Ummikot Aasiassa: Sanur ja Nusa Penida

Meillä oli lyhyehkön matkan aikana kolme erilaista lomaa. Ne jo matkan aikana tuntuivat ihan erillisiltä, vaikka ne kaikki ovatkin osa samaa pikkuista Balia. Laitan tähän postaukseen pääpiirteet kahdesta ensimmäisestä paikasta.
Sanur
Sanur oli vähän kuin aurinkorannat esimerkiksi Espanjassa, mutta hintatasoltaan halvempi. Homma perustui lyhyen visiittimme mukaan siihen, että siinä on pitkä ranta ja sen lisäksi löytyi enimmäkseen turisteille rakennettu pääkatu, jossa on palveluita. Ei kuitenkaan aivan turistikrääsää ollut havaittavissa vaan ihan järkeviä palveluita; ravintoloita, hierontapaikkoja, pesuloita ja joitain kauppoja. Emme juuri käyneet kaupoissa, mutta myynnissä näytti olevan ihan ok näköisiä ja tyylikkäitä mekkoja ja sandaaleita eikä mitään avaimenperiä, joissa mainostetaan Balia. Laatu toki voi noissa hyvännäköisissäkin tavaroissa mikä vaan, en tosiaan perehtynyt yhtään siihen.

Ranta oli kaunis ja ei ollenkaan liian ruuhkainen. Ravintolatarjontaa on monenlaista ja kannattaakin vähän miettiä hinnat läpi ennen kuin tilaa. Kaikki hinnathan Balilla ovat satoja tuhansia, joten siinä menee helposti pää pyörälle. Korkeimmatkin hinnat ovat eurooppalaiseen verrattuna ihan ok, mutta jos ei muutaman kymmentä metriä kävelemällä säästää kahden hengen juomissa kympin, niin kannattaa silloin välillä vähän kävelläkin.

Sanurissa oli vähän koko ajan sellainen olo, että missä kaikki ovat. Sää oli ihana, mutta ihmisiä oli hyvin vähän liikkeellä sekä päivällä että illalla.

Meidän Sanurin visiittimme omaa villaamme lukuunotatta oli aika mitäänsanomaton. Minulle jäi alueesta muuten huono fiilis, koska näin erään nelijalkaisen eläimen, jota satun pelkäämään ihan helvetisti. Niitä on varmuudella ihan kaikissa maissa ja täällä Balilla etenkin ihan jokaisessa kylässä puutteellisen jätehuollon ja yleisesti piittaamattoman roskapolitiikan takia. Silti. Kauhu ja ahdistus. Tämä muuten tapahtui ihan pääkadulla rannanpuoleisella osuudella.

Nusa Penida
Nusa Penida on suurikokoinen saari Balin vieressä. Käyntikohteena se ei ole yhtä suosittu kuin Gili ja Lombok, vaan enemmänkin nouseva kohde. Kaikkiin edellämainittuihin tehdään myös päiväretkiä mantereelta, mutta me viivyimme Nusa Penidalla kolme yötä. Matka sinne käy pikaveneellä, me menimme  emäntämme Lilyn neuvojen mukaisesti ”public boatilla”, jolloin veneessä luki Angel Billabong Cruises.

Matka edestakaisin Sanurista muuten maksaa sataman lipputoimistosta ostettuna 400 000. Kadulla joka kulmassa lippuja kauppaavat äijät myyvät niitä 600 000/suunta. Eipä sen väliä, molemmat ovat suomalaisbudjetilla ihan ok hintoja, mutta kyllähän sellainen huijauksentuntu on harmittava olotila. Otimme villalta taxin satamaan ja kuski yritti kovasti viedä meidät lippuostoksille tällaiseen kadun kulmapaikkaan, mutta sanoin silloin hymyilevän päättäväisesti ”ei kiitos” niin kauan, että uskottiin. Kyseessä oli ainakin Sanurin alueella turvallisena pidetty ja mittaria käyttävä Blue Taxi. Mittaria tosiaan käytettiin ja muuta huijausta ei tuon lyhyen ja ainoaksi jääneen Blue Taxi-matkan aikana ollut, mutta olisihan tuo lipun osto ollut aikamoinen turistiansa.

Laivojen luo kahlataan Sanurin päässä, joka on hyvä ottaa vaatetuksessa huomioon. Itsehän en ottanut. Käyttämämme veneyhteys oli nopea ja ihan luotettavanoloinen. Aallot tuntuivat maakravusta hurjalta, mutta olivat oikeasti ihanan pehmeitä. Lombok näkyy käytännössä koko matkan ikkunasta jättimäisenä vuoristona, paitsi silloin kun aallot nousevat niin korkeiksi ettei horisonttia näkynyt ollenkaan. Kuulostaa ja tuntuu aivan karsean jännittävältä, mutta keikutus veneessä ei ollut mikään paha. Veneeseen, kuten jokaikiseen muuhunkin paikkaan, kannattaa varautua vesipullolla. Vauhti on niin hurja että kaikki räppänät suljetaan ja lämpötila nousee nopeasti kovinkin kuumaksi.

Saarelle rantautuessa valitaan laiturille tullessa (siellä päässä tosiaan on laituri) vähiten ärsyttävä taksijätkä ja hiotaan hinta kuntoon, jos ei ole tajunnut sopia noutoa hotellilta. Meillä se olisi kuulunut hintaankin.  Taksijätkät ovat muuten siinä kilpailutilanteessa tosiaan aika ärsyttäviä kaikki, vaikka valinnan jälkeen osoittautuisivat oikeinkin mukaviksi. Päädyimme valitsemaan yhden juuri tällaisen. Wyatiksi itsensä esittelevä kuski muuttui heti valintatilanteen jälkeen tungettelevasta tyrkyttäjästä erittäin mukavaksi jätkäksi, joka puhuu ihan hyvää englantiakin. Päädyimme maksamaan reilun puolen tunnin matkasta noin 9€, eli Wyatilla oli onnenpäivä, mutta myös me olimme ihan tyytyväisiä, vaikka tämä matka olikin jo kertaalleen hotellihuoneen muodossa maksettu. Hinta oli sikäli korkea, että viideksi-kuudeksi tunniksi saa kuskin ja auton käyttöön n.25 eurolla, mikäli sellaista sattuisi tarvitsemaan.

Hotellimme oli Pandawa Beach Resort, jossa oli kymmenen huonetta, uima-allas ja pieni ravintola. Hotelli oli aivan upouusi ja huone oli tilava ja hieno. Seutu ympärillä oli aivan köyhänoloista ja hyvin kaukana mistään, mihin on tottunut. Hotelli oli rakennettu nimenomaan meille länsimaisille turisteille ja henkilökunta oli ystävällistä, mutta he olivat etenkin ravintolapalveluiden osalta hellyyttävät kujalla siitä, mitä me oikeasti haluaisimme. Jossain vaiheessa näkökulma häilyi myös hellyyttävyyden ja raivostuneisuuden välimaastossa, kun turhautuminen kasvoi matkan aikana. Balilaiset ovat aivan mielettömän ystävällisiä ja avuliaita ja voin olla sataprosenttisen varma, että he ylimielellään tekisivät kaiken mahdollisen meille ”oikein”, jos vain tietäisivät miten.

Kulttuuri maailman reunalla kelluvassa pienessä saaressa vaan on niin kaukana omastamme, että sitä on vaikea edes käsittää. Ihan molemminpuolisesti.

Tämä kuulostaa nyt tosi huonolta sillä lailla, että haluaisin kaiken olevan kuin Suomessa, mutta oikeasti kyse on vaan ruokahygienian kaipuusta ja vähän myös makumieltymysten yhteensovittamisesta. Hotellin ravintolassa nimittäin oli saatavilla ”Western food” eli pizzaa, hodaria ja sen sellaista sekä muutama ”local dish”. Kumpikin genre oli vähän kuin halpa ja kalpea kopio itsestään. Lisäksi ruuan säilytys ja erityisesti aamiaisen tarjoilu oli kaltaiselleni köksäihmiselle helvetillistä seurattavaa; haaleita lämpimiä ruokia (niissä sentään kannet) ja tämän lisäksi pilkottuja hedelmiä sekä leipää ja sen sellaista ilman mitään suojaa, eli toisinsanoen täynnä kärpäsiä. Ei helvetti. Ei.
Se mikä tekee saaren ruokahommasta vielä pahemman, on että meidän hotellimme hygienia näytti olevan vähiten vituillaan, joten söimme käytännössä lähes vain siellä tai sitten sipsejä. Ja silti jännitti, että mitä tästä kaikesta seuraa. Seurasihan siitä, ihan kunnon setti kummastakin päästä, joka onneksi meni nopeasti ohi. Epäilen lähteeksi ainoaa hotellin ulkopuolista ravintolakokemusta, mutta kukapa tietää eikä sillä ole lopputuloksen kannalta väliäkään.
Nusa Penida saarena on näitä ruokahommia ja roska-ongelmaa lukuunottamatta aivan mahtava. Tosin nyt ollaan roskaongelman kanssa ihan viimeisellä rajalla, että menetetäänkö peli kokonaan ja saari alkaa sitten vaan toimia ihan virallisena kaatopaikkana.

Saarella on muutamia turistikohteiksi valjastettuja käyntikohteita, joissa jokin saaren poukama on nimetty ja niitä on alettu mainostaa jotenkin ainutlaatuisina. Asian laita on kuitenkin sillä lailla, että sitä yhtä henkeäsalpaavan upeaa jyrkännettä riittää karkeasti arvioituna kymmenen kilometriä, ainakin. Siis sanoinko jo, että kyseessä on aivan fantastisen hieno rannikko?! Huikeita jyrkänteitä ja niiden välillä silloin tällöin kaunis ranta, josta pääsee uimaan ihanaan turkoosiin ja lämpimään meriveteen.

Rannat ovat vähän petollisen kauniita kauempaa katsottuna, ne ovat oikeasti aivan tautisen terävää korallimursketta täynnä eivätkä niinkään hiekkarantoja. Kengät ovat ihan must. Luonnollisesti meillä ei sattunut uimakenkiä mukaan.

Mereltä päin katsottuna näki, miten meri oli hionut kallioon erilaisia hyllyjä ja onkaloita ja näkymä oli aivan..miten se nyt sanotaan kun ei riitä mitkään sanat? Kallioita kelpaa ihailla niin mantereen kuin merenkin puolelta, jotko molemmat älysimme onneksi toteuttaa. Tirautin veneessä pienen itkunkin, ihan vaan kun oli niin hienoa. Emme ottaneet kauheasti kuvia, koska netti on niitä pullollaan jo valmiiksi, mutta toki silloin tällöin jotain räpsittiin.

Onnistuimme kokemattomuudestamme huolimatta käyttämään saariston päivät hyvin.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä vuokrasimme molemmat omat skootterit (en halua kyyditä, enkä etenkään istua kyydissä) ja ajoimme ihailemaan niitä rotkoja. Saarella on oikeastaan yksi tie vaan, mutta se ei estänyt meitä eksymästä ja päätymästä eri paikkaan kuin mihin olimme menossa. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Eksyminen oli korkeuserojen ja viidakkomaisten näkymien takia ihan erityisen hieno homma. Ajelimme pienten kylien läpi ja hymyilimme poskemme kramppiin saakka. Hymyilimme, koska meille hymyiltiin niin paljon, koska skootterilla ajaminen siinä lämmössä oli niin kertakaikkisen ihanaa ja koska maisemat olivat vaihtuvia ja liikuttavan upeita.

Tie oli toisinaan oikein hyvä ja toisinaan aivan jäätävän huono. Olisi pitänyt ottaa kuvia siitä, koska kukaan ei pysty pelkästä kertomuksesta pelkällä mielikuvituksella arvaamaan kuinka huono tien on mahdollista olla, siis niiiiiiin huono ja sitten vielä vähän päälle. Tämä ei kuitenkaan haitannut, koska itsepä päätät vauhdin ja tyylin.
Vaikka päädyimme Kelingkingiin emmekä Broken beachiin, jonne olimme alunperin matkalla, ei kohteella oikeastaan ollut väliäkään, koska sitä upeutta tosiaan riittää ja toisaalta kaikki ne rotkot ainakin mereltä katsottuna aika samantyyppisiä. Voin olla väärässäkin, kun en tosiaan niitä muita käynyt. Olen tyytyväinen tähän tapaan, jolla vedimme päivän, eli siten ettemme alkaneet ahnehtia kohteita enempää. Jäi aikaa nauttia siitä missä oli.
Kelingkingin jälkeen kaipasimme uimaan ja päätimme lähteä Crystal Beachille, joka oli ihan kiva paikka, mutta jota en kuitenkaan suosittele, jos on esimerkiksi vain päiväretkellä. Se on jotenkin niin…tavallinen. Pohja muuten on tosi terävää settiä ja pitää mennä pitkälle mereen ennen kuin on uimasyvyydessä. Mitään vikaa siinä ei kuitenkaan ollut, päinvastoin, nautimme rannasta, aurongosta ja toisistamme tosi paljon.

Kelingkingissä on myös jyrkänteiden lisäksi aivan fantastisen näköinen todellinen paratiisirannan poukama, mutta sinne päästäkseen on mentävä todella vaarallinen ja fyysisesti vaativa kävelyreitti. Mies ei korkeanpaikankammoisena voinut harkitakaan sinne menoa, vaikka olisikin fyysisesti sen pärjännyt. Itse en pelännyt fyysistä rankkuutta enkä korkeutta, vaan enemmänkin häthätää risuista kyhättyjen rakenteiden kestävyyttä ja maakerroksen sortumista, joten vähän känkkäränkkänä jouduin jättämään homman välistä. Kamalan ärsyttävää, kun olet tullut maapallon toiselle puolelle tekemään ihania juttuja ja sitten et kuitenkaan tee. Ehkä kuitenkin fiksu ratkaisu, koska sekä kunnossani että ketteryydessäni on huomautettavaa.

Rannalle uskaltautui vain pieni kourallinen ihmisiä. Veikkaan lähinnä fitness/lifestyle-bloggareita, joille kunnon selfie on sen verran kovaa valuuttaa, että pieni hengenvaara on ihan jees. Jonkinverran noita selfie-ihmisiä onkin joutunut maksamaan hengellään niistä parhaista selfieistä tuolla jyrkänteillä. Meno oli niiden suhteen ihmeen villiä ja varomatonta ottaen huomioon, että minkäänlaisia turvajärjestelmiä ei ole.
Otettiinkin mekin selfietä, totta kai, mutta sellaisia turvallisia keski-ikäisten versioita.
Toinen päivä Nusa Penidalla meni muiden kiinteiden ja ruskettuneiden parikymppisten kanssa (LOL) vesiurheilun merkeissä. Valitsimme randomilla Octopus-divingin, joka oli erittäin iloinen yllätys kaikin puolin. Mies sukelsi ja minä kokeilin snorklausta ensimmäisen kerran. Vene oli siisti, ryhmä ihan sopiva ja sukellusjätkät puhuivat riittävästi englantia ja pitivät meistä hyvää huolta. Pelkäsin venematkalla ensimmäiseen kohteeseen ihan hirveästi, sellaista hyvää pelkoa, jännitystä. Mentiin kovaa ja aallot olivat taas isoja ja pehmeitä. Ensimmäinen snorklauskohteeni jännitti minua niinikään hirveästi, koska en tiennyt onko se jotenkin vaikeaa. Saksalaiset pojat tsemppasivat ja neuvoivat kuinka toimia, kun näkivät jännitykseni (vaikka yritin peittää sitä ja olla coolisti).

Otin pelastusliivin päälleni ja snorklausoppaani Bobby halusi minun lisäksi pitävän kiinni pelastusrenkaasta. Hän kuskaili minua sillä sitten oikeaan suuntaan ja katsoi perääni oikeastaan lähes koko ajan. Kun laitoin pään veteen, kävi kuten kaikki sanovat; kaikki rauhoittui ja ei pelottanut enää. Aluksi näin enemmän sukeltajia kuin kaloja allani, mutta Bobby vei minut eri kohtaan ja tuli muutakin nähtävää; vauvahai ja kolme paholaisrauskua eli mantaa.

Lopulta minulle tuli huono olo, koska ilmassa oli niin paljon bensankäryä. Kohde oli älyttömän suosittu rauskujen takia ja siksi paikalla oli varmaan sata sukeltajaa, pirusti paljon snorklaajia ja aivan liikaa veneitä käryttämässä. Huonovointisuus jatkui veneeseen nousemisen jälkeen puolisen tuntia, onneksi seuraavaan kohteeseen oli matkaa.

Tällainen bensankäry ja ruuhka ei ole hyväksi ympäristölle ja siitä tulikin mieleen, että nostan hattua sukellusfirmallemme siinä, että he käyttäytyivät ympäristöä kunnioittaen siinä määrin, kun se tuolla alalla käy päinsä; vesipulloja ei jaettu, vaan vesi tarjottiin isosta säiliöstä omiin pulloihin tai tiskattaviin mukeihin, eväät oli pakattu pestäviin astioihin ja he myös organisoivat roskankeräystalkoita saarella viikottain. Meille ohjeistettiin olemaan hiljaa ja paikallaan, jos mantat tulevat, mutta muiden sukellusfirmojen oppaat siellä huusivat ja mesosivat ihan täysillä vastaavassa tilanteessa eli vastakkaisia arvoja oli myös nähtävissä. Joku yritti jopa kalastaa rauskuja pitkällä siimalla, mutta oppaani Bobby kävi keräämässä siiman rullalle jonkun toisen snorklausoppaan kanssa. Seurasin hämmentyneenä tätä hommaa vedessä kelluen ja vasta jälkeenpäin veneessä selvisi, että Bobby oli asialla ja että mitä siinä oikein tapahtui. Siima näytti seuraavan rauskuja, joten luulin aluksi niiden erittävän jotain mennessään.

Tässä ei nyt ole tarkoitus nostaa ylos ”omaa erinomaista valintaa”, koska se tehtiin täysin satunnaisesti, vaan suositella muille tätä hyväksi havaittua.
Takaisin snorkalaukseen; seuraavassa kohteessa menimme matalaan kohtaan, jossa oli alla mielenkiintoista korallia. Ilmeisesti kuitenkin kuollutta, koska ei ollut värikästä. Tässä kohtaa uskalsin kokeilla jo ilman liiviä ja se oli uskomattoman helppoa! Vesi kannatteli minua kuin minullla edelleen olisi liivi päällä! Villiinnyin tästä ja aloin ihan vallattomasti mennä joka paikkaan, kun meni oli ketterämpää ilman liiviä. Tässä kohtaa Bobby lakkasi valvomasta minua niin tarkasti ja näytti vain välillä, että mihin suuntaan pitäisi mennä. Tämä matala kohta oli minusta kaikkein mielenkiintoisin ja näin erilaisia tavallisia kaloja. Mikä vapaus! Siinä sitä vaan muita naisina lekotteli valtameressä snorkkelin kanssa.
Kolmas snorklauskohde oli syvässä kohdassa ja siinä pointtina oli isot kalat, joita kutsuttiin parvena paikalle heittelemällä riisiä veneen kannelta. Ei enää niin kiintoisaa.
Vaikka olimme samalla pikkuveneellä mieheni kanssa, niin hengasimme enimmäkseen eri porukoissa, koska toinen sukelsi ja toinen ei. Hänellä kokemukset olivat yllättävän erilaisia kuin minulla sen osalta, mitä tuli veden alla havainnoitua.
Nusa Penida ja Bali vähän muutenkin on muuten ihan erinomainen kohde saada ensinnäkin karsea maailmantuska turismin vaikutuksista ympäristöön ja kulttuuriin vertaamalla ympäristöä Suomeen ja ihmisiä itseenä. Toisaalta on huikeat mahdollisuudet kehittää älytön ulkonäkökompleksi vertaamalla itseään muihin turisteihin. Nusa Penidalla etenkään ei käy ketään tälläisiä normaaleita suomalaisia, vaan pelkästään tasaisesti ruskettuneita juuri parinkympin ylittäneitä beibejä komeiden boyfriendiensä tai yhtä kuumien kavereidensa kanssa. Luonnollisestikin lähes alasti koko ajan (=todella pienissä uikkareissa) tai vaihtoehtoisesti jossain pakasta vedetystä hulmuavassa mekossa. Kiva siinä sitten tällaisena enemmänkin punakkuuteen ja tanakkuuteen taipuvaisena pyöriä niiden seassa pukeutuneena valkoiseen aurinkorasvakerrokseen tai mihin nyt burkhaan milloinkin pitää pukeutua palamisen välttämiseksi. Hellevaatetukseeni kuuluu myös lierihattu ja tukkahan on toki suomalaiseen tapaan lätässä kuten aina muulloinkin. Näihin beibeihin ei päde luonnonlait ollenkaan, tukka on useimmilla kuohkea ja kauniisti levällään tai jollain boheemilla tuuhealla letillä eikä todellakaan valu hiki ikinä missään, vaan aina ollaan valmiina ottamaan se täydellinen selfie oltiin sitten rotkon tai uima-altaan reunalla.
Aikuisena naisena osaan tietysti suhtautua tähän ihan hyvin. NOT. Onneksi mieheni niin kovasti tykkää minusta ihan näinkin, niin pystyn suhtautumaan tähän hyväntuulisen ironisesti ja jopa iloitsemaan miesnäkökulmaa ajatellen hyvistä maisemista. Chrystal Bayn ruuhkaisella rannalla valitsin ihan tahallaan sellaisen paikan, jossa näkymä oli erityisen viehättävää.
Nusa Penidassa emme käyneet rannoilla ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Helle ja kulttuuri vei voimat yllättävän hyvin ja omalla pienellä uima-altaallakin oli mukavaa olla etenkin iltaisin aurinkotuolissa maaten ja tähtiä katsellen. Oma resort tuntui sellaiselta keitaalta, jossa aivot eivät surraa ihan niin täysillä muuhun ympäristöön verrattuna. Tähän toki auttaisi varmasti paljon matkustelukokemus vastaavissa paikoissa, jolloin ei tarvitsisi ihan niin kovasti kaikesta hämmästyä.

Viimeisenä Nusa Penidan aamuna ajoimme skootterilla rantaan katsomaan auringonnousua ja seurailemaan mereltä palaavia kalastusveneitä. Olisin halunnut kerätä pois ne muutamat roskat, mitä rannassa oli, mutten tajunnut tuoda muovipussia mukana. Juuri sellainen täydellinen rantahetki omiin mietteisiin vajonneena tuijottaa merelle ja nauttia olosta. Siellä ollut juuri ketään muita lähistöllä, joka on tavanomainen tilanne kaikilla muilla rannoilla kuin niillä, jotka on nimetty saaren käyntikohteiksi. Muutamia kulkukoiria, leikkiviä lapsia ja jokunen kalastaja voi näkyä tavallisilla rannoilla, mutta ei juurikaan muita turisteja.

Tarkennan vielä edelliseen, että tilanne olisi ollut aivan täydellinen muuten,  mutta miehellä oli meneillään Bali-bellyn kivuliain vaihe ja noin tunnin päästä rannalle ajelehti jokin kuollut eläin. En mennyt katsomaan lähempää, mutta veikkaan että juuri se eläin, jota en halua nähdä enkä sanoa ääneen. Mies sanoi, että taitaa olla hyvä aika lähteä. Näihin lauseisiin tiivistyykin mainiosti Nusa Penida. Paljon rauhallista, hyvää ja ihanaa ja loput inhottavaa. Ja välillä sattuu.

Tylsimykset

Pikkukaupungissa kun asumme, niin kaupungilla on paljon ”tuttuja naamoja” eli ihmisiä, joita säännöllisesti näkee. Joitain jopa moikataan, vaikkei muista miksi. Joidenkin kanssa voi vaihta muutaman sanankin aika tuttavallisestikin, vaikka emme tunn toisiamme. Yksi lähikaupan kassa kommentoi kovasti ostoksiani ”kuin sä viittiin tällaista koirankakan näköistä ostaa?” ja huikkaa lähibaarin terassilta, että ”määhän en täällä sitten usein käy, haahhhahaaa!”, kun satuin kävelemään ohi.

Näitä naamoja on satoja, jotka tunnistaa, muttei mistään erityisestä syystä.

Yksi pariskunta on sellainen, joita näen koko ajan jossain, olen nähnyt jo vuosia. En ole koskaan muistaakseni jutellut kummankaan kanssa. Jostain syystä moikkaamme naisen kanssa toisiamme. Jos mies on liikkeellä yksinään, niin emme moikkaa. Jos he ovat molemmat liikkeellä, niin molemmat moikkaavat. Miksi näin? Ei voi mistää tietää.

He ovat tosi usein liikkeellä yhdessä, mies ja nainen. Harvoin kumpikaan erikseen, eikä ikinä pariskunta yhdessä kenenkään muun aikuisen kanssa. Usein heillä on myös mukana lapsi tai lapsia. Etenkin kun lapset olivat pienempiä, mietin usein, että miten näillä voi olla aikaa kävellä aina peräkkäin? Eikö olisi ajankäytöllisesti taloudellisempaa, että toinen kävisi ruokakaupassa ja toinen veisi lapset sinne, minne ne nyt pitääkin viedä? Miksi siis kävellä nämä kaikki paikat läpi peräkkäin?

Vuosien aikana olen tullut monenlaisiin lopputuloksiin asiasta.

Ehkä mies on mustasukkainen ja ei halua, että nainen kulkee ympäriinsä yksin tai lasten kanssa ilman valvontaa (miksi muuten juuri mies sitä olisi?)?

Ehkä he ovat typeriä, eivätkä tajua miten tehotonta on hoitaa asiat noin, että aina molemmat hoitavat ne? Eivät vaan tajua, että voisivat ottaa omaa aikaa tai että saisivat nopeammin asiat hoidettua erikseen.

Ehkä he ova vaan niin kertakaikkisen tylsiä, että eivät tosiaan keksi muuta tekemistä kuin kävellä peräkkäin ruokakaupassa (tai missä nyt kävelevätkin) pienten (myöhemmin jo isompien) lasten kanssa?

Nyt sitten muistutuksena kaikille, jotka tässä kohtaa miettivät, että hanki oma elämä ja ainakin nyt parempi lääkitys: Minulla on ollut lähemmäs kymmenen vuotta aikaa kerätä nämä ohimenevät ajatukset. En ole siis viettänyt unettomia öitä tämän asian kanssa. 😀

Eilen näin miehen yksinään kaupungilla (luonnollisesti emme moikanneet). Ensimmäisen kerran  minulle tuli mieleen ihan uudenlainen ajatus. Entäpä jos he vaan viihtyvät tosi hyvin toistensa seurassa? Mitäs, jos heillä on oikeasti mielenkiintoinen ja kiva elämä, jonka haluavat nimenomaan yhdessä jakaa? Mistäpä näitä tietää.

Mitähän tämä kertoo minusta, että tämä ajatus ei koskaan aiempina vuosina ollut osunut mieleen?

 

 

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Mielen harjoituksia

Olen harrastanut kuluneen puolen vuoden aikana erilaisia mielen harjoituksia. Ensinnäkin joogaa, joka tuntuu monella tasolla tosi epämiellyttävältä, mutta toisaalta kuitenkin hyvältä. Joogaohjaajani on saanut mieleni nöyrtymään enemmän kuin kukaan aiemmin. Olen lähtökohtaisesti haluton tekemään harjoitusta. Hänen miellyttävä puheenrytminsä yhdistettynä salin mukavaan tunnelmaan saa minut kuitenkin pidättäytymään lähtemästä sieltä ovet paukkuen, vaikka asennot tuntuvat toisinaan aivan epäinhimillisiltä. Alistun mielessäni ajattelen, että ”ei vittu, ihan sama, teen mitä täytyy tehdä”. Jotkut voisivat kutsua sitä flowksi.

Jooga on ollut erinäisistä syistä johtuen hyllyllä nyt tässä jonkin aikaa, mutta olen löytänyt myös toisen tavan alistaa mieltäni, tai harjoittaa sitä. Riippuu näkökulmasta. Olen ollut auttelemassa Kirjekaverimiehen töissä.

Taustana voidaan todeta, että minulle vaikeimpia asioita maailmassa on se, että joku (mies) käskee ja pitää totella. Ihan yhtä epäominaista toimintaa minulle on asioiden järjestely ja kaikki siivoukseen viittaava toiminta. Jos oikein haluaa mieltäni kiduttaa, voi vaikka laittaa minut tekemään uudestaan jotain, minkä olin juuri äsken kuvitellut saavani valmiiksi. Hirvittävin kaikista on kuitenkin pikkutarkkojen asioiden loppuunvieminen.

Kirjekaverimiehen työpaikalla kaikki nämä yhdistyvät suloiseksi massaksi. Hän ohjeistaa minut ylimalkaisesti tekemään jotain tärkeä ja pikkutarkkaa. Koska en tajua asian päälle mitään, tottelen mitä sanotaan enkä osaa huomioida seuraavaa työvaihetta millään lailla. Teen siis ihan oikein. Harmi vaan, että seuraava työvaihe kuitenkin paljastaa tarpeen tehdä osa tai koko alkuperäinen homma uudestaan, koska en ole osannut huomioida sitä alkuvaiheessa.

Tämänhetkisen projektini tavoitteena on siirrellä asioita paikasta A paikkaan B ja järjestää ne prikulleen oikeaan järjestykseen. Sitten kun olen saanut työn melkein tehtyä, ilmestyy jostain lisää ja koko systeemiä pitäisi siirtää pari pykälää eteenpäin. Kun se on tehty, lähtee vastaasti taas muutama siitä väliltä pois jostain satunnaisesta kohdasta. Ja näitä jokunen toisto.

Että sellaista kivaa.

Välillä ei ihan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta eipä sen väliä; loppuun se pitäisi silti tehdä.

Saan tästä touhusta epätoivon tunteiden lisäksi jotain sairasta tyydytystä. Aiemmin olen tehnyt Kirjekaverimiehen työpaikalla muita ärsyttävän turhauttavia pikkuhommia, mutta tämä on isompi kokonaisuus. Saapa nähdä löytyykö minusta sitkeyttä viemään sen oikeasti loppuun, vai meneekö kertakaikkisesti käpy ennen sen valmistumista. Minulla ei ole mitään oikeaa velvollisuutta sitä loppuun saattaa, joten on ihan ok myös keksiä jotain parempaa tekemistä ja jättää projekti jollekin, joka niiden kanssa pärjää paremmin. Niinkuin vaikka ihan kelle tahansa muulle. Toisaalta on aina jotenkin erikoisen hienoa saada jotain loppuun tehtyä juuri siellä, koska työn luonne on niin riemastuttavassa ristiriidassa omani kanssa.

Mainittakoon myös, että saan mistä tahansa pyörimisestä siellä ihan älyttömästi tyttöystäväpisteitä. Jokin Kirjekaverimiehen sielussa ilmiselvästi kehrää, kun pyörin hänen työpaikallaan ihan missä tahansa asioissa, vaikka sitten vain syömässä keksejä ja olemassa iloinen.

Ihana minä! Tai eipä sittenkään.

On tämä ruuhkavuosielämä kertakaikkiaan ihmeellistä, että miten se voi tuntua niin raskaalta, vaikka kaikki on tosi hyvin. Elämä vaan on niin kovin täyttä kaikin puolin. Meillä ei ole perheessä mitään ihmeempää, ihan terveitä kaikki ollaan ja kaikilla menee ihan kivasti töissänsä ja missä nyt kaikki päivänsä notkuvatkin. Silti päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat yksiä hujauksia ja ”mitään” ei ehdi tehdä.

Välillä skarppaamme siten, että pesemme pyykkikorit tyhjiksi, teemme isot ruokaostokset ja valmistamme ruokaa valmiiksi monen päivän tarpeisiin. Siinähän on sitten seuraaville päiville jäätävä ihan hirveästi aikaa, kun ei tarvitse niitäkään vähään aikaan hoitaa? Eipä muuten jää. Kummasti siinä aina tulee kuitenkin jotain, jonka seurauksena sitä illalla on ihan samanlainen aivan sippi olo, kun kaikkina muitakin iltoina. Sellainen olo, ettei millään jaksaisi pestä hampaita mistään vaativammasta toimenpiteestä puhumattakaan. Vaativalla toimenpiteellä tarkoitan esimerkiksi ihokarvojen sokerointia ja muuta vartalonhoitoa.

Välillä otan niissäkin spurtin ja hoidan kaiken kerralla. Joskus jaksan rasvailla itseäni ihan useammankin illan putkeen, mutta sitten kun se jää, niin sitten se jää. Silloin käy niinkuin tänään joogassa, että ällöttyy omista korppujaloistaan ja vetää kiukulla läpi joogan miettien ihan muita asioita kuin Ujjayi-hengitystä. Nimittäin sitä, että mikä helvetti minua oikein vaivaa, etten saa pidettyä itseäni edes suhtkohtviehättävässä kuosissa sitten millään. Olen ollut tällä viikolla paljon vapaalla töistä ja aivan jopa panostanutkin ulkonäköön hiusten ja kasvojenhoidon osalta, mutta samalla toinen pää eli kaikki polvestä alaspäin, on ihan rappiolla. Miten paljon sellaiset aina viehättävänoloiset naisihmiset oikein käyttävät aikaa kauneusrutiineihin? Ja mitä he jättävät tekemättä pitääksen tasoa yllä

Viimeisen kahden vuoden aikana erilaiseen kauneudenhoitoon (voiko käyttää sanaa kauneudenhoito, jos kyseessä on enemmänkin siedettävyyden rajalla horjahtelu?) aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja silti siinä onnistuminen on heikompaa kuin ikinä. Pitääkseni itseni sellaisena, että itse pidän itsestäni, oman ulkonäon (fyysinen kunto mukaanlukien) hoitamiseen pitäisi varata päivässä useampia tunteja ja sen lisäksi aika merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Tämä tuntuu eriskummalliselta, koska en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen ja vaatimustaso ei missään nimessä ole millään naistenlehtitasolla. Ei siis ole niinkään intresseissä, että alkaisin yhtäkkiä näyttää fotoshopatulta kaksikymppiseltä tai yhdeltäkään Kardashianilta, vaan nimenomaan mukiinmenevältä versiolta ihan omasta ikäluokastani, jota näkee ihan oikeassa elämässä. Mutta kun se ei nyt vaan onnistu minulta millään.

Olenkin nyt tietyllä tavalla luovuttanut ja alkanut elää sellaista sitten kun-elämää. Sitten kun olen eläkkeellä, nimittäin. Vähän olisi vielä matkaa siihen. Nelisenkymmentä vuotta enää ja ehkä minullakin on sitten sileät jalkapohjat ja varpaankynsissä lakkaa ja silloin näytän varmaan ihan mukiinmenevältä 72-vuotiaalta naiselta. Toivossa on hyvä elää.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Kun hyvä protesti menee pilalle

Olen tuntemistani ihmisistä taitavin protestoimaan asioista ja toiseksi taitavin kehittämään kaikenlaisia turhanpäiväisiä sääntöjä ja periaatteita. Ympäristössäni pyöritellään jatkuvasti silmiä näille ja tutuimmat ovat siihen jo täysin tottuneita. Selostin seikkaperäisesti eräälle ystävälleni kantaani erityyppisiin pehmoleluihin ja hän totesi, että jos kukaan muu sanoisi tuon saman, niin pitäisin häntä täysin hulluna, mutta kun nyt noin intohimoisesti asian perustelet, niin se alkaa jo kuulosta ihan uskottavalta. Kunpa jonain päivänä alkaisin kanavoimaan tuota johonkin tarpeelliseen, enkä suuntaisi voimavarojani Nalle Puhin ärsyttävyyden selostamiseen kaikille, jotka yhtään jaksavat kuunnella.

Ptotestoini puolestaan on sellainen asia, josta en aina niin hanakasti lähde selostamaan muille. Se on yksityisempää. Saatan omissa valinnoissani protestoida jotain pikkuasiaa vastaan vuosikausia ilman, että kukaan muu edes tietää siitä. Seuraava taso aiheeesta on, että ihmiset tietävät minusta jonkun toimintatavan, mutta taustat siihen on ymmärretty ihan väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on TV:n katselu, jonka lopetin suunnilleen vuonna 2011 siitä syystä, että Herra Ex toistuvasti valitti minulle kaukosäätimen jäävän jäljiltäni väärään paikkaan sekä siitä, että tallentavassa digiboksissamme minun ohjelmani olivat vallanneet liikaa tilaa tallennuspaikoista (yli 10%). Silloin ajattelin, että vittu mitä paskaa! Tätä en tarvitse! Lopetin koko lajin ja jos hän joskun pyysi minua sohvalle viettämään aikaa TV:tä katsellen, kieltäydyin suoraan tai menin siihen olemaan teatraalisesti tyytymätön ja katsomaan poispäin ruudusta.

Aika lapsellista ja rasittavaa, etenkin kun sitä jatkaa pari vuotta ja kaikki vuodet vielä eromme jälkeenkin. Olin jo ehtinyt itsekin unohtaa, että miksi en katso TV:tä, kunnes joku tuttavistani esitti virheellisen väittämän, että en tykkäisi katsoa TV:tä. Silloin tuli mieleen, että kyllähän minä siitä tykkään. Tai tykkäsin joskus ainakin. Nyt tämä kuitenkin on jotenkin kääntynyt niin, että minun oletetaan vastustavan/dissaavan yleisesti sarjojen kyttäämistä, jota kaikki nykyään tuntuvat enemmän tai vähemmän harrastavan. En vastusta; en vain itse tee sitä.

Herra Exälle protestointi kertoi paljon suhteemme tilanteesta muutenkin, mutta hyvässäkin suhteessa tämä puoli löytyy minusta. Tässä suhteessa se on vaan osoittautunut älyttömän hankalaksi. Pari viikkoa sitten vedin Kirjekaverimiehen osalta herneet nenään ja päätin, etten enää mene häneen asuntoonsa. En kertonut tästä hänelle mitään, vaan päätin, kuten yleensä näissä tilanteissa toimin. Esiinnyin loukkaantuneena muuten melkein kokonaisen viikonlopun ja hän hienosti leikki mukana draamaa kunnes kyllästyi ja tuli ystävällisesti kysymään  olenko nyt oikeasti tätä mieltä vai onko tämä nyt vain protestointia. Ilmoitin asian olevan siltä väliltä, mutta että jatkan sitä silti. Hän oli sitä mieltä että saan jatkaa ihan vapaasti, mutta hän ei nyt enää jaksa osallistua siihen ja aikoo käyttäytyä normaalisti. Tilanne normalisoitui. Ihanko hiukan häiritsee omaa protestointiani tällainen?!

Sitten hänelle kävi ilmi, että olen päättänyt olla menemättä enää hänen asuntoonsa. Tämän hän hyväksyi; ihan itse päätät. Protestoin hienosti muutaman päivän (ei mitenkään siis äänekkäästi, olin vaan hiljaisesti päättänyt olla menemättä sinne), mutta sitten tilanne mutkistui yhden hankalan työvuoron takia. Jouduin nimittäin sopimaan pienemmän lapseni hänen luokseen yökylään hyvin aikaisen aamuvuoron takia. Kirjekaverimies lähetti minulle päivällä viestin, että on tehnyt lapselleni lihapullia odottamaan sinne, jos hänellä olisi tanssitunnin jälkeen nälkä; Kiva, ystävällistä, varmasti olisikin nälkä. Ok. Tunnin päästä hän lähetti viestin, jossa kertoin tehneensä lihapullia meille kaikille muillekin ja olisimme tervetulleita tietysti kaikki. Siinä kohtaa olin vielä päättäväinen; ei kiitos, teen kotona jonkun ruuan toisen lapsen kanssa. Hän vastasi tämän olevan ok, mutta jos kyse on tästä protestoinnista, niin hän pakkaa meille sitten mukaan perunoita ja lihapullia. Hän tietää minun olevan siihen aikaan jo väsynyt tekemään kotitöitä.

Aww! Hyväksyy kiukuttelun, mutta tekee silti kuten tekisi muutenkin. Mitä meinaat? Tartuinko tarjoukseen?

Esteettisempiäkin ruokia on nähty, mutta maultaan harva on parempaa kuin lihapullat ja vanhan kansan ruskeakastike. Sain mukaan myös eväät seuraavaksi työpäiväksi. Tarviiko edes sanoa, että yökyläily oli menestys ja kaikki meni hyvin? Lapsi oli iloinen ja päätyi päiväkotiin kuten kuuluikin.

Mutta entäs mun protestointi? Miten sitä saa tällaisessa ympäristössä pidettyä yllä? En haluaisi siitä kuitenkaan luopuakaan.

Aika halvalla meni. Perkele.

 

 

En mä jaksa nyt.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että parasta maailmassa on jalkahieronta kosteuttavalla voiteella höystettynä. Sellaisesta ylellisyydestä haaveilin alituisesti (en saanut) ollessani vielä naimisissa Herra Exän kanssa. Sen jälkeen sitä on ollut saatavilla silloin tällöin, kunnes elämääni tuli Kirjekaverimies. Hän on vetänyt hemmottelun monella elämän alalla ihan uudelle tasolle ja niin tässäkin. Hän hieroo jalkojani enemmän kuin mielellään aina tilaisuuden tullen. Se on A-I-V-A-N mahtavaa! Ottaa vastaan parasta mahdollista hemmottelua ilman, että tarvitsee yhtään miettiä onko se toiselle tylsää saati vastenmielistä. Saa vaan nauttia ja ottaa vastaan hellyyttä. Samalla kantapäät pysyvät hyvässä kunnossa. Halutessaan voi jutella tai vaan olla hiljaa ja olla. Tarvittessa projektia voi laajentaakin.

Mutta. Rajansa kaikella.

Niinä iltoina, kun olemme yhdessä, hän melkeinpä iltarutiinina kaivaa rasvapurkin esiin ja lähestyy minua. Ja mitä vastaan?

Ei nyt. Mä en jaksa.

Jaa mitä en jaksa? Antaa tuolle niin miellyttävälle hellyydelle sen ansaitsemaa huomiota. Rauhoittua nautiskelemaan. Pysähtyä fiilistelemään, miten hyvältä se minusta tuntuu.

Tietysti kommenttina se, että en jaksa maata ja antaa toisen tehdä asioita puolestani on vähän absurdi. Toimitus ei  kuitenkaan velvoita minulta yhtään mihinkään eikä edellytä esimerkiksi vastapalvelusta. Ei edes fiilistelyä. Olemmekin miettineet, minkä muun jaksamattomuus voisi olla parisuhteessa yhtä hullunkurista.

Tässä TOP 3:

3. Käyn laittamassa meille voileivät iltapalaksi.  / -En jaksa. Mä meen itse tekemään.

(Toisen tekemä voileipä on aina parasta maailmassa.)

2. Mä voisin putsata lavuaarin hajulukon sillä aikaa, kun luet Hesarin ja juot kahvin. / En jaksa. *vetää kumihanskat käteen ja alkaa toimiin*.

(Varmaan aika moni mielellään luistaa (etenkin ällöttävästä) siivouksesta, jos vaan mahdollista.)

1. *Nainen kyykistyy viettelevästi miehen eteen ja alkaa availemaan vyötä*/ Mies: En mä nyt jaksa. Meen vetämään käteen.

(Onko joku heteromies joskus sanonut tuolle ei?)

 

Mitä hemmottelua teillä ei jakseta antaa tai ottaa vastaan?

 

 

Ei lastentauteja, vaan naistenvaivoja

Minusta on tainnut vihdoinkin kasvaa normaali aikuinen nainen! Kiitos lääkärien hyvinkin tiukkojen lausuntojen, olen nyt lopultakin tuntea itseinhoa, mikä naistenlehtien ja kahvipöytäkeskustelujen valossa näyttää olevan olennainen osa naisena olemista. Painan tällä hetkellä vähemmän kuin olen painanut koko aikuisiälläni ja silti en ole koskaan ole kokenut itseäni näin lihavaksi ja epäviehättäväksi. Cheers! Lopultakin!

Olihan tuo aika lapsellista vaan vuosi toisensa jälkeen tuntea itsensä ihan riittävän hyväksi sellaisenaan. Se on nelivuotiaiden hommaa.

Olen toisessakin asiassa kasvanut aikuiseksi. Olen itseinhon lisäksi saavuttanut riittämättömyyden tunteen lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Olen aina ollut vähän sellainen, että kerään ongelmia. Tai jos nyt ei ihan aina ongelmia, niin ainakin päällekkäisiä projekteja. Se ei ole aiemmin haitannut juurikaan menoa ja olen  sietänyt suhteellisen hyvin keskeneräisyyttä. Nyt kun työssäkäyvän arki on painanut päälle jo useamman kuukauden putkeen, alkaa jopa minusta löytyä näitä riittämättömyyden tunteilta, joilta olen hämmentävän hyvin välttynyt tähän asti.

Nyt olen muuttunut itseäni piiskaavaksi suorittajaihmiseksi, joka tuntee huonoa omaatuntoa jokaisesta itseeni käytetystä hetkestä. Tällä hetkellä ainut oma aika, mitä itselleni hyvällä omallatunnolla suon, on se kun pelaan töissä Hay Day:ta. Melkein kuin omaa aikaa, paitsi että ei.

Aiemmin toinen usein sallittu itsenihellimistapa on ollut herkuttelu, mutta nyt sekin on viety, joten jäljelle jää vain kananrehun valmistus, kanojen ruokinta ja munien kerääminen. Hyvä, että edes virtuaaliset kanat saavat syödä rajattomasti rehua.

Muuna aikani ajatusmaailmani on muuttunut normaaliksi töissäkäyvien äiti-ihmisten ajatusmaailmaksi. Jatkuvasti olen tilanteessa, jossa haluaisin tehdä jotain, mutta en tee, koska sen sijaan pitäisi…

…lukea lapselle kirjaa

…pestä pyykkiä

…lukea Wilma-viestit

…tehdä koulutehtäviä

…varata autolle katsastus ja öljynvaihto

…ilmoittaa päiväkotiin hoitoajat

…käydä kaupassa

…auttaa lasta koulutehtävissä

…kiukutella eksälle

Ja sitten taas toisaalta silloin, kun oikein haluaisin lähteä hoitamaan jotain asioita, niin eikös vaan jompi kumpi lapsista kehitä jonkun elämää suuremman kriisin. Sen jälkeen usein päädyn päättelyssäni siihen, että on parempi pysyä kotona ja antaa lasten levätä omien arkimenojensa päälle. Ja taas on öljyt vaihtamatta ja imuri hakematta korjauksesta. ikuinen to do-lista.

Elämä tuntuu yhdeltä isolta rajoitukselta; älä syö, koska lääkärit, älä lähde kotoa muualle kuin töihin, koska lapset, älä lue kirjaa, koska koulutehtävät ja älä sovi mitään kaverimenoja, koska työ ja perhe.

Lisäksi kaikki osa-alueet häiritsevät toisiaan. Olen töissä ja tiedän, että pitäisi olla koulussa. Olen kerrankin lähdössä jonnekin aikuisten menoon ja lapsi itkee, että miksi joutuu aina viikonloppuisin hoitoon. Olen koulussa ja mietin, että onko tämä nyt se tapa, johon kannattaa käyttä kaikki vapaa-aikansa. Ollessani lasten kanssa mietin, että nyt pitäisi varmaan urheilla, koska muuten lääkärit käyvät ihan mahdottomaksi.

Ainut, joka ei tunge mihinkään toiselle osa-alueelle, on työ. Sieltä kukaan ei ikinä koskaan milloinkaan soittele perään ja oven suljettuani ei ole mitään, mitä voin minkään työasian hyväksi tehdä. Toisaalta työpaikkakin osaa sillä lailla sotkea asioita, että vuorojen ajankohdat voivat sotkea elämän kaikki muut osa-alueet ihan totaalisti, josta minun kuuluu myös asiaankuuluvasti kantaa huonoa omaatuntoa.

Kuulostaa kivalta? No entäs tutulta?

 

 

 

 

Hyvät muistiinpanot

Niinpä. Myös ihan kirjaimellisesti. Tässä ajankohtainen ja havainnollinen kokoelma.

Olen joskus miettinyt, että tällaiset satunnaiset kokoelmat ja muistilaput voivat hyvin korvata päiväkirjan, jos sellaista ei viitsi kirjoittaa. Näissäkin välilehdissä on vamaan monta asiaa, joista minulla ei vuoden päästä ole mitään havaintoa, jos alan ilman mitään muistiinpanoja miettiä, että mitä olen duunaillut syyskuussa 2016.

Todisteena ajattelin, että laitan tähän muutaman muistilapun kännykkäni historiasta ja esittelen aiheeseen liittyviä muistoja, mutta eihän niistä saa yhtään mitään tolkkua! Hyvät naurut kuitenkin ja hihitän täällä vedet silmissä kaikelle tälle järjettömyydelle.

Olen ilmeisesti laittanut muistiin tärkeitä koodeja ja muita muistiinpanoja. Muistiinpanoista on varmaan ollut aikeena tehdä ”sitten, kun ehdin”  jotain tosi laadukasta kirjallista tuotosta. Mitäpä veikkaatte tuleeko niistä tämän laadukkaampaa koskaan?