään paljon asioita. Ei ole ihan tavatonta sekään, että he ottavat puheeksi jonkun tilanteen jälkeenpäin melkein ihmeissään siitä, että eikö kaikilla olekaan sama kuin meillä näissä pyytämis- ja haluamisasioissa. Äiti, näitkö miten XXXX heti vinkui lisää vaikka oli jo saanut paljon kaikkea?

Kyllä minunkin lapsillani on tavaroita, tottakai, mutta aika maltillisesti jo senkin takia, että olen melko varmasti pohjoisen pallonpuoliskon laiskin tavaroiden järjestelijä. Se jo yksin asettaa aika tiukat rajat sille montako tarviketta huusholliin voi ja kannattaa päästää sisään.

Raha on kuitenkin sitäkin tärkeämpi motivoija ja samoin ympäristökysymykset; Mille kaikelle on realistista löytyä jatkokäyttäjä ja mitä järkeä on ostaa, jos käyttö jää hyvin vähäiseksi syystä tai toisesta?

Nyt on varmaan kuitenkin syytä hankkia yksi valkoinen tai musta pipo.

Ihan kohtuullinen toivehan se lopulta on.

Liisa ihmemaassa- baletti

Kävimme eilen lapsoseni kanssa baletissa Kansallisoopperassa. Hän on hyvin pitkälti kulttuuri-ihminen ja on kysellyt teatteriretken perään jo jonkin aikaan. Varasin ihan spontaanisti meille kahdelle liput balettiin vasta edellisenä päivänä. Intouduin oikein, ja varasin meille jopa väliäikatarjoilut valmiiksi, mitä en ole tehnyt ikinä aiemmin. Muistan joskus nuorena ajatelleeni, että sellaiset ylellisyydet ovat vain ”rikkaille ja hienoille”, johon ryhmään minä en kuulu. Edelleen en kuulu, mutta nyt aikuisempana olen oppinut, että voin ostaa haluamani palvelun sen perusteella onko minulla varaa ja halua siihen huomioimatta sitä, onko paikalla mahdollisesti hienompia tai rikkaampia ihmisiä. Joitain saattoi olla 😀

Lapseni ei ole aiemmin ollut baletissa, joten hänellä ei ollut tähän liittyviä ennakko-käsityksiä ollenkaan. Iloinen ja yllättynyt hän kuitenkin oli, kun väliajan alkaessa kerroin, että pitäisi etsiä pöytänumero 606. Juhlantuntua toi limppari; sitä hän ei ole kertaakaan aiemmin saanut  luvallani.

Nyt tulikin pääasia eli eväät käsiteltyä. Miten meni itse baletti?

Rakennus jo itsessään oli lapseni mielestä hieno:

”Ooo, äiti! Täällä on kans taidetta!”

Baletti oli kaunis ja viihdyttävä! Tanssijoita oli aivan hirveän suuri määrä kaikenkaikkiaan ja sen käsitin  vasta kun he tulivat lopuksi kumartamaan. Tanssijoiden joukossa oli myös lapsia (ei suhteellisesti liikaa), mikä oli kiva yksityiskohta. Puvut olivat näyttäviä ja toisinaan lavalla tapahtui kerralla kaikenlaista monessa eri kohdassa. Se antaa varmasti eri katsojille tosi erilaisen elämyksen riippuen siitä mitä tilannetta oma katse on kiintynyt seuraamaan. Osa lavasteista oli tosi näyttäviä ja osa vähän sellaisia ”lasten lavasteita”, kuten lavan poikki lipuva pieni vene.

Itse pidin eniten näistä kohdista, joissa lavalla oli paljon väkeä ja meininkiä. Sellaiset kohdassa missä Liisa oli yksinään pitkiä aikoja enemmän tai vähemmän tyhjällä lavalla, tuntuivat vähän pitkästyttäviltä muihin verrattuna.

Luin lapselle pikaisesti juonen kulun oopperan sivuilta ja se auttoi lasta seuraamaan esitystä. Tarina ei ole meille ennestään tuttu, joten oli hyvä, että hahmoille oli vähän nimiä ja jokin käsitys siitä mitä on tapahtumassa. Juoni muuten siellä sivustoilla on kerrottu hyvin taiteellisella, mahdollisesti oikeiden kulttuuri-ihmisten, tavalla. Tälle kulttuuri-ihmisten tasolle minulla on vielä hetken matkaa!

Meillä oli paikat sieltä edullisimmasta päästä ja siitäkin viimeiset saatavilla olevat, mutta näkyvyydessä ei ollut yhtään mitään valitettavaa! Ammattiliittoni maksoi minun viidenkympin lippuni kokonaan, joten sen puolesta ilta oli ”pelkkää säästöä”.  

Kuva Kansallisoopperan sivuilta

Lopputulemana voi sanoa kuten lähes aina silloin, kun tulee jonnekin lähdettyä:

Pitäis käydä useammin!

Vaikuttava porkkanasato hyvässä käytössä

Nyt kun meillä on oma piha, oli tietenkin touhukkaasti perustettava pari viljelylaatikkoa lasten projekteiksi. Kylvöt meinasivat jäädä aika viime tippaan, perustaminenkaan ei mennyt ihan putkeen, koska paksun multakerroksen läpi onnistui puskemaan lähinnä rikkaruohomaisia saniaisia, jotka näyttävät meillä valtaavan koko pihan, jos niille antaa mahdollisuuden.

No mutta lopputulos on tärkein. Porkkanasatomme on runsaslukuinen. Kuulostaa hyvältä, mutta näyttää tältä:

Nämä ovat siis ne isot porkkanat. Eipä sitten ole pahemmin harvennettu. Eikä kasteltu. Onhan tässä vielä syksyä jäljellä, mutta luulenpa ettei meidän porkkanasadolla nyt kovasti perhettä ruokita.

Halusin kuitenkin fiilistelymielessä tehdä yhden ruuan omista porkkanoista ennen kuin tulee routa, loska ja mitä lie porkkanarutto. Pikkuiset porkkanan naatithan ovat maultaan aivan vertaansa vailla. Pakkasesta löytyi jokin aika sitten heräteostoksena Lidlistä ostettuja perunavohveleita ja joskus vuosikymmenen alkupuolella sinne haudattuja keitettyjä beluga-linssejä. Myös pussi Oumphia löytyi.

 

Näistä aineista valmistin sitten kaikkien lapsiperheiden suosikkiannoksen: perunavohvelit, linssi-sipulimuhennoksen, Oumpia ja voissa paistetut porkkanan naatit. Suosittelen aikuisille, mutta useimmat lapset meillä vähän reklamoivat kuka mistäkin tässä annoksessa, joka on epätavallista. Yleensä vähintään kaksi neljästä lapsesta tykkää ruuasta kuin ruuasta.

I like ❤

Mitä tein 33-vuotiaana

Olen ollut vähän apealla mielellä tässä synttäreiden tiimoilta. Kun mittariin tulee vuosi lisää, tulee aina verranneeksi itseään siihen haavekuvaan, mitä on itsestään luonut. Helposti tulee lähdettyä siihen ”Minä en koskaan…” ”Vieläkään en…” ”Miten voi olla mahdollista, että…” ”Me ei ikinä…”-juttuun.

Aika paljon on jäänyt toteutumatta siitä, mitä minun piti olla 34-vuotiaana. Ajattelin, että minusta tulisi jotain enemmän.

Onneksi en saa kauaakaan olla ajatusteni kanssa rauhassa velloa. Mieheni kyllä huomaa heti, että jotain on ja tulee kyselemään olenko pahalla päällä, väsynyt vai nälkäinen. Sanoin kaikkeen en, mutta ”jotain sä kyllä olet”. Kerroin mitä olen ja teimme sitten listan mitä tein 33-vuotiaana (ja hän 37-vuotiaana).

Järjestin perheelle vegaaniteemaviikon ja lempiruokaviikon.

Reissasin Seinäjoella, Tallinnassa, Balilla, Tampereella, Islannissa ja Pariisissa.

Muutin kaksi kertaa. Ostin talon. Etsin vuokralaisen yhteen asuntoon.

Remontoin. Maalasin, hioin, kannoin, kiipesin, villoitin, valitsin tapetteja, parketin, jääkaapin, tiskikoneen, tein vähillä tiedoilla tiesmitä remonttiratkaisuja ja toivoin parasta. Maksoin palkkoja, kommentoin sähkötöitä ja etsin sellaista jätkää, joka ehtii listoittamaan just nyt heti kaiken. 

Nukuin yhden yön autossa upeassa kesäyössä ja yhden yön mieheni perheen pikkuruisessa saaristomökissä.

Soitin viisi kertaa löytytavaratoimistoon ja kysyin samoja avaimia ja fillareita.

Otin selfien karitsan kanssa.

Sienestin. Poimin ja hillosin omenoita ämpärikaupalla. Pakastin herukoita.

Nautin lukuisia onnistuneita ravintolaillallisia ystävien tai miehen kanssa. Kärsin joistain ei niin onnistuneista.

Leikkasin marjapensaita ja puita. Haravoin. Kitkin. Leikkasin ruohoa.

Vierailin paloasemalla privaatisti ja tutustuin ambulanssin välineistöön.

Järjestin neljät kaverisynttärit ja kahdet sukulaissynttärit lapsille.

Kävin kaatopaikalla kymmenisen kertaa.

Ramppasin asuntonäytöissä ja annoin useita ostotarjouksia.

Kompostoin.

Sairastin hullun vatsataudin ja tavallisen flunssan.

Leivoin valtavasti pullaa eri tilaisuuksiin ihan leipomisen ilosta.

Kävin ensimmäisen kerran festareilla, katsomassa hevospooloa, suppaamassa ja valitsemassa hääpuvun (ystävälle).  Hyppäsin ensimmäisen kerran kiveltä veteen.

Snorklasin lämpimässä ja sinisessä valtameressä, jossa näin hain ja jättiläisrauskuja. Muutamaa kuukautta myöhemmin kokeilin kuivapukua snorklatessani jääkylmässä vedessä pisteessä, jossa kohtaavat Pohjois-Amerikan ja Euroopan mannerlaatat.

Maalasin terassin kaiteet melkein valmiiksi ja maalautin yhden julkisivun talosta.

Kävin lettikurssilla pikkupään kanssa.

Muutin virallisesti yhteen ihmisen kanssa, jolla on menneisyys ja molemmilla tavaroita.

Kävin yöuinneilla kahdestaan miehen kanssa ja tosi tosi monta kertaa päiväuinneilla lasten kanssa.

Suunnittelin ja toteutin perhekuvauksen koko perheelle.

Hankin grillin, trampoliinin ja kevytuntuvatakin.

Järjestin illanistujaisia, puutarhakestejä ja kahvitteluita.

Katsoin kuunpimennystä.

Vietin ystävän läksiäisiä, kun hän lähti maailmanympärimatkalle.

Vein lapset Ikeaan, Luonnonhistorialliseen museoon,  Tallinnaan, Kiasmaan, Tykkimäelle, Loviisaan ja Heurekaan.

Aloin virallisesti äitipuoleksi kahdelle pikkuihmiselle.

Ostin grillin, kevytuntuvatakin ja trampoliinin.

Selitin ruotsiksi miten tehdään churrotaikina, miksi aikuinen juo Cokista vaikkei se ole terveellistä, miksi karkaaminen ei ole kovin hyvä juttu, mitä on ja ei ole turvallista laittaa mikroon, millaisia vastuualueita kuuluu elämässä minkäkin ikäiselle ihmiselle ja miksi on tärkeää kertoa omista tunteistaan aikuiselle eikä jäädä niiden kanssa yksin.

Latasin kännykkään Fortniten.

Aika paljon verbejä ja listaa kun katsoo, niin siitä tulee jo vähän iloisemmalle mielelle. Ei mennyt hukkaan tämäkään vuosi. Sitä varmaan moni muukin eniten pelkää; että aika vaan menee ohi eikä sitä käytä oikein. Ettei kehity ja mene eteenpäin.

Listallani ei ole kovin erikoisia asioita montaakaan, mutta toisaalta kuitenkin paljon muutakin kuin kammoamaani perusarkea. Sitäkin on vuoteeni kuulunut kuten meillä kaikilla, jotka ruuhkavuosia viettävät; hernekeittokattiloita, töitä, haleja, hyviä keskusteluita, ruutuaikoja, kauppalistoja, exien kanssa kinaamista, märkiä ulkovaatteita, puhtaan pyykin kasoja ja läksyjä ilta toisensa jälkeen.

Listaa katsoessa alkaa paremmin ymmärtää, että ihan onnistunut vuosihan tämä oli monella tavalla ja isoja asioita on tapahtunut kaikkien niiden pikkuisten lisäksi. 34-vuotiaana voisi vaikka vähemmankin riittää. Vuoden päästä tietää miten kävi!

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Uusperhesunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.

”Me ei ikinä tehdä niitä, mitä mä haluisin.”

Näin sanoi ihana viisivuotiaani. Kuvittelin, että olemme paljonkin tehneet sellaista mitä hän haluaa, mutta sitten taas toisaalta hänen halunsa kyllä jäävät vähän taka-alalle perheessämme.

Siispä; Mitä se sitten on, mitä haluaisit, muruseni?

Muuttaa Espanjaan.

Niin, se on ihan totta, että sitä ei ollakaan nyt tehty. Tunsin piston sydämessäni. Jos lapsella näin harvoin on palavia haluja, niin pitäisikö niitä edes välillä toteuttaa?

Olen miettinyt asiaa tässä muutaman kuukauden ja se alkaa koko ajan tuntua paremmalta idealta. Olisi kaukana räntäsateesta, loskasta, kurahousuista ja mikä tärkeintä; exästä!

Huono puoli on, että samalla olisi vähän turhan kaukana myös Kirjekaverimiehestä ja työpaikasta. Pieni aukko suunnitelmassa siis. Mietin kovasti ratkaisuja tähän. Etäsuhde ei tässä suhteen vaiheessa nappaa yhtään ja työpaikkaakaan en taida saada mukaani.

Olen jotenkin täysin kyllästynyt melkein kaikkiin säihin. Kirjekaverimieskin sanoi tuossa yhtenä päivänä, että ”sä olet kyllä tosi katkera säästä”. Kuulostaa ihan hullulta, että voi olla katkera säästä, mutta sitä olen kieltämättä ollut. Aina sataa räntää, paitsi se yksi aurinkoinen talvipäivä, joka tänä vuonna osui viime sunnuntaille ja ne pari kivaa alkusyksyn päivää.

Sääangsti johtuu varmaan osittain siitä, että olen alkanut aiempaa paremmin viihtyä ulkona ja olen alkanut luoda sen ympärille kaikenlaisia odotuksia. Kuten vaikka että talvella olisi edes välillä talvinen sää. Tänä aamun heräsin älyttömään lumiauran jyskeeseen, joka jatkui jatkumistaan ja ajattelin, että upeaa; siellä on varmaan nyt kivasti lunta. Kun kävelin töihin huomasin sitä olevan noin 1,3cm ja mietin että mitä hittoa se lumiaura siinä pienellä kadunpätkällämme jyysti toista tuntia. Iltapäivällä 1,3-senttinen lumipeite oli tietysti jo kadonnut ja tilalla oli tuttu, läpitunkeva, loska.

Joo, ei ole mitään niin järjetöntä kuin valittaa Suomen säästä muille suomalaisille, mutta teen sen silti. Mitä tässä muutakaan voi? Paitsi ottaa viisivuotiaan vinkistä koppi ja mennä muualle valittamaan vaihteeksi kuumuudesta ja kuivuudesta.

Mene ja tiedä.

Ei lastentauteja, vaan naistenvaivoja

Minusta on tainnut vihdoinkin kasvaa normaali aikuinen nainen! Kiitos lääkärien hyvinkin tiukkojen lausuntojen, olen nyt lopultakin tuntea itseinhoa, mikä naistenlehtien ja kahvipöytäkeskustelujen valossa näyttää olevan olennainen osa naisena olemista. Painan tällä hetkellä vähemmän kuin olen painanut koko aikuisiälläni ja silti en ole koskaan ole kokenut itseäni näin lihavaksi ja epäviehättäväksi. Cheers! Lopultakin!

Olihan tuo aika lapsellista vaan vuosi toisensa jälkeen tuntea itsensä ihan riittävän hyväksi sellaisenaan. Se on nelivuotiaiden hommaa.

Olen toisessakin asiassa kasvanut aikuiseksi. Olen itseinhon lisäksi saavuttanut riittämättömyyden tunteen lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Olen aina ollut vähän sellainen, että kerään ongelmia. Tai jos nyt ei ihan aina ongelmia, niin ainakin päällekkäisiä projekteja. Se ei ole aiemmin haitannut juurikaan menoa ja olen  sietänyt suhteellisen hyvin keskeneräisyyttä. Nyt kun työssäkäyvän arki on painanut päälle jo useamman kuukauden putkeen, alkaa jopa minusta löytyä näitä riittämättömyyden tunteilta, joilta olen hämmentävän hyvin välttynyt tähän asti.

Nyt olen muuttunut itseäni piiskaavaksi suorittajaihmiseksi, joka tuntee huonoa omaatuntoa jokaisesta itseeni käytetystä hetkestä. Tällä hetkellä ainut oma aika, mitä itselleni hyvällä omallatunnolla suon, on se kun pelaan töissä Hay Day:ta. Melkein kuin omaa aikaa, paitsi että ei.

Aiemmin toinen usein sallittu itsenihellimistapa on ollut herkuttelu, mutta nyt sekin on viety, joten jäljelle jää vain kananrehun valmistus, kanojen ruokinta ja munien kerääminen. Hyvä, että edes virtuaaliset kanat saavat syödä rajattomasti rehua.

Muuna aikani ajatusmaailmani on muuttunut normaaliksi töissäkäyvien äiti-ihmisten ajatusmaailmaksi. Jatkuvasti olen tilanteessa, jossa haluaisin tehdä jotain, mutta en tee, koska sen sijaan pitäisi…

…lukea lapselle kirjaa

…pestä pyykkiä

…lukea Wilma-viestit

…tehdä koulutehtäviä

…varata autolle katsastus ja öljynvaihto

…ilmoittaa päiväkotiin hoitoajat

…käydä kaupassa

…auttaa lasta koulutehtävissä

…kiukutella eksälle

Ja sitten taas toisaalta silloin, kun oikein haluaisin lähteä hoitamaan jotain asioita, niin eikös vaan jompi kumpi lapsista kehitä jonkun elämää suuremman kriisin. Sen jälkeen usein päädyn päättelyssäni siihen, että on parempi pysyä kotona ja antaa lasten levätä omien arkimenojensa päälle. Ja taas on öljyt vaihtamatta ja imuri hakematta korjauksesta. ikuinen to do-lista.

Elämä tuntuu yhdeltä isolta rajoitukselta; älä syö, koska lääkärit, älä lähde kotoa muualle kuin töihin, koska lapset, älä lue kirjaa, koska koulutehtävät ja älä sovi mitään kaverimenoja, koska työ ja perhe.

Lisäksi kaikki osa-alueet häiritsevät toisiaan. Olen töissä ja tiedän, että pitäisi olla koulussa. Olen kerrankin lähdössä jonnekin aikuisten menoon ja lapsi itkee, että miksi joutuu aina viikonloppuisin hoitoon. Olen koulussa ja mietin, että onko tämä nyt se tapa, johon kannattaa käyttä kaikki vapaa-aikansa. Ollessani lasten kanssa mietin, että nyt pitäisi varmaan urheilla, koska muuten lääkärit käyvät ihan mahdottomaksi.

Ainut, joka ei tunge mihinkään toiselle osa-alueelle, on työ. Sieltä kukaan ei ikinä koskaan milloinkaan soittele perään ja oven suljettuani ei ole mitään, mitä voin minkään työasian hyväksi tehdä. Toisaalta työpaikkakin osaa sillä lailla sotkea asioita, että vuorojen ajankohdat voivat sotkea elämän kaikki muut osa-alueet ihan totaalisti, josta minun kuuluu myös asiaankuuluvasti kantaa huonoa omaatuntoa.

Kuulostaa kivalta? No entäs tutulta?

 

 

 

 

Onneksi ne eivät tiedä, millaista tämän kuuluisi olla

 

 

Kirjekaverimies on viettänyt tämän viikonlopun lasten ja omenasoseen parissa. Minä töissä, baarissa, töissä, juhlissa ja kohta taas töissä. Juhlissa olimme itseasiassa eilen sellaisella kokoonpanolla kuin minä, Kirjekaverimies, hänen toinen lapsensa ja Herra Ex. Illalla Kirjekaveri kyseli tuntuiko minusta oudolta, että paikalla olivat lasteni molemmat vanhemmat, mutta ei lapsia (ovat matkoilla). Ei tuntunut. En edes huomannut, että siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Menihän se noinkin, että lapsipuoli istui Kirjekaverin ja Herra Exän välissä ja molemmat vuorotellen antoivat hänelle herkkupaloja mussutettavaksi.

Eilen illalla minäkin vähän onnistuin omenasosetalkoisiin ja ajattelin keittää samalla Kirjekaverin lapsille pienen omenakiisselin aamupuuron kanssa. Väsyneenä tein niin hölmösti, että suurustin mehun ensin ja lisäsin sitten vasta omenanpalat. Lopputulos oli ihan laitosruokaa. Pahoittelin tätä Kirjekaverimiehelle ja sanoin, että en sitten yhtään pahastu, jos tämä jää syömättä. Aamulla kun vihdoin tulin makkarista ihmisten ilmoille, oli melkein koko kiisseli jo kadonnut pikkuisiin suihin. Lapset eivät tienneet millaista sen olisi kuulunut olla ja tuo taso nyt sitten heille riitti.

Sama pätee toivottavasti tätä äitipuoli/isän tyttöystävä-hommaan. En ole oikein tyytyväinen tähän tasoon, mitä minulla on annettavaa, mutta en jaksa enkä pysty nyt parempaankaan. Omien lasten kanssa olen ihan läsnä suuren osan ajasta, mutta Kirjekaverin lasten kanssa siihen ei ole samanlaista velvoitetta. Siispä perustilanne on se, että heidän paikallaollessaan teen töitä säästääkseni vapaita omille lapsilleni, tulen myöhään jostain heidän jo nukkuessa, nukun pitkään ja lähden kiireen vilkkaa töihin. Sitten jos nyt sattuu olemaan päivä jolloin työpäivän lisäksi minulla ei ole muita menoja, vietän paljon aikaa koneella blogin ja koulutöiden parissa. Tai luen kirjoja. Tai olen vaan muuten passiivinen ja poissaoleva. Osallistun lapsenhoidollisiin tehtäviin vain, jos aistin Kirjekaverin olevan tosi väsähtynyt ja kotitöihin en nimeksikään. Joskus teen isosti ruokaa kaikille, keittelen kiisselin tai leivon jotain, mutta nämä ovat harvinaisuuksia.

Toimintatapani jättää mukavasti tilaa Kirjekaverille hoitaa vanhemmuuttaan haluamallaan tavalla ja jättää lapsille paljon isänsä huomiota. Kaikki kunnossa siis. Silti ylläpidän päässäni ihannetta siitä, että olisin paremmin mukana toiminnoissa ja ottaisin lapsiin enemmän kontaktia. Pitäisi olla punaposkinen ja puuhakas, eikä tällainen hämärällä tuleva ja lähtevä passiivinen kasa. Jos joku tulisi kysyneeksi lapsilta mitä teen tai millainen olen, vastaus sisältäisi melko varmasti pelkästään työtä, nukkumista ja koneellaoloa. Surkean kuuloista, mutta onko se sittenkään niin paha juttu? Ei välttämättä.

Päivän kiisseliaiheinen oivallus onkin, että samalla lailla kuin omenakiisselistä näillä lapsilla ei ole tiedossa mitään ideaalia siitä, millaisia äitipuolien kuuluisi olla. Kirjekaverimies kommentoi aiheeseen, että olen paras äitipuoli, joka heillä on koskaan ollut ja vaihtuvuutta ei toivottavasti tulla näkemään. Niinpä.  Yritän siis jatkaa paremmalla omalla tunnolla näin. Jos vaikka en satukaan muuttumaan punaposkiseksi puuhailijaksi. Omenakiisseli sen sijaan saa luvan olla ensi kerralla parempaa.