Ummikot Aasiassa: Sanur ja Nusa Penida

Meillä oli lyhyehkön matkan aikana kolme erilaista lomaa. Ne jo matkan aikana tuntuivat ihan erillisiltä, vaikka ne kaikki ovatkin osa samaa pikkuista Balia. Laitan tähän postaukseen pääpiirteet kahdesta ensimmäisestä paikasta.
Sanur
Sanur oli vähän kuin aurinkorannat esimerkiksi Espanjassa, mutta hintatasoltaan halvempi. Homma perustui lyhyen visiittimme mukaan siihen, että siinä on pitkä ranta ja sen lisäksi löytyi enimmäkseen turisteille rakennettu pääkatu, jossa on palveluita. Ei kuitenkaan aivan turistikrääsää ollut havaittavissa vaan ihan järkeviä palveluita; ravintoloita, hierontapaikkoja, pesuloita ja joitain kauppoja. Emme juuri käyneet kaupoissa, mutta myynnissä näytti olevan ihan ok näköisiä ja tyylikkäitä mekkoja ja sandaaleita eikä mitään avaimenperiä, joissa mainostetaan Balia. Laatu toki voi noissa hyvännäköisissäkin tavaroissa mikä vaan, en tosiaan perehtynyt yhtään siihen.

Ranta oli kaunis ja ei ollenkaan liian ruuhkainen. Ravintolatarjontaa on monenlaista ja kannattaakin vähän miettiä hinnat läpi ennen kuin tilaa. Kaikki hinnathan Balilla ovat satoja tuhansia, joten siinä menee helposti pää pyörälle. Korkeimmatkin hinnat ovat eurooppalaiseen verrattuna ihan ok, mutta jos ei muutaman kymmentä metriä kävelemällä säästää kahden hengen juomissa kympin, niin kannattaa silloin välillä vähän kävelläkin.

Sanurissa oli vähän koko ajan sellainen olo, että missä kaikki ovat. Sää oli ihana, mutta ihmisiä oli hyvin vähän liikkeellä sekä päivällä että illalla.

Meidän Sanurin visiittimme omaa villaamme lukuunotatta oli aika mitäänsanomaton. Minulle jäi alueesta muuten huono fiilis, koska näin erään nelijalkaisen eläimen, jota satun pelkäämään ihan helvetisti. Niitä on varmuudella ihan kaikissa maissa ja täällä Balilla etenkin ihan jokaisessa kylässä puutteellisen jätehuollon ja yleisesti piittaamattoman roskapolitiikan takia. Silti. Kauhu ja ahdistus. Tämä muuten tapahtui ihan pääkadulla rannanpuoleisella osuudella.

Nusa Penida
Nusa Penida on suurikokoinen saari Balin vieressä. Käyntikohteena se ei ole yhtä suosittu kuin Gili ja Lombok, vaan enemmänkin nouseva kohde. Kaikkiin edellämainittuihin tehdään myös päiväretkiä mantereelta, mutta me viivyimme Nusa Penidalla kolme yötä. Matka sinne käy pikaveneellä, me menimme  emäntämme Lilyn neuvojen mukaisesti ”public boatilla”, jolloin veneessä luki Angel Billabong Cruises.

Matka edestakaisin Sanurista muuten maksaa sataman lipputoimistosta ostettuna 400 000. Kadulla joka kulmassa lippuja kauppaavat äijät myyvät niitä 600 000/suunta. Eipä sen väliä, molemmat ovat suomalaisbudjetilla ihan ok hintoja, mutta kyllähän sellainen huijauksentuntu on harmittava olotila. Otimme villalta taxin satamaan ja kuski yritti kovasti viedä meidät lippuostoksille tällaiseen kadun kulmapaikkaan, mutta sanoin silloin hymyilevän päättäväisesti ”ei kiitos” niin kauan, että uskottiin. Kyseessä oli ainakin Sanurin alueella turvallisena pidetty ja mittaria käyttävä Blue Taxi. Mittaria tosiaan käytettiin ja muuta huijausta ei tuon lyhyen ja ainoaksi jääneen Blue Taxi-matkan aikana ollut, mutta olisihan tuo lipun osto ollut aikamoinen turistiansa.

Laivojen luo kahlataan Sanurin päässä, joka on hyvä ottaa vaatetuksessa huomioon. Itsehän en ottanut. Käyttämämme veneyhteys oli nopea ja ihan luotettavanoloinen. Aallot tuntuivat maakravusta hurjalta, mutta olivat oikeasti ihanan pehmeitä. Lombok näkyy käytännössä koko matkan ikkunasta jättimäisenä vuoristona, paitsi silloin kun aallot nousevat niin korkeiksi ettei horisonttia näkynyt ollenkaan. Kuulostaa ja tuntuu aivan karsean jännittävältä, mutta keikutus veneessä ei ollut mikään paha. Veneeseen, kuten jokaikiseen muuhunkin paikkaan, kannattaa varautua vesipullolla. Vauhti on niin hurja että kaikki räppänät suljetaan ja lämpötila nousee nopeasti kovinkin kuumaksi.

Saarelle rantautuessa valitaan laiturille tullessa (siellä päässä tosiaan on laituri) vähiten ärsyttävä taksijätkä ja hiotaan hinta kuntoon, jos ei ole tajunnut sopia noutoa hotellilta. Meillä se olisi kuulunut hintaankin.  Taksijätkät ovat muuten siinä kilpailutilanteessa tosiaan aika ärsyttäviä kaikki, vaikka valinnan jälkeen osoittautuisivat oikeinkin mukaviksi. Päädyimme valitsemaan yhden juuri tällaisen. Wyatiksi itsensä esittelevä kuski muuttui heti valintatilanteen jälkeen tungettelevasta tyrkyttäjästä erittäin mukavaksi jätkäksi, joka puhuu ihan hyvää englantiakin. Päädyimme maksamaan reilun puolen tunnin matkasta noin 9€, eli Wyatilla oli onnenpäivä, mutta myös me olimme ihan tyytyväisiä, vaikka tämä matka olikin jo kertaalleen hotellihuoneen muodossa maksettu. Hinta oli sikäli korkea, että viideksi-kuudeksi tunniksi saa kuskin ja auton käyttöön n.25 eurolla, mikäli sellaista sattuisi tarvitsemaan.

Hotellimme oli Pandawa Beach Resort, jossa oli kymmenen huonetta, uima-allas ja pieni ravintola. Hotelli oli aivan upouusi ja huone oli tilava ja hieno. Seutu ympärillä oli aivan köyhänoloista ja hyvin kaukana mistään, mihin on tottunut. Hotelli oli rakennettu nimenomaan meille länsimaisille turisteille ja henkilökunta oli ystävällistä, mutta he olivat etenkin ravintolapalveluiden osalta hellyyttävät kujalla siitä, mitä me oikeasti haluaisimme. Jossain vaiheessa näkökulma häilyi myös hellyyttävyyden ja raivostuneisuuden välimaastossa, kun turhautuminen kasvoi matkan aikana. Balilaiset ovat aivan mielettömän ystävällisiä ja avuliaita ja voin olla sataprosenttisen varma, että he ylimielellään tekisivät kaiken mahdollisen meille ”oikein”, jos vain tietäisivät miten.

Kulttuuri maailman reunalla kelluvassa pienessä saaressa vaan on niin kaukana omastamme, että sitä on vaikea edes käsittää. Ihan molemminpuolisesti.

Tämä kuulostaa nyt tosi huonolta sillä lailla, että haluaisin kaiken olevan kuin Suomessa, mutta oikeasti kyse on vaan ruokahygienian kaipuusta ja vähän myös makumieltymysten yhteensovittamisesta. Hotellin ravintolassa nimittäin oli saatavilla ”Western food” eli pizzaa, hodaria ja sen sellaista sekä muutama ”local dish”. Kumpikin genre oli vähän kuin halpa ja kalpea kopio itsestään. Lisäksi ruuan säilytys ja erityisesti aamiaisen tarjoilu oli kaltaiselleni köksäihmiselle helvetillistä seurattavaa; haaleita lämpimiä ruokia (niissä sentään kannet) ja tämän lisäksi pilkottuja hedelmiä sekä leipää ja sen sellaista ilman mitään suojaa, eli toisinsanoen täynnä kärpäsiä. Ei helvetti. Ei.
Se mikä tekee saaren ruokahommasta vielä pahemman, on että meidän hotellimme hygienia näytti olevan vähiten vituillaan, joten söimme käytännössä lähes vain siellä tai sitten sipsejä. Ja silti jännitti, että mitä tästä kaikesta seuraa. Seurasihan siitä, ihan kunnon setti kummastakin päästä, joka onneksi meni nopeasti ohi. Epäilen lähteeksi ainoaa hotellin ulkopuolista ravintolakokemusta, mutta kukapa tietää eikä sillä ole lopputuloksen kannalta väliäkään.
Nusa Penida saarena on näitä ruokahommia ja roska-ongelmaa lukuunottamatta aivan mahtava. Tosin nyt ollaan roskaongelman kanssa ihan viimeisellä rajalla, että menetetäänkö peli kokonaan ja saari alkaa sitten vaan toimia ihan virallisena kaatopaikkana.

Saarella on muutamia turistikohteiksi valjastettuja käyntikohteita, joissa jokin saaren poukama on nimetty ja niitä on alettu mainostaa jotenkin ainutlaatuisina. Asian laita on kuitenkin sillä lailla, että sitä yhtä henkeäsalpaavan upeaa jyrkännettä riittää karkeasti arvioituna kymmenen kilometriä, ainakin. Siis sanoinko jo, että kyseessä on aivan fantastisen hieno rannikko?! Huikeita jyrkänteitä ja niiden välillä silloin tällöin kaunis ranta, josta pääsee uimaan ihanaan turkoosiin ja lämpimään meriveteen.

Rannat ovat vähän petollisen kauniita kauempaa katsottuna, ne ovat oikeasti aivan tautisen terävää korallimursketta täynnä eivätkä niinkään hiekkarantoja. Kengät ovat ihan must. Luonnollisesti meillä ei sattunut uimakenkiä mukaan.

Mereltä päin katsottuna näki, miten meri oli hionut kallioon erilaisia hyllyjä ja onkaloita ja näkymä oli aivan..miten se nyt sanotaan kun ei riitä mitkään sanat? Kallioita kelpaa ihailla niin mantereen kuin merenkin puolelta, jotko molemmat älysimme onneksi toteuttaa. Tirautin veneessä pienen itkunkin, ihan vaan kun oli niin hienoa. Emme ottaneet kauheasti kuvia, koska netti on niitä pullollaan jo valmiiksi, mutta toki silloin tällöin jotain räpsittiin.

Onnistuimme kokemattomuudestamme huolimatta käyttämään saariston päivät hyvin.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä vuokrasimme molemmat omat skootterit (en halua kyyditä, enkä etenkään istua kyydissä) ja ajoimme ihailemaan niitä rotkoja. Saarella on oikeastaan yksi tie vaan, mutta se ei estänyt meitä eksymästä ja päätymästä eri paikkaan kuin mihin olimme menossa. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Eksyminen oli korkeuserojen ja viidakkomaisten näkymien takia ihan erityisen hieno homma. Ajelimme pienten kylien läpi ja hymyilimme poskemme kramppiin saakka. Hymyilimme, koska meille hymyiltiin niin paljon, koska skootterilla ajaminen siinä lämmössä oli niin kertakaikkisen ihanaa ja koska maisemat olivat vaihtuvia ja liikuttavan upeita.

Tie oli toisinaan oikein hyvä ja toisinaan aivan jäätävän huono. Olisi pitänyt ottaa kuvia siitä, koska kukaan ei pysty pelkästä kertomuksesta pelkällä mielikuvituksella arvaamaan kuinka huono tien on mahdollista olla, siis niiiiiiin huono ja sitten vielä vähän päälle. Tämä ei kuitenkaan haitannut, koska itsepä päätät vauhdin ja tyylin.
Vaikka päädyimme Kelingkingiin emmekä Broken beachiin, jonne olimme alunperin matkalla, ei kohteella oikeastaan ollut väliäkään, koska sitä upeutta tosiaan riittää ja toisaalta kaikki ne rotkot ainakin mereltä katsottuna aika samantyyppisiä. Voin olla väärässäkin, kun en tosiaan niitä muita käynyt. Olen tyytyväinen tähän tapaan, jolla vedimme päivän, eli siten ettemme alkaneet ahnehtia kohteita enempää. Jäi aikaa nauttia siitä missä oli.
Kelingkingin jälkeen kaipasimme uimaan ja päätimme lähteä Crystal Beachille, joka oli ihan kiva paikka, mutta jota en kuitenkaan suosittele, jos on esimerkiksi vain päiväretkellä. Se on jotenkin niin…tavallinen. Pohja muuten on tosi terävää settiä ja pitää mennä pitkälle mereen ennen kuin on uimasyvyydessä. Mitään vikaa siinä ei kuitenkaan ollut, päinvastoin, nautimme rannasta, aurongosta ja toisistamme tosi paljon.

Kelingkingissä on myös jyrkänteiden lisäksi aivan fantastisen näköinen todellinen paratiisirannan poukama, mutta sinne päästäkseen on mentävä todella vaarallinen ja fyysisesti vaativa kävelyreitti. Mies ei korkeanpaikankammoisena voinut harkitakaan sinne menoa, vaikka olisikin fyysisesti sen pärjännyt. Itse en pelännyt fyysistä rankkuutta enkä korkeutta, vaan enemmänkin häthätää risuista kyhättyjen rakenteiden kestävyyttä ja maakerroksen sortumista, joten vähän känkkäränkkänä jouduin jättämään homman välistä. Kamalan ärsyttävää, kun olet tullut maapallon toiselle puolelle tekemään ihania juttuja ja sitten et kuitenkaan tee. Ehkä kuitenkin fiksu ratkaisu, koska sekä kunnossani että ketteryydessäni on huomautettavaa.

Rannalle uskaltautui vain pieni kourallinen ihmisiä. Veikkaan lähinnä fitness/lifestyle-bloggareita, joille kunnon selfie on sen verran kovaa valuuttaa, että pieni hengenvaara on ihan jees. Jonkinverran noita selfie-ihmisiä onkin joutunut maksamaan hengellään niistä parhaista selfieistä tuolla jyrkänteillä. Meno oli niiden suhteen ihmeen villiä ja varomatonta ottaen huomioon, että minkäänlaisia turvajärjestelmiä ei ole.
Otettiinkin mekin selfietä, totta kai, mutta sellaisia turvallisia keski-ikäisten versioita.
Toinen päivä Nusa Penidalla meni muiden kiinteiden ja ruskettuneiden parikymppisten kanssa (LOL) vesiurheilun merkeissä. Valitsimme randomilla Octopus-divingin, joka oli erittäin iloinen yllätys kaikin puolin. Mies sukelsi ja minä kokeilin snorklausta ensimmäisen kerran. Vene oli siisti, ryhmä ihan sopiva ja sukellusjätkät puhuivat riittävästi englantia ja pitivät meistä hyvää huolta. Pelkäsin venematkalla ensimmäiseen kohteeseen ihan hirveästi, sellaista hyvää pelkoa, jännitystä. Mentiin kovaa ja aallot olivat taas isoja ja pehmeitä. Ensimmäinen snorklauskohteeni jännitti minua niinikään hirveästi, koska en tiennyt onko se jotenkin vaikeaa. Saksalaiset pojat tsemppasivat ja neuvoivat kuinka toimia, kun näkivät jännitykseni (vaikka yritin peittää sitä ja olla coolisti).

Otin pelastusliivin päälleni ja snorklausoppaani Bobby halusi minun lisäksi pitävän kiinni pelastusrenkaasta. Hän kuskaili minua sillä sitten oikeaan suuntaan ja katsoi perääni oikeastaan lähes koko ajan. Kun laitoin pään veteen, kävi kuten kaikki sanovat; kaikki rauhoittui ja ei pelottanut enää. Aluksi näin enemmän sukeltajia kuin kaloja allani, mutta Bobby vei minut eri kohtaan ja tuli muutakin nähtävää; vauvahai ja kolme paholaisrauskua eli mantaa.

Lopulta minulle tuli huono olo, koska ilmassa oli niin paljon bensankäryä. Kohde oli älyttömän suosittu rauskujen takia ja siksi paikalla oli varmaan sata sukeltajaa, pirusti paljon snorklaajia ja aivan liikaa veneitä käryttämässä. Huonovointisuus jatkui veneeseen nousemisen jälkeen puolisen tuntia, onneksi seuraavaan kohteeseen oli matkaa.

Tällainen bensankäry ja ruuhka ei ole hyväksi ympäristölle ja siitä tulikin mieleen, että nostan hattua sukellusfirmallemme siinä, että he käyttäytyivät ympäristöä kunnioittaen siinä määrin, kun se tuolla alalla käy päinsä; vesipulloja ei jaettu, vaan vesi tarjottiin isosta säiliöstä omiin pulloihin tai tiskattaviin mukeihin, eväät oli pakattu pestäviin astioihin ja he myös organisoivat roskankeräystalkoita saarella viikottain. Meille ohjeistettiin olemaan hiljaa ja paikallaan, jos mantat tulevat, mutta muiden sukellusfirmojen oppaat siellä huusivat ja mesosivat ihan täysillä vastaavassa tilanteessa eli vastakkaisia arvoja oli myös nähtävissä. Joku yritti jopa kalastaa rauskuja pitkällä siimalla, mutta oppaani Bobby kävi keräämässä siiman rullalle jonkun toisen snorklausoppaan kanssa. Seurasin hämmentyneenä tätä hommaa vedessä kelluen ja vasta jälkeenpäin veneessä selvisi, että Bobby oli asialla ja että mitä siinä oikein tapahtui. Siima näytti seuraavan rauskuja, joten luulin aluksi niiden erittävän jotain mennessään.

Tässä ei nyt ole tarkoitus nostaa ylos ”omaa erinomaista valintaa”, koska se tehtiin täysin satunnaisesti, vaan suositella muille tätä hyväksi havaittua.
Takaisin snorkalaukseen; seuraavassa kohteessa menimme matalaan kohtaan, jossa oli alla mielenkiintoista korallia. Ilmeisesti kuitenkin kuollutta, koska ei ollut värikästä. Tässä kohtaa uskalsin kokeilla jo ilman liiviä ja se oli uskomattoman helppoa! Vesi kannatteli minua kuin minullla edelleen olisi liivi päällä! Villiinnyin tästä ja aloin ihan vallattomasti mennä joka paikkaan, kun meni oli ketterämpää ilman liiviä. Tässä kohtaa Bobby lakkasi valvomasta minua niin tarkasti ja näytti vain välillä, että mihin suuntaan pitäisi mennä. Tämä matala kohta oli minusta kaikkein mielenkiintoisin ja näin erilaisia tavallisia kaloja. Mikä vapaus! Siinä sitä vaan muita naisina lekotteli valtameressä snorkkelin kanssa.
Kolmas snorklauskohde oli syvässä kohdassa ja siinä pointtina oli isot kalat, joita kutsuttiin parvena paikalle heittelemällä riisiä veneen kannelta. Ei enää niin kiintoisaa.
Vaikka olimme samalla pikkuveneellä mieheni kanssa, niin hengasimme enimmäkseen eri porukoissa, koska toinen sukelsi ja toinen ei. Hänellä kokemukset olivat yllättävän erilaisia kuin minulla sen osalta, mitä tuli veden alla havainnoitua.
Nusa Penida ja Bali vähän muutenkin on muuten ihan erinomainen kohde saada ensinnäkin karsea maailmantuska turismin vaikutuksista ympäristöön ja kulttuuriin vertaamalla ympäristöä Suomeen ja ihmisiä itseenä. Toisaalta on huikeat mahdollisuudet kehittää älytön ulkonäkökompleksi vertaamalla itseään muihin turisteihin. Nusa Penidalla etenkään ei käy ketään tälläisiä normaaleita suomalaisia, vaan pelkästään tasaisesti ruskettuneita juuri parinkympin ylittäneitä beibejä komeiden boyfriendiensä tai yhtä kuumien kavereidensa kanssa. Luonnollisestikin lähes alasti koko ajan (=todella pienissä uikkareissa) tai vaihtoehtoisesti jossain pakasta vedetystä hulmuavassa mekossa. Kiva siinä sitten tällaisena enemmänkin punakkuuteen ja tanakkuuteen taipuvaisena pyöriä niiden seassa pukeutuneena valkoiseen aurinkorasvakerrokseen tai mihin nyt burkhaan milloinkin pitää pukeutua palamisen välttämiseksi. Hellevaatetukseeni kuuluu myös lierihattu ja tukkahan on toki suomalaiseen tapaan lätässä kuten aina muulloinkin. Näihin beibeihin ei päde luonnonlait ollenkaan, tukka on useimmilla kuohkea ja kauniisti levällään tai jollain boheemilla tuuhealla letillä eikä todellakaan valu hiki ikinä missään, vaan aina ollaan valmiina ottamaan se täydellinen selfie oltiin sitten rotkon tai uima-altaan reunalla.
Aikuisena naisena osaan tietysti suhtautua tähän ihan hyvin. NOT. Onneksi mieheni niin kovasti tykkää minusta ihan näinkin, niin pystyn suhtautumaan tähän hyväntuulisen ironisesti ja jopa iloitsemaan miesnäkökulmaa ajatellen hyvistä maisemista. Chrystal Bayn ruuhkaisella rannalla valitsin ihan tahallaan sellaisen paikan, jossa näkymä oli erityisen viehättävää.
Nusa Penidassa emme käyneet rannoilla ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Helle ja kulttuuri vei voimat yllättävän hyvin ja omalla pienellä uima-altaallakin oli mukavaa olla etenkin iltaisin aurinkotuolissa maaten ja tähtiä katsellen. Oma resort tuntui sellaiselta keitaalta, jossa aivot eivät surraa ihan niin täysillä muuhun ympäristöön verrattuna. Tähän toki auttaisi varmasti paljon matkustelukokemus vastaavissa paikoissa, jolloin ei tarvitsisi ihan niin kovasti kaikesta hämmästyä.

Viimeisenä Nusa Penidan aamuna ajoimme skootterilla rantaan katsomaan auringonnousua ja seurailemaan mereltä palaavia kalastusveneitä. Olisin halunnut kerätä pois ne muutamat roskat, mitä rannassa oli, mutten tajunnut tuoda muovipussia mukana. Juuri sellainen täydellinen rantahetki omiin mietteisiin vajonneena tuijottaa merelle ja nauttia olosta. Siellä ollut juuri ketään muita lähistöllä, joka on tavanomainen tilanne kaikilla muilla rannoilla kuin niillä, jotka on nimetty saaren käyntikohteiksi. Muutamia kulkukoiria, leikkiviä lapsia ja jokunen kalastaja voi näkyä tavallisilla rannoilla, mutta ei juurikaan muita turisteja.

Tarkennan vielä edelliseen, että tilanne olisi ollut aivan täydellinen muuten,  mutta miehellä oli meneillään Bali-bellyn kivuliain vaihe ja noin tunnin päästä rannalle ajelehti jokin kuollut eläin. En mennyt katsomaan lähempää, mutta veikkaan että juuri se eläin, jota en halua nähdä enkä sanoa ääneen. Mies sanoi, että taitaa olla hyvä aika lähteä. Näihin lauseisiin tiivistyykin mainiosti Nusa Penida. Paljon rauhallista, hyvää ja ihanaa ja loput inhottavaa. Ja välillä sattuu.

Ummikot Aasiassa -Bali

Nyt seuraa muutama postaus Balin matkailusta. Matkalla on ollut kivasti aikaa kirjoitella ja ajattelin, että ehkä näistä kokemuksistani voi olla jollekin vaihtoehtoisesti huvia tai jopa hyötyä omaa matkaa suunnitellessa. Minulla on ei ole aiempaa kokemusta reissuista Aasian suuntaan ja sen kyllä huomaa.

Lentomatka Balille oli, noh, pitkä. 5h 30 min + 9h 20 min.

Onnistuin ottamaan lentämisestä ilon irti ja nukuin paljon ja lopun aikaa jumitin. Ei edes alkanut puuduttaa, vaan oli enemmänkin kiva tunne kiireisten viikkojen jälkeen olla tekemättä paljon mitään. Koneenvaihto Dohassa oli mielenpainuva; kenttä oli iso ja hieno ja ulkoilma aivan älyttömän kuumaa. Lentokoneesta putkeen kävellessä oli kuin olisi ollut aurinkoon jätetyssä suljetussa muovipussissa. Vaikka oli yö. Onnistuimme lyöttäytymään vaihdon ajaksi yhteen suomenruotsalaisen surffaripariskunnan ja yksin matkustavan tyttösen kanssa, joten hetken olimme aivan oikeita, sosiaalisia travellereita.  Ei yhtään meidän tapaista tällainen vuolas sosiaalisuus vieraiden kanssa.

Lähdimme Suomesta illalla, koneenvaihto oli keskellä yötä Dohassa ja lento Balille laskeutui paikallista aikaa illalla, joten meillä oli vajaavaisten laskelmieni mukaan vuorokauden putkeen joko iltaa taikka yötä eri aikavyöhykkeillä.

Balin lentokenttä tuntui myös aivan himmeän kuumalta! Kuskin otimme suomalaisen matkatoimiston kautta, koska halusin jättää välistä taksisekoilun vieraassa kulttuurissa heti alkuun. Kuski oli sovitusti vastassa, mutta jotenkin hän jäi meiltä huomaamatta aluksi ja paikallinen taksikulttuuri yritti ulottaa lonkeroitaan ja hämmentää meitä ihan huolella. Kun oikea kuski löytyi, alkoivat asiat luistaa hyvin ja pääsimme ensimmäiseen kohteeseemme Sanuriin.

Olin ensimmäisen yön osalta varannut meille suhteellisen hintavan ja tasokkaan majoituksen (Lily Luxury Suites), koska arvasin, että näin erilainen kulttuuri voisi muuten käydä turhan jännittäväksi. Kyseessä oli neljän huoneen villa, jossa meitä odotti miellyttävä ranskalaisrouva henkilökuntineen. Kun taksi pysähtyi kohteeseen, kävi hetken mielessä, että nyt ollaan kyllä väärässä paikassa. Katu oli syrjäinen, kapea, pimeä,hiljainen ja pelottavan oloinen. Kaikkea muuta kuin kutsuva. Myöhemmin selvisi, että näin se homma toimii täällä päin. Kun pääsimme portista sisään, meillä oli huone aivan paraatipaikalla ja ei kun vaan tervetuliais-smoothieta käteen altaan reunalla.

Villamme oli kaunis ja erittäin siisti, vaikka jotkin yksittäiset pinnat olivatkin jo vähän aikaa nähneitä. Emäntämme Lily istahti seuraan ja selosti ihan suoraan mitä meidän kannattaa tehdä sinä iltana; ensin uimaan, sitten puoli kilsaa pimeitä ja hämysiä katuja left-right-left ja parisataa metriä, niin siinä on ihan kiva ravintola ja live-musiikkia. Hän myös kyseli matkasuunnitelmaa muuten ja vastaili hämmentyneisiin kysymyksiimme.

Juttelimme jälkeenpäin kahdestaan, että tämän intervention olisi voinut kokea tungettelevana, mutta toisaalta emme ikinä emmekä millään ilveellä olisi saaneet itse tajuttua samoja asioita ja olisimme varmaan käyttäneet illan paljon huonommin. Ei nimittäin ole ihana meidän juttu lähteä kulkemaan kapeita, hiljaisia ja pimeitä kujia pitkin pääkadulle, jos ei olisi nimenomaisesti kerrottu, että se ON turvallista ja vapaana kulkevat koirat VAIN räkyttävät ohikulkijoille, EIVÄTKÄ pure. Saatika että olisimme osanneet selvittää missä tämä pääkatu edes on, tai että mihin suuntaan sitä kannattaa ja ei kannata mennä. Ensimmäinen ilta oli ihana, löytyi se viihtyisä ravintola, live-musiikki ja uima-altaassa pulikointi tuntui ihan täydelliseltä.  Pimeys oli nimenomaan hyvä uutinen siinä kohden.

Olen huomannut, että ainakin omalla kohdallani kaikkein hämmentävin kohta on juuri uuteen maahan tai kohteeseen tuleminen. Ideaali olisikin selvittää ja suunnitella mahdollisimman hyvin siirtyminen lentokentältä majoitukselle ja jopa ensimmäinen kokonainen matkapäivä. Huomaan olevani itse niin pölmystynyt uusissa paikoissa, että jään herkästi turhaan jumittamaan paikalleen, kun aivot yrittävät prosessoida uutta tilannetta. Hyvällä suunnittelulla pystyy ehkä välttymään turhilta epämukavilta tilanteilta kyydin etsintään liittyen. Lentokentillä paikalliset kuskit kyllä näkevät ketkä ovat uunoja ja ottavat siitä irti kaiken hyödyn. Vaikka olisikin menossa kohteeseen vaikkapa junalla tai vuokra-autolla, niin pienellä etukäteisselvittelyillä välttyy kantelemasta turhan päiten matkatavaroita vääriin suuntiin.  Paluumatkaan mennessä on yleensä ehtinyt sopeutua paikkaan jo sen verran, että käytännöt ovat jokseenkin  tuttuja.

Tylsimykset

Pikkukaupungissa kun asumme, niin kaupungilla on paljon ”tuttuja naamoja” eli ihmisiä, joita säännöllisesti näkee. Joitain jopa moikataan, vaikkei muista miksi. Joidenkin kanssa voi vaihta muutaman sanankin aika tuttavallisestikin, vaikka emme tunn toisiamme. Yksi lähikaupan kassa kommentoi kovasti ostoksiani ”kuin sä viittiin tällaista koirankakan näköistä ostaa?” ja huikkaa lähibaarin terassilta, että ”määhän en täällä sitten usein käy, haahhhahaaa!”, kun satuin kävelemään ohi.

Näitä naamoja on satoja, jotka tunnistaa, muttei mistään erityisestä syystä.

Yksi pariskunta on sellainen, joita näen koko ajan jossain, olen nähnyt jo vuosia. En ole koskaan muistaakseni jutellut kummankaan kanssa. Jostain syystä moikkaamme naisen kanssa toisiamme. Jos mies on liikkeellä yksinään, niin emme moikkaa. Jos he ovat molemmat liikkeellä, niin molemmat moikkaavat. Miksi näin? Ei voi mistää tietää.

He ovat tosi usein liikkeellä yhdessä, mies ja nainen. Harvoin kumpikaan erikseen, eikä ikinä pariskunta yhdessä kenenkään muun aikuisen kanssa. Usein heillä on myös mukana lapsi tai lapsia. Etenkin kun lapset olivat pienempiä, mietin usein, että miten näillä voi olla aikaa kävellä aina peräkkäin? Eikö olisi ajankäytöllisesti taloudellisempaa, että toinen kävisi ruokakaupassa ja toinen veisi lapset sinne, minne ne nyt pitääkin viedä? Miksi siis kävellä nämä kaikki paikat läpi peräkkäin?

Vuosien aikana olen tullut monenlaisiin lopputuloksiin asiasta.

Ehkä mies on mustasukkainen ja ei halua, että nainen kulkee ympäriinsä yksin tai lasten kanssa ilman valvontaa (miksi muuten juuri mies sitä olisi?)?

Ehkä he ovat typeriä, eivätkä tajua miten tehotonta on hoitaa asiat noin, että aina molemmat hoitavat ne? Eivät vaan tajua, että voisivat ottaa omaa aikaa tai että saisivat nopeammin asiat hoidettua erikseen.

Ehkä he ova vaan niin kertakaikkisen tylsiä, että eivät tosiaan keksi muuta tekemistä kuin kävellä peräkkäin ruokakaupassa (tai missä nyt kävelevätkin) pienten (myöhemmin jo isompien) lasten kanssa?

Nyt sitten muistutuksena kaikille, jotka tässä kohtaa miettivät, että hanki oma elämä ja ainakin nyt parempi lääkitys: Minulla on ollut lähemmäs kymmenen vuotta aikaa kerätä nämä ohimenevät ajatukset. En ole siis viettänyt unettomia öitä tämän asian kanssa. 😀

Eilen näin miehen yksinään kaupungilla (luonnollisesti emme moikanneet). Ensimmäisen kerran  minulle tuli mieleen ihan uudenlainen ajatus. Entäpä jos he vaan viihtyvät tosi hyvin toistensa seurassa? Mitäs, jos heillä on oikeasti mielenkiintoinen ja kiva elämä, jonka haluavat nimenomaan yhdessä jakaa? Mistäpä näitä tietää.

Mitähän tämä kertoo minusta, että tämä ajatus ei koskaan aiempina vuosina ollut osunut mieleen?

 

 

Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

L for LUCKY

Viimeiset kaksi viikkoa emme ole ehtineet juurikaan viettää aikaa kahdestaan. Me aikuisten yhteisellä ajalla hemmotellut penteleet olemme tietysti kaivanneet sitä kovasti. Keskiviikkona Kirjekaverimies pitkästä taas palasi ”asumaan” luokseni, mikä on yhdessäolomme perusmuoto.

Työaikatauluni tämän lapsivapaan loppuviikon osalta näytti parisuhdemielessä lohduttomalta. Onneksi Kirjekaverimies on nykyään yrittäjä ja saa ainakin nimellisesti päättää omista työaikatauluistaan. Niinpä hänkin meni perjantaina omiin töihinsä vasta myöhäiseen iltaan kuten minäkin, jotta meille jäisi tälle viikolle edes yksi yhteinen vapaahetki.

Ai että miten oli hienoa olla yhdessä pitkästä aikaa melkein koko päivä! Pyörimme pitkään sängyssä aamulla, söimme älyttömästi hänen eksänsä tuomia tuliaissuklaita ja  kolmen ruokalajin lounaan hienossa ravintolassa. Keskustelimme, vilkkaasti, rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. Menimme takaisin kotiin. Nukuimme kahden tunnin päiväunet keskellä tavallista arkipäivää ja näimme unta toisistamme (nyt ollaan ällösiirapin rajalla, mutta näin tosiaan kävi).

Laitoin herätyskellon soimaan 14:40 ja aloitin työt unihiekat vielä silmissäni 15:00.

Ihan älyttömän hienoa! Juuri tällaisesta olen aina haaveillut. Jotenkin aivan mahtavaa saada samana päivänä kaikki ihanat parisuhdeasiat, vaikkei ollut edes vapaapäivä. Töiden jälkeen katsoimme vielä yhden jakson Vain elämää, ja siinä vaiheessa olin jo ihan kuin se hymiö, jolla on sydämet silminä. Edelleen minulla on erossaolojen jälkeen etäinen olo, kunnes taas asiat jonkin ajan kuluttua klikkaavat täysin. Joskus siihen menee tunti ja joskus kaksi päivää kuten nyt. Ja joka kerta se palaa enemmin tai myöhemmin.

 

Mä kuulen, että hengität tyytymättömästi

Eilen illalla taas juteltiin, että meillä on kohta koko maailman syvällisin parisuhde. Olemme tässä vuoden keskustelleet aivan loputtomasti kaikesta mahdollisesta. Kirjekaverimies on itsekin yllättynyt kuin syvälliseksi hän on alkanut käymään ihan pyytämättä. Ei minun tarvitse enää edes tonkia asioita ja analyysia pukkaa vaan tulemaan. Hän tosin myönsi, että suhteemme alussa tehdessäni ”arvokartoitusta”, oli ajoittain jopa työlästä ja epämukavaa miettiä kaikkia mahdollisia aiheita. Ymmärrän hyvin. Olen kysymyksilläni aikamoinen piirittäjä silloin kun ”tutkimukset” ovat vielä kesken.

Nyt tutkimukset ovat olleet Kirjekaverin osalta hyvällä tolalla jo pitkään eikä tarvitse enää niin varmistella. Olen aika varma jo, että hänellä on riittävän samanlaiset arvot kuin minulla, joten olen rauhoittunut.

Tässä tulee välillä vähän hauskoja hetkiä, kun aletaan jo tuntea toisiamme suhteellisen hyvin.

”Mä näin mitä sä ajattelit siinä aamulla.”

”Mikä sulla on? Hengität tyytymättömästi.” (Nukuin ja heräsin tyytymättömään hengitykseen)

 

 

-Ootko pahalla päällä?

-En oo, ihan tavallisella.

… 10 minuuttia myöhemmin:

-No oon mä vähän.

-Tiesin.

 

Nämä mainitut on kaikki negatiivisia tilanteita, mutta ne muistaa paremmin, kun niitä on suhteellisen harvoin.

Ajatusten näkemistä ja hengityksen ymmärtämistä tapahtuu muissakin tilanteissa ja sen myötä sain esimerkiksi taannoin kovasti mieltäni painaneeseen (ei-matemaattiseen) ihmissuhdeongelmaan muutaman vaihtoehtoisen ratkaisun kirjoitettuna kauppakuitin toiselle puolelle ja jokaiselle oli myös laskettuna prosentuaaliset arvot. Ihan fantastista. Kirjekaverimies todellakin puhuu äänellä jonka kuulen. Olen oikeasti piirtänyt jokaiselle miehelle, jonka kanssa olen ollut vähääkään suhteessa, jos minkälaisia piirakkadiagrammeja ja yrittänyt viedä jotain keskustelua eteenpäin niiden pohjalta. Nyt kun minulla on mies, joka jaksaisi niistä keskustella, ei piirakkadiagrammeille ole enää mitään tarvetta. Hän on jo ennen minua tehnyt aiheesta excel-taulukon vähintäänkin mielessään ja hämmästyttävän usein ihan oikeastikin.

 

Toisinaan on hirveän kivaa olla suhteessa. Taulukot ja kaikki!

 

Arki on tullut

Ei vielä perhe-elämään, mutta suhteeseen. Perhe-elämän osalta se alkaa tänään.

Haikeaa on tämä, että enää ei eletäkään rakastumiskuplassa, vaan uusi ja ihmeellinen on muuttunut tavalliseksi.

Mistä sen voi huomata?

Jo kaksi kertaa olemme olleet kahdestaan kotona ja Kirjekaverimies on lähtenyt vanhemmilleen yksin toimittamaan jotain asiaa. Ihan vaan puoli tunti, mutta kuitenkin. Aiemminhan näin ei olisi voinut tapahtua, koska emme olisi noin vaan pystyneet katkaisemaan keskustelua, jos sitä olisi ollut mahdollista vielä hetki jatkaa.

Eilen kun luin kirjaa Kirjekaverimiehen luona, hän ei tuijottanut minua koko sitä kolmea tuntia, vaan jossain vaiheessa skrollasi Facebookia. Tosiaan aika huvittavaa, että joulukuusta lähtien hän on lähes aina minun pysähtyessäni lukemaan tai kirjoittamaan, tullut viereeni ja tarkkaillut ilmeitäni ja eleitäni. Samalla hieronut jalkoja tai muuten silitellyt jotain kohtaa. Eilen parin tunnin jälkeen taas ihan sanoin, että voisithan sinä jotain omaa juttuakin tehdä, jolloin hän avasi tv:n, mutta ei katsonut sitä kovinkaan pitkään, kun siirtyi taas seuraamaan minun lukemistani (jossa ei siis tapahdu kerrassaan yhtään mitään, olen usein aika ilmeetön).

Kaikkein oudoin muutos on, että olemme joskus samassa tilassa kahdestaan, emmekä juttele, vaikka en lukisi tai kirjoittaisi. Tämä on ihan huippumahtava juttu sen kannalta, että nyt saan jotain tehtyäkin kotosalla. Puoli vuotta olikin ihan mahdotonta saada mitään tehtyä, koska koko herelläoloni ajan minulle puhu joko Kirjekaverimies, lapset tai joku puhelimessa. Se onkin ollut aika stressaavaa. Silti haikeaa huomata, että nyt on aika siirtyä uuteen vaiheeseen.

En koko 14 vuoden suhteessa Herra Exän kanssa saavuttanut tällaista tilannetta, että meidän välillämme ei ollut jännitystä tai jännitteitä ja yhdessä olisi helppoa ja mukavaa olla ilman, että siinä olisi koko ajan läsnä draamaa. Se johtui osin siitäkin, että olen draamaihminen muutenkin, mutta varmaan suuri osa siitä oli vain sitä, että hänellä ei ollut tarjota minulle sitä mitä olisin tarvinnut, eli aikaa ja huomiota.

Viime yönä nukkumaanmennessä juttelimme tästä ja kerroin tämän olevan uutta minulle. Että ei ole mitään erityisen hohdokasta, mutta kovasti vaan mukavaa. Kirjekaverimies naurahti, että taisit juuri kuvailla parisuhteen määritelmän ylipäätään. Hänen mielestään se on hyvä, jos ei jopa ihan paras tilanne. Parempi kuin se alun höntsäys. Minä draamaihmisenä sen sijaan kehitän tästäkin vähän draamaa. Muuttuuko tylsäksi, että olo on koko ajan kuin toinen olisi käärinyt sinut johonkin pehmeään vilttiin olemuksellaan? Ei mitään vaarantuntua. Uhka vai mahdollisuus? Normaalit ihmiset paheksuvat tällaista ajatusta; olisit nyt vaan tyytyväinen, kun kaikki on hyvin! Niin olenkin, mutta ei se estä minua asiaa miettimästä ja hetkittäin jopa huolestumasta, että riittääkö minulle tasaisuus.

Kuka tietää, ehkä olenkin ollut draamaihminen vain siksi, että olen oikeasti ajautunut siihen enkä valinnut sitä?

Draamaihminen ja Kirjekaverimies syömässä yhteistä lounasannosta ja ja lukemassa samaa kirjaa kahvilassa. Tosin emme olisi tarvinneet kahta samaa kirjaa. Lukutahtimme on täysin sama.

Synttäriyllätys miehelle onnistui

Onnistuin kuin onnistuinkin pitämään salassa Kirjekaverimiehen synttärisuunnitelmat. Ja ai ai, miten se oli kivaa! Hän on niin utelias luonne, että ihan kihisi uteliaisuudesta!

Annoin hänelle oikeana syntymäpäivänään kirjeen, jossa lupasin viedä hänet mökkireissulle Suomessa ja annoin silloin tällöin pieniä vihjeitä siitä, mitä siihen mahdollisesti tulee kuulumaan. Olemme keväällä keskustelleet Kauppalehden kokoamasta kesäretkikohdelistasta, johon on koottuna Suomen taloudellisen historian kannalta merkittäviä paikkoja. Siihen suuntaan vahvasti vedätin, että joku niistä ja lisäksi vihjeenä oli  kahdenkeskinen mökkeily.

No mutta eihän me menty mihinkään niistä! Vaan lähdettiinkin Tallinnaan ystävieni kanssa. Kirjekaverimies tietysti oletti yllätysosuuden olevan siinä, mutta Tallinnassa hänelle selvisi loputkin, eli että olin kutsunut mukaan hänen lapsuuden ystävänsä vaimoineen (miksi tämä sana on sama kuin monikko, vaikka on yksikkö…yksi vaimo siis) ja olimme varanneet Tallinnan reissun aloitukseksi koko porukalle pakopelin.

Viikonloppu oli aivan mielettömän ihana! Varmaankin meille kaikille. Vietimme kaksi yötä Tallinnan aivan uudessa Hiltonissa ja ajattelin varmaan tuhat kertaa sen viikonlopun aikana, miten mahtavaa olla minä, siinä ja sillä hetkellä. Ympäristö aiheutti jatkuvia WAU-hetkiä, sain viettää aikaa ylellisessä ympäristössä kahdestaan Kirjekaverimiehen kanssa ja isommalla porukalla ilman kiirettä nautiskellen hulluttelusta, syvällisistä keskusteluista, hyvästä ruuasta ja viimeistellyistä drinkeistä.

Elämä oli hetken juuri sellaista, kuin millaiseksi sen parhaimmissa unelmissaan on maalannut. En tosiaan olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut sellaista voivan minulle tapahtua saati muuttuvani ihmiseksi, joka osaa sen kaiken avosylin ottaa vastaan.

Pari kertaa viikonlopun aikana menin henkisesti ”tilanteen ulkopuolelle” ja mietin, miltä minä vaikutan ja mikä tilanne on. Tunsin iloa, kiitollisuutta ja ylpeyttä siitä, että olen ja olemme ystävieni kanssa kulkeneet yhdessä jo pitkän matkan ja kasvaneet sen aikana oikeasti aikuisiksi. Tiedämme mitä haluamme ja tarvitsemme ja osaamme jopa erottaa ne kaksi asiaa tosistaan. Tässä mielessä paras hetki oli se, kun olin jäänyt hotellille nukkumaan päiväunia ja muut olivat menneet kaupungille. Heräilin verhojen pimentämästä huoneesta, laittauduin ilman kiirettä, keinahtelin hotellin aulan läpi taksiin. Tunsin täyttä varmuutta siitä, että pärjään itsekseni ja kaikki muut ilman minua.

Perille päästyäni minua odotti mies, joka on minuun aivan hulluna ja ystäviä, jotka eivät pahastu eivätkä kyseenalaista sitä, etten lähtenyt liikkeelle samaan aikaan muiden kanssa. Jokainen kyllä tiesi, että nautin täysillä heidän seurastaan, vaikka toisinaan valitsen olla hetken yksin.

Kuvassa osioita kolmekymppisistä naisista, jotka huomaavat  kulkevansa omaa tietään yhä vapaantuneemmin. Olisihan tähän voinut muitakin kuvia laittaa, mutta yleisilmeen ollessa mustaa ja kultaa, on hyvien kuvien saaminen turhan vaivalloista. Senkin ajan voi käyttää paremmin, koska on jo niin aikuinen (hah!), että itse hetki on tärkeämpi kuin onnistuneet kuvat…

Tässähän nyt ei ole mitään ihmeellistä. Paitsi että sama tilanne kymmenen vuotta sitten olisi ollut täysin mahdoton. Olin miehen kanssa, jolle olin tottumus ennemmin kuin tahtotila. En olisi ”uskaltanut” ulkomailla tai edes vieraassa kaupungissa jättäytyä porukasta (Tallinna on minulle ulkomaa, koska en ole käynyt siellä kuin yhden yön seitsemän vuotta sitten). Olisin myöskin kokenut velvollisuudekseni pysyä samassa tahdissa muun porukan kanssa, kun kerran yhdessä reissussa ollaan.

En olisi tuntenut olevani ”kotonani” niin hulppeassa hotellissa ja olisin suuresti kiusaantunut tuolla koetusta asiakaspalvelun määrästä ja intensiteetistä (paljon henkilökuntaa-vähän asiakkaita), joka tapahtuu vieläpä ulkomaan kielellä. Myös taloudellisesti olen ollut hurjasti epävarmempi.

Viime vuodet olen ollut yksin vastuussa ja vallassa raha-asioihin nähden ja sen myötä oppinut säästämään ja tuhlaamaan juuri niissä kohdissa kuin itse haluan. Punnitsemaan itse mihin haluan vähät rahani käyttää ja tekemään sen vailla syyllisyyttä.

Kyllä vaan on ihanaa olla aikuinen! Nyt ja näin. Pitäisi useamminkin ajatella sitä, miten joku tietty tilanne on juuri nyt ja miten se olisi ollut jonkun x-ajan aiemmin, sillä vaikka toisinaan tuntuu, että ”mikään ei kehity minnekään”, niin kyllä muuten kehittyy.

Miksei me riidellä ollenkaan?

Hämmentävää kyllä, meillä ei ole ehtinyt Kirjekaverimiehen kanssa olla yhtäkään riitaa, vaikka yhteiseloa taitaa olla takana jo yli kolme kuukautta (!Mihin nää päivät menee!?). En ole edes kertaakaan pahoittanut mieltäni, vaikka nimeeni voisi laittaa etunimen ja sukunimen väliin lisänimen”herneet nenässä”. Lähimmäksi riitaa olemme päässeet niin, että hän kertoi työpäivän jälkeen selättäneensä flunssaoireet yhdellä Buranalla ja yhdellä Zyrtecillä.

”Zyrtec on allergialääke ja sitä ei käytetä flunssaan!”, tuhahdin.

Mies nauroi varmaan viisi minuuttia sille, kuinka asia on mahdollista sanoa niin ärtyneesti ja syndänjuuriin saakka loukkaantuneena. Siis nauroi, eli ei oltu edes lähellä riitaa.

Toisinaan olen jopa vähän huolissani, että meillä on riitelymoodi kokonaan kokeilematta. se kuitenkin kuuluu elämään. Kirjekaverimies ei silti suostu vääntämään riitaa kasaan väkisin, joten ehkä siitä saadaan jossain vaiheessa meille ensimmäinen kunnon riita. Olisi aika klassikkoainesta alkaa riidellä siitä, että toinen ei halua riidellä.

Miksi meille sitten ei kehity riitaa, vaikka molemmilla on aiheesta erittäin vahva kokemuspohja?

Taidamme vaan olla niin paljon samaa mieltä. Tai edes tarpeeksi samaa mieltä. Lisäksi meillä on jollain lailla elämässä samanlainen rytmi.

Varmaankin asia, josta olen mieshistoriassani riidellyt tai pahoittanut mieltäni kaikkein eniten, on erilaiset aikataulut ja niihin liittyvä logiikka. Niiden uskon olevan tällä kertaa ihan avainasemassa tässä yhteistoiminnan saumattomuudessa.

 

3 Järisyttävää aikafaktaa Kirjekaverimiehestä (saattaa järkyttää herkimpiä)

1. Kirjekaverimies on ajoissa

Ihan todella hämmentää ja outoa. Toinen sanoo tulevansa kahdelta ja TULEE KAHDELTA. Tai lähtevänsä luokseni viiden minuutin päästä pyöräilemään luokseni ja ON KYMMENEN MINUUTIN PÄÄSTÄ PERILLÄ. Aluksi minulla meinasi mennä ihan pieleen kaikki, koska oletin kahdelta tulijan tulevan aikaisintaan varttia yli, enkä ollut itse siinä vaiheessa, missä piti. Nyt olen oppinut ja ensimmäistä kertaa koko elämässäni olen se, joka on löyhempi aikatauluissa. Ilmeisesti kuitenkin riittävän tarkka.

2. Haluamme samoja asioita samaan aikaan

Aiemmin on käynyt joskus niin, että toinen ei olekaan halunnut samaa asiaa samaan aikaan. Olen keksinyt mahtavan idean ja joutunut odottamaan parikymmentä minuuttia kengät jalassa sitä, että toinen alkaa perusteellisesti kuurata itseään tai jotain hushollin nurkkaa. Aika latistavaa tällaiselle, jonka fiilis voi mennä täysin ohi viiden minuutin odottelusta. Pahimmassa tapauksessa toisen visio on ollut kaikilta osin erilainen, jolloin edes odottelulla ei olla päästy haluamaani lopputulokseen. Blaah! Kirjekaverimiehen kanssa logiikkamme siitä, mikä asia menee etusijalle milloinkin on hämmentävän samanlainen. Myös abstraktit käsitteet kuten ”ihan kohta” menevät yksiin. Olen säästynyt turhautumiselta jo tähän mennessä noin miljoona kertaa.

3. Hän järjestää minulle aikaa

Kyllä, aikataulussa on aina yhden naisen mentävä aukko ja hommat suunnitellaan sen ympärille, että meidän tapaamisemme pystytään järjestämään. Juuri toisin päin kuin about kenenkään muun kanssa. Aiemmissa suhteissani edelleni on mennyt toistuvasti muun muassa työ,”työ”,  ”hyvä ystävä”, siskon kanssa hengailu, siivous, vanhempieni kanssa hengailu,  nukkuminen ja nurmikonleikkaus (kooste eri miehistä, noita kaikkia pakonomaisesti harrastava olisikin ollut mielenkiintoinen tapaus!). En voinnut kuvitella, että tämäkin päivä tulisi, että joku mies selvittää ensin mitkä illat viikossa olen vapaana ja sopii sen jälkeen muille illoille minuun littymättömät kissanristiäiset.

Tosi outoa, että juuri aikataulut toimivat, vaikka teoriassa aikataulujen puolesta meillä ei pitäisi ikinä olla yhteistä aikaa. Silti on. Toisesta pariskuntien suosituimmasta riidanaiheesta, rahasta, emme ole vielä paljonkaa neuvotelleet. Ehkä sieltä saisi jonkun riidan haalittua kasaan, ettei mene ihan siirapiksi?