L for LUCKY

Viimeiset kaksi viikkoa emme ole ehtineet juurikaan viettää aikaa kahdestaan. Me aikuisten yhteisellä ajalla hemmotelleet penteleet olemme tietysti kaivanneet sitä kovasti. Keskiviikkona Kirjekaverimies pitkästä taas palasi ”asumaan” luokseni, mikä on yhdessäolomme perusmuoto.

Työaikatauluni tämän lapsivapaan loppuviikon osalta näytti parisuhdemielessä lohduttomalta. Onneksi Kirjekaverimies on nykyään yrittäjä ja saa ainakin nimellisesti päättää omista työaikatauluistaan. Niinpä hänkin meni perjantaina omiin töihinsä vasta myöhäiseen iltaan kuten minäkin, jotta meille jäisi tälle viikolle edes yksi yhteinen vapaahetki.

FullSizeRender (5)

Ai että miten oli hienoa olla yhdessä pitkästä aikaa melkein koko päivä! Pyörimme pitkään sängyssä aamulla, söimme älyttömästi hänen eksänsä tuomia tuliaissuklaita ja  kolmen ruokalajin lounaan hienossa ravintolassa. Keskustelimme, vilkkaasti, rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. Menimme takaisin kotiin. Nukuimme kahden tunnin päiväunet keskellä tavallista arkipäivää ja näimme unta toisistamme (nyt ollaan ällösiirapin rajalla, mutta näin tosiaan kävi).

Laitoin herätyskellon soimaan 14:40 ja aloitin työt unihiekat vielä silmissäni 15:00.

Ihan älyttömän hienoa! Juuri tällaisesta olen aina haaveillut. Jotenkin aivan mahtavaa saada samana päivänä kaikki ihanat parisuhdeasiat, vaikkei ollut edes vapaapäivä. Töiden jälkeen katsoimme vielä yhden jakson Vain elämää, ja siinä vaiheessa olin jo ihan kuin se hymiö, jolla on sydämet silminä. Edelleen minulla on erossaolojen jälkeen etäinen olo, kunnes taas asiat jonkin ajan kuluttua klikkaavat täysin. Joskus siihen menee tunti ja joskus kaksi päivää kuten nyt. Ja joka kerta se palaa enemmin tai myöhemmin.

 

Mainokset

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen jatkuvasta muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen littyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Kun kaikki muu on jo tehty

Olemme tehneet lyhyen suhteemme aikana ihan hirveästi juttuja. Sen huomaa parhaiten, kun käy läpi valokuvakansioita. Latasin perjantaina kännykästä koneelle kaksi ja puolituhatta valkokuvaa ja olen käynyt niitä nyt läpi. On se jännä, että tulee säännöllisesti huokailtua, että me ei käydä ikinä missään ja silti kuvamateriaalin perusteella olemme tehneet ihan hirveästi kaikenlaista! Ihania kuvia!

Tällä viikolla olemme tehneet taas sellaista, mitä emme olekaan koskaan aiemmin tehneet. Myöhään yhtenä arki-iltana keksimme keitellä kokeilumielessä inkiväärijuomaa, jota vedetään shottimuodossa torjumaan flunssaa. En usko tuollaisiin juttuihin YHTÄÄN, mutta nähtävästi suhteemme on jo siinä jamassa, että potkua haetaan niinkin kyseenalaisin keinoin kuin keittelemällä suuta polttelevasta juuresta taikajuomaa. Ihan vaan koska voi.

Juoma jätettiin yöksi jäähtymään ja aamulla kiskaisin siitä shotin. Sitten unohdin koko asian ja iltapäivällä ihmettelin, että mikä tässä päivässä on erilaista, kun olen voinut niin paljon paremmin. Myöhemmin vasta tajusin, että tiettyhän kyseessä oli tämä taikakeitos. Tai sitten vaan flunssani muuten alkoi antautua. Ihan sama, pääasia, että sain paremman vireen. Jos haluat terästää elämääsi huuhaalla, niin ohjeen löydät täältä. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, jos määrä pysyy kohtuullisena.

Toinen tämän viikon projekti meillä on klassiset kokismaistiaiset. En ole koskaan kokeillut, mutta nyt olemme ostaneet muutamia kolajuomia ja aikomuksena siis testata erotanko oikeasti sokkotestillä aidon feikeistä. Pelkään kamalasti, että epäonnistun. Olen nimittäin ”jonkin verran” tehnyt jutun siitä, että vain aito Coca Cola käy, ja sekin pelkästään tölkistä. Voisikin muuten tähän ottaa yhdeksi verrokiksi pullossa olevan tölkkikokista vastaan. Tuleeko tästä nyt ihan nöyryytys?

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Pakkokin olla, koska tilin tilanteessa ei ole hurraamista ja kaikenlaisia hankintoja on mielen päällä.

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan ja pääosin tämä on johtanut siihen, että mummolassa on lapsella vierähtänyt päivä jos toinenkin silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa niihin liittyvät asiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (tarveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kavereita en onnistu millään korvaamaan, mutta koulu hoituu.

Harhauduin yökylään

Eilisen iltavuoron jäljiltä minulla oli vakaa aikomus mennä omaan kotiin nukkumaan ihan yksin. Meninkin. Kävin oikein iltasuihkussa ja menin sänkyyn, mutta sitten erehdyin ajattelemaan alati ahdistavaa asiaa, Herra Exän tempauksia. Tulin ihan liian levottomaksia rauhoittuakseni untenmaille. Siispä, mitäs sitä voi muuta tehdä kuin pukea päälle ensimmäiset käteenosuvat vaatteet ja hurauttaa autolla suoraan Kirjekaverimiehen perhe-elämään. Olimmehan jo kuitenkin olleet taas pitkään (=yhden yön) erossakin. Ja mitäs siellä odottikaan…

Kaikkien levällään olevien lelujen ja tiskien keskellä odotti rennon hyväntuulinen Kirjekaverimies viskilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä. Hän otti tyytyväisenä minut vastaan. Hän kuunteli murheeni ja sitten alkoi hieromaan jalkojani yritti saada ajatuksiani pois ikävistä jutuista (missä tämä ihminen oli silloin, kun jalkani oikein huusivat väsymyksestä piiitkien seisomistyöpäivien jälkeen??).  Siinä hämärrässä katselin häntä ja mietin, että mikä tuuri minulla onkaan, kun olen tuon ihanan miehen löytänyt minua paijailemaan ja pitämään hyvänä. Välillä ajatukset taas karkasivat takaisin ikävimpiin juttuihin, jonka hän heti huomasi ilmeestäni ja kutsui minut takaisin tähän maailmaan. Aikani siinä pallottelin maailmojen välillä, kunnes pysähdyin sitten tähän, meidän maailmaamme. Vitsi miten hyvä maailma meillä onkaan! Hyvä päätös kiireiselle ja pitkälle päivälle nautiskella olostaan siitä lempeän katseen alla hämärässä yövalossa. Lempeä katse tosin lämpeni siitä pikkuhiljaa kuuman puolelle. Joka tapauksessa se saa minut vieläkin ajoittain aivan hartaaksi, vaikka olenkin jo melkein tottunut siihen, että minulla on aivan älyttömän ihana mies, joka katsoo, puhuu, tekee ja ajattelee kauniisti.

Lumouduin taas kerran hänen lämmöstään ja kaikesta, ja jäin yöksi. Illallahan se tuntuu aina hyvältä idealta. Huominen on huomenna ja silleen. Aamulla kuuden tienoilla lasten herätessä ei niinkään… Kyllä kadutti ja aikani pyörittyäni siirryin omaan kotiin aikeenani vielä nukkua ennen työvuoroa. Siitähän ei luonnollisestikaan tullut yhtään mitään.

Nyt olen taas täällä, Kirjekaverimiehen luona. Vakaassa päätöksessä, että tänään menen kotiin iltayöstä ja en herää lasten tahtiin aamyöllä. Vietetään vaan hetki kahdestaan sitten kun lapset ovat nukahtaneet.

Yeah, right…

 

Kun hyvä protesti menee pilalle

Olen tuntemistani ihmisistä taitavin protestoimaan asioista ja toiseksi taitavin kehittämään kaikenlaisia turhanpäiväisiä sääntöjä ja periaatteita. Ympärisössäni pyöritellään jatkuvasti silmiä näille ja tutuimmat ovat siihen jo täysin tottuneita. Selostin seikkaperäisesti eräälle ystävälleni kantaani erityyppisiin pehmoleluihin ja hän totesi, että jos kukaan muu sanoisi tuon saman, niin pitäisin häntä täysin hulluna, mutta kun nyt noin intohimoisesti asian perustelet, niin se alkaa jo kuulosta ihan uskottavalta. Kunpa jonain päivänä alkaisin kanavoimaan tuota johonkin tarpeelliseen, enkä suuntaisi voimavarojani Nalle Puhin ärsyttävyyden selostamiseen kaikille, jotka yhtään jaksavat kuunnella.

Ptotestoini puolestaan on sellainen asia, josta en aina niin hanakasti lähde selostamaan muille. Se on yksityisempää. Saatan omissa valinnoissani protestoida jotain pikkuasiaa vastaan vuosikausia ilman, että kukaan muu edes tietää siitä. Seuraava taso aiheeesta on, että ihmiset tietävät minusta jonkun toimintatavan, mutta taustat siihen on ymmärretty ihan väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on TV:n katselu, jonka lopetin suunnilleen vuonna 2011 siitä syystä, että Herra Ex toistuvasti valitti minulle kaukosäätimen jäävän jäljiltäni väärään paikkaan sekä siitä, että tallentavassa digiboksissamme minun ohjelmani olivat vallanneet liikaa tilaa tallennuspaikoista (yli 10%). Silloin ajattelin, että vittu mitä paskaa! Tätä en tarvitse! Lopetin koko lajin ja jos hän joskun pyysi minua sohvalle viettämään aikaa TV:tä katsellen, kieltäydyin suoraan tai menin siihen olemaan teatraalisesti tyytymätön ja katsomaan poispäin ruudusta.

Aika lapsellista ja rasittavaa, etenkin kun sitä jatkaa pari vuotta ja kaikki vuodet vielä eromme jälkeenkin. Olin jo ehtinyt itsekin unohtaa, että miksi en katso TV:tä, kunnes joku tuttavistani esitti virheellisen väittämän, että en tykkäisi katsoa TV:tä. Silloin tuli mieleen, että kyllähän minä siitä tykkään. Tai tykkäsin joskus ainakin. Nyt tämä kuitenkin on jotenkin kääntynyt niin, että minun oletetaan vastustavan/dissaavan yleisesti sarjojen kyttäämistä, jota kaikki nykyään tuntuvat enemmän tai vähemmän harrastavan. En vastusta; en vain itse tee sitä.

Herra Exälle protestointi kertoi paljon suhteemme tilanteesta muutenkin, mutta hyvässäkin suhteessa tämä puoli löytyy minusta. Tässä suhteessa se on vaan osoittautunut älyttömän hankalaksi. Pari viikkoa sitten vedin Kirjekaverimiehen osalta herneet nenään ja päätin, etten enää mene häneen asuntoonsa. En kertonut tästä hänelle mitään, vaan päätin, kuten yleensä näissä tilanteissa toimin. Esiinnyin loukkaantuneena muuten melkein kokonaisen viikonlopun ja hän hienosti leikki mukana draamaa kunnes kyllästyi ja tuli ystävällisesti kysymään  olenko nyt oikeasti tätä mieltä vai onko tämä nyt vain protestointia. Ilmoitin asian olevan siltä väliltä, mutta että jatkan sitä silti. Hän oli sitä mieltä että saan jatkaa ihan vapaasti, mutta hän ei nyt enää jaksa osallistua siihen ja aikoo käyttäytyä normaalisti. Tilanne normalisoitui. Ihanko hiukan häiritsee omaa protestointiani tällainen?!

Sitten hänelle kävi ilmi, että olen päättänyt olla menemättä enää hänen asuntoonsa. Tämän hän hyväksyi; ihan itse päätät. Protestoin hienosti muutaman päivän (ei mitenkään siis äänekkäästi, olin vaan hiljaisesti päättänyt olla menemättä sinne), mutta sitten tilanne mutkistui yhden hankalan työvuoron takia. Jouduin nimittäin sopimaan pienemmän lapseni hänen luokseen yökylään hyvin aikaisen aamuvuoron takia. Kirjekaverimies lähetti minulle päivällä viestin, että on tehnyt lapselleni lihapullia odottamaan sinne, jos hänellä olisi tanssitunnin jälkeen nälkä; Kiva, ystävällistä, varmasti olisikin nälkä. Ok. Tunnin päästä hän lähetti viestin, jossa kertoin tehneensä lihapullia meille kaikille muillekin ja olisimme tervetulleita tietysti kaikki. Siinä kohtaa olin vielä päättäväinen; ei kiitos, teen kotona jonkun ruuan toisen lapsen kanssa. Hän vastasi tämän olevan ok, mutta jos kyse on tästä protestoinnista, niin hän pakkaa meille sitten mukaan perunoita ja lihapullia. Hän tietää minun olevan siihen aikaan jo väsynyt tekemään kotitöitä.

Aww! Hyväksyy kiukuttelun, mutta tekee silti kuten tekisi muutenkin. Mitä meinaat? Tartuinko tarjoukseen?

IMG_8287

Esteettisempiäkin ruokia on nähty, mutta maultaan harva on parempaa kuin lihapullat ja vanhan kansan ruskeakastike. Sain mukaan myös eväät seuraavaksi työpäiväksi. Tarviiko edes sanoa, että yökyläily oli menestys ja kaikki meni hyvin? Lapsi oli iloinen ja päätyi päiväkotiin kuten kuuluikin.

Mutta entäs mun protestointi? Miten sitä saa tällaisessa ympäristössä pidettyä yllä? En haluaisi siitä kuitenkaan luopuakaan.

Aika halvalla meni. Perkele.

 

 

”Me ei ikinä tehdä niitä, mitä mä haluisin.”

Näin sanoi ihana viisivuotiaani. Kuvittelin, että olemme paljonkin tehneet sellaista mitä hän haluaa, mutta sitten taas toisaalta hänen halunsa kyllä jäävät vähän taka-alalle perheessämme.

Siispä; Mitä se sitten on mitä haluaisit, muruseni?

Muuttaa Espanjaan.

Niin, se on ihan totta, että sitä ei ollakaan nyt tehty. Tunsin piston sydämessäni. Jos lapsella näin harvoin on palavia haluja, niin pitäisikö niitä edes välillä toteuttaa?

Olen miettinyt asiaa tässä muutaman kuukauden ja se alkaa koko ajan tuntua paremmalta idealta. Olisi kaukana räntäsateesta, loskasta, kurahousuista ja mikä tärkeintä; exästä!

Huono puoli on, että samalla olisi vähän turhan kaukana myös Kirjekaverimiehestä ja työpaikasta. Pieni aukko suunnitelmassa siis. Mietin kovasti ratkaisuja tähän. Etäsuhde ei tässä suhteen vaiheessa nappaa yhtään ja työpaikkaakaan en taida saada mukaani.

Olen jotenkin tysin kyllästynyt melkein kaikkiin säihin. Kirjekaverimieskin sanoi tuossa yhtenä päivänä, että ”sä olet kyllä tosi katkera säästä”. Kuulostaa ihan hullulta, että voi olla katkera säästä, mutta sitä olen kieltämättä ollut. Aina sataa räntää, paitsi se yksi aurinkoinen talvipäivä, joka tänä vuonna osui viime sunnuntaille ja ne pari kivaa alkusyksyn päivää.

Sääangsti johtuu varmaan osittain siitä, että olen alkanut aiempaa paremmin viihtyä ulkona ja olen alkanut luoda sen ympärille kaikenlaisia odotuksia. Kuten vaikka että talvella olisi edes välillä talvinen sää. Tänä aamun heräsin älyttömään lumiauran jyskeeseen, joka jatkui jatkumistaan ja ajattelin, että upeaa; siellä on varmaan nyt kivasti lunta. Kun kävelin töihin huomasin sitä olevan noin 1,3cm ja mietin että mitä hittoa se lumiaura siinä pienellä kadunpätkällämme jyysti toista tuntia. Iltapäivällä 1,3-senttinen lumipeite oli tietysti jo kadonnut ja tilalla oli tuttu, läpitunkeva, loska.

Joo, ei ole mitään niin järjetöntä kuin valittaa Suomen säästä muille suomalaisille, mutta teen sen silti. Mitä tässä muutakaan voi? Paitsi ottaa viisivuotiaan vinkistä koppi ja mennä muualle valittamaan vaihteeksi kuumuudesta ja kuivuudesta.

Mene ja tiedä.