Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

Työvoitto

Olen ollut eilisen vähän niinkuin kotiarestissa toipilaan lapsen takia  ja ehtinyt tehdä yhtä ja toista, kun Kirjeakaverimieskään ei ole ollut ”häiritsemässä”. Sen lisäksi, että ole pessyt meidän kaikki pyykit viimeisen kahden viikon ajalta (Voi tuota ekaluokkalaisen epäuskoa; Äiti oletko sä pessyt täältä ihan kaiken-kaiken?!”), olen tilannut itselleni farkut rikkimenneiden ainokaisteni tilalle, katsellut asuntoja, ostanut rahastoa, selittänyt lapselle homon ja lesbon eron ja leiponut pipareita, olen pitkästä aikaa ollut yhteydessä joihinkin ystäviin, joihin yhteydenpito on jäänyt vähän arjen hampaisiin puolin ja toisin.

Onpas hyvä, että Kirjekaverimies on välillä kiireinen ;D

Niin, siis niihin ystäväviin. Tai eniten nyt yhteen, joka kertoi heti, että ei ole miesasioissa saanut mitään aikaan, vaikken kysynytkään. Olen lakannut kysymystä jo kauan sitten, koska on kivempi antaa hänen kertoa niitä kuulumisiä, joita hän valitsee kertoa. Ei ole välttämättä kiva aina kerrata, että jossain samassa asiassa ei ole tapahtunut mitään hyvää kehitystä.

Olen tällä hetkellä kuitenkin itse niin ihastuksissani, että sitä en malta olla hehkuttamatta kaikille, jotka tippaakaan jaksavat kuunnella. Jollekin se voi tuntua suolalta haavoihin, vaikka en sitä toivo. Minulla on ollut niin tyhjiä suhteita aiemmin ja kaikki sen tietävät, että pidätän oikeuden olla himmailematta nyt yhtään hehkutuksessa. Siltä ei nyt välty kukaan niin kauan kuin bling-blingiä suhteessa riittää.

Eilisen meseilyn tiimellyksessä tajusin, että oikeastaan minusta itsestänikin tuntuu, että olen ”ansainnut” olla onnellinen nyt. Moni on minulle niin sanonut viitaten jonkin verran aiempiin diipa-daapa-suhteisiin ja eniten pitkään avioliittoon Herra Exän kanssa. En näe asiaa niin, että olisin niinkään kurjalla avioliitolla ansainnut onnea jatkossa, vaan sillä, kuinka paljon olen nähnyt vaivaa etsiäkseni sopivaa miestä sen jälkeen.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olen puuhastellut ihan järjettömästi asian parissa. Olen karsinut, etsinyt, karsinut ja vielä lisää karsinut. Tehnyt töitä sen eteen, että löytäisin jotain, mitä haluaisinkin löytää. Eihän se varsinaisesti ihan ensimmäisellä Tinderin avaamisella tullut tämä yhteys Kirjekaverimieheen ja sittenkin, kun olimme jo pari Tinderissä, oli vielä pitkä matka siihen, että meistä tuli pari elämässä. Välillämme kulki viime vuoden heinäkuun ja joulukuun välillä pelkästään messengerissä yli 25 000 viestiä. Samaan aikaan olen intensiivisesti etsinyt myös töitä ja molempien etsintöjen suhteen olisi ilman muuta pitänyt olla jonkinlainen tukkimiehen kirjanpito niistä työpaikkahakemuksista ja miehistä, niistä joista ei  seurannut mitään hyvää. Määrät olisivat varmasti yllätys myös itselleni.

Minulla oli tapana pitää Tinderissä noin sata matchia koko ajan listalla. Jos joku aloitti keskustelun, vastasin aina. Avasin itse keskusteluja tosi aktiivisesti ja jatkoin aina kunnes karsinnan aihetta löytyi, jonka jälkeen mies meni poistoon, jos ei ollut jo poistanut minua. Uskon käyneeni Tinderissä aivan minimissään  500 jonkintasoista ”keskustelua”. Lisäksi oikeissa deittiprofiileissa oli niissäkin tiuhaan käynnissä kaikenlaista. Varmasti yli sata tyyppiä, todennäkoisesti lähempänä kahta sataa ja hyvin voi olla paljon ylikin. Ja oikeassakin elämässä olen varmaan tietoisesti ja tiedostamatta swipannut oikealle ja vasemmalle kaiken aikaa.

Toisin sanoen olisi suoranainen ihme, jos ei olisi missään vaiheessa mitää kivaa löytynyt tuolla urakoinnin määrällä! Ja samalla toisin päin, että jos suhtautuu sinkkuuteen samalla systeemillä kuin minä liikakiloihin, se ei varsinaisesti lisää onnistumisen todennäköisyyttä. Olisi hirveän kiva, jos ne katoaisivat itsestään, mutta enpä näytä asialle yhtään mitään tekevän. Tosin rakkausasioissa on  harmillisesti olemassa mahdollisuus, että mikään määrä työtä ei tuo toivottua tulosta, joka on vähän helvetin epäreilua. Toisaalta kaikkien sinkkuelämän sohvalle jääjien onneksi olemassa sekin mahdollisuus, että romanttisten komedioiden tapaan asiat tapahtuvat itsestään, vaikkei asiaan keskittyisikään, ja sitten vaan ja happily ever after.

Onneksi niin oikeasti voi käydä, ja käykin. Joka päivä jollekin.

Valittaisko meidät pariksi?

Katsoimme eilen VIHDOINKIN Ensitreffit alttarilla-avausjakson. Ihan lemppariohjelmani. Suosittelen erittäin lämpimästi pariskunnille katsottavaksi yhdessä, koska siinähän oli ainakin viime kausilla ja näytti olevan nytkin aina välillä sellainen ”teoriaosuus”, josta saa sitten hauskasti jutunjuuren oman suhteen miettimiseen.

Ihan kiva jakso oli, ja ehdin taas tippa linssissä katsella noita hääpukujuttua. Nuo pukuhommat olen harmittavasti missannut niin vanhojen tanssien kuin häidenkin suhteen, joten hääpuvut ovat minulle jonkinlainen heikkous. Minussa kuitenkin asuu vieläkin se kuusivuotias prinsessamekkoja piirtelevä lapsi. Ohjelman morsiamille löydettiin todella kauniit ja sopivat hääpuvut!

Kuten aiemminkin, kun katson jotain ohjelmaa (nyt en olekaan puoleen vuoteen melkein katsellut, muutenhan olisin siitäkin raportoinut blogissa ;D), Kirjekaverimies katselee minun katselemistani eikä ohjelmaa. Eilen hän oikein asettui minua vastapäätä seuraamaan, että mitä mistäkin olen mieltä. Jostain syystä minua nolostuttaa itkeä tai liikuttua hänen edessään, vaikka hän siitä kovasti pitääkin. ”Jotenkin sä annat palan itsestäsi, kun liikutut noista hääpuvuista.”

Ensitreffeissä hääpukujen lisäksi minua liikutti, kun ajattelin omaa suhdettamme. Olisivatko asiantuntija valinneet meidät pariksi toisillemme? Millä perustein? Jotenkin tuntuu, että ei kukaan olisi voinut arvata, että meillä toimisi tämä näin hyvin. Olisin esimerkiksi ulkonäöllisesti valinnut ihan toisentyyppisiä miehiä. Jääkaappipakastimethan ovat tunnetusti minun miesmakuni, tai olivat. Kirjekaverimies itse totesi yksi yö, että ”niin sä silloin oisit halunnut jääkaappipakastimen, mut nyt sait tosi hyvän kylmälaukun”.

Ja sitten taas toisaalta; meidän suhdettamme edelsi puolen vuoden teoriaosuus, jossa kävimme yhdessä läpi tarpeitamme ja mieltymyksiämme varmasti enemmän kuin kolmekaan asiantuntijaa olisi osannut, emmekä silti meinanneet tajuta mitään. Silloin kun suhde muuttui fyysiseksi, niin tunsimme toisemme varmasti paremmin kuin moni jo vuosia suhteessa ollut. Meinasi nimittäin kirjekaveruus luisua vähän niinkuin syvällisyyden puolelle…

Pitkästä aikaa muistinkin, että olihan meillä yksi asiantuntija touhussa mukana ihan alusta, vaikka en asiantuntijalausuntoa silloin miksikään laskenutkaan. Kerroin hyvin alussa jo yhdelle ystävistäni, että olen törmännyt Kirjekaverimieheen Tinderissä, koska tiesin hänen toisen ystävänsä olevan Kirjekaverimiehen lapsuuskaveri. Ystäväni piti heti puolen tunnin mainospuheen siitä, kuinka Kirjekaverimies ihan todellakin-todellakin-todellakin on hyvä tyyppi (vaikkei häntä henkilökohtaisesti tuntenut).

Siitä lähtien hän tyylilleen uskollisen uteliaana on seurannut vaiheitamme herkeämättä, ollut koko ajan sitä mieltä, että tämä voisi olla hyvä juttu. Voin vain kuvitella mikä kuhina on käynyt, kun nämä kaksi ystävystä, joista toinen tuntee minut ja toinen Kirjekaverimiehen, ovat vertailleet ominaisuuksiamme ja historioitamme maalaillen meille yhteistä tulevaisuutta jo paljon ennen kuin kiinnostuimme toisistamme sen kummemmin. Terveisiä vaan sinne Ensitreffit alttareiden tuotantoon, että jos ei tämän kauden asiantuntijoilla saada hyviä pareja muodostettua, niin täältä voi kysyä etsivätiimin yhteystietoja. 

Katsoimme eilen toistakin tosi-tv-ohjelmaa! Exiä rannalla. Se oli juuri sitä sekoilua, mitä osasin odottaakin. Tatun kohdalla mietin ääneen, että mistä mä tuon Tatun tunnen? Ihan varmasti tiedän sen jostain! Kirjekaverimies lopetti hetkeksi minun katselemiseni katselemisen ja näytti minulle hetken kuluttua Tatun profiilin. Ja minähän olen ollut päiväkodissa ihastunut Tatuun. Tai en ehkä oikeasti ollut vaan osallistuin vaan massahurmokseen, kun halusin olla kuin muutkin. Silloin jopa tädit joutuivat puhumaan asiasta tyttöjen vanhemmille, kun Tatun ei annattu olla päväkodissa rauhassa. Harvoin kadun syvästi asioita, joihin olen kuusivuotiaana syyllistynyt, mutta tämä massaliikkeeseen osallistuminen näyttää ohjelman perusteella tehneen peruuttamatonta vahinkoa Tatun itsetunnolle ja omakuvalle. Ehkä hänestä olisi kasvanut ihan mukava ja normaali ihminen, jos olisi saanut eskarissa olle rauhassa tytöiltä? Tai sitten ei. Silti tunnen piston sydämessäni.

Mahtavaa, että TV on taas osa elämääni ainakin näiden kausien loppuun saakka! Tämäkin päiväkotitieto tuo varmasti huikeasti lisäarvoa blogin lukijoille. Ei kun ei. No ei se mitään; julkaisen sen silti!

Ihanaa sunnuntaita murut!Minä lähden nyt töihin 🙂

Mustasukkaisuutta vanhasta muistista

Jännä miten se mustasukkaisuus jää pesimään silloinkin, kun sille ei ole yhtään mitään käyttöä. Eihän se, että aiemmin tullut petetyksi välttämättä tarkoita, että niin käy taas. Voi toki käydä.

Olen eronnut pian kolme vuotta sitten. Sen jälkeen minua ei ole petetty tietääkseni kertaakaan. Ei olisi ollut hirveästi mahdollistakaan, koska valtaosan tästä ajasta olen ollut joko sinkku tai jonkinnäköisessä vapaassa suhteessa tai ”suhteessa”. Kirjekaverimies on ensimmäinen eronjälkeinen suhde, jossa pettäminen mitenkään päin olisi teoriassa mahdollista. Ensimmäinen, kenen kanssa minkäänlaisesta yksinoikeusdiilistä on sovittu.

Kirjekaverimies sattuukin olemaan uskollisinta mahdollista sorttia. Ei ole koskaan pettänyt ketään ja on jopa niin suoraselkäinen, että minäkään en silloin kirjekaveriaikoina ollut mahdollisuus, koska olin varattu. Siitäkin huolimatta, että olin kertonut olevassani avoimessa suhteessa ja hän oli sinkku. Ei ihan pettäjämatskua siis. Eikä etenkään nyt, kun suhde on vielä tässä alun huumassa, jossa en usko hänen edes näkevän muita.

Se ei kuitenkaan estä alitajunnan toimivan ihan omilla poluillaan. Yhtenä iltana Kirjekaverimies oli jo nukahtanut ja en itse saanut unta. Aina kun melkein sain, alkoi hänen puhelimensa tärisemään yöpäydällä. Viestejä, hirveästi viestejä. Otin puhelimen käteen ja aloin etsiä asetuksista jotain hiljennysnappia ja sitten se ajatus tuli: tässähän olisi nyt hyvä tilaisuus ratsata hänen puhelimensa kaikessa rauhassa, kun minulla on sekä rauhaa tehdä niin että alibi sen tekemiseen (=olen laittamassa sitä äänettömälle).

Onneksi järki jostain porhalsi paikalle; EI TARVITSE. Niin, eihän siellä ole mitään luvatonta ja toiseksihan minulla on täysi pääsy hänen puhelimelleen usein päiväsaikaankin, joten miksi tekisin sitä salaa keskellä yötä? Onnittelin itseäni hienosta päätelmästä, mutta en löytänyt hiljennystä värisemiseen. Herätin Kirjekaverimiehen hiljentämään luurinsa ihan itse.

Aamulla kerroin hänelle, että mitä olin melkein tehnyt yöllä. Hän oli huvittunut, imarreltu, säälivä ja ihmeissään. Noita tosiaan on mahdollista olla kaikkea kerralla. Hän ymmärsi, ja sitten toisaalta ei.

Toinen puhelinoivallus tuli kun istuskelimme vierekkäin penkillä ja hän selasi Facebookia luuristaan niin, että ruutu oli suoraan näkökentässäni nojaillessani häntä vasten. Kuten ihan aina ennen, kun niin on käynyt, tuijotin uutisvirtaa herkeämättä. Silloin siinä penkillä sain ahaa-elämyksen. EI TARVITSE. Minua ei kiinnostanut hänen uutisvirtansa pätkääkään, joten miksen vaan katsoisi johonkin toiseen suuntaan?

Kerroin taas Kirjekaverimiehelle mitä ajattelin. Hän halasi minua  tiukasti ja sanoi olevansa surullinen siitä, että minulle on historiassa kertynyt näin paljon liikaa kokemusta siitä, että selkäni takana puuhaillaan asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Tosiaan. On. Kaikkien pettäjän tunnusmerkkien esiäiti, puhelimeen takertuminen ja sen varjelu, oli avioliitossani aina läsnä. Lopussa ajoittain toisinkin päin. En muista olleen sellaista aikaa, että olisi ollut OK tehdä mitään Herra Exän kännykkään liittyvää. Siis yhtään mitään. Ja käytännössä joka kerta, kun onnistuin saamaan puhelimen käsiini ja tutkimaan edes hetken, sieltä löytyi viestejä yhdeltä jos toiseltakin kauniimman sukupuolen edustajalta. Ihan syystäkin hän haukan lailla puhelimiaan vahtikin.

Joskus viimeisinä aikoina kävi jopa niinkin, että menin padille googlaamaan jotain (ihan luvalla) ja siinä olikin avoinna sähköpostailua aiheesta salatapaaminen hänen nykyisen avovaimonsa kanssa… Ja silloin en tosiaan ollut edes etsimässä mitään sellaista, vaan tekemässä jotain omenapuuvertailua.

Saattoi hän vähän jälkeenpäin ajateltuna halutakin jäädä kiinni hämärähommistaan. Se olisi pitänyt tajuta jo aiemmin. Hirveän kiva suhde oli, eikö? Ilmankos olen vähän hukassa, kun ei yhtäkkiä enää tarvitsekaan olla joka hetki varuillaan ja tuntosarvet pystyssä. Kai tähänkin ajan kanssa tottuu, jos kerran tuohon aiempaankin.

 

Vanha heila kummittelee

Törmäsin sattumalta pari viikkoa sitten erääseen vanhaan heilaan. Siis ihan tosi kauan sitten olleeseen. Törmäys sattui erityisen hauskassa asiayhteydessä ja kerroin siitä innoissani myös Kirjekaverimiehelle. Innostuneisuus liittyi lähinnä tapaamisajankohtaan liittyvään sattumaan enemmän kuin itse henkilöön.

Kyseessä oleva vanha heila lähetti pari viestiä yllättävän kohtaamisen jälkeen, joihin vastasin hyvin lyhyesti ja kuivasti, koska mielestäni meillä ei ole syytä ylläpitää minkäänlaista yhdeteydenpitoa. Ei huvita, jaksa eikä nappaa. Viime viikonloppuna hän yllättäin lähetti minulle kahdelta aamuyöllä kuvan minusta itsestäni. Naureskelin aamulla Kirjekaverimiehelle, että katso mitä täällä on yön aikana tapahtunut. En sillä kertaa vastannut viestiin mitään, koska… blaah.

Sen päivän iltana juttelimme Kirjekaverimiehen kanssa vanhoista jutuista ja suhteen rajoista. Mitä on aiemmin sattunut kummallekin ja minkälaisia rajoja ajattelee itsellään olevan tässä tilanteessa sen suhteen, mitä on ok tai ei ole ok tehdä muiden kanssa. En muista missä yhteydessä, mutta jossain vaiheessa hän mainitsi ohimennen, että tuo vanha heilani on hänen mielessään jo siirtynyt osastolle ”pitäisi lyödä pesismailalla päähän”. Olin aivan ihmeissäni, että mitä ihmettä?! Miksi!?

Kuulemma siksi, että hän vikittelee varatuksi tietämäänsä naista. Olin siis kertonut Kirjekaverimiehen olemassaolosta, kun sattumalta kohtasimme. Tästä vikittelysyytöksestä olin vielä enemmän ihmeissäni. Eihän hän mitään vikittele, kunhan fiilistelee vanhoja! Perusteluksi tarjosin nopealla kohtaamisellamme saatua uutta tietoa, eli että olemme olleet molemmat samaan aikaan sinkkuina tuossa yhdessä välissä ja hän ei ole silloinkaan mitään lähentymistä yrittänyt. Kirjekaverimies pehmensi kategorisoiniaan, kun perustelin lisäksi että eihän se vanha heila siinä mitään ylipäätään huonosti tee. Minähän olen se, joka on suhteessa (menneisyyshahmo on sinkku), joten minä olen meistä se, jolla on rajoja. Vanha heila päätyi uudelle osastolle eli vain kevyesti paheksuttaviin, joiden kanssa läheistä yhteydenpitoa Kirjekaverimies kertoi katsovansa huonolla.

Jäin kuitenkin miettimään tuota vikittelyaspektia, koska olin itse kokenut nuo pari viestiä ihan aidosti vaan neutraaliksi small talkiksi. Ajattelin asiaa lähinnä sen kannalta, että mitä Kirjekaverimies kokee vikittelynä. Menin katsomaan mitä niissä viesteissä nyt edes oli ja että voisiko ne millään mielikuvituksella tulkita vikittelyksi (olin siis näyttänyt tai lukenut ne Kirjekaverimiehelle joskus aiemmin). Ei olisi; aivan täysin mitäänsanomattomia olivat. Scrollasin samalla läpi koko viestihistoriamme, jota ei tähän puhelimeen ollut paljon kertynyt. Ja mitä löytyi?

No hitto vie! Sieltähän löytyi ihan useampikin tapaamisehdotus juuri siltä ajalta, kun olemme molemmat olleet sinkkuja! En ollut tiennyt hänen sinkkuuntumisestaan silloin enkä muutenkaan ollut yhtään kiinnostunut. Näytän torjuneen kaikki ehdotukset lyhyesti ja muutenkin torpannut ne muutamat keskustelunavaukset, joita sieltä historiasta löytyi. Kirjekaverimies oli siis vähän oikeassa, vaikkei tiennyt noista vanhoista viesteistä mitään. Ja minun muistini puolestaan voidaan todeta ultimaattisen valikoivaksi, koska noilta ajoilta minulla ei ollut pienintäkään muistikuvaa*. En olisi uskonut ilman todisteita.

Kerroin heti Kirjekaverimiehelle, että hän oli asian suhteen enemmän oikeassa kuin aluksi ajattelin, mutta onneksi vanha heila ei joutunut takaisin (kuvainnolliselle) pesismailaosastolle. Ainahan tosiaan yrittää saa.

*Hirveän hankalaa, jos pääsen joskus siihen tv-ohjelmaan, jossa kilpailijat laitetaan valheenpaljastuskoneeseen ja kysellään kiusallisia asioita ja sitten pitää vastata samoihin kysymyksiin yleisön ja  tv-kameroiden edessä voittaakseen rahaa. Mitä jos tämäkin olisi kysytty valheenpaljastuskoneessa kun en muistanut koko hommaa ja sitten uudestaan yleisön edessä kun olisin taas kärryllä siitä mitä tosiaan on tapahtunut?! Häviäisin kaikki rahat!  #firstworldproblem

 

Mukamas ei-adjektiivimies

Sanotaan, että mies rakastaa silmillään ja nainen korvillaan. Omissa suhteentyyppisissä asia on ollut nimenomaan näin päin. Ikävä kyllä vain yhdellä historiani miessäädöistä on ollut tämä korvilla rakastamisen (noh, ei se ehkä rakkautta ollut, mutta jotain kuitenkin) ”ruokkiminen” hallussa. Se juttu tuli ja meni omine aikoineen, mutta siitä jäi kuitenkin mieleen itämään toivo, että joku toinenkin mies voisi osata puhua sanoilla, joita kaipaan kuulla.

Aiheesta on tehty biisikin:

Koska nyt tiedän olevan mahdollista kuulla mieheltä kivoja juttuja itsestään (myös maailmasta, kokemuksista, ruuasta…), olen alkanut jopa niin kunnianhimoiseksi, että listaan sen mukaan kysyttäessä mistä tykkään. Siis nämä tutustumishöpöttelykeskustelut missä luetellaan kaikki juustovoileivistä hirsitaloihin (kai muutkin käy niitä?!). Olen muistanut mainita asian kaikissa mahdollisissa Mitä sä odotat suhteelta?-,  Mikä on sun lempijuttu sängyssä- ja  Mitä haluat aamiaiseksi- keskusteluissa, mitä on Kirjekaverinkaan kanssa ikinä käyty. Olemme alkaneet kutsua niitä adjektiiveiksi. Ei tarvitse enää juurta jaksain selittää, kun toinen jo tietää.

Kirjekaverimies on pahoitellut alusta saakka ettei ole oikein adjektiivi-miehiä. Välillämme kun on vielä se kielimuurikin… Jossain vaiheessa talvella huomasin ja huomautin, että hän todellakaan ei käytä puheessa ylipäätään usein adjektiiveja, vaan on enemmänkin verbi-mies. Toimintaa, ei kuvailua. Verbitkin käyvät minulle oikein hyvin, jos ne ovat sopivassa yhteydessä, kuten ovat olleetkin. Tykkään susta. Tuon sulle suklaata. Ei lopeteta tätä ikinä. Haluan mennä sun kanssa NYKiin. Nyt on sun vuoro saada ihan mitä vaan haluat.

Ei yhtään adjektiivia, mutta oikein toimivia lauseita siitä huolimatta.

Nyt viime viikonloppuna Kirjekaverimies yltyi ihan mahdottomaksi adjektiivien kanssa. Hän odotti kavereitaan baariin ja sillä aikaa chattailimme tilanteeseen nähden ihan ihmeellisestä aiheesta, muslimien alkoholinkäytöstä, ja hän mietti että pitäisi lukea varmaan Koraani ja Raamattu, että tietäisi mistä siellä puhutaan. Kertoi lukeneensa vain Raamatun seksiosion eli Höga visanin ja etsikin sen saman tien käsiinsä, koska ”siellä olis adjektiivit kohdallaan”. OK. Ja niitähän tuli.

 

Seuraavana iltana olimme menossa nukkumaan minun luonani ja naureskelin, että tulipa nyt sitten sellainenkin päivä, että mies siteeraa minulle Raamattua. Tästähän hän taas innostui ja etsi käsiinsä suomekielisen version, Laulujen laulun. Tuli kuulkaas adjektiiveja! Varmaan tunti. Tässä nyt vaan joku random pätkä sieltä:

9 Rakkaani, kihlattuni,
olet vienyt sydämeni!
Yhdellä silmäyksellä sinä sen veit,
yhdellä kaulanauhasi helmellä.
10 Miten ihanaa on sinun rakkautesi,
rakkaani, valittuni!
Mitä on sinun rakkautesi rinnalla viini!
Ihanammin kuin kaikki balsamit
tuoksuvat sinun voiteesi!
11 Mesi helmeilee sinun huulillasi, sinun kielelläsi on maitoa ja hunajaa. Rakas, sinun vaatteissasi tuoksuu Libanon!

En tiedä miltä Libanon tuoksuu, mutta eipä tuo haittaa. Raamatusta siis löytyi sekä romanttisen herkkiä osioita että sellaista settiä, ettei naurulle meinannut tulla loppua. Eli kun adjektiiveja toivotaan, niin niitä kanssa saadaan. Tietysti niistä pitää poimia jatkuvaan käyttöön ne kaikkein hämmentävimmät kielikuvat ja niinpä ”gasellin kaksoset” ovat saaneet suurissa määrin myös verbaalia huomiota viime päivinä.

Oijoi.

Tinder Match!

Viime yön jouduimme taas viettämään Kirjekaverimiehen kanssa erillään kohtuuttoman suuren lapsimäärän vuoksi, joten chattailyksihän se taas kerran meni. Ihan kuin ennen vanhaan, ennen kuin meistä tuli me. Fiilistelimme sitä, että mehän olemme tosiaankin matchanneet Tinderissä. Ai että! On ihan päässyt unohtumaan koko Tinder-vaihe, koska enimmäkseen tuntuu siltä, että näin on ollut aina.

Vaikka meidän stoorimme on on nyt tässä vaiheessa Tinderin ansiosta, miellän Tinderin edelleen vain viihdevälineeksi vailla kovinkaan realistisia onnistumismahdollisuuksia. Siitä huolimatta ilman Tinderiä emme todellakaan olisi tässä. Me kaksi emme mielestäni olisi voineet tavata missään muualla, koska kuten olen kertonut, Kirjekaverimies on muissa yhteyksissä ihan erilainen kuin kahdestaan.  Lisäksi vaikka hän onkin tällä hetkellä suurinpiirtein ainoa mies, jota ollenkaan ”näen”, ei hän ollut sitä ennen perinpohjaista tutustumista. Ilman näitä vaaleanpunaisia aurinkolaseja hän olisi ihan tavallinen mies kaikkien muiden joukossa.

Mutta nyt. Tänään olemme tosiaan kilpaa kuorineet perunoita neljälle lapselle ja kahdelle aikuiselle ja urakoineet kuudelle lautaselle niiden lisäksi lihapullia, kastiketta ja kasviksia erään Tinder-matchin kanssa. Ateriankokoamisrutiineissa vielä vähän harjoiteltavaa, koska sykkiessämme ympäri keittiötä meinasimme tehdä yhden ylimääräisenkin lautasellisen. Naureskelimme, että viiden vuoden päästä noilla kolmen litran kattiloilla ei enää tee yhtään mitään, mutta siihen mennessä onneksi varmaan jo jokainen osaa sentään kuoria itse perunansa.

Että se siitä  viihdeväline-Tinderistä. Kirjekaverimies muuten poisti itsensä sieltä eilisen chatin aikana. Haikeaa.

Deittiprofiili kuvalla vai ilman?

Kävin äsken ensimmäistä kertaa lueskelemassa tämän aihealueen keskusteluja Suomi24-sivustolla. Huh huh, sitä toimintaa siellä; kauheasti sellaista turhaa provoilua ja riepottelua, mutta olihan siellä välillä keskusteluntynkääkin. Huomioni kiinnittyi nettideittailun ikuisuuskysymykseen eli vastaako se tyyppi siellä pöydän toisella puolella profiilikuvaa. Ilmeisesti monilla on asiasta huonoja kokemuksia. Kuva on ollut joko monta kiloa tai vuotta sitten, tai sitten vaan jotenkin aivan erityisen onnistunut otos muuten.

Tämä asia mietitytti minuakin silloin ennen kun oikeasti aloin käymään treffeillä. Pitkään aikaan en ole asiaa edes kummemmin mietiskellyt, koska olen jollain lailla alkanut olettaa, että tässä asiassa huijaaminen on ihan old school-hommaa. Omalla kohdallani ihan jokainen mies on vähintäänkin vastannut antamaansa kuvaa. Useimmat ovat olleet paremman näköisiä luonnossa kuin kuvissa. Yksi oli pukeutunut omaan makuuni vähän liian rennosti treffeille, vaikka ihmisenä vastasikin kuviaan.

Omalta osaltani olen toiminut kuten yleensäkin elämässä toimin ja vetänyt tämän vähän liiankin varman päälle. Jotenkin kokisin tosi ärsyttävänä, että joku jonka kanssa olen jo tavannut, ”hylkäisi” minut ulkonäön takia. Olen laittanut tästä syystä kuvien joukkoon yhden, jossa olen kotimekossa, ilman meikkiä ja muutama kilo sitten (siihen toiseen suuntaan kuin näissä on tapana). Ihan siksi näin, että muut kuvat ovat juuri niitä erityisen hyviä otoksia. Ei tuo kotikuva ole siis mikään pahin mahdollinen, mutta sellainen, missä ei olla laittauduttu mitenkään erityisesti.

Rivien välistä yritän siis toiselle osapuolelle kertoa, että olen jotain edellisten väliltä. Olen kysellyt joiltain, että vastaanko hyvin kuviani ja kuulemma kyllä. Hyvä niin. Joskus mielessäni käy ajatus, että olenko tämän takia menettänyt jotain, kun jotkuthan vetoavat tässä kuvahommassa siihen, että kyllä se toinen olettaa sinun valinneen siihen parhaat kuvat, joten realistiset kuvat heikentävät mahdollisuuksiani. Minun siis oletettaisiin olevan samassa suhteessa huonomman näköinen kuin muutkin suhteessä profiilikuviin. Voi olla näinkin. Toisaalta jos nyt oikein ylianalysoi, niin minähän olen oikeastaan hakemassa rehellisyydestä pitävää miestä, joten sillä logiikalla olen tehnyt juuri oikein. Tiedä häntä.

Kuvien jakamisessa olen tehnyt mitä milloinkin. Joskus olen pitänyt profiilin avoimena, jolloin kuvat ovat näkyneet kaikille ja toisinaan pitänyt näkyvissä vain tekstin ja avannut kuvat sitten tarvittaessa. Silloin kun kuvani ovat olleet yksityisinä, en ole avannut niitä joka jampalle, vaan ensin vähän kysellyt jotain ja monien kanssa tullut siihen tulokseen, että eiköhän nämä tiedot jo riittäneet tästä tyypistä. Eniten yhteydenottoja on tietysti tullut kuvien kanssa ja Tinderissähän ollaan melkein pelkästään kuvilla. En oikein tiedä miten kannattaisi toimia, koska toisaalta vastustan sitä ulkonäkökeskeisyyttä, mutta kuitenkin itsellenikin niillä toisen kuvilla on väliä. Ilman kuvia tulee vähemmän yhteydenottoja, mutta samalla saa kätevästi pysyttyä anonyymina niille, kenen kanssa ei kiinnosta minkäänlainen kohtaaminen.

Miehilläkin niitä kuvattomia profiileja tietysti on. Suhtautumiseni niihin on vähän sellainen, että vastaan kyllä kuvattomalle muutamaan viestiin, jos ne ovat tyylillisesti millään lailla kiinnostavia, mutta aika pian pyydän kuvia. Saatan jatkaa keskustelua ilman niitäkin, jos keskustelu on hauska (tai minulla liikaa aikaa), mutta treffeille en lähtisi kuvattoman kanssa. Siinä ei vaan mielestäni ole mitään järkeä, koska vaikken etsi mitään tietynnäköistä miestä, on monia selkeitä eieieieiei-juttuja. Helpompaa vaan vaihtaa ne kuvat ja katsoa, että löytyykö pujopartaa ja onko ne hampaat hoidettu vai ei. Kemioiden kanssa on aivan riittävästi hakuammuntaa, joten lisäjännitystä ei tarvita enää siitä tyylillisestä sopivuudesta.

Yhden miehen kanssa kävi niin, että viestiteltiin aika pitkään ja oltiin jo sovittu jo aika ja paikkakin, mutta koska sitä kuvaa ei useista pyynnöistä huolimatta alkanut näkyä, niin ilmoitin, että en aio ilmestyä paikalle. Kai hän sitten oli joku demoni, kun oli niin arkaluontoinen asia. Se jäi nyt selvittämättä. Joka tapauksessa hälytyskellot alkavat ainakin minulla soida ja passasin, koska meressä on muitakin kaloja. Oletko itse lähtenyt kuvattoman kanssa treffeille?

Turvallisuus deittailussa – Näin vältät sarjamurhaajat ja stalkkerit

Monet (itseni mukaanlukien) ovat ihmetelleet, miten näinkin turvallisuushakuisena (lue:nynnynä) ihmisenä olen kuitenkin niin rohkeasti lähtenyt treffeille ihan täysin ventovieraiden kanssa. Olen tosiaan itsekin siitä vähän yllättynyt, koska en edes uskalla pomppia täysillä trampoliinilla (se voi ratketa!) enkä hakea hyviä työpaikkoja (”kun en kuitenkaan niitä saa”). Toisin sanoen olen sekä fyysisen satuttamisen että henkisten takaiskujen pelossa. Tämän ”riskideittailun” olen kuitenkin onnistunut perustelemaan itselleni tarpeeksi turvalliseksi harrastukseksi.

Tottahan se on; kaikissa deittipalveluissa on varmasti monenlaista vaarallista seuraa tarjolla ja ihmiset voivat esiintyä toisenlaisina kuin ovat tai ihan kokonaan toisina henkilöinä. Erityisen vaarallista tuollainen on tietysti lapsille ja nuorille, jotka ovat monesti aikuisia naiivimpia ja toisaalta hakevat huomiota joskus myös ihan äärikeinoilla sieltä mistä sitä onnistuvat saamaan. Jossain mielessä uskon, että pelkästään se, että olen (suhteellisen tasapainoinen) aikuinen, antaa tietynlaista turvaa näissä asioissa. Ihan jo siinäkin muodossa, että en kuvittelekaan pärjääväni yksin.

Olen nimittäin ottanut tavaksi treffeille lähtiessä lähettää jollekin ystävälleni kaikki tiedot siitä, kenen kanssa olen menossa ja minne. Joskus ne tiedot ovat hyvinkin vähäiset (ja niidenkään oikeellisuutta ei pysty varmistamaan), mutta kyllä usein lyhyenkin keskustelun jälkeen on tiedossa kuva, työpaikka tai edes jotain. Yleensä treffeillelähtöilmoituksessa lähetän jollekin kuvan, tiedot, nimen ja tapaamispaikan sekä tiedon siitä, mistä kontakti on alkanut.

”Nähdään Tinder-Tommin (kuva) kanssa torilla klo 14. Tarkoitus jatkaa siitä kahvilaan X, ravintolaan F tai puistoon G. On töissä siellä ja täällä.”

Vähän ehkä vainoharhaista olla näin tarkka, mutta tuskin siitä haittaakaan on. Sitä paitsi käytänhän heijastintakin, ja kondomia. Ja toisaalta ilmoitan turhemmistakin asioista välillä kymmenille kavereille instagrammaamalla jotain kakunpaloja, joita aion syödä.

Ilmoituksista puheenollen, tällainen turvatoimi lienee tehokkaimmillaan siten, että siitä kertoo sivulauseessa miehelle itselleen: ”Lähetin muuten sun kuvan ja tiedot mun kaverille siltä varalta, että satut olemaan sarjamurhaaja!”.

Olen kunnon salaliittoteoriamaisterina tehnyt suunnitelman myös siltä varalta, että tulisi halu lähteä jonkun kyydillä jonnekin, koska voihan niinkin ihan hyvin käydä. Siinä kohtaa nappaisin kuvan sekä rekkarista että miehen henkkareista ja lähettäisin kulloisellekin ”treffivalvojalle”.

Mielestäni itsestäänsalvyyksiä vieraita tavatessa kuuluu, että tapaaminen on julkisella paikalla sellaiseen aikaan, että liikkeellä on muitakin. Menen paikalle yleensä aina kävellen, enkä anna puhelinnumeroani, osoitettani tai sukunimeäni toisen tietoon ennen kuin olen ”todennut” miehen vaarattomaksi (tämänhän pystyy aukottomasti tietämään yhdellä tapaamisella, tai sitten ei..). Olen myös vähän vaikeuttanut Facebook-jäljittämistä siten, että näiden treffikuvioiden ajan Facebook-profiilikuvani ei ole ollut minusta. Tinder-kuvathan ovat profiilikuvista tehty kokoelma, jotka on todella monien nähtävillä. Pienemmillä paikkakunnilla on kuulemma mahdollista löytää Tinder-tuttavuuden Facebook-profiili syöttämällä hakukenttään etunimi ja paikkakunta.

En todellakaan ole mitenkään sen tyyppinen tapaus, että olisin kaikkien kidnappaaja-raiskaaja-kiduttajien ykköskohde, mutta olen selkeästi katsonut liikaa CSI:ta silloin kun exäni kanssa harrastettiin yhdessä edes tv:n katselua. Oikeastihan, jos joku sattuisi olemaan se super-psykopaatti, mitkään turvatoimet eivät riittäisi. Näiden varotoimien avulla uskon kuitenkin pitäväni loitolla ainakin sellaiset semihullut, jos ei muuta. Sitäpaitsi; kuka minusta huolehtii, jos en minä itse?

Kuvassa turhan tiedon huipentuma; Kahvi ja kakkupala muutaman päivän takaa!

Tapailumies – Mitä tästä tulee?

Olen kesästä lähtien tapaillut yhtä miestä. Sovimme treffit deittisivuston kautta ja ensimmäisillä treffeillä tapahtui sellaisia asioita, joita en niinkään yleensä siinä tilanteessa harrasta. Kuten vaikka sellaista, että kättelyväiheessa muutin mieltä ojentaessani kättä ja päätinkin heti halata. Yllättävä käänne. Tilanne jatkui tästä siten, että aloin itkemään ensimmäisen puolen tunnin sisällä; keskellä päivää ja ihan julkisella paikalla tietenkin. Treffit menivät edellisestä huolimatta aika lailla niin kivasti kuin voi mennä ja kestivät yli vuorokauden.

Toisia treffejä suunniteltaessa hän teki hyvin selväksi, että haluaa tutustua myös vaatteet päällä. Kamalan ahdasmielistä, ajattelin. Samalla olin huolissani siitä, että hyvä suhde saattaa mennä pilalle, kun tutustumme.

Kolmansilla treffeillä ilmoitin selkeästi ja kuuluvasti, että nyt kun kerran alettiin tutustumaan, niin keskustelun taso ei yllä siihen mitä haluan ja meistä ei voi tulla oikeaa paria, vaikka tosi mukavaa onkin olla yhdessä.

Nyt tässä on tapailtu monta kertaa ja oikeastaan aina keskellä arkea niin, että vähintään jompi kumpi on puolitajuton. On kivaa, aina vaan. Toisinaan ihan mahtavaa ja välillä keskinkertaista. Tämä eroaa laastarisuhteesta siten, että voimme olla olematta yhteydessa ollenkaan päiviä ja niinä aikoina en ole tuntenut ikävää oikeastaan ollenkaan. Sitten taas kun sitä aikaa on, voimme olla yhdessä pitkiäkin aikoja kerralla. Laastarisuhteelle tyypillistä oli koko ajan jatkuva yhteydenpito ja voimakas ikävän ja en tiedä minkä sekoitus.  Erona aiempiin miessuhteisiin on myös se, että en ole kertaakaan itkenyt tapailumiehen takia. Ei vaan ole ollut syytä. Tämä on tosi outoa, koska olen herkästi turhautuvaa tyyppiä ja turhautuminen kyllä näkyy ja kuuluu. Tilanne on jollain lailla tosi vakaa tunnemielessä, vaikka elää koko ajan ja mitään päätöksiä ei olla tehty meidän väleistämme. Yksi ilta päätettiin vaan olla kiirehtimättä niitä.

Tänä viikonloppuna olen varmaan ihastuneempi kuin missään vaiheessa aiemmin. Olen ihminen, joka on taipuvainen päättämään kaikenlaista ja haluaa yleensä selvittää kaikki asiat loppuun mahdollisimman pian. Hyvänä esimerkkinä hiljattain ollut autoremontti, jonka etenemistä en meinannut millään malttaa odottaa, koska halusin saada laskun mahdollisimman pian. Itse autolla ei ollut kiirettä, mutta minun oli vaikeaa kestää odotusta, koska halusin tietää miten paha juttu se lopulta olikaan. Jostain syystä nyt en kiirehdi selvittämään mikä on tämän laskun loppusumma.