Ummikot Aasiassa: Sanur ja Nusa Penida

Meillä oli lyhyehkön matkan aikana kolme erilaista lomaa. Ne jo matkan aikana tuntuivat ihan erillisiltä, vaikka ne kaikki ovatkin osa samaa pikkuista Balia. Laitan tähän postaukseen pääpiirteet kahdesta ensimmäisestä paikasta.
Sanur
Sanur oli vähän kuin aurinkorannat esimerkiksi Espanjassa, mutta hintatasoltaan halvempi. Homma perustui lyhyen visiittimme mukaan siihen, että siinä on pitkä ranta ja sen lisäksi löytyi enimmäkseen turisteille rakennettu pääkatu, jossa on palveluita. Ei kuitenkaan aivan turistikrääsää ollut havaittavissa vaan ihan järkeviä palveluita; ravintoloita, hierontapaikkoja, pesuloita ja joitain kauppoja. Emme juuri käyneet kaupoissa, mutta myynnissä näytti olevan ihan ok näköisiä ja tyylikkäitä mekkoja ja sandaaleita eikä mitään avaimenperiä, joissa mainostetaan Balia. Laatu toki voi noissa hyvännäköisissäkin tavaroissa mikä vaan, en tosiaan perehtynyt yhtään siihen.

Ranta oli kaunis ja ei ollenkaan liian ruuhkainen. Ravintolatarjontaa on monenlaista ja kannattaakin vähän miettiä hinnat läpi ennen kuin tilaa. Kaikki hinnathan Balilla ovat satoja tuhansia, joten siinä menee helposti pää pyörälle. Korkeimmatkin hinnat ovat eurooppalaiseen verrattuna ihan ok, mutta jos ei muutaman kymmentä metriä kävelemällä säästää kahden hengen juomissa kympin, niin kannattaa silloin välillä vähän kävelläkin.

Sanurissa oli vähän koko ajan sellainen olo, että missä kaikki ovat. Sää oli ihana, mutta ihmisiä oli hyvin vähän liikkeellä sekä päivällä että illalla.

Meidän Sanurin visiittimme omaa villaamme lukuunotatta oli aika mitäänsanomaton. Minulle jäi alueesta muuten huono fiilis, koska näin erään nelijalkaisen eläimen, jota satun pelkäämään ihan helvetisti. Niitä on varmuudella ihan kaikissa maissa ja täällä Balilla etenkin ihan jokaisessa kylässä puutteellisen jätehuollon ja yleisesti piittaamattoman roskapolitiikan takia. Silti. Kauhu ja ahdistus. Tämä muuten tapahtui ihan pääkadulla rannanpuoleisella osuudella.

Nusa Penida
Nusa Penida on suurikokoinen saari Balin vieressä. Käyntikohteena se ei ole yhtä suosittu kuin Gili ja Lombok, vaan enemmänkin nouseva kohde. Kaikkiin edellämainittuihin tehdään myös päiväretkiä mantereelta, mutta me viivyimme Nusa Penidalla kolme yötä. Matka sinne käy pikaveneellä, me menimme  emäntämme Lilyn neuvojen mukaisesti ”public boatilla”, jolloin veneessä luki Angel Billabong Cruises.

Matka edestakaisin Sanurista muuten maksaa sataman lipputoimistosta ostettuna 400 000. Kadulla joka kulmassa lippuja kauppaavat äijät myyvät niitä 600 000/suunta. Eipä sen väliä, molemmat ovat suomalaisbudjetilla ihan ok hintoja, mutta kyllähän sellainen huijauksentuntu on harmittava olotila. Otimme villalta taxin satamaan ja kuski yritti kovasti viedä meidät lippuostoksille tällaiseen kadun kulmapaikkaan, mutta sanoin silloin hymyilevän päättäväisesti ”ei kiitos” niin kauan, että uskottiin. Kyseessä oli ainakin Sanurin alueella turvallisena pidetty ja mittaria käyttävä Blue Taxi. Mittaria tosiaan käytettiin ja muuta huijausta ei tuon lyhyen ja ainoaksi jääneen Blue Taxi-matkan aikana ollut, mutta olisihan tuo lipun osto ollut aikamoinen turistiansa.

Laivojen luo kahlataan Sanurin päässä, joka on hyvä ottaa vaatetuksessa huomioon. Itsehän en ottanut. Käyttämämme veneyhteys oli nopea ja ihan luotettavanoloinen. Aallot tuntuivat maakravusta hurjalta, mutta olivat oikeasti ihanan pehmeitä. Lombok näkyy käytännössä koko matkan ikkunasta jättimäisenä vuoristona, paitsi silloin kun aallot nousevat niin korkeiksi ettei horisonttia näkynyt ollenkaan. Kuulostaa ja tuntuu aivan karsean jännittävältä, mutta keikutus veneessä ei ollut mikään paha. Veneeseen, kuten jokaikiseen muuhunkin paikkaan, kannattaa varautua vesipullolla. Vauhti on niin hurja että kaikki räppänät suljetaan ja lämpötila nousee nopeasti kovinkin kuumaksi.

Saarelle rantautuessa valitaan laiturille tullessa (siellä päässä tosiaan on laituri) vähiten ärsyttävä taksijätkä ja hiotaan hinta kuntoon, jos ei ole tajunnut sopia noutoa hotellilta. Meillä se olisi kuulunut hintaankin.  Taksijätkät ovat muuten siinä kilpailutilanteessa tosiaan aika ärsyttäviä kaikki, vaikka valinnan jälkeen osoittautuisivat oikeinkin mukaviksi. Päädyimme valitsemaan yhden juuri tällaisen. Wyatiksi itsensä esittelevä kuski muuttui heti valintatilanteen jälkeen tungettelevasta tyrkyttäjästä erittäin mukavaksi jätkäksi, joka puhuu ihan hyvää englantiakin. Päädyimme maksamaan reilun puolen tunnin matkasta noin 9€, eli Wyatilla oli onnenpäivä, mutta myös me olimme ihan tyytyväisiä, vaikka tämä matka olikin jo kertaalleen hotellihuoneen muodossa maksettu. Hinta oli sikäli korkea, että viideksi-kuudeksi tunniksi saa kuskin ja auton käyttöön n.25 eurolla, mikäli sellaista sattuisi tarvitsemaan.

Hotellimme oli Pandawa Beach Resort, jossa oli kymmenen huonetta, uima-allas ja pieni ravintola. Hotelli oli aivan upouusi ja huone oli tilava ja hieno. Seutu ympärillä oli aivan köyhänoloista ja hyvin kaukana mistään, mihin on tottunut. Hotelli oli rakennettu nimenomaan meille länsimaisille turisteille ja henkilökunta oli ystävällistä, mutta he olivat etenkin ravintolapalveluiden osalta hellyyttävät kujalla siitä, mitä me oikeasti haluaisimme. Jossain vaiheessa näkökulma häilyi myös hellyyttävyyden ja raivostuneisuuden välimaastossa, kun turhautuminen kasvoi matkan aikana. Balilaiset ovat aivan mielettömän ystävällisiä ja avuliaita ja voin olla sataprosenttisen varma, että he ylimielellään tekisivät kaiken mahdollisen meille ”oikein”, jos vain tietäisivät miten.

Kulttuuri maailman reunalla kelluvassa pienessä saaressa vaan on niin kaukana omastamme, että sitä on vaikea edes käsittää. Ihan molemminpuolisesti.

Tämä kuulostaa nyt tosi huonolta sillä lailla, että haluaisin kaiken olevan kuin Suomessa, mutta oikeasti kyse on vaan ruokahygienian kaipuusta ja vähän myös makumieltymysten yhteensovittamisesta. Hotellin ravintolassa nimittäin oli saatavilla ”Western food” eli pizzaa, hodaria ja sen sellaista sekä muutama ”local dish”. Kumpikin genre oli vähän kuin halpa ja kalpea kopio itsestään. Lisäksi ruuan säilytys ja erityisesti aamiaisen tarjoilu oli kaltaiselleni köksäihmiselle helvetillistä seurattavaa; haaleita lämpimiä ruokia (niissä sentään kannet) ja tämän lisäksi pilkottuja hedelmiä sekä leipää ja sen sellaista ilman mitään suojaa, eli toisinsanoen täynnä kärpäsiä. Ei helvetti. Ei.
Se mikä tekee saaren ruokahommasta vielä pahemman, on että meidän hotellimme hygienia näytti olevan vähiten vituillaan, joten söimme käytännössä lähes vain siellä tai sitten sipsejä. Ja silti jännitti, että mitä tästä kaikesta seuraa. Seurasihan siitä, ihan kunnon setti kummastakin päästä, joka onneksi meni nopeasti ohi. Epäilen lähteeksi ainoaa hotellin ulkopuolista ravintolakokemusta, mutta kukapa tietää eikä sillä ole lopputuloksen kannalta väliäkään.
Nusa Penida saarena on näitä ruokahommia ja roska-ongelmaa lukuunottamatta aivan mahtava. Tosin nyt ollaan roskaongelman kanssa ihan viimeisellä rajalla, että menetetäänkö peli kokonaan ja saari alkaa sitten vaan toimia ihan virallisena kaatopaikkana.

Saarella on muutamia turistikohteiksi valjastettuja käyntikohteita, joissa jokin saaren poukama on nimetty ja niitä on alettu mainostaa jotenkin ainutlaatuisina. Asian laita on kuitenkin sillä lailla, että sitä yhtä henkeäsalpaavan upeaa jyrkännettä riittää karkeasti arvioituna kymmenen kilometriä, ainakin. Siis sanoinko jo, että kyseessä on aivan fantastisen hieno rannikko?! Huikeita jyrkänteitä ja niiden välillä silloin tällöin kaunis ranta, josta pääsee uimaan ihanaan turkoosiin ja lämpimään meriveteen.

Rannat ovat vähän petollisen kauniita kauempaa katsottuna, ne ovat oikeasti aivan tautisen terävää korallimursketta täynnä eivätkä niinkään hiekkarantoja. Kengät ovat ihan must. Luonnollisesti meillä ei sattunut uimakenkiä mukaan.

Mereltä päin katsottuna näki, miten meri oli hionut kallioon erilaisia hyllyjä ja onkaloita ja näkymä oli aivan..miten se nyt sanotaan kun ei riitä mitkään sanat? Kallioita kelpaa ihailla niin mantereen kuin merenkin puolelta, jotko molemmat älysimme onneksi toteuttaa. Tirautin veneessä pienen itkunkin, ihan vaan kun oli niin hienoa. Emme ottaneet kauheasti kuvia, koska netti on niitä pullollaan jo valmiiksi, mutta toki silloin tällöin jotain räpsittiin.

Onnistuimme kokemattomuudestamme huolimatta käyttämään saariston päivät hyvin.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä vuokrasimme molemmat omat skootterit (en halua kyyditä, enkä etenkään istua kyydissä) ja ajoimme ihailemaan niitä rotkoja. Saarella on oikeastaan yksi tie vaan, mutta se ei estänyt meitä eksymästä ja päätymästä eri paikkaan kuin mihin olimme menossa. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Eksyminen oli korkeuserojen ja viidakkomaisten näkymien takia ihan erityisen hieno homma. Ajelimme pienten kylien läpi ja hymyilimme poskemme kramppiin saakka. Hymyilimme, koska meille hymyiltiin niin paljon, koska skootterilla ajaminen siinä lämmössä oli niin kertakaikkisen ihanaa ja koska maisemat olivat vaihtuvia ja liikuttavan upeita.

Tie oli toisinaan oikein hyvä ja toisinaan aivan jäätävän huono. Olisi pitänyt ottaa kuvia siitä, koska kukaan ei pysty pelkästä kertomuksesta pelkällä mielikuvituksella arvaamaan kuinka huono tien on mahdollista olla, siis niiiiiiin huono ja sitten vielä vähän päälle. Tämä ei kuitenkaan haitannut, koska itsepä päätät vauhdin ja tyylin.
Vaikka päädyimme Kelingkingiin emmekä Broken beachiin, jonne olimme alunperin matkalla, ei kohteella oikeastaan ollut väliäkään, koska sitä upeutta tosiaan riittää ja toisaalta kaikki ne rotkot ainakin mereltä katsottuna aika samantyyppisiä. Voin olla väärässäkin, kun en tosiaan niitä muita käynyt. Olen tyytyväinen tähän tapaan, jolla vedimme päivän, eli siten ettemme alkaneet ahnehtia kohteita enempää. Jäi aikaa nauttia siitä missä oli.
Kelingkingin jälkeen kaipasimme uimaan ja päätimme lähteä Crystal Beachille, joka oli ihan kiva paikka, mutta jota en kuitenkaan suosittele, jos on esimerkiksi vain päiväretkellä. Se on jotenkin niin…tavallinen. Pohja muuten on tosi terävää settiä ja pitää mennä pitkälle mereen ennen kuin on uimasyvyydessä. Mitään vikaa siinä ei kuitenkaan ollut, päinvastoin, nautimme rannasta, aurongosta ja toisistamme tosi paljon.

Kelingkingissä on myös jyrkänteiden lisäksi aivan fantastisen näköinen todellinen paratiisirannan poukama, mutta sinne päästäkseen on mentävä todella vaarallinen ja fyysisesti vaativa kävelyreitti. Mies ei korkeanpaikankammoisena voinut harkitakaan sinne menoa, vaikka olisikin fyysisesti sen pärjännyt. Itse en pelännyt fyysistä rankkuutta enkä korkeutta, vaan enemmänkin häthätää risuista kyhättyjen rakenteiden kestävyyttä ja maakerroksen sortumista, joten vähän känkkäränkkänä jouduin jättämään homman välistä. Kamalan ärsyttävää, kun olet tullut maapallon toiselle puolelle tekemään ihania juttuja ja sitten et kuitenkaan tee. Ehkä kuitenkin fiksu ratkaisu, koska sekä kunnossani että ketteryydessäni on huomautettavaa.

Rannalle uskaltautui vain pieni kourallinen ihmisiä. Veikkaan lähinnä fitness/lifestyle-bloggareita, joille kunnon selfie on sen verran kovaa valuuttaa, että pieni hengenvaara on ihan jees. Jonkinverran noita selfie-ihmisiä onkin joutunut maksamaan hengellään niistä parhaista selfieistä tuolla jyrkänteillä. Meno oli niiden suhteen ihmeen villiä ja varomatonta ottaen huomioon, että minkäänlaisia turvajärjestelmiä ei ole.
Otettiinkin mekin selfietä, totta kai, mutta sellaisia turvallisia keski-ikäisten versioita.
Toinen päivä Nusa Penidalla meni muiden kiinteiden ja ruskettuneiden parikymppisten kanssa (LOL) vesiurheilun merkeissä. Valitsimme randomilla Octopus-divingin, joka oli erittäin iloinen yllätys kaikin puolin. Mies sukelsi ja minä kokeilin snorklausta ensimmäisen kerran. Vene oli siisti, ryhmä ihan sopiva ja sukellusjätkät puhuivat riittävästi englantia ja pitivät meistä hyvää huolta. Pelkäsin venematkalla ensimmäiseen kohteeseen ihan hirveästi, sellaista hyvää pelkoa, jännitystä. Mentiin kovaa ja aallot olivat taas isoja ja pehmeitä. Ensimmäinen snorklauskohteeni jännitti minua niinikään hirveästi, koska en tiennyt onko se jotenkin vaikeaa. Saksalaiset pojat tsemppasivat ja neuvoivat kuinka toimia, kun näkivät jännitykseni (vaikka yritin peittää sitä ja olla coolisti).

Otin pelastusliivin päälleni ja snorklausoppaani Bobby halusi minun lisäksi pitävän kiinni pelastusrenkaasta. Hän kuskaili minua sillä sitten oikeaan suuntaan ja katsoi perääni oikeastaan lähes koko ajan. Kun laitoin pään veteen, kävi kuten kaikki sanovat; kaikki rauhoittui ja ei pelottanut enää. Aluksi näin enemmän sukeltajia kuin kaloja allani, mutta Bobby vei minut eri kohtaan ja tuli muutakin nähtävää; vauvahai ja kolme paholaisrauskua eli mantaa.

Lopulta minulle tuli huono olo, koska ilmassa oli niin paljon bensankäryä. Kohde oli älyttömän suosittu rauskujen takia ja siksi paikalla oli varmaan sata sukeltajaa, pirusti paljon snorklaajia ja aivan liikaa veneitä käryttämässä. Huonovointisuus jatkui veneeseen nousemisen jälkeen puolisen tuntia, onneksi seuraavaan kohteeseen oli matkaa.

Tällainen bensankäry ja ruuhka ei ole hyväksi ympäristölle ja siitä tulikin mieleen, että nostan hattua sukellusfirmallemme siinä, että he käyttäytyivät ympäristöä kunnioittaen siinä määrin, kun se tuolla alalla käy päinsä; vesipulloja ei jaettu, vaan vesi tarjottiin isosta säiliöstä omiin pulloihin tai tiskattaviin mukeihin, eväät oli pakattu pestäviin astioihin ja he myös organisoivat roskankeräystalkoita saarella viikottain. Meille ohjeistettiin olemaan hiljaa ja paikallaan, jos mantat tulevat, mutta muiden sukellusfirmojen oppaat siellä huusivat ja mesosivat ihan täysillä vastaavassa tilanteessa eli vastakkaisia arvoja oli myös nähtävissä. Joku yritti jopa kalastaa rauskuja pitkällä siimalla, mutta oppaani Bobby kävi keräämässä siiman rullalle jonkun toisen snorklausoppaan kanssa. Seurasin hämmentyneenä tätä hommaa vedessä kelluen ja vasta jälkeenpäin veneessä selvisi, että Bobby oli asialla ja että mitä siinä oikein tapahtui. Siima näytti seuraavan rauskuja, joten luulin aluksi niiden erittävän jotain mennessään.

Tässä ei nyt ole tarkoitus nostaa ylos ”omaa erinomaista valintaa”, koska se tehtiin täysin satunnaisesti, vaan suositella muille tätä hyväksi havaittua.
Takaisin snorkalaukseen; seuraavassa kohteessa menimme matalaan kohtaan, jossa oli alla mielenkiintoista korallia. Ilmeisesti kuitenkin kuollutta, koska ei ollut värikästä. Tässä kohtaa uskalsin kokeilla jo ilman liiviä ja se oli uskomattoman helppoa! Vesi kannatteli minua kuin minullla edelleen olisi liivi päällä! Villiinnyin tästä ja aloin ihan vallattomasti mennä joka paikkaan, kun meni oli ketterämpää ilman liiviä. Tässä kohtaa Bobby lakkasi valvomasta minua niin tarkasti ja näytti vain välillä, että mihin suuntaan pitäisi mennä. Tämä matala kohta oli minusta kaikkein mielenkiintoisin ja näin erilaisia tavallisia kaloja. Mikä vapaus! Siinä sitä vaan muita naisina lekotteli valtameressä snorkkelin kanssa.
Kolmas snorklauskohde oli syvässä kohdassa ja siinä pointtina oli isot kalat, joita kutsuttiin parvena paikalle heittelemällä riisiä veneen kannelta. Ei enää niin kiintoisaa.
Vaikka olimme samalla pikkuveneellä mieheni kanssa, niin hengasimme enimmäkseen eri porukoissa, koska toinen sukelsi ja toinen ei. Hänellä kokemukset olivat yllättävän erilaisia kuin minulla sen osalta, mitä tuli veden alla havainnoitua.
Nusa Penida ja Bali vähän muutenkin on muuten ihan erinomainen kohde saada ensinnäkin karsea maailmantuska turismin vaikutuksista ympäristöön ja kulttuuriin vertaamalla ympäristöä Suomeen ja ihmisiä itseenä. Toisaalta on huikeat mahdollisuudet kehittää älytön ulkonäkökompleksi vertaamalla itseään muihin turisteihin. Nusa Penidalla etenkään ei käy ketään tälläisiä normaaleita suomalaisia, vaan pelkästään tasaisesti ruskettuneita juuri parinkympin ylittäneitä beibejä komeiden boyfriendiensä tai yhtä kuumien kavereidensa kanssa. Luonnollisestikin lähes alasti koko ajan (=todella pienissä uikkareissa) tai vaihtoehtoisesti jossain pakasta vedetystä hulmuavassa mekossa. Kiva siinä sitten tällaisena enemmänkin punakkuuteen ja tanakkuuteen taipuvaisena pyöriä niiden seassa pukeutuneena valkoiseen aurinkorasvakerrokseen tai mihin nyt burkhaan milloinkin pitää pukeutua palamisen välttämiseksi. Hellevaatetukseeni kuuluu myös lierihattu ja tukkahan on toki suomalaiseen tapaan lätässä kuten aina muulloinkin. Näihin beibeihin ei päde luonnonlait ollenkaan, tukka on useimmilla kuohkea ja kauniisti levällään tai jollain boheemilla tuuhealla letillä eikä todellakaan valu hiki ikinä missään, vaan aina ollaan valmiina ottamaan se täydellinen selfie oltiin sitten rotkon tai uima-altaan reunalla.
Aikuisena naisena osaan tietysti suhtautua tähän ihan hyvin. NOT. Onneksi mieheni niin kovasti tykkää minusta ihan näinkin, niin pystyn suhtautumaan tähän hyväntuulisen ironisesti ja jopa iloitsemaan miesnäkökulmaa ajatellen hyvistä maisemista. Chrystal Bayn ruuhkaisella rannalla valitsin ihan tahallaan sellaisen paikan, jossa näkymä oli erityisen viehättävää.
Nusa Penidassa emme käyneet rannoilla ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Helle ja kulttuuri vei voimat yllättävän hyvin ja omalla pienellä uima-altaallakin oli mukavaa olla etenkin iltaisin aurinkotuolissa maaten ja tähtiä katsellen. Oma resort tuntui sellaiselta keitaalta, jossa aivot eivät surraa ihan niin täysillä muuhun ympäristöön verrattuna. Tähän toki auttaisi varmasti paljon matkustelukokemus vastaavissa paikoissa, jolloin ei tarvitsisi ihan niin kovasti kaikesta hämmästyä.

Viimeisenä Nusa Penidan aamuna ajoimme skootterilla rantaan katsomaan auringonnousua ja seurailemaan mereltä palaavia kalastusveneitä. Olisin halunnut kerätä pois ne muutamat roskat, mitä rannassa oli, mutten tajunnut tuoda muovipussia mukana. Juuri sellainen täydellinen rantahetki omiin mietteisiin vajonneena tuijottaa merelle ja nauttia olosta. Siellä ollut juuri ketään muita lähistöllä, joka on tavanomainen tilanne kaikilla muilla rannoilla kuin niillä, jotka on nimetty saaren käyntikohteiksi. Muutamia kulkukoiria, leikkiviä lapsia ja jokunen kalastaja voi näkyä tavallisilla rannoilla, mutta ei juurikaan muita turisteja.

Tarkennan vielä edelliseen, että tilanne olisi ollut aivan täydellinen muuten,  mutta miehellä oli meneillään Bali-bellyn kivuliain vaihe ja noin tunnin päästä rannalle ajelehti jokin kuollut eläin. En mennyt katsomaan lähempää, mutta veikkaan että juuri se eläin, jota en halua nähdä enkä sanoa ääneen. Mies sanoi, että taitaa olla hyvä aika lähteä. Näihin lauseisiin tiivistyykin mainiosti Nusa Penida. Paljon rauhallista, hyvää ja ihanaa ja loput inhottavaa. Ja välillä sattuu.

Ummikot Aasiassa -Bali

Nyt seuraa muutama postaus Balin matkailusta. Matkalla on ollut kivasti aikaa kirjoitella ja ajattelin, että ehkä näistä kokemuksistani voi olla jollekin vaihtoehtoisesti huvia tai jopa hyötyä omaa matkaa suunnitellessa. Minulla on ei ole aiempaa kokemusta reissuista Aasian suuntaan ja sen kyllä huomaa.

Lentomatka Balille oli, noh, pitkä. 5h 30 min + 9h 20 min.

Onnistuin ottamaan lentämisestä ilon irti ja nukuin paljon ja lopun aikaa jumitin. Ei edes alkanut puuduttaa, vaan oli enemmänkin kiva tunne kiireisten viikkojen jälkeen olla tekemättä paljon mitään. Koneenvaihto Dohassa oli mielenpainuva; kenttä oli iso ja hieno ja ulkoilma aivan älyttömän kuumaa. Lentokoneesta putkeen kävellessä oli kuin olisi ollut aurinkoon jätetyssä suljetussa muovipussissa. Vaikka oli yö. Onnistuimme lyöttäytymään vaihdon ajaksi yhteen suomenruotsalaisen surffaripariskunnan ja yksin matkustavan tyttösen kanssa, joten hetken olimme aivan oikeita, sosiaalisia travellereita.  Ei yhtään meidän tapaista tällainen vuolas sosiaalisuus vieraiden kanssa.

Lähdimme Suomesta illalla, koneenvaihto oli keskellä yötä Dohassa ja lento Balille laskeutui paikallista aikaa illalla, joten meillä oli vajaavaisten laskelmieni mukaan vuorokauden putkeen joko iltaa taikka yötä eri aikavyöhykkeillä.

Balin lentokenttä tuntui myös aivan himmeän kuumalta! Kuskin otimme suomalaisen matkatoimiston kautta, koska halusin jättää välistä taksisekoilun vieraassa kulttuurissa heti alkuun. Kuski oli sovitusti vastassa, mutta jotenkin hän jäi meiltä huomaamatta aluksi ja paikallinen taksikulttuuri yritti ulottaa lonkeroitaan ja hämmentää meitä ihan huolella. Kun oikea kuski löytyi, alkoivat asiat luistaa hyvin ja pääsimme ensimmäiseen kohteeseemme Sanuriin.

Olin ensimmäisen yön osalta varannut meille suhteellisen hintavan ja tasokkaan majoituksen (Lily Luxury Suites), koska arvasin, että näin erilainen kulttuuri voisi muuten käydä turhan jännittäväksi. Kyseessä oli neljän huoneen villa, jossa meitä odotti miellyttävä ranskalaisrouva henkilökuntineen. Kun taksi pysähtyi kohteeseen, kävi hetken mielessä, että nyt ollaan kyllä väärässä paikassa. Katu oli syrjäinen, kapea, pimeä,hiljainen ja pelottavan oloinen. Kaikkea muuta kuin kutsuva. Myöhemmin selvisi, että näin se homma toimii täällä päin. Kun pääsimme portista sisään, meillä oli huone aivan paraatipaikalla ja ei kun vaan tervetuliais-smoothieta käteen altaan reunalla.

Villamme oli kaunis ja erittäin siisti, vaikka jotkin yksittäiset pinnat olivatkin jo vähän aikaa nähneitä. Emäntämme Lily istahti seuraan ja selosti ihan suoraan mitä meidän kannattaa tehdä sinä iltana; ensin uimaan, sitten puoli kilsaa pimeitä ja hämysiä katuja left-right-left ja parisataa metriä, niin siinä on ihan kiva ravintola ja live-musiikkia. Hän myös kyseli matkasuunnitelmaa muuten ja vastaili hämmentyneisiin kysymyksiimme.

Juttelimme jälkeenpäin kahdestaan, että tämän intervention olisi voinut kokea tungettelevana, mutta toisaalta emme ikinä emmekä millään ilveellä olisi saaneet itse tajuttua samoja asioita ja olisimme varmaan käyttäneet illan paljon huonommin. Ei nimittäin ole ihana meidän juttu lähteä kulkemaan kapeita, hiljaisia ja pimeitä kujia pitkin pääkadulle, jos ei olisi nimenomaisesti kerrottu, että se ON turvallista ja vapaana kulkevat koirat VAIN räkyttävät ohikulkijoille, EIVÄTKÄ pure. Saatika että olisimme osanneet selvittää missä tämä pääkatu edes on, tai että mihin suuntaan sitä kannattaa ja ei kannata mennä. Ensimmäinen ilta oli ihana, löytyi se viihtyisä ravintola, live-musiikki ja uima-altaassa pulikointi tuntui ihan täydelliseltä.  Pimeys oli nimenomaan hyvä uutinen siinä kohden.

Olen huomannut, että ainakin omalla kohdallani kaikkein hämmentävin kohta on juuri uuteen maahan tai kohteeseen tuleminen. Ideaali olisikin selvittää ja suunnitella mahdollisimman hyvin siirtyminen lentokentältä majoitukselle ja jopa ensimmäinen kokonainen matkapäivä. Huomaan olevani itse niin pölmystynyt uusissa paikoissa, että jään herkästi turhaan jumittamaan paikalleen, kun aivot yrittävät prosessoida uutta tilannetta. Hyvällä suunnittelulla pystyy ehkä välttymään turhilta epämukavilta tilanteilta kyydin etsintään liittyen. Lentokentillä paikalliset kuskit kyllä näkevät ketkä ovat uunoja ja ottavat siitä irti kaiken hyödyn. Vaikka olisikin menossa kohteeseen vaikkapa junalla tai vuokra-autolla, niin pienellä etukäteisselvittelyillä välttyy kantelemasta turhan päiten matkatavaroita vääriin suuntiin.  Paluumatkaan mennessä on yleensä ehtinyt sopeutua paikkaan jo sen verran, että käytännöt ovat jokseenkin  tuttuja.

Mielen harjoituksia

Olen harrastanut kuluneen puolen vuoden aikana erilaisia mielen harjoituksia. Ensinnäkin joogaa, joka tuntuu monella tasolla tosi epämiellyttävältä, mutta toisaalta kuitenkin hyvältä. Joogaohjaajani on saanut mieleni nöyrtymään enemmän kuin kukaan aiemmin. Olen lähtökohtaisesti haluton tekemään harjoitusta. Hänen miellyttävä puheenrytminsä yhdistettynä salin mukavaan tunnelmaan saa minut kuitenkin pidättäytymään lähtemästä sieltä ovet paukkuen, vaikka asennot tuntuvat toisinaan aivan epäinhimillisiltä. Alistun mielessäni ajattelen, että ”ei vittu, ihan sama, teen mitä täytyy tehdä”. Jotkut voisivat kutsua sitä flowksi.

Jooga on ollut erinäisistä syistä johtuen hyllyllä nyt tässä jonkin aikaa, mutta olen löytänyt myös toisen tavan alistaa mieltäni, tai harjoittaa sitä. Riippuu näkökulmasta. Olen ollut auttelemassa Kirjekaverimiehen töissä.

Taustana voidaan todeta, että minulle vaikeimpia asioita maailmassa on se, että joku (mies) käskee ja pitää totella. Ihan yhtä epäominaista toimintaa minulle on asioiden järjestely ja kaikki siivoukseen viittaava toiminta. Jos oikein haluaa mieltäni kiduttaa, voi vaikka laittaa minut tekemään uudestaan jotain, minkä olin juuri äsken kuvitellut saavani valmiiksi. Hirvittävin kaikista on kuitenkin pikkutarkkojen asioiden loppuunvieminen.

Kirjekaverimiehen työpaikalla kaikki nämä yhdistyvät suloiseksi massaksi. Hän ohjeistaa minut ylimalkaisesti tekemään jotain tärkeä ja pikkutarkkaa. Koska en tajua asian päälle mitään, tottelen mitä sanotaan enkä osaa huomioida seuraavaa työvaihetta millään lailla. Teen siis ihan oikein. Harmi vaan, että seuraava työvaihe kuitenkin paljastaa tarpeen tehdä osa tai koko alkuperäinen homma uudestaan, koska en ole osannut huomioida sitä alkuvaiheessa.

Tämänhetkisen projektini tavoitteena on siirrellä asioita paikasta A paikkaan B ja järjestää ne prikulleen oikeaan järjestykseen. Sitten kun olen saanut työn melkein tehtyä, ilmestyy jostain lisää ja koko systeemiä pitäisi siirtää pari pykälää eteenpäin. Kun se on tehty, lähtee vastaasti taas muutama siitä väliltä pois jostain satunnaisesta kohdasta. Ja näitä jokunen toisto.

Että sellaista kivaa.

Välillä ei ihan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta eipä sen väliä; loppuun se pitäisi silti tehdä.

Saan tästä touhusta epätoivon tunteiden lisäksi jotain sairasta tyydytystä. Aiemmin olen tehnyt Kirjekaverimiehen työpaikalla muita ärsyttävän turhauttavia pikkuhommia, mutta tämä on isompi kokonaisuus. Saapa nähdä löytyykö minusta sitkeyttä viemään sen oikeasti loppuun, vai meneekö kertakaikkisesti käpy ennen sen valmistumista. Minulla ei ole mitään oikeaa velvollisuutta sitä loppuun saattaa, joten on ihan ok myös keksiä jotain parempaa tekemistä ja jättää projekti jollekin, joka niiden kanssa pärjää paremmin. Niinkuin vaikka ihan kelle tahansa muulle. Toisaalta on aina jotenkin erikoisen hienoa saada jotain loppuun tehtyä juuri siellä, koska työn luonne on niin riemastuttavassa ristiriidassa omani kanssa.

Mainittakoon myös, että saan mistä tahansa pyörimisestä siellä ihan älyttömästi tyttöystäväpisteitä. Jokin Kirjekaverimiehen sielussa ilmiselvästi kehrää, kun pyörin hänen työpaikallaan ihan missä tahansa asioissa, vaikka sitten vain syömässä keksejä ja olemassa iloinen.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Kipeänäolon ylellisyys

Olen onnistunut saamaan vuosikymmenen flunssan. En välttämättä verrattuna muiden flunssiin, mutta omalle kohdalleni ei ole tällaista kolahtanut naismuistiin. Aikuisiällä olen omien muistikuvieni mukaan ollut maksimissaan pari päivää kerrallaan sairaana, jos ei nyt lasketa sairaudeksi sektioiden jälkeisiä normikipuja ja aristuksia.

Paitsi nyt. Käynnissä kahdeksas päivä flunssaa. Oireet ovat vaihdelleet, mutta koko ajan olen ollut voimaton väsynyt ja varustettu vähintään kahdella muulla flunssaoireella kerrallaan. Olin joulun vapaana ja ensimmäisen arkipäivän kävin sinnittelemässä töissä. Ei varmaan olisi kannattanut. Pääsin kotiin neljältä, hoipuin ovesta sisään kymmentä yli ja itkin, koska olin niin väsynyt. Puoli viideltä mittasin kuumeen, joka oli hetkessä noussut 38 ja puoleen, kun viimein sain lopettaa työskarppaamisen (olen toisinaan hämmentävän tunnollinen vaikka toisissa asioissa välinpitämättömyyteni hakee veroistaan).

Sen jälkeen ollut tosi kipeä. Tänään elättelen toiveita siitä, että olisin tarpeeksi reipas siirtymään omaan kotiini. En nimittäin hoippunut sen työpäivän jälkeen sisään kotiovestani, vaan Kirjekaverimiehen. Omaan kotiin siirtyminen vaatii vähän reippautta, koska siellä pitää ensi töikseen mm. pedata sänky, inventoida jääkaappi ja viedä kaikki haisevat roskat ulos. Lähdin sieltä kiireellä suoraan lounaspöydästä joulupäivänä.

Jollain sairaalla tavalla olen vähän nauttinut tästä kipeänä olosta. Tämä on ollut erilainen mihinkään aiempaan kertaan ei ainostaan ärhäkkyytensä, mutta myös ympäristönsä puolesta. Olen saanut ihan älyttömän hyvää hoitoa. Luulen Kirjekaverimiehen vähän nauttivan hoivaamisesta, vaikka hän on itsekin kipeänä. Hän pyörii ympärilläni asettelemassa tyynyjä, tarjoamassa vettä, pitämässä huolta. Vie lääkäriin ja tuo ruokaa ja paijaa, kunhan se vaan ei satu ekä haittaa minua. Toisen ja ärhäkimmän kuumepäivän iltana hän haki harjan ja selvitti kaikki takkukasat pitkistä hiuksistani. Näki, että en itse jaksaisi. Tämä läppärikin oli vaan toissa yön aikana ilmestynyt lataukseen keittiönpöydän ääreen. Jos vaikka olisin eilen jo ollut tarpeeksi jaksava kirjoittamaan, mutta en tekemään tilaa ruokapöytään tai etsimään läppäriä ja johtoa.

Ei oikeastaan mitään syytä, miksi tästä pitäisi mitenkään yllättyä. Onhan hän muutenkin aivan ihana.

Kontrasti vaan on niin kovin suuri verrattuna Herra Exään, joka ei hyävksynyt minulta pienintäkään heikkoutta. Hänelle oli aivan kertakaikkisen käsittämätön konsepti se, että MINÄ voisin olla oikeasti kipeä tai edes väsynyt. Eli ne yhdestä kolmeen kertaan vuodessa olin yhden tai kaksi päivää kipeänä, olivat hänen näkökulmastaan täyttä teeskentelyä, joka aiheutti enemmän närkästystä ”tahallisesta ärsyttämisestään” tai ”töiden häiritsemisestä” kuin minkäälaista intressiä olla millään lailla avuksi. Koska periaatteet. Voi luoja, että olen tyytyväinen tuon Herra Ylituomarin siirtymisestä toisiin käsiin. Ja sitä paitsi nyt tämän flunssan aikana hän jopa hoiti yhden minulle suunnitellun päivän lapsiamme. Saa nähdä käytetäänkö sitä taas jossain kohtaa minua vastaan ja kuinka armottomasti, mutta nyt olen ihan vaan tyytyväinen. En olisi jaksanut sinä päivänä tehdä lasten kanssa yhtään mitään.

Mutta vielä siihen ylellisyyteen. Jos sairastaa pitää, niin on ihan hemmetinmoinen onni, että sen voi tehdä näin; ei yhtään lasta, rakas ihminen vierellä, kaikki viihdykkeet saatavilla, lämmin koti, iso sohva ja jääkaapissa ja puhelinsoiton päässä saatavilla kaikki ruuat, mitä voi kuvitella saavansa alas (minun tapauksessani lähinnä kaurapuuro).

Kiitollista vuotta 2017! Kiitos vaikka sitten kurkkukivusta, kaurapuurosta, työterveyspalveluista, särkylääkkeistä ja muuttuneista elämäntilanteista.

 

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!

 

Arjen dream team?

Tämän viikon alussa meillä oli mahdollisuus elää hetki arkea kahden. Kuin ei olisi lapsista tietoakaan. Ihan vallan lauantai-illasta keskiviikkoaamuun. Oli ihan ihmeellistä, ja ihanaa. Maanantaina Kirjekaverimies haki minut töistä ja kävimme ruokakaupassa. Kuulostaapa jännältä ja eksoottiselta totta tosiaan. Meille se kuitenkin sitä oli; meillä ei ole tuollaisia ”vain meidän arkea” ehditty elää kuin pari päivää. Mutta siis tosiaan sateinen maanantai-iltapäivä, hän haki minut töistä ja kävimme kaupassa hämmästelemässä mitä tänään syötäisiin kuin mikäkin nuoripari. Menimme hänen luokseen ja hän teki ruokaa minun rustatessani koulutehtäviä. Olo oli aivan epätodellinen; meillähän on tällainen… tällainen parisuhde tässä. Arkiparisuhde. Järisyttävän mahtavaa! Jotain, mitä minulla ei ole ollut koskaan aiemmin.

Tiistaina hän vei minut kouluun aamulla ja iltapäivällä kuskasi minut koulusta töihin. Kun pääsin töistä kymmeneltä, hän käveli minua vastaan. Ja olimme niin aivan kovin rakastuneita, tai minä ainakin. Huolimatta yli kellonympärisestä päivästä muiden aiheiden parissa. Totesin, että ei hitto meillä on tällainen oikea parisuhde! Hän pyöritteli silmiään huvittuneena; meille on ollut jo puoli vuotta, sulla on tuo sytytys vaan niin hidas.

True that. Meillähän on ihan oikea parisuhde, mutta jotenkin sen todellisuus ja syvyys on valjennut minulle vasta nyt koulujen alettua. Olen oikeasti tarvinnut häntä arjessa; saattamaan lapsen kouluun toisena koulupäivänään, hakemaan lapset hoidoista töideni venyttyä yllättäin yli viiteen, laittamaan matikankirjaan kontaktimuovia ja rauhoittamaan minut iltaisin kaiken säädön jälkeen. Koulun alkaminen teki todeksi sen, että jumaleisson, tää on nyt vakavaa. Aiemmin Kirjekaverimies on toki ollut lukemattomia tunteja samassa tilassa lasteni kanssa, mutta se on ollut erilaista.

Nyt tapahtuu asioita, joihin en osallistu. Joinain aamuna lähtenut tosi aikaisin ja vienyt päiväkotilaisen hoitoon ja Kirjekaverimies ja koululainen ovat jääneet keskenään toimittamaan aamutoimiaan. Jonain aamuna oli niin, että menin aikaisin töihin ja Kirjekaverimies oli kotonaan yötä omien lastensa kanssa ja kävi vähän ennen kouluunlähtöaikaa luonani tsekkaamassa, että koululaisella on kaikki kunnossa, kun tiesi hänen olevan yksin lähdössä. Töissä vaan vilahti ruudulle, että ”Hyvinvoiva ja iloinen oli lapsesi. Päällystetttin myös yksi vihko”.  Sellainenkin aamu on ehtinyt tähän joukkoon, että Kirjekaverimies ja koululainen ovat jääneet nukkumaan, he ovat heräilleet yhdessä ja Kirjekaverimies on ottanut vastaan koululaisen kaverin ja lähtenyt töihin. Jostain syystä hänen piti vielä palata kämpilleni, kun lapset olivat jo menneet kouluun ja silloin vilahti ruudulle, että ”Kävin tsekkaa kämpän. Ei kadotusta. Nätisti puuro jääkaapissa ja lautaset tiskialtaassa. Ja pojat kadonneet. Ainoa, että kämpän ovi auki.”

Ai sitä hyvän mielen määrää, mitä näistä viesteistä tulee. Luotan hyvin siihen, että koululaiseni pärjää, mutta on siitä aina mukavaa saada silti erillinen vahvistus. Tähänastisessa kouluaamuista Kirjekaverimies on ollut minua huomattavasti useammin paikalla. Se tuo enemmän ja enemmän sellaista oikean perheen tuntua. Olen jopa itse vähän motivoinut ottamaan vähän enemmän kontaktia hänen lapsiinsa, joka on ollut minulle toisinaan vaikeaa.

Yhtenä aamuna olimme lähdössa kaikki lähes samaan aikaan; minä, Kirjekaverimies, päiväkotilainen ja koululainen kaverinsa kanssa. Jaoin siinä keittiössä kaikille aamupaloja Kirjekaverimiehen silittäessä  paitaansa ja puhelin, että sitten kun nuo meidän nykyiset nelivuotiaat ovat  koululaisia ja tuovat vielä hekin kavereita aamuksi, meillä alkaa olla aikamoinen kööri koossa. Kirjekaverimies vastasi, että hankitaan jostain konkurssipesästä linjasto ja laitetaan siihen sitten vaan kaikki murot, myslit ja jugurtit, josta kaikki saavat ottaa itse. Iltapäivällä sitten raasteita ja makaroonilaatikkoa. Kuulostaa suunnitelmalta.

Tämähän alkaa kuulostaa vaan joltain kodin-ja lastenhoidon YYA-sopimukselta? Niinpä. Välillä kun on oikein arjen hampaissa ja koko päivä on säntäilyä, tulee välillä itsekin miettineeksi, että onko tämä vain sitä. Ehkä me ollaan vaan hyvä työpari. Ja ollaanhan me, mutta hyvin äkkiä kahdenkeskisenä viikonlopunpäivänä tai maanantai-iltana sitä huomaa, että ai hitto, olihan tässä jotain muutakin…

 

 

Mieheni on kotiäiti

Hassua tämä, kun on itse palannut töihin ja vihdoin päässyt yli kotiäitivaiheesta ja sitten seurustelee sellaisen kanssa, joka säännöllisen epäsäännöllisesti muuttuu kotiäidiksi. Käytän nyt ihan tarkoituksella termiä kotiäiti, koska käsitykseni mukaan kotiäidit suhtautuvat asioihin tiukkapipoisemmin ja stressailevammin kuin koti-isät. Siitä johtuen kotiäiteily kuvaa Kirjekaverimiestä paremmin kuin koti-isäily.

Suurimman osan aikaa olen parisuhteessa ihan normaalin, työssäkäyvän ja aikuisten elämää viettävän Kirjekaverimiehen kanssa. Sitten kun hän viettää kaksi tai useamman päivän lasten kanssa ilman, että  käy välillä töissä (tai, noh, ihan missä vaan), hän muuttuu stressailevaksi höösääjä-kotiäidiksi, jonka keskustelunaiheet pyörivät kotiäitien perusaiheissa; riittääkö hernekeittoa kahdeksi vai kolmeksi päiväksi, matchaako pipo kenkiin, teinkö/sanoinko/ajattelinko jotain väärin ja lapsi saa nyt elinikäiset traumat, korvatulehdus, pottaharjpottelu ja uimahallikäynti. Keskusteluista putoavat pois kaikki ne aiheet, jotka eivät suoraan liity lapsiin. Ihan tärkeitä ja ok keskustelunaiheita, mutta mihin se muu elämä ehtii siinä kahdessa vuorokaudessa kadota? Tai ihan vaan ylipäätään normaali looginen päättely?

Olen itsekin elänyt tuota vaihetta monta vuotta ja käynyt samoja huikean kiinnostavia keskustelunaiheita läpi varmaan ihan non-stoppina, mutta tästä tekee hullunkurista se, että Kirjekaverimies vaihtelee näiden hahmojen välillä. Torstai-iltana hän on normaali aikuinen, joka puhuu välillä vanhemmuudesta ja välillä jostain ihan muusta. Perjantaina hän hakee lapset päiväkodista ja muuttuu melkein kertaheitolla kotiäidiksi. Sunnuntaina hän on jo aika kireä, kun on säntäillyt lasten perässä aamusta iltaan jo yhden kokonaisen päivän. Mielessä ainoastaan lapsiin liittyäviä aiheita. Kaikki muu on karissut johonkin vuorokauden aikana. Halailla ei malta, kun täytyy täyttää tiskikonetta. Kuuteen laskeminen on jo aika vaikea tehtävä. Miehelle, joka työpäivinään laskee alvit 23 534  euron ostoksesta. Päässä. Ja puhuu samalla puhelimessa toista asiaa.

Tämä roolin muutos muuttaa vähän minunkin rooliani. Kotiäitipäivinä skarppaan ja yritän olla avuksi enemmän, vaikka muina päivinä juuri minä olen hyvin herkästi sohvalle hakeutuvaa sorttia. Tänä viikonluppuna jopa heräsin (Kirjekaverimiehen) lasten kanssa joskus kukonlaulun aikaan, jotta herra Kotiäiti saisi nukuttua edes vähän pidempään. Laitoin uutta lastenohjelmaa edellisen loputtua ja annoin lasten mutustaa aamupalat sohvalla. Jos olisin itse ollut se makkarissa koiranunta nukkuva kotiäiti, olisin tullut kiukuttelemaan siitä, että miksi lasten annetaan syödä sohvalla, kun sen yleisesti tiedetään aiheuttavan sotkua. Herra Kotiäiti ei sitä tehnyt, koska on elänyt sellaisenkin vaiheen, että on itse ollut se karjalanpiirakkaa sohvalla syöttävä aikuinen, jonka silloin kotiäitivuorossa oleva lasten äiti on tullut tiukkasanaisesti nuhtelemaan. Roolit vaihtuvat ja perusasetelma pysyy. Ihan hyvä, että olemme molemmat kokeilleet kumpaakin

.

Kirjekaverimies on ollut kipeiden lasten kanssa kotona yli viikon putkeen. Lauantai-iltana hän hetkeksi muuttui taas itsekseen, mutta nyt… Täällä se hötsäilee ympäri asuntoa. Itsekin äsken kommentoi omaa toimintaansa: ”Nyt olen kyllä tosi kotiäitihommissa. Vaihdan lakakoita ja keitän hilloa…”

Jep.