Näin saat tavallisen viikonlopun tuntumaan pidemmältä

Tehokkain tapa saada viikonloppu tuntumaan pitkältä on ilman muuta viettää se jäätävässä seurassa tai tehden jotain, mitä syvästi inhoaa. Vaikkapa pitää yllä sellaista tietyntyyppistä hiljaisuutta, missä seinäkellon ääni korostuu kiusallisten hiljaisuuksien takia. Tästä tulee mieleen syystä tai toisesta liian pitkittyneet vierailut etäisten sukulaisten tai tuttavien luona.

Myös omien lasten rakkaassa seurassa viikonloppu voi tuntua ikuiselta, jos mahdollisimman monella on meneillään uhmakausi ja kaikki menee ihan järjestään päin persettä.

Yksi tapa pitkittää mitä tahansa aikayksikköä on se, jos puolison kanssa on meneillään niin junnaava kylmä sota, että oksat pois. Siitäkin on kokemusta. Ei se yksinolokaan aina ihan herkkua välttämättä ole, vaikka enimmäkseen olen siitä nauttinut hurjasti. Jos alkaakin tuntua yksinäiseltä, kuluu aika toooodella hitaasti ja kaikki maailman ikävät ajatukset ryömivät mieleen.

Jos ei halua pitkää paskaa viikonloppua, voi viettää pitkän ja ihanan viikonlopun. Siihen paras tapa on oman kokemukseni mukaan aloittaa se mahdollisimman pian töistäpääsyn jälkeen perjantaina. Yksin, yhdessä, perheen kanssa, miten vaan!

Viimeksi kun meillä oli miehen kanssa aikomus viettää palauttava parisuhdeviikonloppu, siitä ei tullut yhtään mitään. Päädyimme tekemään lauantaina lähes kellonympärisen työpäivän yhdessä ja sunnuntaina työpäivät erikseen. Ei sekään varsinaisesti harmita. Vire oli ihan hyvä ja saimme edistettyä yhteistä projektia sanoista tekoihin ja rahallisestikin ratkaisu oli hyvä. Huono puoli oli se, että se kävi hyvin vahvasti… työstä.

Onneksi meillä on näitä mahdollisuuksia joka toinen viikonloppu. Nyt teimme sitten sen mitä oli aikomus tehdä pari viikkoa sitten. Perjantaina menin ihan ensimmäiseksi suoraan töistä hierontaan ja sen jälkeen menimme miehen kanssa spontaanisti kahville.

Kaikki synnit somea myöten rivissä!

Juttelimme kaikessa rauhassa ilman kiirettä ja suunnitelmaa ja päätimme jatkaa matkaa seuraavaan ravintolaan, jonne kutsuimme mukaan myös Bron. Bro on miehen ystävä ja ehkä vähän minunkin. Muutama juoma, paljon puhetta, ihana maisema. Yhtäkkiä olikin jo ilta ja huomasimme, ettemme alkaa tulla ruokanälkä. Siispä paikan vaihto ja pizzalle.

Uni tulikin nopsaan (ja mikä tärkeintä aikaisin!) perjantai-iltana pitkän päivän jälkeen.

Lauantaina heräsimme tooooosi myöhään ja heräillessämme mies alkoi huokailla, että meidän koti on muuten aivan ihana. Siivoojan perjantaisella käynnillä vahvasti osuutta asiaan. Hän kävi laittamassa päälle vielä pari valaisinta ja napsaisin kuvan meidän sänkynäkymästä. Rakastan sitä. Rauhaisaa näkymääni ja miestä joka, sen päälle ymmärtää.

Lauantaina ja sunnuntaina ehdittiin molemmat vähän harrastaa omiamme, katsoa Vain Elämää, siivota kellaria, päivittää vaatevarastoa ja sen sellaista pientä puuhaa.

Sunnuntai-illaksi tuli Bron kanssa sovittua menoa, joka aiheutti sen, että meillä oli oikeastaan kolmatta iltaa peräkkäin lauantai-ilta. Perjantain terassituokiossa mieheni vetäytyi juttelemaan entisen koulukaverinsa kanssa ja sillä  välin saimme Bron kanssa idean mennä lähteä yhdessä Helsinkiin Löylyyn. Lauantai-illan ajat oli varattu, mutta sunnuntaille oli vielä tilaa.

Näinpä sunnuntaina neljän aikaan, kun normaalisti alkaa jo vahvasti tulla maanantai mieleen, tuli Bro hakemaan meidät ja lähdimme kolmestaan Helsinkiin saunomaan. Saunoimme, juttelimme, hengailimme. Kävimme jopa uimassa meressä. Saunasession jälkeen menimme vielä syömään.

Ihanaa.

Joskus tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, miten etuoikeutettu olen tällaisina päivinä. Saan viettää aikaa valitsemassani seurassa ja hyvin paljon valita minkälaisissa merkeissä. Tähän ei kaikilla ole pääsyä, ei minullakaan ole läheskään aina ole ollut. Sydämestäni toivon, että jokainen kuitenkin jatkaisi näiden mahdollisuuksien etsimistä ja taistelua niiden hyväksi kunnes haluttu balanssi löytyy.

Tässä kuitenkin pettämätön resepti pitkään ja hyvään viikonloppuun:

-Aloita ajoissa

-Lopeta myöhään

-Nuku riittävästi ennen, jälkeen ja välillä

 

Pienet puutarhajuhlat

 

Järjestin viikonloppuna pienet puutarhajuhlat muutamille ystäville. Olin tilannut kauniin elokuisen sään ja sen sain.

Läheisten ystävien kanssa olo on helppoa, kun voi tehdä järjestelyt ja tarjoilut oman jaksaminen mukaan ja silti onnistuminen on varmaa. Joku muu voi yhtä hyvin saattaa ne loppuu, jos jotain on jäänyt tekemättä.

Teimme samana aamuna työnjaon mieheni kanssa; hän tekee ison kesäkeiton ruuaksi ja minä teen kaikki jälkkäriherkut. Sopivasti hommaa kummallekin. Vieraille ei tällä kertaa jäänyt juurikaan hommaa.

Kesäkeitosta ”juhlaruokana” voi olla montaa mieltä, mutta kaikki osallistujat taisivat olla ihan hyvää mieltä. Vihannekset olivat hyviä ja tuoreita ja ne lisäiltii kattilaan sopivalla syklillä siten, että raaka-aineista tuli sopivan kypsiä. Aivan tosi hyvää! Aivan hämmennyin, kun viisivuotias (tosi tuttu) vieraamme toi iloisena tyhjän lautasensa keittiöön ja kehui ruokaa ”Kiitos ruuasta. Oli tosi hyvänmakuista keittoa. Tässä ois tää lautanen.”. Hetken jo mietin, että tässä on varmaan joku koira haudattuna… Ei kuitenkaan ollut, hän oli vaan iloinen ja kohtelias. Meidän lasten ikäluokalla vaan ei kertakaikkiaan ole sellaista sukupolvikokemusta, että kesäkeittoa kuuluu yökötellä. Kesäkeiton ikävän kouluruuan status taitaa olla tiedossa niillä, jotka silloin ysärin alussa sitä koulussa yököttelivät.

Jälkiruuaksi tein mustikkapiirakkaa, mustaherukkarahkaa ja pannaria karviaishillolla. Näiden ideana oli, että kaikki marjat oli  itse poimittu ja suurin osa meidän omasta pihasta. Pihastamme tosiaan on poimittu marja jos toinenkin, koska keväällä paljastui meillä olevan 12 marjapuskaa ja lisäksi vadelmia. Pari puskista tuotti vain muutamia marjaterttuja, mutta muut aivan notkuivat.

Ihanan iltapäivän vietimme jälleen kerran terassilla ja pihalla, mutta kun juhlat loppuivat ja vieraat lähtivät kotiinsa, ihmettelimme miehen kanssa molemmat että tässäkö tämä oli. Nopeasti hurahti useampi tunti huis hais pois ja taas tuli ilta.

 

 

 

 

 

 

 

Kesälomakooste

Kesäloma on nyt takana päin ja voi herttinen miten hyvää se teki! Jäin lomalle lievästi sanottuna pahantuulisena ja muutama päivä alusta menikin vähän ”kriiseillessä”. Onneksi loma oli pitkä niin, ehdin tehdä paljon muutakin ja olla tosi hyvällä tuulella.

Pariskuntien lomarutiiniin kuulemma ihan kuuluu sellainen asia kuin lomariita. Tiedäthän se riita mitä vedetään menemään loman alussa, kun ollaan vielä samalla väsähtäneitä ja odotukset lomaan liittyen ovat kumminkin korkealla. Lapsiperheissä yleisimmät riidan aiheet ovat kuulemma raha, seksi ja kotityöt. Meidän molemmat riitamme sivusivat viimeistä; riitelimme ensin mansikoiden pakastamisesta ja sitten mustikanpoimintastrategioista. Ihanan kesäisiä aiheita siis! Molemmat olivat kylläkin ihan kunnollisia yhteenottoja, vaikka aiheet kuulostavatkin kesäpäivän keveiltä.

Kesäloman aikana ehdimme tehdä perheen kanssa kaikki mahdolliset kesätouhut ja suomalaista kesäidylliä onkin hyödynnetty ihan huolella. Mustikat, mansikat, telttailut, uimaretket, hepat, kissanpennut, kirjasto, vesisodat, museot, jäätelökiska ja pyöräretket. Vältimme ihan tarkoituksella tällä lomalla kaikki suuremmat reissut, koska olemme törsäilleet keväällä uuteen grilliin ja trampoliiniin. Ratkaisu osoittautui kaikin puolin hyväksi ja luulen pankkitilillekin kuuluuvan ihan hyvää. Grilliä ja trampoliinia on käytetty niinkutsutusti koko rahalla jo ensimmäisenä kesänä.

Kesän aikana olen harrastanut varsin paljon pöydän pyyhkimistä ja tiskikoneen täyttämistä. Ainahan näitä harrastetaan, mutta joinain päivinä koin ne ihan pääaktiviteeteiksi! Joskus saattoi vähän se harmittaakin, mutta toisaalta olen tosi iloinen siitä, että lapset alkavat ottaa vähän koppia joistain kotitöistä. Sain aamiaisen sänkyyn hyvin monena aamuna poikani toimesta.

Hän on tosi kultainen ja puuhaili minulle aamuisin erilaisia jugurttikulhoja ja koko perheelle sämpylöitä silloin kun olisi muuten ollut tylsää. Olimme yhtenä päivänä itsepoimimassa mansikoita ja kotiintultuamme hän komensi minut”jonnekin rauhassa kuuntelemaan kirjaa ja juomaan kurkkuvettä” sillä aikaa, kun organisoisi omakätisesti mansikoiden renssaamisen ja pakastamisen muun pikkuväen avustuksella. Ensimmäinen reaktioni oli kieltää koko homma ja hätistää lapset matkoihinsa, mutta sitten ajattelin ettei se kovin pahasti pieleen voi mennä; olenhan itse heidät opettanut. Poikani laitteli minulle kurkkuveden valmiiksi ja lähdin kuutelemaan Podcasteja yläkertaan. Nautitaan nyt kun kellään ei ole mikään erityinen vaihe (paitsi minulla joku varhainen neljänkympin kriisi)!

Kävin kolmestaan omien lasteni kanssa yhden yön kaupunkilomalla Helsingissä ja he halusivat hirveästi viettää aikaa hotellihuoneessa Aku Ankan ja kännykän kanssa. Yritin ehdotella, että lähdetään nyt jonnekin syömään, mutta lapset kannattivat eväiden ostamista huoneeseen ja ”sä voit ihan hyvin käydä tuolla alakerrassa vähän ottamassa aikuisten aikaa”. Aha. No kävin sitten:

Siinä sitä sitten muina naisina istuin yksin hotellin baarissa hämmästelemässä, että mitäs tämä tällainen touhu oikein on. Reilut puoli tuntia maltoin olla ja sitten palasin minäkin huoneeseen telkkaria katsomaan ja ennen kymmentä mentiinkin jo nukkumaan. Että sellainen kaupunkiloma oli meillä.

Kolme iloista asiaa juuri tänään

 

1. Väsymys

Viime aikoina meilla ollaan oltu väsyneitä. Mies työstressin takia ja minä pitkittyneen flunssan takia. Meillä on selkeästi se aika vuodesta. Facebook juuri näytti vuosipäivää ihan samanlaiselle päivitykselle vuosi sitten. Huokailemme vuorotellen, miten ihanaa on ollut väsynyt silloin kun SAA olla väsynyt. Kun on ihan ok illalla vaan lysähtää sänkyyn ja olla hiljaa. Somettaa tai jos päätä särkee, niin vaan jumittaa. Sanoa, että nyt en tule, mene, enkä tee. En nyt jaksa. Tänään vain pakolliset. Eikä mitään kovin pahaa tapahdu, vaikka näin tekee pari viikkoa putkeen.

2. Mies, joka tekee ruokaa (silloin kun ei ole väsynyt)

Varhaisesta teini-iästä lähtien olen ollut kulloisenkin perheen ruokavastaava. Suurimman osan aikaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin, mutta paljon ja etenkin viimeiset vuodet ihan vain siksi, että jonkun on pakko. Mikä lottovoitto, että mieheni ei ole vielä ehtinyt kyseiseen lajiin kyllästyä ja opettelee uutta mielellään. Niinpä saan nykyisin ”tilaamalla” omien toiveiden mukaista ruokaa valmistamatta sitä itse. Minun tarvitsee vain kertoa mitä kaupasta tarvitaan ja selostaa miten se tehdään sekä pyydettäessä käydä vilkaismassa, onko suunta oikea.

Toisinaan uusien ruokalajien kohdalla se on lähes yhtä työlästä kuin tehdä itse, mutta seuraavalla kerralla tarvitseekin vain silloin tällöin kävellä ohi ja kommentoida. Eihän sen niin työlästä tarvitsisi olla, mutta edustan sitä ihmistyyppiä, jolle  vääränmuotoinen tai -kypsyinen porkkanapala on harmillinen takaisku. Onneksi miehellä ei ole mitään ongelmaa ymmärtää asian vakavuutta ja hän on nopea oppimaan.

3. Jotain mitä odottaa

Elän muuten tasaista varman päälle-elämää, mutta yhdessä asiassa olen ottanut tavakseni pelata uhkapelia ihan surutta. Kyse on reissujen varaamisesta. Strategiani on, että varaan silloin kun hinta on kohtuullinen ja koen, että itse varaustapahtuma tuottaa minulle kaikkein eniten iloa. Varauksissa en huomioi sitä, onko minulla kyseiselle ajankohdalle tiedossa lomaa, lapsenhoitoa, työpaikkaa, asuntoa tai parisuhdetta. Senkun vaan varaan ja sitten yritän parhaani mukaan järjestää asiat siten, että matka toteutuu.

Näin olen tehnyt nytkin joskus Black Fridayn tienoilla ja minulla on ollut takataskussa muhimassa matkalippu  keväiseen Pariisiin (tai vähän niinkuin Pariisin suuntaan). Nyt näyttää, että tuulet ovat tälläkin kertaa suotuisat ja matka on toteutumassa. Olen aivan suunnattoman fiiliksissä! Matkassa parasta on se, että tapaan ystäväni ja pääsen tsemppaamaan häntä uudessa elämäntilanteessa. Ja ihan yhtä parasta on se, että pääsen tuulettamaan ajatuksiani tuttujen ympyröiden ulkopuolella!

Matkakohteessa on paljon tuttua, eikä minulla ole painetta nähdä mitään erityistä. Tiedän palaavani vielä monet kerrat uudestaan. Hengaan ranskaa puhuvan ja kaikki paikat tuntevan ystävän luona, joten minun ei tarvitse selvittää eikä osata mitään, jos ei huvita. Voin vaan olla sellainen perässä hämmästelijä. Toisaalta paikkakunta on sellainen, jossa en ole koskaan käynyt ja ihan kaikki on vielä uutta ja halutessani voin seikkailla tietysti yksiksenikin ihan niin paljon kuin lystäilen. Tai sitten vaan hakeutua lähimpään pâtisserieen, ostaa leivoksen tai pari ja lukea kirjaa lähimmässä sohvannurkassa.

 

 

 

 

 

Ajankohtaiset harrastukset

Olemme syksyn ja talven aikana tehneet kaikenlaista; Talon ostaminen, remontointi ja kaksi muuttoa. Uuuuuvuttavaa kertakaikkiaan, mutta nyt ne vaiheet ovat ohi, niin jää aikaa myös harrastamiseen.

Esittelen tässä tärkeimmät:

Pomelon syönti: Maailman paras harrastus! Minun pitäisi saada jokin pomelon menekinedistämismitali. Olen esitellyt pomelon olemassaolon varmasti jo sadoille ihmisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. Kymmenille heistä olen myös opettanut miten se puretaan. Varmaankin maailman ainoa asia, joss jaksan kärsivällisesti neuvoa alusta alkaen vaikka sata kertaa. Pomelot ❤

Takan lämmittäminen: Pomelon syönnin ohella päivittäinen harrastukseni. Se on minulle kuin lemmikki, tai vielä enemmäin kuin Tamagotchi. Muistatko vielä sen pienen pattereilla toimivan lemmikkipelin, jossa pitää syöttää virtuaalielukalle sopivasti, muttei liikaa ruokaa ja hoitaa sitä muutenkin? Aikuisten versio siitä pelistä on varaava takka. Sinne puita ja sytykkeitä, sopivasti ilmaa ja poltetaan sopivan kauan. Sitten arvaillaan koska voi laittaa pellin kiinni, onko kylki liian kylmä tai lämmin ja koska pitää lämmittää uudelleen. Kutsuin paikalle myös nuohoojan ja tulin tosi tosi iloiseksi, kun hän sanoi Tamag… takkani olevan tosi hyvässä kunnossa ja hyvin hoidettu. Todellakin hyvin hoidettu! Enhän paljon muuta nykyään teekään.

Letittäminen: Olen ikäni tuntenut monipuolista huonommuutta, kun en osaa laittaa hiuksia. Omia enkä muiden. Omia en osaa siis edelleenkään, mutta olen alkanut harjoitella letittämässä söpön ja piikikkään tyttäreni kanssa, joka toisinaan äityy aivan hirviöksi. Perusranskis ei oikein vielä ole särmä, mutta olen oppinut tekemään aika hienon sivuletin. Toisinaan olen myös kihartanyt hänen hiuksiaan.

Ja viimeiseksi kaikkein ihanin, herttaisin ja rakkain harrastukseni.

KOMPOSTI

Talomme pihalla oli valmiina tosia hieno pikakompostori, jonka saimme kaupan päälle. Remontin tuoksinnassa se ehti ”sammua”, joten olemme nyt kaikin mahdollisin tavoin yrittäneet herätellä sitä. Kompostit ovat oikeastaan minun suuri intohimoni eikä miehellä ole ollut mitään merkittäviä kompostisuhteita aiemmin. Hän on kuitenkin ihailtavalla intensiteetillä yhtynyt kompostiharrastukseen. Olemme kaivelleet sitä, tyhjentäneet, vieneet roskia ja yrittäneet lämmittää sitä mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla. Yhtenä päivänä hän piti sekä alaluukussa että jätteiden päällä koko päivän vadillisia kuumaa vettä niin, että vaihtoi vedet uusiin aina jos ne jäähtyivät. Olemme myös harrastaneet täysin normaalia ja tervejärkistä touhua eli lämmittäneet kompostijätteitä uunissa ennen sinne viemistä ja kompostiturvetta saunanlauteilla. Nyt uusimpana temppuna olemme kaivaneet sinne jätteiden sekaan lämminvesipulloja. Se toimii oikein hyvin, mutta sitten se pullo pitää kaivaa sieltä pois…ja tätä huomasin yksi päivä touhuavani vaaroja kaihtamatta paljain käsin, vaikka kädessä oli avoin haava (mistäs muusta kuin takanlämmityksestä tullut palovamma). Komposti voi tällä hetkellä verrattain hyvin, vihdoinkin.

Nyt kun näin paljon sitä vaalineet, niin täytyy kyllä ehdottomasti hankkia sille joku lapsenvahti, jos joskus haluamme lähteä vaikka lomalle.

 

 

Ummikot Aasiassa -Bali

Nyt seuraa muutama postaus Balin matkailusta. Matkalla on ollut kivasti aikaa kirjoitella ja ajattelin, että ehkä näistä kokemuksistani voi olla jollekin vaihtoehtoisesti huvia tai jopa hyötyä omaa matkaa suunnitellessa. Minulla on ei ole aiempaa kokemusta reissuista Aasian suuntaan ja sen kyllä huomaa.

Lentomatka Balille oli, noh, pitkä. 5h 30 min + 9h 20 min.

Onnistuin ottamaan lentämisestä ilon irti ja nukuin paljon ja lopun aikaa jumitin. Ei edes alkanut puuduttaa, vaan oli enemmänkin kiva tunne kiireisten viikkojen jälkeen olla tekemättä paljon mitään. Koneenvaihto Dohassa oli mielenpainuva; kenttä oli iso ja hieno ja ulkoilma aivan älyttömän kuumaa. Lentokoneesta putkeen kävellessä oli kuin olisi ollut aurinkoon jätetyssä suljetussa muovipussissa. Vaikka oli yö. Onnistuimme lyöttäytymään vaihdon ajaksi yhteen suomenruotsalaisen surffaripariskunnan ja yksin matkustavan tyttösen kanssa, joten hetken olimme aivan oikeita, sosiaalisia travellereita.  Ei yhtään meidän tapaista tällainen vuolas sosiaalisuus vieraiden kanssa.

Lähdimme Suomesta illalla, koneenvaihto oli keskellä yötä Dohassa ja lento Balille laskeutui paikallista aikaa illalla, joten meillä oli vajaavaisten laskelmieni mukaan vuorokauden putkeen joko iltaa taikka yötä eri aikavyöhykkeillä.

Balin lentokenttä tuntui myös aivan himmeän kuumalta! Kuskin otimme suomalaisen matkatoimiston kautta, koska halusin jättää välistä taksisekoilun vieraassa kulttuurissa heti alkuun. Kuski oli sovitusti vastassa, mutta jotenkin hän jäi meiltä huomaamatta aluksi ja paikallinen taksikulttuuri yritti ulottaa lonkeroitaan ja hämmentää meitä ihan huolella. Kun oikea kuski löytyi, alkoivat asiat luistaa hyvin ja pääsimme ensimmäiseen kohteeseemme Sanuriin.

Olin ensimmäisen yön osalta varannut meille suhteellisen hintavan ja tasokkaan majoituksen (Lily Luxury Suites), koska arvasin, että näin erilainen kulttuuri voisi muuten käydä turhan jännittäväksi. Kyseessä oli neljän huoneen villa, jossa meitä odotti miellyttävä ranskalaisrouva henkilökuntineen. Kun taksi pysähtyi kohteeseen, kävi hetken mielessä, että nyt ollaan kyllä väärässä paikassa. Katu oli syrjäinen, kapea, pimeä,hiljainen ja pelottavan oloinen. Kaikkea muuta kuin kutsuva. Myöhemmin selvisi, että näin se homma toimii täällä päin. Kun pääsimme portista sisään, meillä oli huone aivan paraatipaikalla ja ei kun vaan tervetuliais-smoothieta käteen altaan reunalla.

Villamme oli kaunis ja erittäin siisti, vaikka jotkin yksittäiset pinnat olivatkin jo vähän aikaa nähneitä. Emäntämme Lily istahti seuraan ja selosti ihan suoraan mitä meidän kannattaa tehdä sinä iltana; ensin uimaan, sitten puoli kilsaa pimeitä ja hämysiä katuja left-right-left ja parisataa metriä, niin siinä on ihan kiva ravintola ja live-musiikkia. Hän myös kyseli matkasuunnitelmaa muuten ja vastaili hämmentyneisiin kysymyksiimme.

Juttelimme jälkeenpäin kahdestaan, että tämän intervention olisi voinut kokea tungettelevana, mutta toisaalta emme ikinä emmekä millään ilveellä olisi saaneet itse tajuttua samoja asioita ja olisimme varmaan käyttäneet illan paljon huonommin. Ei nimittäin ole ihana meidän juttu lähteä kulkemaan kapeita, hiljaisia ja pimeitä kujia pitkin pääkadulle, jos ei olisi nimenomaisesti kerrottu, että se ON turvallista ja vapaana kulkevat koirat VAIN räkyttävät ohikulkijoille, EIVÄTKÄ pure. Saatika että olisimme osanneet selvittää missä tämä pääkatu edes on, tai että mihin suuntaan sitä kannattaa ja ei kannata mennä. Ensimmäinen ilta oli ihana, löytyi se viihtyisä ravintola, live-musiikki ja uima-altaassa pulikointi tuntui ihan täydelliseltä.  Pimeys oli nimenomaan hyvä uutinen siinä kohden.

Olen huomannut, että ainakin omalla kohdallani kaikkein hämmentävin kohta on juuri uuteen maahan tai kohteeseen tuleminen. Ideaali olisikin selvittää ja suunnitella mahdollisimman hyvin siirtyminen lentokentältä majoitukselle ja jopa ensimmäinen kokonainen matkapäivä. Huomaan olevani itse niin pölmystynyt uusissa paikoissa, että jään herkästi turhaan jumittamaan paikalleen, kun aivot yrittävät prosessoida uutta tilannetta. Hyvällä suunnittelulla pystyy ehkä välttymään turhilta epämukavilta tilanteilta kyydin etsintään liittyen. Lentokentillä paikalliset kuskit kyllä näkevät ketkä ovat uunoja ja ottavat siitä irti kaiken hyödyn. Vaikka olisikin menossa kohteeseen vaikkapa junalla tai vuokra-autolla, niin pienellä etukäteisselvittelyillä välttyy kantelemasta turhan päiten matkatavaroita vääriin suuntiin.  Paluumatkaan mennessä on yleensä ehtinyt sopeutua paikkaan jo sen verran, että käytännöt ovat jokseenkin  tuttuja.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

L for LUCKY

Viimeiset kaksi viikkoa emme ole ehtineet juurikaan viettää aikaa kahdestaan. Me aikuisten yhteisellä ajalla hemmotellut penteleet olemme tietysti kaivanneet sitä kovasti. Keskiviikkona Kirjekaverimies pitkästä taas palasi ”asumaan” luokseni, mikä on yhdessäolomme perusmuoto.

Työaikatauluni tämän lapsivapaan loppuviikon osalta näytti parisuhdemielessä lohduttomalta. Onneksi Kirjekaverimies on nykyään yrittäjä ja saa ainakin nimellisesti päättää omista työaikatauluistaan. Niinpä hänkin meni perjantaina omiin töihinsä vasta myöhäiseen iltaan kuten minäkin, jotta meille jäisi tälle viikolle edes yksi yhteinen vapaahetki.

Ai että miten oli hienoa olla yhdessä pitkästä aikaa melkein koko päivä! Pyörimme pitkään sängyssä aamulla, söimme älyttömästi hänen eksänsä tuomia tuliaissuklaita ja  kolmen ruokalajin lounaan hienossa ravintolassa. Keskustelimme, vilkkaasti, rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. Menimme takaisin kotiin. Nukuimme kahden tunnin päiväunet keskellä tavallista arkipäivää ja näimme unta toisistamme (nyt ollaan ällösiirapin rajalla, mutta näin tosiaan kävi).

Laitoin herätyskellon soimaan 14:40 ja aloitin työt unihiekat vielä silmissäni 15:00.

Ihan älyttömän hienoa! Juuri tällaisesta olen aina haaveillut. Jotenkin aivan mahtavaa saada samana päivänä kaikki ihanat parisuhdeasiat, vaikkei ollut edes vapaapäivä. Töiden jälkeen katsoimme vielä yhden jakson Vain elämää, ja siinä vaiheessa olin jo ihan kuin se hymiö, jolla on sydämet silminä. Edelleen minulla on erossaolojen jälkeen etäinen olo, kunnes taas asiat jonkin ajan kuluttua klikkaavat täysin. Joskus siihen menee tunti ja joskus kaksi päivää kuten nyt. Ja joka kerta se palaa enemmin tai myöhemmin.

 

En mä jaksa nyt.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että parasta maailmassa on jalkahieronta kosteuttavalla voiteella höystettynä. Sellaisesta ylellisyydestä haaveilin alituisesti (en saanut) ollessani vielä naimisissa Herra Exän kanssa. Sen jälkeen sitä on ollut saatavilla silloin tällöin, kunnes elämääni tuli Kirjekaverimies. Hän on vetänyt hemmottelun monella elämän alalla ihan uudelle tasolle ja niin tässäkin. Hän hieroo jalkojani enemmän kuin mielellään aina tilaisuuden tullen. Se on A-I-V-A-N mahtavaa! Ottaa vastaan parasta mahdollista hemmottelua ilman, että tarvitsee yhtään miettiä onko se toiselle tylsää saati vastenmielistä. Saa vaan nauttia ja ottaa vastaan hellyyttä. Samalla kantapäät pysyvät hyvässä kunnossa. Halutessaan voi jutella tai vaan olla hiljaa ja olla. Tarvittessa projektia voi laajentaakin.

Mutta. Rajansa kaikella.

Niinä iltoina, kun olemme yhdessä, hän melkeinpä iltarutiinina kaivaa rasvapurkin esiin ja lähestyy minua. Ja mitä vastaan?

Ei nyt. Mä en jaksa.

Jaa mitä en jaksa? Antaa tuolle niin miellyttävälle hellyydelle sen ansaitsemaa huomiota. Rauhoittua nautiskelemaan. Pysähtyä fiilistelemään, miten hyvältä se minusta tuntuu.

Tietysti kommenttina se, että en jaksa maata ja antaa toisen tehdä asioita puolestani on vähän absurdi. Toimitus ei  kuitenkaan velvoita minulta yhtään mihinkään eikä edellytä esimerkiksi vastapalvelusta. Ei edes fiilistelyä. Olemmekin miettineet, minkä muun jaksamattomuus voisi olla parisuhteessa yhtä hullunkurista.

Tässä TOP 3:

3. Käyn laittamassa meille voileivät iltapalaksi.  / -En jaksa. Mä meen itse tekemään.

(Toisen tekemä voileipä on aina parasta maailmassa.)

2. Mä voisin putsata lavuaarin hajulukon sillä aikaa, kun luet Hesarin ja juot kahvin. / En jaksa. *vetää kumihanskat käteen ja alkaa toimiin*.

(Varmaan aika moni mielellään luistaa (etenkin ällöttävästä) siivouksesta, jos vaan mahdollista.)

1. *Nainen kyykistyy viettelevästi miehen eteen ja alkaa availemaan vyötä*/ Mies: En mä nyt jaksa. Meen vetämään käteen.

(Onko joku heteromies joskus sanonut tuolle ei?)

 

Mitä hemmottelua teillä ei jakseta antaa tai ottaa vastaan?

 

 

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!