Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Ei lastentauteja, vaan naistenvaivoja

Minusta on tainnut vihdoinkin kasvaa normaali aikuinen nainen! Kiitos lääkärien hyvinkin tiukkojen lausuntojen, olen nyt lopultakin tuntea itseinhoa, mikä naistenlehtien ja kahvipöytäkeskustelujen valossa näyttää olevan olennainen osa naisena olemista. Painan tällä hetkellä vähemmän kuin olen painanut koko aikuisiälläni ja silti en ole koskaan ole kokenut itseäni näin lihavaksi ja epäviehättäväksi. Cheers! Lopultakin!

Olihan tuo aika lapsellista vaan vuosi toisensa jälkeen tuntea itsensä ihan riittävän hyväksi sellaisenaan. Se on nelivuotiaiden hommaa.

Olen toisessakin asiassa kasvanut aikuiseksi. Olen itseinhon lisäksi saavuttanut riittämättömyyden tunteen lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Olen aina ollut vähän sellainen, että kerään ongelmia. Tai jos nyt ei ihan aina ongelmia, niin ainakin päällekkäisiä projekteja. Se ei ole aiemmin haitannut juurikaan menoa ja olen  sietänyt suhteellisen hyvin keskeneräisyyttä. Nyt kun työssäkäyvän arki on painanut päälle jo useamman kuukauden putkeen, alkaa jopa minusta löytyä näitä riittämättömyyden tunteilta, joilta olen hämmentävän hyvin välttynyt tähän asti.

Nyt olen muuttunut itseäni piiskaavaksi suorittajaihmiseksi, joka tuntee huonoa omaatuntoa jokaisesta itseeni käytetystä hetkestä. Tällä hetkellä ainut oma aika, mitä itselleni hyvällä omallatunnolla suon, on se kun pelaan töissä Hay Day:ta. Melkein kuin omaa aikaa, paitsi että ei.

Aiemmin toinen usein sallittu itsenihellimistapa on ollut herkuttelu, mutta nyt sekin on viety, joten jäljelle jää vain kananrehun valmistus, kanojen ruokinta ja munien kerääminen. Hyvä, että edes virtuaaliset kanat saavat syödä rajattomasti rehua.

Muuna aikani ajatusmaailmani on muuttunut normaaliksi töissäkäyvien äiti-ihmisten ajatusmaailmaksi. Jatkuvasti olen tilanteessa, jossa haluaisin tehdä jotain, mutta en tee, koska sen sijaan pitäisi…

…lukea lapselle kirjaa

…pestä pyykkiä

…lukea Wilma-viestit

…tehdä koulutehtäviä

…varata autolle katsastus ja öljynvaihto

…ilmoittaa päiväkotiin hoitoajat

…käydä kaupassa

…auttaa lasta koulutehtävissä

…kiukutella eksälle

Ja sitten taas toisaalta silloin, kun oikein haluaisin lähteä hoitamaan jotain asioita, niin eikös vaan jompi kumpi lapsista kehitä jonkun elämää suuremman kriisin. Sen jälkeen usein päädyn päättelyssäni siihen, että on parempi pysyä kotona ja antaa lasten levätä omien arkimenojensa päälle. Ja taas on öljyt vaihtamatta ja imuri hakematta korjauksesta. ikuinen to do-lista.

Elämä tuntuu yhdeltä isolta rajoitukselta; älä syö, koska lääkärit, älä lähde kotoa muualle kuin töihin, koska lapset, älä lue kirjaa, koska koulutehtävät ja älä sovi mitään kaverimenoja, koska työ ja perhe.

Lisäksi kaikki osa-alueet häiritsevät toisiaan. Olen töissä ja tiedän, että pitäisi olla koulussa. Olen kerrankin lähdössä jonnekin aikuisten menoon ja lapsi itkee, että miksi joutuu aina viikonloppuisin hoitoon. Olen koulussa ja mietin, että onko tämä nyt se tapa, johon kannattaa käyttä kaikki vapaa-aikansa. Ollessani lasten kanssa mietin, että nyt pitäisi varmaan urheilla, koska muuten lääkärit käyvät ihan mahdottomaksi.

Ainut, joka ei tunge mihinkään toiselle osa-alueelle, on työ. Sieltä kukaan ei ikinä koskaan milloinkaan soittele perään ja oven suljettuani ei ole mitään, mitä voin minkään työasian hyväksi tehdä. Toisaalta työpaikkakin osaa sillä lailla sotkea asioita, että vuorojen ajankohdat voivat sotkea elämän kaikki muut osa-alueet ihan totaalisti, josta minun kuuluu myös asiaankuuluvasti kantaa huonoa omaatuntoa.

Kuulostaa kivalta? No entäs tutulta?

 

 

 

 

Hyvät muistiinpanot

Niinpä. Myös ihan kirjaimellisesti. Tässä ajankohtainen ja havainnollinen kokoelma.

Olen joskus miettinyt, että tällaiset satunnaiset kokoelmat ja muistilaput voivat hyvin korvata päiväkirjan, jos sellaista ei viitsi kirjoittaa. Näissäkin välilehdissä on vamaan monta asiaa, joista minulla ei vuoden päästä ole mitään havaintoa, jos alan ilman mitään muistiinpanoja miettiä, että mitä olen duunaillut syyskuussa 2016.

Todisteena ajattelin, että laitan tähän muutaman muistilapun kännykkäni historiasta ja esittelen aiheeseen liittyviä muistoja, mutta eihän niistä saa yhtään mitään tolkkua! Hyvät naurut kuitenkin ja hihitän täällä vedet silmissä kaikelle tälle järjettömyydelle.

Olen ilmeisesti laittanut muistiin tärkeitä koodeja ja muita muistiinpanoja. Muistiinpanoista on varmaan ollut aikeena tehdä ”sitten, kun ehdin”  jotain tosi laadukasta kirjallista tuotosta. Mitäpä veikkaatte tuleeko niistä tämän laadukkaampaa koskaan?

 

 

 

Postraumaattinen työttömyysstressi

Pääsin jo pari kuukautta sitten pakoon työttömyyttäni, kun lopulta tuskaisen hakemisen ja lukuisten pettymysten ja epäonnistumisten jälkeen onnistuin saamaan työpaikan. Sen lisäksi sain itseasiassa kaksikin koulupaikkaa, joista toisen olen jo ehtinyt aloittaa ja toisen paikan otin tänään vastaan vielä epävarmana siitä, että aionko oikeasti aloittaa syksyllä täyspäiväisenä koululaisena vai kenties jatkaa töissä.

Melkoinen muutos on tapahtunut siis näissä.

Olen innolla odottanut sitä päivää, että joskus saan työn ja pääsen kokeilemaan sitä arjenhallintaa työssäkäyvänä äitinä, mistä loputtomasti puhutaan. Halusin päästä minäkin testaamaan pärjäämistäni siinä tilanteessa, mistä useimmat lähinnä haaveilevat pääsevänsä jotenkin pois. Suunnittelin, että sitten kun saan työn, järjestän arkeni niin ja näin hyvin, että minusta riittää sopivasti jokaiselle elämänalueelle. Olenhan kuitenkin superkäytännöllinen ihminen niin halutessani. Kyllähän minä sen saisin jotenkin hienosti järjestettyä, vaikka siinä haasteita onkin.

Paitsi etten saa. Olen ihan paska siinä! En ainoastaan vähän huono, vaan oikeasti ihan suosta!

Työpäivät olen toistaiseksi hoitanut ihan hienosti. Työ kiinnostaa ja haastaa minua sopivasti, vaikka puuduttaviakin hetkiä toisinaan on. Olen siinä välillä jopa oikein hyväkin. Se on oikein kiva tunne. Työni hyviä puolia ovat se, että siinä kehittyy hurjan nopeasti ja toisaalta myös se, että sitä ei koskaan voi täysin osata.

On myös muita tunteita, jotka liittyvät uuteen elämänvaiheeseen. Väsymystä. Stressiä. Levottomuutta. Tuntuu, etten ehdi mitään enkä lepää koskaan kunnolla, vaikka siihen olisi aikaakin. Lapset ovat lähes koko heinäkuun maalla, joten en voi edes vedota ehtimättömyydessä äitihommiin. Johonkin nämä päivät ja tunnit silti valuvat.

Osin sen selittää se, että vietän toimistossa aikaa 40 tuntia viikossa verrattuna aiempiin ei yhteenkään, mutta pitäisihän siitä silti jäädä aikaa yli niin, että saa kaikki asiat hoidettua? Etenkin kun kotoa töihin on matkaa 300 metriä! Tunnen äitejä, joilla on tunnin työmatka ja aivan nämä samat työtunnit kuin minullakin.

Siitä huolimatta. 40 tuntia työtä viikossa. Lapsia vain kun haluan. Ei lemmikkejä. Ja silti en ehdi enkä jaksa mukamas mitään. Kaikkein vähiten huolehtia itsestäni. Omastakin mielestä ihan käsittämätöntä. Olen miettinyt mistä tämä väsähtäminen johtuu enkä keksi muuta syitä kuin sen, että pitkän työttömyystilanteen stressi on jotenkin jäänyt päälle ja sen lisäksi on tullut näitä uusia velvollisuuksia.

Postraumaattinen työttömyysstressi.

Itsekeksimäni diagnoosi siihen, kun ei itsekään pysy omien käänteidensä tasalla eikä henkinen työttömyys katoa edes työllistymisen myötä.

 

 

 

Pahenevaa ärtyneisyyttä odotettavissa huomisiltaan saakka

Tämä viikko on ollut jotenkin niin…suosta. Lapsi on ollut kipeänä, selkä jumissa, stressinsitokyky äärimmilleen testissä, sää huonoin mahdollinen ja olo reipas kuin näillä tulppaaneilla:

Mikä siinä onkin, että muiden tulppaanit näyttävät aina ryhdikkäiltä ja hyvinvoivilta ja minun tältä? Onko nelivuotiaalla jotain osuutta asiaan?

Pari apeata hetkeä tältä viikolta…

Ensiksikin nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön huonosti, koska oli jännittynyt/ärsyyntynyt siitä, mihin olin erehtynyt lupautumaan alkuviikoksi töihin. Toinen lapsi oli kipeänä, joten tarvitsi hoitajan aikaisin aamulla (parinkymmenen kilometrin päästä…) ja toisen, sen aamu-unisemman, vein ensimmäisenä koko päiväkodin lapsista hoitoon. Sitten menin töihin huomaamaan, että minulle ei oikeasti ole mitään työvuoroa, vaan se on unohdettu perua. Kaikki tämä tietysti harmaassa vesisateessa. Love my life.

Toinen mahtava Suomi-kohtaus oli eilen, kun heräilin Kirjekaverimiehen kämpiltä (se oli ihan kivaa tosin) ja lähdin parin mutkan kautta kotiin, kun taivaalta tippui ISOJA vesipisaroita ja kadut olivat liukkaita, lätäkköisiä ja rumia. Mukanani minulla oli liikaa kannettavaa tavaraa ja päälläni juuri pesulasta haettu takki, joka oli pesua tarvinnut sen takia, että se oli kastunut ja kuivuessaan jäänyt ällöttävän likaisen näköiseksi. Tämänpäiväinen tarkastelu osoitti, että takkia ei tarvitse tuon kotiintulon takia viedä toista viikkoa peräkkäin pesuun, vaan se oli nyt kuivunut ihan siististi. Sitä en tiennyt kävellessäni, vaan mietin, että olisiko pitänyt ottaa taksi ja säästää pesulakäynnin hinta. Päädyin kuitenkin kävelemään, koska ”ulkoilu tekee hyvää”. Vitut.

Arvaan, että tämä ikuisesti jatkuva marraskuu ottaa päähän monia muitakin. En ole varmaan ainoa, joka on täysin hautautunut sisätiloihin ja toivoo jo kevättä, kesää, talvea tai mitä vaan muuta kuin tätä ikuista syksyä. Selaimellani on auki koko ajan vähintään kaksi matka-aiheista välilehteä, mutta juuri nyt ei mikään tunnu lohduttavan.

Otsikon ennusteen annoin Herra Exälle, joka soitti aamulla ja ilmoitti tulevansa käymään jossain vaiheessa. Sanoin ensin, että älä tule, ärsyttää kaikki. Muutin kuitenkin mieleni, kun hän lupasi hoitaa käynnillään selkävaivani kuntoon (kyllä, uskon ihmeisiin), joten nyt melkeinpä odotan hänen tuloaan. Jos edes vähän saisi vitutusastetta alaspäin. Todennäköisempänä pidän kuitenkin mojovaa riitaa jostain tärkeästä aiheesta, kuten siitä, että olen taas vienyt lapset hoitoon pukeutuneina silittämättömiin vaatteisiin.

Nyt jotain hyviä uutisia tänne ja heti! Tai edes säitä.

Onneksi on suklaa (kun kaikki ei mene ihan putkeen)

Joskus sitä saattaa toimia vähän sumussa. Ihan vaan vähän. Jollekin väsyneelle äidille voi käydä niinkin, että lapsen iltatoimia hoidellessa keittää samalla kuukuppia ja juuri kun sen on saanut keitettyä, tulee Messengerissä viesti, että joku Facebook-kirppiksen ihminen on pihalla odottamassa hänelle luvattua haalaria. Väsynyt äiti syöksyy ulos puolipukeissa antamaan haalarin ja ryntää saman tien vaihdossa saatujen suklaiden kanssa sisään, koska lapsista hölmömpi on yksinään. Asian hoitaminen kestää noin kaksikymmentä sekuntia.

Aikomus on jatkaa samasta kohtaa,mihin väsynyt äiti jäi ennen pihalle ryntäämistä. Eli kuukuppi on nyt keitetty ja sitä voi taas käyttää. Ainut ongelma vaan, että sitä ei löydy mistään… Yhtään mistään…

”Otitko äidin tavaran? Sen mitä äidillä oli kattilassa?”

”En ottanut, vain omat tavarat.”

Etsintä laajenee niin, että väsynyt äiti joutuu oikein vähän siivoamaankin. Missä se voi olla? Tunkiko väsynyt äiti sen kenties haalaria hakeneen ihmisen käteen? Ihan hiukan vaan kiusallista, jos niin tapahtui! Ei varmaan osaa arvostaa väsyneen äidin juurikeitettyä kuukuppia. Miten sitä kehtaisi pyytää takaisin? Maksaahan se rahaa taas senkin asian uusiminen.

Hmph. Noloa.

Mitä tekee väsynyt äiti? Laittaa ystävälle viestin ja jakaa tämän itsehäpäisyn kokemuksen. Silloinhan häpeä vähän vähenee, kun sen on kerran jakanut toisen kanssa. Voi nauraa yhdessä ja saada vaihdossa kokemuksen siitä, että toinen on vaikka kesken Instagramin selaamisen havahtunut siihen, että kohta terveyskeskuksesta soitetaan takaisin, jonka seurauksena on lähtenyt täpäkästi etsimään kännykkää keittiöstä ollakseen valmiina soittoa varten. Kesken Intagramin selaamisen, kännykällä…

No ei voi mitään. Väsynyt äiti päättää luovuttaa ja jatkaa etsintöjä huomenna ja tarkistaa vielä Messengeristä, että odottaako siellä häkeltynyt ”Sä annoit mulle vahingossa sun kuukupin”-viesti. Ei odota. Vielä kerran kierros kaikkien kaikista vähääkään loogisista paikoista ja sitten tuleekin ajatus, että jospa se onkin jo paikallaan. Ja siellähän se on. Suhteellisen loogisessa paikassa.