Mielen harjoituksia

Olen harrastanut kuluneen puolen vuoden aikana erilaisia mielen harjoituksia. Ensinnäkin joogaa, joka tuntuu monella tasolla tosi epämiellyttävältä, mutta toisaalta kuitenkin hyvältä. Joogaohjaajani on saanut mieleni nöyrtymään enemmän kuin kukaan aiemmin. Olen lähtökohtaisesti haluton tekemään harjoitusta. Hänen miellyttävä puheenrytminsä yhdistettynä salin mukavaan tunnelmaan saa minut kuitenkin pidättäytymään lähtemästä sieltä ovet paukkuen, vaikka asennot tuntuvat toisinaan aivan epäinhimillisiltä. Alistun mielessäni ajattelen, että ”ei vittu, ihan sama, teen mitä täytyy tehdä”. Jotkut voisivat kutsua sitä flowksi.

Jooga on ollut erinäisistä syistä johtuen hyllyllä nyt tässä jonkin aikaa, mutta olen löytänyt myös toisen tavan alistaa mieltäni, tai harjoittaa sitä. Riippuu näkökulmasta. Olen ollut auttelemassa Kirjekaverimiehen töissä.

Taustana voidaan todeta, että minulle vaikeimpia asioita maailmassa on se, että joku (mies) käskee ja pitää totella. Ihan yhtä epäominaista toimintaa minulle on asioiden järjestely ja kaikki siivoukseen viittaava toiminta. Jos oikein haluaa mieltäni kiduttaa, voi vaikka laittaa minut tekemään uudestaan jotain, minkä olin juuri äsken kuvitellut saavani valmiiksi. Hirvittävin kaikista on kuitenkin pikkutarkkojen asioiden loppuunvieminen.

Kirjekaverimiehen työpaikalla kaikki nämä yhdistyvät suloiseksi massaksi. Hän ohjeistaa minut ylimalkaisesti tekemään jotain tärkeä ja pikkutarkkaa. Koska en tajua asian päälle mitään, tottelen mitä sanotaan enkä osaa huomioida seuraavaa työvaihetta millään lailla. Teen siis ihan oikein. Harmi vaan, että seuraava työvaihe kuitenkin paljastaa tarpeen tehdä osa tai koko alkuperäinen homma uudestaan, koska en ole osannut huomioida sitä alkuvaiheessa.

Tämänhetkisen projektini tavoitteena on siirrellä asioita paikasta A paikkaan B ja järjestää ne prikulleen oikeaan järjestykseen. Sitten kun olen saanut työn melkein tehtyä, ilmestyy jostain lisää ja koko systeemiä pitäisi siirtää pari pykälää eteenpäin. Kun se on tehty, lähtee vastaasti taas muutama siitä väliltä pois jostain satunnaisesta kohdasta. Ja näitä jokunen toisto.

Että sellaista kivaa.

Välillä ei ihan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta eipä sen väliä; loppuun se pitäisi silti tehdä.

Saan tästä touhusta epätoivon tunteiden lisäksi jotain sairasta tyydytystä. Aiemmin olen tehnyt Kirjekaverimiehen työpaikalla muita ärsyttävän turhauttavia pikkuhommia, mutta tämä on isompi kokonaisuus. Saapa nähdä löytyykö minusta sitkeyttä viemään sen oikeasti loppuun, vai meneekö kertakaikkisesti käpy ennen sen valmistumista. Minulla ei ole mitään oikeaa velvollisuutta sitä loppuun saattaa, joten on ihan ok myös keksiä jotain parempaa tekemistä ja jättää projekti jollekin, joka niiden kanssa pärjää paremmin. Niinkuin vaikka ihan kelle tahansa muulle. Toisaalta on aina jotenkin erikoisen hienoa saada jotain loppuun tehtyä juuri siellä, koska työn luonne on niin riemastuttavassa ristiriidassa omani kanssa.

Mainittakoon myös, että saan mistä tahansa pyörimisestä siellä ihan älyttömästi tyttöystäväpisteitä. Jokin Kirjekaverimiehen sielussa ilmiselvästi kehrää, kun pyörin hänen työpaikallaan ihan missä tahansa asioissa, vaikka sitten vain syömässä keksejä ja olemassa iloinen.

Elämää kahdessa kodissa

Tässä tämänkertaiset eväät

On tosi kätevää seurustella miehen kanssa, joka asuu 850 metrin päässä ja jolta on työpaikalleen meidän molempien kodeista aika lailla tuo sama matka. Ei tarvitse sitten päättää niin lopullisesti kenen luona ollaan ja suunnitelman vaihtaminen spontaanisti onnistuu helposti.

Me kuitenkin olemme onnistuneet tekemään tästä seilaamisesta taidetta. Nytkin istun kotisohvallani toppatakissa odottamassa tiskikoneen pysähtymistä. Tällä kertaa mukaan on pakattu avattu Vanilla-purkki, puolikas avokado, kilo suolaa sekä veriset housut, joita en nyt sitten tällä kertaa laittanut mukaan kuvaan. Muutaman viime päivän aikana kotiemme välillä on liikkunut muunmuassa raastettua parmesaania, silmätippoja, munakasrullia ja matikankirjoja. Ja jonkin verran ihan normaalejakin yökamppeita.

Tänään heräsin Kirjekaverimiehen luota, otin hänen autonsa ja lähdin jumppaan. Palasin hänen luokseen, kävin suihkussa ja tajusin, että minulla on mukana vain yhdet rintaliivit. Ne hiestä märät. Kiva. Ei vaihtoehtoja, joten puin ne päälle, pakkasin matikankirjat matkaan ja lähdin lounaan kautta opiskelemaan kirjastolle. Kirjastossa ajattelin, että menenpä kotiin leipomaan juustokakun, johon olin jo valmiiksi hankkinut aineet. Pääsiäisleivontaa. Paitsi että tekemisen aloitettuani tajusin, että siihen ostettu tuorejuusto sijaitsee väärässä asunnossa. Siispä ehdotin töistä päässeelle Kirjekaverimiehelle pyörälenkkiä, jonka aluksi hän toi kotoaan minulle puuttuvan juuston. Siinä kohtaa, kun hän oli eteisessä antamassa sitä minulle, tajusin, että olen leipomassa ihan väärää asiaa. Melkein mikään aineista ei ollut laktoositonta ja olisi pitänyt olla, koska ehdin ”opiskelun” aikana sopia huomiseksi kyläilyn mihin yksi laktoositon juustokakku sopisi hienosti.

Kirjekaverimiestä saattaa tänään yllättää 30 munan munakenno, joka on päivän aikana ilmestynyt hänen autoonsa (unohtui sinne). Tai sitten ei yllätä yhtään, onhan näitä nähty ennenkin. En tiedä vielä missä munakenno aikoo asua, mutta melko varmasti ei siellä, missä munille on seuraavan kerran kysyntää. Jotenkin aina väärässä paikassa tuntuvat kroonisesti olevan myös autot, polkupyörät ja hiusharjat. Jos olen viikonlopun Kirjekaverimiehellä, hiusharjani ovat kotona, kun hän tulee baarireissun jälkeen luokseni yöksi, huolellisesti pakattu reppu on jostain käsittämättömästä syystä työpaikalla ja voi käydä helposti niinkin että Kirjekaverimiehen kolmesta polkupyörästä yksikään ei ole miehen kanssa samassa osoitteessa. Eikä auto.

Onneksi on suklaa (kun kaikki ei mene ihan putkeen)

Joskus sitä saattaa toimia vähän sumussa. Ihan vaan vähän. Jollekin väsyneelle äidille voi käydä niinkin, että lapsen iltatoimia hoidellessa keittää samalla kuukuppia ja juuri kun sen on saanut keitettyä, tulee Messengerissä viesti, että joku Facebook-kirppiksen ihminen on pihalla odottamassa hänelle luvattua haalaria. Väsynyt äiti syöksyy ulos puolipukeissa antamaan haalarin ja ryntää saman tien vaihdossa saatujen suklaiden kanssa sisään, koska lapsista hölmömpi on yksinään. Asian hoitaminen kestää noin kaksikymmentä sekuntia.

Aikomus on jatkaa samasta kohtaa,mihin väsynyt äiti jäi ennen pihalle ryntäämistä. Eli kuukuppi on nyt keitetty ja sitä voi taas käyttää. Ainut ongelma vaan, että sitä ei löydy mistään… Yhtään mistään…

”Otitko äidin tavaran? Sen mitä äidillä oli kattilassa?”

”En ottanut, vain omat tavarat.”

Etsintä laajenee niin, että väsynyt äiti joutuu oikein vähän siivoamaankin. Missä se voi olla? Tunkiko väsynyt äiti sen kenties haalaria hakeneen ihmisen käteen? Ihan hiukan vaan kiusallista, jos niin tapahtui! Ei varmaan osaa arvostaa väsyneen äidin juurikeitettyä kuukuppia. Miten sitä kehtaisi pyytää takaisin? Maksaahan se rahaa taas senkin asian uusiminen.

Hmph. Noloa.

Mitä tekee väsynyt äiti? Laittaa ystävälle viestin ja jakaa tämän itsehäpäisyn kokemuksen. Silloinhan häpeä vähän vähenee, kun sen on kerran jakanut toisen kanssa. Voi nauraa yhdessä ja saada vaihdossa kokemuksen siitä, että toinen on vaikka kesken Instagramin selaamisen havahtunut siihen, että kohta terveyskeskuksesta soitetaan takaisin, jonka seurauksena on lähtenyt täpäkästi etsimään kännykkää keittiöstä ollakseen valmiina soittoa varten. Kesken Intagramin selaamisen, kännykällä…

No ei voi mitään. Väsynyt äiti päättää luovuttaa ja jatkaa etsintöjä huomenna ja tarkistaa vielä Messengeristä, että odottaako siellä häkeltynyt ”Sä annoit mulle vahingossa sun kuukupin”-viesti. Ei odota. Vielä kerran kierros kaikkien kaikista vähääkään loogisista paikoista ja sitten tuleekin ajatus, että jospa se onkin jo paikallaan. Ja siellähän se on. Suhteellisen loogisessa paikassa.