Kolme ideaa kaamosajan deiteille

Sää on mitä hirvein, mutta silti suosittelemaan pitämään mielen lämpimänä ja valoisana, jos vain mahdollista. Ei ole lakisääteistä olla elämäänsä kyllästynyt (vaikka useimmat näyttävät sitä olevan).

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta olen onnistunut kuin ihmeen kaupalla pitämään mielialan suhteellisen iloisena, vaikka heräänkin aamuisin helvetisti liian aikaisin herättämään aivan liian vähän nukkunutta jälkikasvua aloittamaan uutta pimeää ja sateista päiväkotipäivää.

Olen yrittänyt ajatella valoisia ajatuksia, kuten vaikka… kesää. Ja sitten paria hyvää synkkyysajan treffiskenaariota, joita en nyt kaikkia kuitenkaan itse ole (vielä) päässyt toteuttamaan, koska on ollut tätä arkea ja vähän muita menoja. Kokeile sinä!

1. Treffit saunajoogassa*. Kuulostaa lämpimältä, kivalta, liikuntamielessä kestettävältä ja siihen voisi yhdistää samalla kylpyläkäynnin ja sen jälkeen syödä tulista wokkia ja kylmää Colaa. Täytyisi siis näyttäytyä uima-asussa. Monille naisille tämä kai on joku ongelma, mutta.. hmm… just do it! Ei kuitenkaan ihan ensitreffihommaa. Toivottavasti pääsen itse kokeilemaan tämän edes sitten tammikuussa, jos en nyt ihan heti just tällä minuutilla.

2. Joulutapahtumatreffit. Tähän sopisi hyvin vaikka käynti Porvoon Taidetehtaan joulumarkkinoilla ensi viikonloppuna.  Mahtava fiilis, vaikka ulkona sataisi räntää vaakasuoraan. Iloista mieltä ja ennen kaikkea vaihtelua sen kaiken harmauden keskelle, jossa nyt eletään. Olen menossa, en kylläkään treffimielessä, mutta tee sinä niin! Sen sijaan treffimielessä kävin Loviisan joulukodeissa pyörimässä reilu viikko taaksepäin. Sekin oli oikein kiva juttu ja piristi mieltä sekä opetti uutta toisen sisustusmausta ja asuntohaaveista. Saatoimme myös alkaa hitusen harkita yhden talon ostamista sieltä…

3. Takka, kynttilät, puusauna ja sänky-treffit. Mielellään kuukauden kestävät. Paremman puutteessa viikonloppukin riittäisi. Vain takka, puusauna, mies ja viikonloppuvapaa puuttuvat, niin voisin toteuttaa tämän.

 

 

* Törmäsin kekkereillä Tutuilla teillä, vierailla kaduilla-blogia kirjoittavaan Magdaan, joka suositteli Sportsetter-apsin lataamista kännykkään. Magdan blogista ja Sportsetteristä lähtikin idea näihin treffeihin ja moniin muihinkin.

Deittiprofiili kuvalla vai ilman?

Kävin äsken ensimmäistä kertaa lueskelemassa tämän aihealueen keskusteluja Suomi24-sivustolla. Huh huh, sitä toimintaa siellä; kauheasti sellaista turhaa provoilua ja riepottelua, mutta olihan siellä välillä keskusteluntynkääkin. Huomioni kiinnittyi nettideittailun ikuisuuskysymykseen eli vastaako se tyyppi siellä pöydän toisella puolella profiilikuvaa. Ilmeisesti monilla on asiasta huonoja kokemuksia. Kuva on ollut joko monta kiloa tai vuotta sitten, tai sitten vaan jotenkin aivan erityisen onnistunut otos muuten.

Tämä asia mietitytti minuakin silloin ennen kun oikeasti aloin käymään treffeillä. Pitkään aikaan en ole asiaa edes kummemmin mietiskellyt, koska olen jollain lailla alkanut olettaa, että tässä asiassa huijaaminen on ihan old school-hommaa. Omalla kohdallani ihan jokainen mies on vähintäänkin vastannut antamaansa kuvaa. Useimmat ovat olleet paremman näköisiä luonnossa kuin kuvissa. Yksi oli pukeutunut omaan makuuni vähän liian rennosti treffeille, vaikka ihmisenä vastasikin kuviaan.

Omalta osaltani olen toiminut kuten yleensäkin elämässä toimin ja vetänyt tämän vähän liiankin varman päälle. Jotenkin kokisin tosi ärsyttävänä, että joku jonka kanssa olen jo tavannut, ”hylkäisi” minut ulkonäön takia. Olen laittanut tästä syystä kuvien joukkoon yhden, jossa olen kotimekossa, ilman meikkiä ja muutama kilo sitten (siihen toiseen suuntaan kuin näissä on tapana). Ihan siksi näin, että muut kuvat ovat juuri niitä erityisen hyviä otoksia. Ei tuo kotikuva ole siis mikään pahin mahdollinen, mutta sellainen, missä ei olla laittauduttu mitenkään erityisesti.

Rivien välistä yritän siis toiselle osapuolelle kertoa, että olen jotain edellisten väliltä. Olen kysellyt joiltain, että vastaanko hyvin kuviani ja kuulemma kyllä. Hyvä niin. Joskus mielessäni käy ajatus, että olenko tämän takia menettänyt jotain, kun jotkuthan vetoavat tässä kuvahommassa siihen, että kyllä se toinen olettaa sinun valinneen siihen parhaat kuvat, joten realistiset kuvat heikentävät mahdollisuuksiani. Minun siis oletettaisiin olevan samassa suhteessa huonomman näköinen kuin muutkin suhteessä profiilikuviin. Voi olla näinkin. Toisaalta jos nyt oikein ylianalysoi, niin minähän olen oikeastaan hakemassa rehellisyydestä pitävää miestä, joten sillä logiikalla olen tehnyt juuri oikein. Tiedä häntä.

Kuvien jakamisessa olen tehnyt mitä milloinkin. Joskus olen pitänyt profiilin avoimena, jolloin kuvat ovat näkyneet kaikille ja toisinaan pitänyt näkyvissä vain tekstin ja avannut kuvat sitten tarvittaessa. Silloin kun kuvani ovat olleet yksityisinä, en ole avannut niitä joka jampalle, vaan ensin vähän kysellyt jotain ja monien kanssa tullut siihen tulokseen, että eiköhän nämä tiedot jo riittäneet tästä tyypistä. Eniten yhteydenottoja on tietysti tullut kuvien kanssa ja Tinderissähän ollaan melkein pelkästään kuvilla. En oikein tiedä miten kannattaisi toimia, koska toisaalta vastustan sitä ulkonäkökeskeisyyttä, mutta kuitenkin itsellenikin niillä toisen kuvilla on väliä. Ilman kuvia tulee vähemmän yhteydenottoja, mutta samalla saa kätevästi pysyttyä anonyymina niille, kenen kanssa ei kiinnosta minkäänlainen kohtaaminen.

Miehilläkin niitä kuvattomia profiileja tietysti on. Suhtautumiseni niihin on vähän sellainen, että vastaan kyllä kuvattomalle muutamaan viestiin, jos ne ovat tyylillisesti millään lailla kiinnostavia, mutta aika pian pyydän kuvia. Saatan jatkaa keskustelua ilman niitäkin, jos keskustelu on hauska (tai minulla liikaa aikaa), mutta treffeille en lähtisi kuvattoman kanssa. Siinä ei vaan mielestäni ole mitään järkeä, koska vaikken etsi mitään tietynnäköistä miestä, on monia selkeitä eieieieiei-juttuja. Helpompaa vaan vaihtaa ne kuvat ja katsoa, että löytyykö pujopartaa ja onko ne hampaat hoidettu vai ei. Kemioiden kanssa on aivan riittävästi hakuammuntaa, joten lisäjännitystä ei tarvita enää siitä tyylillisestä sopivuudesta.

Yhden miehen kanssa kävi niin, että viestiteltiin aika pitkään ja oltiin jo sovittu jo aika ja paikkakin, mutta koska sitä kuvaa ei useista pyynnöistä huolimatta alkanut näkyä, niin ilmoitin, että en aio ilmestyä paikalle. Kai hän sitten oli joku demoni, kun oli niin arkaluontoinen asia. Se jäi nyt selvittämättä. Joka tapauksessa hälytyskellot alkavat ainakin minulla soida ja passasin, koska meressä on muitakin kaloja. Oletko itse lähtenyt kuvattoman kanssa treffeille?

Markuksesta

Joskus käy niinkin, että ”nettideittiä” ei tapaakaan oikeasti ja keskustelu tapahtuu yksinomaan netissä. Monien (siis to-del-la monien) kanssa on lähetelty muutama viesti puolin ja toisin ja sitten keskustelu on loppunut lyhyeen.

Äärimmäisen tieteellinen empiirisen tutkimustyön tulos tästä aiheesta

Miten nettideittikeskustelu tyrehtyy?

on seuraavanlainen

(Voisiko joku tehdä tästä jonkun piirakkadiagrammin?)

42% tapauksista mies on kadonnut linjoilta kuin tuhka tuuleen (raukkamaista neiteilyä muuten tämä!)

38% lopettamisesta johtuu siitä, että minä tulen siihen tulokseen, että jompi kumpi meistä ei ole sitä mitä toinen hakee ja sanon heipat. 

6% loppuu siihen, että tapaamme ja emme näe tarvetta tavata uudelleen. Saatamme kuitenkin satunnaisesti tekstailla ”Mitä kuuluu?”, mutta uskon olevani yhteisymmärryksessä kaikkien kanssa siitä, että emme tapaa uudelleen muuten kuin ehkä kaverimielessä.

5% loppuu siihen, että mies tulee siihen tulokseen, että en ole sopiva ja kertoo ystävällisen päättäväisesti haluavansa vain ja ainoastaan seksiä/ydinperheen/omia lapsia niin paljon, että lisättynä omiini yhteislapsiluku olisi liian suuri (hmm, kukaan ei vissiin kehtaa sanoa syyksi, että olen liian jotain tai en tarpeeksi urheilullinen). Joka tapauksessa näille nostan hattua.

3,6% en muista/jotain muuta

1,8% siihen että vedän ihan totaalisti herneet nenään ja vittuilen niin lujasti kuin vain ikinä osaan ja pystyn sekä lakkaan vastaamasta viesteihin tai poistan Tinder-kontakteista mielenosoituksellisesti halveksuntaa huokuen.

1% ei ole loppunut pitkänkään ajan jälkeen ja jään mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta.

1% johtuu siitä, että mies alkaa ahdistavasti jankata ja minä katoan hiukan peloissani paikalta.

0,7% mies vetää herneet rankasti nenään jostain ihan normaalista keskustelusta ja ilmoittaa dramaattisesti, että ”Nyt tiedän minkälainen ihminen olet! Hyvästi!” (Hitto, että jäi vaivaamaan, kun ei sitten kertonut, että minkälainen!)

Ja sitten on Markus.

Aivan mahtava kirjoittelukaveri! Kirjoittelua kesti kesällä hyvin intensiivisesti varmaan melkein pari kuukautta. Kesäpäivän kohokohtana toimi nimenomaan viesti Markukselta ja onneksi niitä tulikin usein pari päivässä. Pitkiä ja kiinnostavia aika usein, mutta joskus myös tylsiä (todennäköisesti niinä päivinä ollut työn alla joku toinen liian vahvasti häiritsemässä). Markus kirjoittaa omalla huolimattoman söpöllä tavallaan ja vaihtelevasti provosoiden. Viehättävää. Vertaukset ovat yllättäviä ja kekseliäitä ja punainen lanka on hetkittäin ”sopivasti” hukassa. Profiilikuva niin viimeisen päälle harkittu, että ulkonäostä tai tyylistä ei mitään käsitystä, mutta vaikuttaa hyvältä.

Palasin etsimään keskusteluketjua paljon sen jälkeen, kun se oli hiipunut enkä löytänyt sitä enää. Olin vähän nyreissäni, koska olisin halunnut printata sen talteen. Samoihin aikoihin löysin Markuksen uudelleen eri deittisivustolta (kyllä, muutkin näkyvät useammalla sivustolla). Menin tietysti heti nurisemaan tapahtunutta vääryyttä, mutta Markus sanoi poistuneensa kokonaan siltä ensimmäiseltä sivustolta ja niin tein sitten minäkin (en pelkästään tästä syystä).

Aika alkuvaiheessa jo sain käsityksen, että kiinnostavasta deittiprofiilista huolimatta Markus on vähän turhan ”poika” minulle, mutta yritin silti pariinkin kertaan ehdottaa tapaamista siinä onnistumatta. Olisin niin halunnut nähdä vastaako hän miltään osin sitä kuvaa, jonka olin päässäni rakentanut. Lisäksi ajattelin että, hänessä saattaisi olla potentiaalia jonkinlaiseen …hmm… tilanteeseen, jossa ei tulisi tylsiä hiljaisia hetkiä missään vaiheessa kenellekään, kerhomutsit ja naapurit mukaan lukien. Tai sitten osoittautuisi ihan hissukkafriikiksi, kukapa noista nettityypeistä tietää.

Koska en ole oikeasti Markusta tavannut, niin hän on minulle aika kuvitteellinen henkilö. Olen törmännyt Markukseen kaikkien deittiprofiilieni kautta ja sen perusteella uskon että moni muukin. Tunnistatko sinä Markuksen? Onko hän livenäkin kiinnostava keskustelija? Sopivan söötti ja samalla vähän röyhkeä?

Ja Markus*; Jos haluat tässä yhteydessä mainostaa omaa profiiliasi (eikö ole hyvä idea?), niin anna palaa 😉

*Henkilön nimeä ei olla muutettu.

Sattumien summa ja serkukset sekaisin

Maailma on tunnetusti pieni paikka ja taas sen sai eilen illalla hauskalla tavata huomata. Deittiprofiiliini pohjalta minulle oli lähettänyt viestin yksi mies, jonka kanssa päädyin hitusen matkaa illalla chattailemaan. Olemme samasta kaupungista ja meillä on muutakin yhteistä, joten sanoin heti, että en aio ihan herkästi kuvaani laittaa, koska piirit ovat niin pienet siellä päin, missä molemmat käymme työssä (en siis kertonut mitä työtä teen tai millä yrityksellä). Mies pyysi minua kuvailemaan ulkonäköäni ja annoin seuraavanlaisen kuvauksen:

Olen sellainen aika perus, en ole missään missimitoissa, mutta kyllä pidän itsestäni ihan tällaisenakin ja on joku muukin tykännyt. Pitkät hiukset, mutta olen aika lyhyt. Mitähän muuta? Kysy tarkemmin jos kiinnostaa.

Työstäni hän yritti kysellä enemmän, johon vastasin:

Tuota.. voit vapaasti kysellä muista elämän alueista, tää voidaan jättää rauhaan tämä työasia, koska …niin myöhemmin. Jos ollaan työn merkeissä tavattu, niin en ole oikeasti ”se tyyppi”, joka siellä. Olen ihan eri ihminen siellä ja muualla, mitä kutsun omaksi elämäkseni. Se työ on vaan sellainen välivaihe kaiken muun välillä. Eli ei nyt kannata kelata läpi kuka voisin olla. Olen oikeassa elämässä aika räväkkä ja puhelias ja siellä ihan hyvin seinään sopeutuva.

Tämän aika väljän kuvauksen myötä hän yritti innostusta peitellen kysellä, että olenko yhdessä tietyssä työpaikassa ja onko minulla vaalea auto. Siinä vaiheessa tajusin, että hän luulee minua serkukseni. Kerroin kyllä heti, että en ole se, joksi hän minut ilmeisesti ajattelee. Täytyi kuitenkin vielä kysäistä, että olisiko kiva jos olisin. Kuulemma hänenkin mielestään tosi nätti tyttö se serkkuni, eli ilmeisesti perään on tullut katseltua. En sitten kuitenkaan viitsinyt kertoa, että jotain samaa meissä kyllä on. Nimittäin ne geenit. Aikamoinen yhteensattuma, että noilla tiedoilla saa jäljitettyä näinkin lähelle.

Joka tapauksessa ei taideta tuon herran kanssa nyt sitten olla ihan match made in heaven. Serkkuni on aikamoinen pakkaus, mutta olemme kyllä tosi erityyppisiä. En voi kuvitella saman miehen olevan kiinnostunut meistä molemmista.

Illan saldona taisi siis olla hyvät naurut, mutta onhan sekin aina tyhjää parempi.

Palaillaan, Antti

Mikä ihmeen palaillaan?! Tarkoittaako se, että lähettäjä odottaa viestiin jotain vastausta vai onko se hienovarainen tapa häilyen lopettaa keskustelu? Jo kolme Anttia, kaksi Juhaa ja muutama muu on tullut siihen tulokseen, että on tarvetta palailuun, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Olen lopettanut lukuisia keskusteluketjuja saatuani viestin lopussa tuon maagiseen ”palaillaan”-rivin. Hiljattain kävikin ilmi, että ainakin yksi palailija ei halunnut lopettaa yhteydenpitoa, vaan ilmaista etttä on juuri sillä hetkellä kiireinen. Hänen kanssaan otin tämän palailun ihan puheeksi ja hänen mielestään se ”etenkään aikamääreen kanssa” ei missään nimessä ole merkki kiinnostuksen lopahtamisesta. Olen siis mahdollisesti käsittänyt ihan väärin tämän deittailun koodisanan ja kadonnut toisen näkökulmasta ilman mitään selitystä tehden juuri siten kuin en haluaisi itselleni tehtävän. Olinhan kuitenkin tosi otettu, kun eräskin ystävällinen maajussi päätti yhteydenpidon kertoen rehellisesti syynä olevan sen, että minulla on jo lapsia.

Nyt mielessäni kaihertaa, että pitäisikö minun oikeasti vielä palata noihin keskusteluihin ja jatkaa niitä. Kyseesä on kuitenkin monta aivan mukavanoloista tavallista miestä, joiden joukossa voi olla ties mitä helmiä. Mutta sitten oikeasti… ”Moi, mitä tarkoitit tuolla palailulla silloin viikko/kaksi kuukautta sitten? Toivoitko mun lopettavan vai jatkavan yhteydenpitoa?…”.

Kyllä. Leimautuisin omituiseksi sekoilijaksi, joka ei ymmärrä antaa toisen olla ja kuka tietää, vaikka ylläpito lähettäisi ystävällisen kehotuksen (irtisanomisen uhalla tietysti) lopettaa puolustuskyvyttömien miesparkojen ahdistelun. Tutkimattomia ovat nettideittailijan tiet.

Palaillaan!

Kenkää deittisivustolta

”Emme halua tuomita ketään, mutta ihmiset, jotka etsivät toisenlaista suhdetta, eivät ole tervetulleita sivostollemme. Heidän läsnäolonsa voi johtaa väärinkäsityksiin ja muiden jäsentemme pettymyksiin.”

”Ymmärrät varmasti, että haluamme palveluumme käyttäjiä, joilla ei ole suhdetta, ja jotka hakevat vakavaa seurustelusuhdetta. Mikäli et koe kuuluvasi tähän joukkoon, pyydämme sinua poistamaan profiilisi. Ilmoitathan meille tilanteesi. Jos et vastaa viikon kuluessa, joudumme poistamaan profiilisi.”

Tässä otteita sähköpostiviestistä, jonka sain maksullisen deittisivuston ylläpidolta. Täytyy sanoa, että olin pudota tuolilta tuota lukiessani, koska en näe itseäni tosiaankaan mitenkään kevytmielisenä seuranhakijana. Ilmeisesti profiilini kuitenkin oli liian kepeä tai en seuranhaussani muutenkaan ollut silloin riittävän epätoivoisessa vaiheessa, että olisin ollut ”vakavaa seurustelusuhdetta” vakavasti vailla. Vastasin viestiin, että olen näissä suhdeasioissa hyvin varuillani, koska minulla on kaksi pientä lasta ja en halua elämäämme mitään vaihtuvia miehiä. Siksi en tosiaan ollut (enkä ole vieläkään) valmis nopeasti etenevään suhteeseen, vaan aluksi ainoastaan viikonlopputapailuun. Lienee ihan normaalia toimintaa vastuullisilta vanhemmilta?

Vastaus viestiini:

”Hei …, kiitos viestistäsi.

Tarkastamalla sivustollemme rekisteröidy profiilit pyrimme karsimaan joukosta huijarita ja yhden illan juttujen etsijät. Palvelumme on tarkoitus tarjota vakavaa parisuhdetta etsiville jäsenillemme mahdollisuus sellaisen löytämiseen. Jos siis koet kuuluvasi näihin vakavan parisuhteen etsijöihin, niin olet tietenkin tervetullut sivustollemme. Olen pahoillani, jos tilanteesta on aiheutunut sinulle mielipahaa.”

Edelleenki naurattaa, että miten minä, tavallinen perheenäiti-tyyppi, olen onnistunut välittämään kuvan, että olen hakemassa jotain yhden yön juttuja. Tosi hassua siihen nähden, että nimeomaan en halua edes käydä treffeillä sellaisten kanssa, joissa on joku selkeä este oikeallekin suhteelle. Kuten vaikka pujoparta tai se, että mies on varattu.

Pitäisikö tuonne sitten laittaa profiilitekstiksi:

”Olen etsimässä aviomiestä ja lapsilleni isää, koska biologinen kelloni räjähtää minä hetkenä tahansa. Ei esiaviollista seksiä eikä kirkkaita värejä. Jos tulen kanssasi treffeille, tarkoittaa se automaattisesti yhteistä sukuhautaa.”?

Tarpeeksi vakavaa?

Olikohan tässä nyt saavutettu se paljon puhuttu pohjanoteeraus? Kuka hei oikeasti saa kenkää maksulliselta deittisivustolta?! 😀

Etsitään (epä)urheilullista naista

Miesten deitti-ilmoituksia lukiessa muutama kumppanin toiveominaisuus pistää silmään jatkuvasti. Urheilullisuus, mukavuus ja aktiivisuus. Olen myös chattaillut tai viestitellyt monien kanssa, joilla näitä ei ole ollut profiilissa, mutta kysyttäessä minkälaista naista olet etsimässä, on ainakin urheilullisuus ollut siinä kolmen toiveen listalla.

Kaltaistani ei-niinkään-urheilullista ihmistä tämä aina harmittaa vähäsen. Olen siis poissa pelistä, kiitos ja näkemiin. Useasti olenkin tässä vaiheessa (omaa ja muiden aikaa säästävänä henkilönä) vastannut tyyliin:

Saatan olla joskus mukavakin, tykkään kyllä matkustella, mutta urheilulliseksi en kyllä itseäni luonnehtisi. En taida siis oikein kuulua kohderyhmään. Ihanaa syksynjatkoa sinulle!

Joiltain tässä kohtaa tuleekin sitten vastaukseksi, että kuulunkin kohderyhmään ja että urheilullisuus on suhteellista. Jaa, mitä hittoa!? Miksi sanoa etsivänsä nimenomaan urheilullista naista, jos ei kerran sillä asialla sitten juuri väliä olekaan? Eli sanot etsiväsi urheilullista, mukavaa ja aktiivista naista, mutta oikeasti ei haittaa, jos olen sohvalla istuva hapannaama?

Mitä urheilullisuudella sitten mahdetaan ylipäätään tarkoittaa? Sitä, että oikeasti harrastaa urheilua ja pitää siitä, vai pelkästään sitä, että ei ole läski riippumatta siitä onko eläissään hikoillut muualla kuin saunassa? Vai että pukeutuu urheilulliseen tyyliin? Riittääkö, että käy katsomassa SM-liigan pelejä silloin tällöin? Yksi urheilullista naista hakeva vastasikin olevansa hakemassa oikeastaan tarkemmin muotoiltuna naista, joka on kiinnostunut muustakin kuin tv:n katselusta. No sitähän minä hyvinkin olen. Tätä miestä sitten lopulta päädyin tapailemaan paljonkin ja fyysinen ja psyykkinen epäurheilullisuuteni ei kyllä ole tosiasissa häirinnyt pätkääkään, vaikka herra itse on varmasti ihan kaikilla mittareilla urheilullinen ja hyvässä kunnossa.

Pitäisiköhan alkaa rohkeammin vastailemaan niillekin kiinnostaville miehille, jotka hakevat muuta kuin itse olen? Jospa heidän määritelmänsä toivekumppanista ovatkin vain jotain sinne päin. Olenkin oikeasti juuri sitä mitä haetaan, vaikken sovi määritelmään ollenkaan?

Itse tulkitsen urheilullisuuden joksikin, mitä en ainakaan ole. Millainen sinun mielestäsi on se urheilullinen nainen, jota kaikki miehet tuntuvat etsivän?

Sinkkuuden ihanuus ja kurjuus

Olen ollut sinkkuna yli vuoden. Tunneilmasto on tässä ajassa seilannut ääripäästä toiseen ja paljon ollut siltä väliltäkin. Joinain päivinä on tuntunut musertavan huonolta se, että minulla ei ole parisuhdetta. Minulla on ollut jopa erittäin varma tunne, etten ikinä löydä ketään. Kukaan ei varmaan ikinä halua omakseen minua, monimutkaista ajatuksenkulkuani ja hitusen epäloogiselta vaikuttavaa toivetulvaani. Tältä tuntui etenkin laastarisuhteen loppumisen jälkeen.

Toisinaan olen taas ollut aivan innoissani siitä ihan samasta asiasta; Minulla ei ole miestä eikä suhdetta! Ai miten hienoa! Saan tapailla ketä huvittaa, haluta ketä haluttaa, päättää itse mitä teen, käyttää (hyvin vähäiset) rahani mihin haluan ja laittaa salaattiin paprikaa ja avokadoa ihan niin paljon kuin vaan itse haluan! Mahtavaa!

Suru siitä, että jos en ikinä löydä ketään oli ja on varmaan tulevaisuudessakin suuri silloin, kun se painaa päälle. Jossain vaiheessa ajattelin, että deittailuharrastukseni onkin vain keino keksiä viihdettä yksinäistä kuolemaa odotellessa, koska suhdetta minun olisi täysin mahdotonta löytää (eipä vissiin dramaattista!). Toisaalta silloin kun tuntuu erityisen hyvältä olla vapaa, niin ei ehkä haluakaan löytää ketään.

Kesällä päädyin spontaanisti treffeille, jotka tuntuivat täydellisiltä. Treffit sovittiin tosi (siis TOSI!) pian ensimmäisten viestien jälkeen. Aurinko laski, kuu nousi taivaalle, ravintola, sää ja joen pintaan hahmottuvat valot ja varjot huusivat romantiikkaa. Mies oli hyväntuoksuinen, kunnollinen, rauhallinen, mukava ja heti kättelystä lähtien silminnähden ihastunut. Selkeästi myös vakavissaan, koska keskustelu sivusi jo ensimmäisillä treffeillä sekä lapsia että häitä. Olisin mielelläni ottanut yöksikin, mutta (onneksi) seuraava aamu oli arkiaamu.

Kotiin kävellessäni teki mieli vähän hyppiä ja näin jopa lempielukkani siilin lyllertävän kadun reunassa (pakko olla hyvä merkki!). Menin nukkumaan seuraavasta tapaamisesta haaveillen. Mahanpohjassa tuntui ihan uudenlaiselta.

Aamulla – PANIIKKI! En halua vielä löytää ketään! Muuten joudun lopettamaan kolme deittiprofiiliani ja pahimmassa tapauksessa viettämään loppuelämäni saman ihmisen kanssa. Eikö olisikin ihan hirveää!? Ei enää koskaan haparoivaa ja huonoa seksiä jonkun vieraan kanssa, ei enää viesteihin vastailua joka välissä, ei enää treffiraportteja viattomille ohikulkijoille ja perhekerhon muille vanhemmille! Kuolen tylsyyteen?

Täydellisistä treffeistä seuraavat päivät olivat täynnä lastenhoitoa, menoja ja hoidettavia asioita, joten jouduin pitämään itseäni ja treffikumppania jännityksessä yli viikon. Seuraava tapaaminen sovittiin hyvin persoonallisesti IKEAan ihan käytännön syista ollessani menossa sen ohi kiireesti A juhliin B ja minulla oli tehtävänä kiireellinen hankinta sieltä. Ajattelin sen olevan treffipaikaksi huono, mutta se osoittautuikin aivan loistavaksi!

En ole ollut yksilläkään treffeillä, jotka olisivat antaneet niin paljon tietoa niin nopeasti toisesta ihmisestä kuin nuo IKEA-treffit. Yhdellä käynnillä selviävät tarvittaessa rahankäyttötavat, tekniset taidot ja ongelmanratkaisukyky (mikä hyllynkiinnike pitää tämän hyllyn kiinni tuossa), sisustusmaku, suhde ostamiseen ja tavaroihin sekä halpoihin lihapulliin. Lisäksi IKEA:ssa voi edetä sillä vauhdilla kuin haluaa eli jos treffikumppani on kiinnostava, voi huonekalunäyttelyn käydä läpi testaten jokaisen mahdollisen sohvan ja käydä sen jälkeen syömässä ja sitten vielä hengailla siellä itse kaupassa vertaillen eri paistinpannuja ja lampunvarjostimia.

Meidän tapauksessamme päädyin lähestulkoon juoksemaan noin puolet huonekalunäyttelystä, toteamaan ravintolan kohdalla ettei ole nälkä ja hakemaan sieltä kaupasta juuri sen tavaran, jota olin vailla. Poistuin poikkeuksellisestin jopa ilman pizzaa (ja irtokarkkejakin, snif!). Rullaportaissa totesin ihan ääneen, että emme tule tapaamaan uudestaan. Syy siihen ei ollutkaan se sitoutumiskammoinen aamu ensimmäisten treffien jälkeen, vaan se, että mies oli perustavanlaatuisesti epäkäytännöllinen ja selitteli aivan käsittämättömiä juttuja ostokseensa liittyen.

Onneksi suurimman osan aikaa tunne-elämäni on sitoutumiskammon ja epätoivon välillä, siellä hyvässä kolossa. Saatan joskun vielä olla suhteessa jonkun kanssa, mutta elämässäni riittää henkisesti tyydyttäviä ihmissuhteita ilman parisuhdettakin. Fyysisesti tyydyttävän viikonloppumiehen löytää paljon helpommin kuin jotain tosirakkausosaston edustajaa.

”En sitten ala seurustelemaan”

Tässä yksi älyttömistä Tinder-fraaseista. Syystä tai toisesta moni kokee tämän tarpeelliseksi ilmoittaa jo ennen ensimmäisiäkään treffejä. Siis mitäh!!? Jotenkin omaan ajatusmaailmaani nähden tuossa on ihan kaikki väärin.

1. Mitä helvettiä? Onko joku tosiaan (saati minä?!) pyytänyt ilman yhtäkään tapaamista aloittamaan seurustelun?

2. Ketä tai mitä varten se pitää etukäteen ilmoittaa tapaamatta ihmistä? Alatko normaalisti ihan tuosta vain seurustelemaan kaikkien kanssa, jos et olisi tätä asiaa muistanut rajata pois valikoimasta etukäteen? Vai oletko niin passiivinen tassukka, ettet pistä hanttiin, jos jokun aloittaisi varoittamatta seurustelusuhteen kanssasi ekoilla treffeillä ilman että itsekin sitä haluat?

3. Onko seurustelu jotain tosi hirveää? Aina? Kaikkien kanssa? Käsittääkseni monet kuitenkin tekevät sitä ihan vapaaehtoisestikin. Jotkut jopa perustavat deittiprofiilin sitä varten.

4. Mitä vittua?

Tuossa tosiaan fraasi, joka saa minut kilahtamaan ihan totaalisti. Mitä järkeä pitää deittiprofiilia, jos on jo etukäteen päättänyt, että ei kertakaikkisesti halua mitään oikeaa ihmissuhdetta? Joku varmaan lähtee sitten kahville luvaten jo etukäteen kertaakaan näkemättä vastapuolelle seksiseikkailun ilman sitoumuksia. Se kai siinä sitten on ideana, jos kerran seurustelu on täysin varmasti poissuljettu asia ja haetaan vain ”seikkailua” (Tinder-ilmaus tämäkin). Olisipa hienoa saada tietää miten on flaksi käynyt noilla en-sitten-ala-miehillä.

Ymmärrän tosi hyvin, että seurustelusuhde ei ole välttämättä kaikilla ja kaikissa elämänvaiheissa varsinaisesti haussa, mutta pitääkö olla ihan niin ahdasmielinen, että sitä tarvitsee etukäteen sulkea ”varmuudella” pois. Olen itsekin aloittanut joitain Tinder-keskusteluita sillä mielellä, että henkilö saattaisi olla pätevä hugg/fuck-buddyksi, vaikka ei olisi täysin mun tyyppiä (siis viiden kuvan perusteella) muuten. Ei silti tulisi mieleenkään ilmoittaa sitä heti ensimmäisissä viesteissä, koska en tunne koko ihmistä. Eihän minulla ole silloin hajuakaan onko hänestä mihinkään vai sittenkin ihan kaikkeen.

En tiedä miten muut suhtautuvat tähän ihastuttavan fiksuun sutkautukseen, mutta itse ainakin vapautan kyseisen herrasmiehen kaikesta yhden kahvillakäynnin aiheuttamasta valtavasta seurustelupaineesta ja poistan listoilta.

En minäkään. Next, please!

Pikana treffeille? Tinder auttaa!

Ensimmäisen deittiprofiilini tein kännykkäsovellus Tinderiin. Ensikohtaamiseni Tinderin kanssa tapahtui siten, että kaveriporukalla hengaillessa sain idean ladata sen sinkkumieskaverini kännykkään. Tuumasta toimeen, helppoahan se oli. Parilla klikkauksella se oli ladattu ja innostuin hänen puolestaan pläräämään läpi naisten profiileja.

Tinder on yhteydessä Facebookin kanssa, joten profiiliin tulee ainoastaan Facebookissa käytettyjä profiilikuvia. Naisvalikoimaa selatessa yllätyin, kuinka tosi monilla naisilla oli kuvien joukossa joko bikinikuvia tai muuten aika antoisaa kuvamateriaalia. Tämä oli siis ensimmäinen kosketukseni minkäänlaisiin deittiprofiileihin ja nyt olen jo tottunut siihen, että monet kokevat sen jollain tapaa tarpeelliseksi. Niin miehet kuin naisetkin.

Ruksien ja sydämien painelu oli jopa toisen ihmisen puolesta niin koukuttavaa, että parin päivän päästä uteliaisuus voitti ja latasin Tinderin itsellenikin. Aluksi ajattelin Tinderin liian pinnalliseksi minulle ja että olen sen käyttäjäksi jotenkin aivan liian tätimäinen, kun en tosiaan niitä tissikuvia halunnut sinne profiiliin laittaa enkä myöskään yhden yön seuraa ollut vailla.

Tajusin, että minun tapani käyttää Tinderiä ei tarvitsekaan olla sellainen, että laitan kuumimmille miehille sydäntä ja tavallisille ruksia. Se ei kovin hyvin toimisikaan, koska itse olen ulkonäöllisesti tavallinen ja niiden miesmalliosaston tyyppienhän pitäisi myös painaa minulle sydäntä, että tulisi ”Match”.

En ole kovin ulkonäkökeskeinen ihminen oikeassakaan elämässä, joten käyn Tinderiä läpi sillä silmällä, että luen sen lyhyen tekstin läpi ja katson millaisissa tilanteissa ja ympäristöissä miehet ovat kuvissa. Tietysti katson myös sitä miehen ulkonäköä sen verran, että nyt suunnilleen mahtuu väljiin ulkonäkökriteereihini. Näillä perusteella sitten sydäntä ja ruksia vaan menemään.

Pian käytön aloitettuani huomasin, että minulla on alitajuinen ei-lista mielessä Tinder-profiilien tsekkailuun. Ja että minulla on pitkä lista ihan kivan- ja normaalinnäköisiä miehiä, jotka ovat jollain tasolla kiinnostuneita tutustumaan. Senkin, että olen täysin koukussa saamaan iloisen ilmoituksen ”It’s a Match!” ja vaihtoehdot, jotka vielä kesällä osuvasti olivat ”Lähetä viesti” ja ”Jatka pelaamista!”. Pelaamiselta se tosiaan tuntuu varsinkin alussa, arvauspeliltä.

Tinder-vaiheeni alussa minulla oli suuri jano päästä vihdoin oikeille treffeille, joten otin tavakseni edetä tosi lyhyiden keskustelujen jälkeen tapaamisvaiheeseen. Useimmat Tinder-treffini ovat tapahtuneet parin vuorokauden sisällä ensiviestistä. Ajattelin, että en menetä mitään, vaikka treffit olisivatkin epäonnistuneita ja eivät johtaisi mihinkään. Tinderin viestien hidastelusta (iPhone 4s tosi ärsyttävä ongelma) johtuen viestittelyyn olisi mennyt tuhottomasti aikaa ja se ei olisi silti taannut minkäänlaista yhteistä säveltä.

Yleensä treffeille päätyminen etenee niin, että joku aloittaa keskustelun ja minä käyn tapani mukaan suoraan asiaan ja kysyn satunnaisia kysymyksiä, teen selväksi, että en hae pelkkää seksiseuraa tai yhden yön juttua ja jos mies vaikuttaa asialliseltä ja mukavalta, niin ehdotan tapaamista. Toiset lähtevät, toiset eivät.

Minut tässä hommassa yllätti se, että tällainen hyvin tavallinen, joskin ehkä poikkeuksellisen aloitekykyinen nainen saa järjestettyä seuraavalle illalle deitin, jos vaan haluaa. Jos seuraava ilta on vapaa ja mieleni halajaa yllätystreffeille, avaan muutaman Tinder-keskustelun ja katson miten mikäkin niistä etenee. Jos aloitan vaikka viisi keskustelua, tyypillinen seuraus on, että joku poistaa minut listalta (samalla poistuen minun listaltani) piakkoin, yksi vastaa heti, kaksi vastaa myöhemmin samana päivänä, yksi ei tee yhtään mitään.

Jos näistä kolmesta vastaajasta kaikki osoittautuvat epäsopiviksi, niin avaan vielä jonkun keskustelun lisää. Tinderin tyyliin epäsopivat poistan vähin äänin listalta parin päivän päästä ja samoin sellaiset, jotka eivät vastaa mitään. Lista siis tyhjenee, mutta kyllähän siihen taas halutessaan löytää lisää ”täytettä” käymällä lisää profiileja läpi.

Joku voi nyt ehkä miettiä, miten kaltaisillani pikkulasten äidillä on tällaiseen aikaan, mutta hyvin on! Toinen lapsistani on niin pieni, ettei voi olla ilman valvontaa oikein missään ja useamman kerran päivässä olen tilanteessa, jossa lapsi leikkii ulkoleikkejään ihan tyytyväisenä ja keskittyneenä eikä minua tarvita kuin vahtimaan, ettei leikki siirry oman pihan ulkopuolelle. Toisaalta turhauttavaa, kun en voi tehdä rästissä olevia kotitöitä sisällä, mutta toisaalta; Tinder-time!

Kuulostaako epätoivoiselta? Minusta vain tehokkaalta 😉 Ja hauskalta!