Pipo-gate

Lapsellani on ongelma. Pipo on väärän värinen. Hän on nyt useampaan kertaan ohimennen maininnut, että tälle pitäisi nyt akuutisti tehdä jotain. Olen sivuuttanut asian moneen kertaan jo sanomalla, että en nyt ole ihan varma tarvitseeko meidän lähteä pipokaupoille. Pärjäähän tuollakin.

Nyt tuli kuitenkin tiukka puhuttelu ja havainnollistettu esitys miksi vanha pipo ei käy.

”Äiti, katso nyt miten tää mun asu menee pilalle! Tää ei vaan sovi tähän kokonaisuuteen. Mä haluan, että mulla on laadukkaat vaatteet, jotka näyttää hyvältä yhdessä.”

Epäonninen pipon pilaama asukokonaisuus

Tämän lisäksi hän halusi näyttää miten hyvin tai huonosti mikäkin sopii yhteen tämän piponturjakkeen kanssa.

Takin kanssa pipo sopii käyttäjänsä mukaan yhteen:

”Ihan ok, ei mene tässä niin pahasti pieleen.”

 

Pipo yhdistettynä eniten (vai pelkästään?) käytettyyn T-paitaan:

”No nää itseasiassa sopii yhteen. Mutta kyllä tän kanssa sopis myös puhdas valkoinen tai musta.”

Pipo yhdistettynä huppariin:

”Tää on just se ongelma. Nää on ihan hirveät yhdistettynä. Tän takia must just tuntuu, että mun asussa ei ole mitään järkeä. Mut ihan pahinta on se, että nää kaikki on yhdessä mun päällä.”

Lapsiraukallani on ihan nyt siis paha ongelma, kun joutuu tällaisen setin kanssa kulkemaan ympäri kyliä. Kyllä on nyt on varmaan uusi pipo ostettava.

Loppukaneetiksi tuli vielä tämä:

”Yks lisä- huono puoli tässä on vielä tää, että tää on mennyt tolleen epäsiististi rikki tosta päältä. Kyllä mä nyt olen sitä mieltä, että voidaan hankkia mulle uusi pipo.”

Olen jotenkin kovasti iloinen tästä tavasta, jolla asia minulle tuodaan. Asiaa on mietitty ja punnittu jo jonkin aikaa ja sille on olemassa oikeat perusteet, vaikka kyse on käsittääkseni alle parinkympin ostoksesta. Pipo on ollut ainoana pipona aktiivikäytössä kaksi tai kolme vuotta. Pipo ei ole hukkunut tai ”hukkunut” uuden pipon saamiseksi, vaan asia hoidetaan asiallisesti ja rehellisen ryhdikkäästi.

Olen koko lasteni elämän ajan opetellut ja opettanut lykkäämään hankintoja niin kauan, kuin se on mahdollista ja sitten hankintatilanteessa tekemään harkittuja ja hyviä ratkaisuja, vaikka se sillä hetkellä maksaisikin vähän enemmän. Meillä on aika vähän turhia tavaroita ja vaatteita, koska spontaanisti ei osteta juuri mitään. Toisaalta meillä on aika vähän ihan tarpeellisiakin vaatteita, koska yritän pärjätä niin vähillä kuin mahdollista. Aika moni tarve ja halu menee ohi, kun odottaa riittävän kauan. Ja silti talomme on täynnä kuin Turusen pyssy.

Käyn niin kaupoissa vain pakollisilla asioilla, joten houkutuksiltä on helppo välttyä. Silloin kun joskus käyn, muistan kaiken olevan tavallaan saatavilla ja hetken tekee mieli olla kuin muutkin. Niin kävi nyt viikonloppuna, kun kävimme ostoskeskuksessa; tuli vähän paha mieli siitä, että niin monilla muilla on sitä ja tätä ja minulla aina samat vaatteet ja aina samat lakanat…

Aikuisena tämä on kuitenkin helppo sietää valinnan ollessa omani. Tiedän, että tuolla valinnalla lunastan itselleni ja perheelleni vuositasolla aika paljon vapaa-aikaa vähempien työtuntien muodossa. Ja ”saanhan” minä välillä ostaa yhtä ja toista ekstraa; matkoja, ravintolaillallisia ja kahvikupposia kaupungilla. Sain jopa keväällä ostaa trampoliinin.

Lapsille asian luulisi olevan vaikeampi, mutta toisaalta he ovat eläneet asian kanssa aina. Aina on käytännössä kaikilla kavereilla ollut paljon enemmän leluja, pelikonsoleita, itse valittuja vaatteita ja jos mitä rekvisiittaa. Silloin tällöin tulee kysymyksiä ja kommentteja, mutta asiaa on käsitelty jo niin moneen kertaan, että vastaukset alkavat olla jo lapsillekin tuttuja. Samoin toimintatavat miten kannattaa toimia silloin kun ihan oikein kovasti jotain toivoo.

Joskus he itse luovat minuun paljon puhuvia katseita, kun toisten perheiden lapset pyytävät, vaativat ja monesti myös saavat turhia, huonolaatuisia, tarpeettomia ja ylipäätään paljon asioita. Ei ole ihan tavatonta sekään, että he ottavat puheeksi jonkun tilanteen jälkeenpäin melkein ihmeissään siitä, että eikö kaikilla olekaan sama kuin meillä näissä pyytämis- ja haluamisasioissa. Äiti, näitkö miten XXXX heti vinkui lisää vaikka oli jo saanut paljon kaikkea?

Kyllä minunkin lapsillani on tavaroita, tottakai, mutta aika maltillisesti jo senkin takia, että olen melko varmasti pohjoisen pallonpuoliskon laiskin tavaroiden järjestelijä. Se jo yksin asettaa aika tiukat rajat sille montako tarviketta huusholliin voi ja kannattaa päästää sisään.

Raha on kuitenkin sitäkin tärkeämpi motivoija ja samoin ympäristökysymykset; Mille kaikelle on realistista löytyä jatkokäyttäjä ja mitä järkeä on ostaa, jos käyttö jää hyvin vähäiseksi syystä tai toisesta?

Nyt on varmaan kuitenkin syytä hankkia yksi valkoinen tai musta pipo.

Ihan kohtuullinen toivehan se lopulta on.

Liisa ihmemaassa- baletti

Kävimme eilen lapsoseni kanssa baletissa Kansallisoopperassa. Hän on hyvin pitkälti kulttuuri-ihminen ja on kysellyt teatteriretken perään jo jonkin aikaan. Varasin ihan spontaanisti meille kahdelle liput balettiin vasta edellisenä päivänä. Intouduin oikein, ja varasin meille jopa väliäikatarjoilut valmiiksi, mitä en ole tehnyt ikinä aiemmin. Muistan joskus nuorena ajatelleeni, että sellaiset ylellisyydet ovat vain ”rikkaille ja hienoille”, johon ryhmään minä en kuulu. Edelleen en kuulu, mutta nyt aikuisempana olen oppinut, että voin ostaa haluamani palvelun sen perusteella onko minulla varaa ja halua siihen huomioimatta sitä, onko paikalla mahdollisesti hienompia tai rikkaampia ihmisiä. Joitain saattoi olla 😀

Lapseni ei ole aiemmin ollut baletissa, joten hänellä ei ollut tähän liittyviä ennakko-käsityksiä ollenkaan. Iloinen ja yllättynyt hän kuitenkin oli, kun väliajan alkaessa kerroin, että pitäisi etsiä pöytänumero 606. Juhlantuntua toi limppari; sitä hän ei ole kertaakaan aiemmin saanut  luvallani.

Nyt tulikin pääasia eli eväät käsiteltyä. Miten meni itse baletti?

Rakennus jo itsessään oli lapseni mielestä hieno:

”Ooo, äiti! Täällä on kans taidetta!”

Baletti oli kaunis ja viihdyttävä! Tanssijoita oli aivan hirveän suuri määrä kaikenkaikkiaan ja sen käsitin  vasta kun he tulivat lopuksi kumartamaan. Tanssijoiden joukossa oli myös lapsia (ei suhteellisesti liikaa), mikä oli kiva yksityiskohta. Puvut olivat näyttäviä ja toisinaan lavalla tapahtui kerralla kaikenlaista monessa eri kohdassa. Se antaa varmasti eri katsojille tosi erilaisen elämyksen riippuen siitä mitä tilannetta oma katse on kiintynyt seuraamaan. Osa lavasteista oli tosi näyttäviä ja osa vähän sellaisia ”lasten lavasteita”, kuten lavan poikki lipuva pieni vene.

Itse pidin eniten näistä kohdista, joissa lavalla oli paljon väkeä ja meininkiä. Sellaiset kohdassa missä Liisa oli yksinään pitkiä aikoja enemmän tai vähemmän tyhjällä lavalla, tuntuivat vähän pitkästyttäviltä muihin verrattuna.

Luin lapselle pikaisesti juonen kulun oopperan sivuilta ja se auttoi lasta seuraamaan esitystä. Tarina ei ole meille ennestään tuttu, joten oli hyvä, että hahmoille oli vähän nimiä ja jokin käsitys siitä mitä on tapahtumassa. Juoni muuten siellä sivustoilla on kerrottu hyvin taiteellisella, mahdollisesti oikeiden kulttuuri-ihmisten, tavalla. Tälle kulttuuri-ihmisten tasolle minulla on vielä hetken matkaa!

Meillä oli paikat sieltä edullisimmasta päästä ja siitäkin viimeiset saatavilla olevat, mutta näkyvyydessä ei ollut yhtään mitään valitettavaa! Ammattiliittoni maksoi minun viidenkympin lippuni kokonaan, joten sen puolesta ilta oli ”pelkkää säästöä”.  

Kuva Kansallisoopperan sivuilta

Lopputulemana voi sanoa kuten lähes aina silloin, kun tulee jonnekin lähdettyä:

Pitäis käydä useammin!

Kun kaikki muu on jo tehty

Olemme tehneet lyhyen suhteemme aikana ihan hirveästi juttuja. Sen huomaa parhaiten, kun käy läpi valokuvakansioita. Latasin perjantaina kännykästä koneelle kaksi ja puolituhatta valkokuvaa ja olen käynyt niitä nyt läpi. On se jännä, että tulee säännöllisesti huokailtua, että me ei käydä ikinä missään ja silti kuvamateriaalin perusteella olemme tehneet ihan hirveästi kaikenlaista! Ihania kuvia!

Tällä viikolla olemme tehneet taas sellaista, mitä emme olekaan koskaan aiemmin tehneet. Myöhään yhtenä arki-iltana keksimme keitellä kokeilumielessä inkiväärijuomaa, jota vedetään shottimuodossa torjumaan flunssaa. En usko tuollaisiin juttuihin YHTÄÄN, mutta nähtävästi suhteemme on jo siinä jamassa, että potkua haetaan niinkin kyseenalaisin keinoin kuin keittelemällä suuta polttelevasta juuresta taikajuomaa. Ihan vaan koska voi.

Juoma jätettiin yöksi jäähtymään ja aamulla kiskaisin siitä shotin. Sitten unohdin koko asian ja iltapäivällä ihmettelin, että mikä tässä päivässä on erilaista, kun olen voinut niin paljon paremmin. Myöhemmin vasta tajusin, että tiettyhän kyseessä oli tämä taikakeitos. Tai sitten vaan flunssani muuten alkoi antautua. Ihan sama, pääasia, että sain paremman vireen. Jos haluat terästää elämääsi huuhaalla, niin kokeile ihmeessä. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, jos määrä pysyy kohtuullisena.

Toinen tämän viikon projekti meillä on klassiset kokismaistiaiset. En ole koskaan kokeillut, mutta nyt olemme ostaneet muutamia kolajuomia ja aikomuksena siis testata erotanko oikeasti sokkotestillä aidon feikeistä. Pelkään kamalasti, että epäonnistun. Olen nimittäin ”jonkin verran” tehnyt jutun siitä, että vain aito Coca Cola käy, ja sekin pelkästään tölkistä. Voisikin muuten tähän ottaa yhdeksi verrokiksi pullossa olevan tölkkikokista vastaan. Tuleeko tästä nyt ihan nöyryytys?

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Pakkokin olla, koska tilin tilanteessa ei ole hurraamista ja kaikenlaisia hankintoja on mielen päällä.

Synttäriyllätys miehelle onnistui

Onnistuin kuin onnistuinkin pitämään salassa Kirjekaverimiehen synttärisuunnitelmat. Ja ai ai, miten se oli kivaa! Hän on niin utelias luonne, että ihan kihisi uteliaisuudesta!

Annoin hänelle oikeana syntymäpäivänään kirjeen, jossa lupasin viedä hänet mökkireissulle Suomessa ja annoin silloin tällöin pieniä vihjeitä siitä, mitä siihen mahdollisesti tulee kuulumaan. Olemme keväällä keskustelleet Kauppalehden kokoamasta kesäretkikohdelistasta, johon on koottuna Suomen taloudellisen historian kannalta merkittäviä paikkoja. Siihen suuntaan vahvasti vedätin, että joku niistä ja lisäksi vihjeenä oli  kahdenkeskinen mökkeily.

No mutta eihän me menty mihinkään niistä! Vaan lähdettiinkin Tallinnaan ystävieni kanssa. Kirjekaverimies tietysti oletti yllätysosuuden olevan siinä, mutta Tallinnassa hänelle selvisi loputkin, eli että olin kutsunut mukaan hänen lapsuuden ystävänsä vaimoineen (miksi tämä sana on sama kuin monikko, vaikka on yksikkö…yksi vaimo siis) ja olimme varanneet Tallinnan reissun aloitukseksi koko porukalle pakopelin.

Viikonloppu oli aivan mielettömän ihana! Varmaankin meille kaikille. Vietimme kaksi yötä Tallinnan aivan uudessa Hiltonissa ja ajattelin varmaan tuhat kertaa sen viikonlopun aikana, miten mahtavaa olla minä, siinä ja sillä hetkellä. Ympäristö aiheutti jatkuvia WAU-hetkiä, sain viettää aikaa ylellisessä ympäristössä kahdestaan Kirjekaverimiehen kanssa ja isommalla porukalla ilman kiirettä nautiskellen hulluttelusta, syvällisistä keskusteluista, hyvästä ruuasta ja viimeistellyistä drinkeistä.

Elämä oli hetken juuri sellaista, kuin millaiseksi sen parhaimmissa unelmissaan on maalannut. En tosiaan olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut sellaista voivan minulle tapahtua saati muuttuvani ihmiseksi, joka osaa sen kaiken avosylin ottaa vastaan.

Pari kertaa viikonlopun aikana menin henkisesti ”tilanteen ulkopuolelle” ja mietin, miltä minä vaikutan ja mikä tilanne on. Tunsin iloa, kiitollisuutta ja ylpeyttä siitä, että olen ja olemme ystävieni kanssa kulkeneet yhdessä jo pitkän matkan ja kasvaneet sen aikana oikeasti aikuisiksi. Tiedämme mitä haluamme ja tarvitsemme ja osaamme jopa erottaa ne kaksi asiaa tosistaan. Tässä mielessä paras hetki oli se, kun olin jäänyt hotellille nukkumaan päiväunia ja muut olivat menneet kaupungille. Heräilin verhojen pimentämästä huoneesta, laittauduin ilman kiirettä, keinahtelin hotellin aulan läpi taksiin. Tunsin täyttä varmuutta siitä, että pärjään itsekseni ja kaikki muut ilman minua.

Perille päästyäni minua odotti mies, joka on minuun aivan hulluna ja ystäviä, jotka eivät pahastu eivätkä kyseenalaista sitä, etten lähtenyt liikkeelle samaan aikaan muiden kanssa. Jokainen kyllä tiesi, että nautin täysillä heidän seurastaan, vaikka toisinaan valitsen olla hetken yksin.

Kuvassa osioita kolmekymppisistä naisista, jotka huomaavat  kulkevansa omaa tietään yhä vapaantuneemmin. Olisihan tähän voinut muitakin kuvia laittaa, mutta yleisilmeen ollessa mustaa ja kultaa, on hyvien kuvien saaminen turhan vaivalloista. Senkin ajan voi käyttää paremmin, koska on jo niin aikuinen (hah!), että itse hetki on tärkeämpi kuin onnistuneet kuvat…

Tässähän nyt ei ole mitään ihmeellistä. Paitsi että sama tilanne kymmenen vuotta sitten olisi ollut täysin mahdoton. Olin miehen kanssa, jolle olin tottumus ennemmin kuin tahtotila. En olisi ”uskaltanut” ulkomailla tai edes vieraassa kaupungissa jättäytyä porukasta (Tallinna on minulle ulkomaa, koska en ole käynyt siellä kuin yhden yön seitsemän vuotta sitten). Olisin myöskin kokenut velvollisuudekseni pysyä samassa tahdissa muun porukan kanssa, kun kerran yhdessä reissussa ollaan.

En olisi tuntenut olevani ”kotonani” niin hulppeassa hotellissa ja olisin suuresti kiusaantunut tuolla koetusta asiakaspalvelun määrästä ja intensiteetistä (paljon henkilökuntaa-vähän asiakkaita), joka tapahtuu vieläpä ulkomaan kielellä. Myös taloudellisesti olen ollut hurjasti epävarmempi.

Viime vuodet olen ollut yksin vastuussa ja vallassa raha-asioihin nähden ja sen myötä oppinut säästämään ja tuhlaamaan juuri niissä kohdissa kuin itse haluan. Punnitsemaan itse mihin haluan vähät rahani käyttää ja tekemään sen vailla syyllisyyttä.

Kyllä vaan on ihanaa olla aikuinen! Nyt ja näin. Pitäisi useamminkin ajatella sitä, miten joku tietty tilanne on juuri nyt ja miten se olisi ollut jonkun x-ajan aiemmin, sillä vaikka toisinaan tuntuu, että ”mikään ei kehity minnekään”, niin kyllä muuten kehittyy.