Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Sairaslomaa sairasloman päälle

Meillä on oltu viimeisen puolen vuoden aikana kipeänä vähän saatanasti. Kukin vuorollaan ja välillä useampi samalla kertaa. Ollessani pidemmällä sairaslomalla toipumassa leikkauksesta, sain vielä sen päälle mahtaudin. Ihan vaan inasen ärsyttävää sen jälkeen, kun olin juuri viettänyt useamman päivän hyvin hiljakseen hoivaten pienempää matatautipotilasta. Koska Kirjekaverimies ei nykyään missaa mitään tautia, joka on mahdollista saada, niin toki hän sitten alkoi samantien ripuloida kun olin saanut itseni taas järjestykseen. Mahatautisettien jälkeen kävimme melkein viikon töissä ja sitten oli vuorossa yhteinen kesälomaviikkomme ja matka. Kirjekaverimies aloitti kuumeilun jo hyvissä ajoin pari päivää ennen matkalle lähtöä ja kuumeili ja yski koko reissun ajan. Jee. Hyvin hän silti jaksoi tutustua paikkoihin, mutta kyllähän pieni kuume ja vuorottainen hikoilu ja palelu vie vähän terää kivoilta jutuilta. Niinkuin vaikka seksiltä.

Koska meillä ei olla puoleen vuoteen tervettä päivää nähty (no, ehkä jokunen) ja on jonkun kerran tullut antauduttua lihallisiin iloihin kipeyksistä huolimatta. Empiirisen tutkimuksen mukaan seksin näkökulmasta siedettävin tauti on mahtauti, joka vastaavasti kaikista muista kuviteltavissa olevista näkokulmista on täysin sietämätön. Seksimielessä se on yllättäin se, joka vituttaa vähiten. Sehän menee tunnetusti aaltoina, jolloin toisinaan on niin huono olo, että ei mitää järkeä (eikä todellakaan tarvitse miettiä, että haluttaako vai ei) ja niiden aaltojen välillä sitten ollaan muuten vaan paskana ja levätään. Mahatautisena ei kertakaikkisesti voi mennä töihin ja kukaan muukaan ei halua sattuneesta syystä olla missään tekemisissä. Jää siis hyvää aikaa seksille, kun joka tapauksessa on eristettävä itsensä kaikesta normaalielämästä eikä kuitenkaan jaksa tehdä mitään oikeasti järjellistäkään hommaa.

Leikkaushaavan varomisseksi oli omalta kohdaltani toisaalta ihan jees ja kyllästyminen tylsiin päiviin oikeastaan lisäsi tarvetta hoitaa turhautumista seksillä heti jos sellaiseen tuli mahdollisuus. Leikkaushaava tosin sattui olemaan sellaisella alueella, mistä olisi voinut olla jotain iloakin, aiheutti se vähän miettimistä ja varomista sekä ennen kaikkea esteettistä haittaa.

Ja sitten jää vielä se ***tanan flunssaseksi. Jos jommalla kummalla tai toisella on kuumetta, se ei oikeastaan haittaa yhtään, vaikka kuume olisi korkeakin. Sitten on vielä kaikki hiton räkätautien kirjo… Nuha on jo ärsyttävä ja rajoittava, mutta sen voi vielä jotenkin hyväksyä, koska ”onhan tässä näitä muitakin eritteitä”.  Pahimmista pahin turn off on kuitenkin yskä. Niin hyvää virettä ei ole olemassakaan, ettei sitä latistaisi se, että toinen käy yskimään kesken seksin. Tai kesken yhtään mikään. Alkaa välittömästi kaduttaa, että on ikipäivänä sellaiseen hommaan sekaantunut. Tai keneenkään ihmiseen, jolle voi tulla flunssa. Mieleen alkaa tulla välittömästi katkeria ajatuksia ja vannoo itselleen, että ”ei ikinä, ei ikinä enää”. Sitten kuitenkin yrittään jotenkin koota itsensä, että saisi homman edes jollain tasolla vietyä loppuun ja alkaa ajattelemaan, että riittääköhän sitä makaroonilaatikkoa vielä yhdelle vai kahdelle päivälle toivoen, että toinenkin kyllästyisi mahdollisimman nopeasti. Mitään vinkkejä miten saisi tyylikkäästi katkaistua koko prosessin kuin seinään, että saisi jätettyä välistä tuon makaroonilaatikkovaiheen edes?

Että näin hohdokasta täällä. Mites siellä?

Tarkemmin ajateltuani saatan sittenkin lopettaa koko lajin.

 

 

 

Rekonstruoidut treffit

Minulla oli eilen eräiden treffien vuosipäivä.

Kaksi vuotta sitten olin treffeillä yhden miehen kanssa. Hän tuli toiselta paikkakunnalta ja menimme yhdessä ulkoilmaleffaan. Tästä olen kirjoittanut jossain vuodentakaisessa postauksessa jo aiemminkin. Olin valmistautunut paremmin kuin yleensä (=ei ollenkaan) treffeille ja hankkinut kotiin iltapalaksi hyvää leipää, skagen-röraa ja sitruunaa sekä pullon varta vasten noita eväitä varten valittua valkkaria. Jälkiruuaksi lempileivoksiani.

Ajattelin valmistautua kunnolla siltä varalta, että treffit menisivät kivasti. Ihan kivasti ne menivätkin ja iltapalaakin nautiskeltiin suunnitelman mukaisesti. Siis muuten kivasti, mutta meidän välillämme ei ollut sitä paljon puhuttua kemiaa ollenkaan. Iltapalan jälkiruuan jälkiruuaksi ei siis ollut säkenöivää seksiä (joka saattoi olla treffien päätarkoitus alunperin), vaikka päädyimmekin samaan sänkyyn nukkumaan.

Eipä siinä mitään ihmeempää, yhdet keskivertoa vähän paremmat treffit, vaikka ne eivät mihinkään johtaneetkaan. Miehen kanssa emme tavanneet uudestaan, mutta ulkoilmaleffa elokuisessa illassa oli niin siisti juttu, että sen halusin kokea uudestaankin.

Viime vuonna kävin siellä uudestaan, en treffeillä, vaan kavereiden kanssa.

Tänä vuonna sain sitten vihdoin rakennettua treffeistä sellaiset, kuin ihan oikeasti halusin. Valmistautuminen oli aika lailla sama kuin aiemmallakin kerralla. Ajelin kolmesta eri paikasta etsimässä oikeaa skagen-röraa, mutta en onnistunut ja jouduin vaihtemaan suunniltelmaa ja kävin ostamassa saaristolaisleipää ja kylmäsavulohta sen sijaan. Lisäksi voita, sitruunaa ja leivoksia ja tietenkin se valkkari(tänä vuonna kuplilla). Kirjekaverimies oli onneksi niin kiireinen lasten kanssa, että ei huomannut kysellä mitään valmisteluistani (hän on muuten aivan pirun utelias ja meillä on tapana ihan liikaa suunnitella ruokailuja yhdessä…).

Niinpä, illalla hän tuli minua hakemaan ja menimme yhdessä leffaan. Oli tunnelmallista. Jotenkin niin siistiä katsoa elokuvaa ulkona ja pimeässä keskellä maaseutua. Elokuva oli hyvä (Mannen som heter Ove)  ja ei ollut yhtään kylmä.

Leffan jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme laiturille joenrantaan piknikille. Se osoittautuikin huonoksi ideaksi, koska tuuli nousi ja oli niin kovaa, että alkoi keskittyä siihen enemmän kuin muuhun. Melkein meni treffit pilalle, kun sää ei ollutkaan se tyyni ja ihana, jonka olin tilannut. Jos olisimme lähteneet kävelemään kotiin, olisi vaan tullut enemmän kylmä ja skumppapullon tyhjentäminen ei enää olisi napannut. Voi että…

Onneksi tulin ajatelleeksi, että voihan sitä taksia käyttää ”hätätilanteessa”  ihan kotikaupungissakin ja pääsimme pikaisesti takaisin kämpille ennen kuin tunnelma ehti laskea. Rakensimme edellistä paremman piknikin lasitetulle parvekkeelle; peitto alle ja päälle, tyynyjä selän taakse, vähän kynttilöitä, Spotifysta hiljaista taustamusiikkia, skumppapullo (lasien kanssa ei jaksanut enää säätää) ja eväät siihen viereen.

Ihanaa. Juuri mitä halusin. Kevyt hiprakka, yöilma,  ei kiirettä, ei kylmä ja hyvä olla toisen kanssa. Ilma oli viileää, seksi kuumaa ja sen jälkeen raukeina nukahdimme vällyjen väliin. Jossain vaiheessa  havahduimme siirtymään sisätiloihin loppuyöksi.

Jossain vaiheessa iltaa kerroin Kirjekaverimiehelle, että uudelleenjärjestän jo kerran elettyä iltaa, johon hän totesi minun olevan sekopää. Ei haittaa, kumpaakaan. Tämänkertainen rekonstruktio onnistui niin hyvin, että saatan jatkossakin kokeilla uudestaan tilanteita, jotka ovat suunnitelmissa vaikuttaneet täydellisiltä, mutta joiden toteutuksesta on jäänyt jokin puuttumaan.

 

 

 

 

Telkkarineitsyen kootut pulmat

Olen aiemminkin maininnut, että minulla ei ole tv:tä ja katson läppäriltäkään sitä hyvin vähän. Jostain syystä läppärini on silti hurjan kovassa käytössä ja Ryhmä Haun tunnari on tullut tuskastuttavan tutuksi.  Aikuisten ohjelmien katsominen on minulle nykyään juhlahetki ja  lähes aina postauksen arvoinen tilanne (koittakaa kestää…). Useimmat normaali-ihmiselle tutut mainokset, julkkikset ja ohjelmathan ovat minulle täysin vieraita, joten se on aina jotain suurta ja ihmeellistä, kun näen kahden kuukauden takaisen jakson Possea tai minkä vaan TV-shop-mainoksen.

Tänään siihen juhlallisuuten päädyin, koska olen vähän kipeänä, paljon väsyneenä ja lapset ovat tämän illan muualla. Siispä, katsoin sen elämäni ensimmäisen Posse-jakson. Ihan hirveää. Etenkin yhdistettynä järkyttävään hellyydennälkään ja mieshimoon*, josta olen flunssan lisäksi kärsinyt vime päivinä tavallista enemmän. Katsoa nyt tällaisessa tilanteessa sattumanvaraisesti jonkun ohjelman, jossa on Elastinen, Tero Pitkämäki** ja joku todella KUUMA HP-Duudson***!

Miten te muut sinkut kestätte koko telkkaa!? Omalla kohdallani ainakin vaan pahentaa kaikkea, kun näkee ketkä kaikki ei ole nyt täällä sängyssä mun kanssa. Hiukan häkellyttävää tosin, jos olisivat 😀 Ainakaan samaan aikaan.

Toivottavasti seuraavat päivät eivät ole kovin aurinkoisia, etten tästä enempää ala kevätmielelle. Perjantaina on nimittäin aikomus tutkailla piiiitkästä aikaa vähän yö-tai ainakin iltaelämää ja mielellään ihan ilman mitään harkitsemattomia baarikaatoja. Sellaiset on aikomus jättää jatkossakin muille paremmin osaaville.

*Viestittelin ystävälleni tästä ongelmasta ja aina avulias automaattinen tekstinsyöttö korvasi sanan mieshimo sanalla mieshuomio, jonka perään olen vissiin myös haikaillut…

**Aiemmin en ole huomannutkaan, mutta KUUMA.

***En tykkää Duudsoneista, joten en tiennyt tästäkään mitään.

”En sitten ala seurustelemaan”

Tässä yksi älyttömistä Tinder-fraaseista. Syystä tai toisesta moni kokee tämän tarpeelliseksi ilmoittaa jo ennen ensimmäisiäkään treffejä. Siis mitäh!!? Jotenkin omaan ajatusmaailmaani nähden tuossa on ihan kaikki väärin.

1. Mitä helvettiä? Onko joku tosiaan (saati minä?!) pyytänyt ilman yhtäkään tapaamista aloittamaan seurustelun?

2. Ketä tai mitä varten se pitää etukäteen ilmoittaa tapaamatta ihmistä? Alatko normaalisti ihan tuosta vain seurustelemaan kaikkien kanssa, jos et olisi tätä asiaa muistanut rajata pois valikoimasta etukäteen? Vai oletko niin passiivinen tassukka, ettet pistä hanttiin, jos jokun aloittaisi varoittamatta seurustelusuhteen kanssasi ekoilla treffeillä ilman että itsekin sitä haluat?

3. Onko seurustelu jotain tosi hirveää? Aina? Kaikkien kanssa? Käsittääkseni monet kuitenkin tekevät sitä ihan vapaaehtoisestikin. Jotkut jopa perustavat deittiprofiilin sitä varten.

4. Mitä vittua?

Tuossa tosiaan fraasi, joka saa minut kilahtamaan ihan totaalisti. Mitä järkeä pitää deittiprofiilia, jos on jo etukäteen päättänyt, että ei kertakaikkisesti halua mitään oikeaa ihmissuhdetta? Joku varmaan lähtee sitten kahville luvaten jo etukäteen kertaakaan näkemättä vastapuolelle seksiseikkailun ilman sitoumuksia. Se kai siinä sitten on ideana, jos kerran seurustelu on täysin varmasti poissuljettu asia ja haetaan vain ”seikkailua” (Tinder-ilmaus tämäkin). Olisipa hienoa saada tietää miten on flaksi käynyt noilla en-sitten-ala-miehillä.

Ymmärrän tosi hyvin, että seurustelusuhde ei ole välttämättä kaikilla ja kaikissa elämänvaiheissa varsinaisesti haussa, mutta pitääkö olla ihan niin ahdasmielinen, että sitä tarvitsee etukäteen sulkea ”varmuudella” pois. Olen itsekin aloittanut joitain Tinder-keskusteluita sillä mielellä, että henkilö saattaisi olla pätevä hugg/fuck-buddyksi, vaikka ei olisi täysin mun tyyppiä (siis viiden kuvan perusteella) muuten. Ei silti tulisi mieleenkään ilmoittaa sitä heti ensimmäisissä viesteissä, koska en tunne koko ihmistä. Eihän minulla ole silloin hajuakaan onko hänestä mihinkään vai sittenkin ihan kaikkeen.

En tiedä miten muut suhtautuvat tähän ihastuttavan fiksuun sutkautukseen, mutta itse ainakin vapautan kyseisen herrasmiehen kaikesta yhden kahvillakäynnin aiheuttamasta valtavasta seurustelupaineesta ja poistan listoilta.

En minäkään. Next, please!