Juhannus ja synttärit

Juhannus ja synttärit osuvat aika usein melkein tai tasan samalle päivälle. Päätin juhlia synttäreitäni tänä vuonna vähän hassulla tavalla, kun en oikeista juhlista välitä.

Tässä nämä päälimmäiset;

Keräsin kotipihaltamme kasan kukkia, niitähän rakastan.

Sen jälkeen hakeuduin itseäni parempaan seuraan ja pyysin miestäni räpsimään kuvia. En ole eläinihminen ollenkaan, mutta kyllä vaan eläinVAUVOJEN seura kelpaa. Mieluiten nisäkkäiden; hyttysistä ja matelijoista en niinkään välitä.

Serkkuni osui paikalle ja oli sillä kannalla, että olen tullut hulluksi. Mielipiteeni on vastakkainen; Hulluja ovat kaikki, jotka eivät yritä ottaa selfietä karitsan kanssa tilaisuuden tullen. Aivan mielettömän suloisia ne ovat ja hassuja vielä sen päälle. Näyttävät mielenosoituksellisesti kieltä, kun yritän asetella ne kivasti kuvaan, juoksevat holtittomasti ja toisinaan hymyilevät kameralle.

Siis oikeasti hymyilevät:

 

Juhannus vietettiin pienin menoin ystäväperheen kanssa ja tämä loppuviikonloppu meneekin töissä. Tänään olin toivonut oikean synttäripäivän kunniaksi keitettyjä perunoita ja kirjanlukua riippumatossa ilman vieraita. Molemmat sain ja lisäksi mies ja lapsipuolet olivat leiponeet minulle kakun.

 

 

Ajankohtaiset harrastukset

Olemme syksyn ja talven aikana tehneet kaikenlaista; Talon ostaminen, remontointi ja kaksi muuttoa. Uuuuuvuttavaa kertakaikkiaan, mutta nyt ne vaiheet ovat ohi, niin jää aikaa myös harrastamiseen.

Esittelen tässä tärkeimmät:

Pomelon syönti: Maailman paras harrastus! Minun pitäisi saada jokin pomelon menekinedistämismitali. Olen esitellyt pomelon olemassaolon varmasti jo sadoille ihmisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. Kymmenille heistä olen myös opettanut miten se puretaan. Varmaankin maailman ainoa asia, joss jaksan kärsivällisesti neuvoa alusta alkaen vaikka sata kertaa. Pomelot ❤

Takan lämmittäminen: Pomelon syönnin ohella päivittäinen harrastukseni. Se on minulle kuin lemmikki, tai vielä enemmäin kuin Tamagotchi. Muistatko vielä sen pienen pattereilla toimivan lemmikkipelin, jossa pitää syöttää virtuaalielukalle sopivasti, muttei liikaa ruokaa ja hoitaa sitä muutenkin? Aikuisten versio siitä pelistä on varaava takka. Sinne puita ja sytykkeitä, sopivasti ilmaa ja poltetaan sopivan kauan. Sitten arvaillaan koska voi laittaa pellin kiinni, onko kylki liian kylmä tai lämmin ja koska pitää lämmittää uudelleen. Kutsuin paikalle myös nuohoojan ja tulin tosi tosi iloiseksi, kun hän sanoi Tamag… takkani olevan tosi hyvässä kunnossa ja hyvin hoidettu. Todellakin hyvin hoidettu! Enhän paljon muuta nykyään teekään.

Letittäminen: Olen ikäni tuntenut monipuolista huonommuutta, kun en osaa laittaa hiuksia. Omia enkä muiden. Omia en osaa siis edelleenkään, mutta olen alkanut harjoitella letittämässä söpön ja piikikkään tyttäreni kanssa, joka toisinaan äityy aivan hirviöksi. Perusranskis ei oikein vielä ole särmä, mutta olen oppinut tekemään aika hienon sivuletin. Toisinaan olen myös kihartanyt hänen hiuksiaan.

Ja viimeiseksi kaikkein ihanin, herttaisin ja rakkain harrastukseni.

KOMPOSTI

Talomme pihalla oli valmiina tosia hieno pikakompostori, jonka saimme kaupan päälle. Remontin tuoksinnassa se ehti ”sammua”, joten olemme nyt kaikin mahdollisin tavoin yrittäneet herätellä sitä. Kompostit ovat oikeastaan minun suuri intohimoni eikä miehellä ole ollut mitään merkittäviä kompostisuhteita aiemmin. Hän on kuitenkin ihailtavalla intensiteetillä yhtynyt kompostiharrastukseen. Olemme kaivelleet sitä, tyhjentäneet, vieneet roskia ja yrittäneet lämmittää sitä mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla. Yhtenä päivänä hän piti sekä alaluukussa että jätteiden päällä koko päivän vadillisia kuumaa vettä niin, että vaihtoi vedet uusiin aina jos ne jäähtyivät. Olemme myös harrastaneet täysin normaalia ja tervejärkistä touhua eli lämmittäneet kompostijätteitä uunissa ennen sinne viemistä ja kompostiturvetta saunanlauteilla. Nyt uusimpana temppuna olemme kaivaneet sinne jätteiden sekaan lämminvesipulloja. Se toimii oikein hyvin, mutta sitten se pullo pitää kaivaa sieltä pois…ja tätä huomasin yksi päivä touhuavani vaaroja kaihtamatta paljain käsin, vaikka kädessä oli avoin haava (mistäs muusta kuin takanlämmityksestä tullut palovamma). Komposti voi tällä hetkellä verrattain hyvin, vihdoinkin.

Nyt kun näin paljon sitä vaalineet, niin täytyy kyllä ehdottomasti hankkia sille joku lapsenvahti, jos joskus haluamme lähteä vaikka lomalle.

 

 

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

Ihana minä! Tai eipä sittenkään.

On tämä ruuhkavuosielämä kertakaikkiaan ihmeellistä, että miten se voi tuntua niin raskaalta, vaikka kaikki on tosi hyvin. Elämä vaan on niin kovin täyttä kaikin puolin. Meillä ei ole perheessä mitään ihmeempää, ihan terveitä kaikki ollaan ja kaikilla menee ihan kivasti töissänsä ja missä nyt kaikki päivänsä notkuvatkin. Silti päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat yksiä hujauksia ja ”mitään” ei ehdi tehdä.

Välillä skarppaamme siten, että pesemme pyykkikorit tyhjiksi, teemme isot ruokaostokset ja valmistamme ruokaa valmiiksi monen päivän tarpeisiin. Siinähän on sitten seuraaville päiville jäätävä ihan hirveästi aikaa, kun ei tarvitse niitäkään vähään aikaan hoitaa? Eipä muuten jää. Kummasti siinä aina tulee kuitenkin jotain, jonka seurauksena sitä illalla on ihan samanlainen aivan sippi olo, kun kaikkina muitakin iltoina. Sellainen olo, ettei millään jaksaisi pestä hampaita mistään vaativammasta toimenpiteestä puhumattakaan. Vaativalla toimenpiteellä tarkoitan esimerkiksi ihokarvojen sokerointia ja muuta vartalonhoitoa.

Välillä otan niissäkin spurtin ja hoidan kaiken kerralla. Joskus jaksan rasvailla itseäni ihan useammankin illan putkeen, mutta sitten kun se jää, niin sitten se jää. Silloin käy niinkuin tänään joogassa, että ällöttyy omista korppujaloistaan ja vetää kiukulla läpi joogan miettien ihan muita asioita kuin Ujjayi-hengitystä. Nimittäin sitä, että mikä helvetti minua oikein vaivaa, etten saa pidettyä itseäni edes suhtkohtviehättävässä kuosissa sitten millään. Olen ollut tällä viikolla paljon vapaalla töistä ja aivan jopa panostanutkin ulkonäköön hiusten ja kasvojenhoidon osalta, mutta samalla toinen pää eli kaikki polvestä alaspäin, on ihan rappiolla. Miten paljon sellaiset aina viehättävänoloiset naisihmiset oikein käyttävät aikaa kauneusrutiineihin? Ja mitä he jättävät tekemättä pitääksen tasoa yllä

Viimeisen kahden vuoden aikana erilaiseen kauneudenhoitoon (voiko käyttää sanaa kauneudenhoito, jos kyseessä on enemmänkin siedettävyyden rajalla horjahtelu?) aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja silti siinä onnistuminen on heikompaa kuin ikinä. Pitääkseni itseni sellaisena, että itse pidän itsestäni, oman ulkonäon (fyysinen kunto mukaanlukien) hoitamiseen pitäisi varata päivässä useampia tunteja ja sen lisäksi aika merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Tämä tuntuu eriskummalliselta, koska en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen ja vaatimustaso ei missään nimessä ole millään naistenlehtitasolla. Ei siis ole niinkään intresseissä, että alkaisin yhtäkkiä näyttää fotoshopatulta kaksikymppiseltä tai yhdeltäkään Kardashianilta, vaan nimenomaan mukiinmenevältä versiolta ihan omasta ikäluokastani, jota näkee ihan oikeassa elämässä. Mutta kun se ei nyt vaan onnistu minulta millään.

Olenkin nyt tietyllä tavalla luovuttanut ja alkanut elää sellaista sitten kun-elämää. Sitten kun olen eläkkeellä, nimittäin. Vähän olisi vielä matkaa siihen. Nelisenkymmentä vuotta enää ja ehkä minullakin on sitten sileät jalkapohjat ja varpaankynsissä lakkaa ja silloin näytän varmaan ihan mukiinmenevältä 72-vuotiaalta naiselta. Toivossa on hyvä elää.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Kun kaikki muu on jo tehty

Olemme tehneet lyhyen suhteemme aikana ihan hirveästi juttuja. Sen huomaa parhaiten, kun käy läpi valokuvakansioita. Latasin perjantaina kännykästä koneelle kaksi ja puolituhatta valkokuvaa ja olen käynyt niitä nyt läpi. On se jännä, että tulee säännöllisesti huokailtua, että me ei käydä ikinä missään ja silti kuvamateriaalin perusteella olemme tehneet ihan hirveästi kaikenlaista! Ihania kuvia!

Tällä viikolla olemme tehneet taas sellaista, mitä emme olekaan koskaan aiemmin tehneet. Myöhään yhtenä arki-iltana keksimme keitellä kokeilumielessä inkiväärijuomaa, jota vedetään shottimuodossa torjumaan flunssaa. En usko tuollaisiin juttuihin YHTÄÄN, mutta nähtävästi suhteemme on jo siinä jamassa, että potkua haetaan niinkin kyseenalaisin keinoin kuin keittelemällä suuta polttelevasta juuresta taikajuomaa. Ihan vaan koska voi.

Juoma jätettiin yöksi jäähtymään ja aamulla kiskaisin siitä shotin. Sitten unohdin koko asian ja iltapäivällä ihmettelin, että mikä tässä päivässä on erilaista, kun olen voinut niin paljon paremmin. Myöhemmin vasta tajusin, että tiettyhän kyseessä oli tämä taikakeitos. Tai sitten vaan flunssani muuten alkoi antautua. Ihan sama, pääasia, että sain paremman vireen. Jos haluat terästää elämääsi huuhaalla, niin kokeile ihmeessä. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, jos määrä pysyy kohtuullisena.

Toinen tämän viikon projekti meillä on klassiset kokismaistiaiset. En ole koskaan kokeillut, mutta nyt olemme ostaneet muutamia kolajuomia ja aikomuksena siis testata erotanko oikeasti sokkotestillä aidon feikeistä. Pelkään kamalasti, että epäonnistun. Olen nimittäin ”jonkin verran” tehnyt jutun siitä, että vain aito Coca Cola käy, ja sekin pelkästään tölkistä. Voisikin muuten tähän ottaa yhdeksi verrokiksi pullossa olevan tölkkikokista vastaan. Tuleeko tästä nyt ihan nöyryytys?

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Pakkokin olla, koska tilin tilanteessa ei ole hurraamista ja kaikenlaisia hankintoja on mielen päällä.

En mä jaksa nyt.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että parasta maailmassa on jalkahieronta kosteuttavalla voiteella höystettynä. Sellaisesta ylellisyydestä haaveilin alituisesti (en saanut) ollessani vielä naimisissa Herra Exän kanssa. Sen jälkeen sitä on ollut saatavilla silloin tällöin, kunnes elämääni tuli Kirjekaverimies. Hän on vetänyt hemmottelun monella elämän alalla ihan uudelle tasolle ja niin tässäkin. Hän hieroo jalkojani enemmän kuin mielellään aina tilaisuuden tullen. Se on A-I-V-A-N mahtavaa! Ottaa vastaan parasta mahdollista hemmottelua ilman, että tarvitsee yhtään miettiä onko se toiselle tylsää saati vastenmielistä. Saa vaan nauttia ja ottaa vastaan hellyyttä. Samalla kantapäät pysyvät hyvässä kunnossa. Halutessaan voi jutella tai vaan olla hiljaa ja olla. Tarvittessa projektia voi laajentaakin.

Mutta. Rajansa kaikella.

Niinä iltoina, kun olemme yhdessä, hän melkeinpä iltarutiinina kaivaa rasvapurkin esiin ja lähestyy minua. Ja mitä vastaan?

Ei nyt. Mä en jaksa.

Jaa mitä en jaksa? Antaa tuolle niin miellyttävälle hellyydelle sen ansaitsemaa huomiota. Rauhoittua nautiskelemaan. Pysähtyä fiilistelemään, miten hyvältä se minusta tuntuu.

Tietysti kommenttina se, että en jaksa maata ja antaa toisen tehdä asioita puolestani on vähän absurdi. Toimitus ei  kuitenkaan velvoita minulta yhtään mihinkään eikä edellytä esimerkiksi vastapalvelusta. Ei edes fiilistelyä. Olemmekin miettineet, minkä muun jaksamattomuus voisi olla parisuhteessa yhtä hullunkurista.

Tässä TOP 3:

3. Käyn laittamassa meille voileivät iltapalaksi.  / -En jaksa. Mä meen itse tekemään.

(Toisen tekemä voileipä on aina parasta maailmassa.)

2. Mä voisin putsata lavuaarin hajulukon sillä aikaa, kun luet Hesarin ja juot kahvin. / En jaksa. *vetää kumihanskat käteen ja alkaa toimiin*.

(Varmaan aika moni mielellään luistaa (etenkin ällöttävästä) siivouksesta, jos vaan mahdollista.)

1. *Nainen kyykistyy viettelevästi miehen eteen ja alkaa availemaan vyötä*/ Mies: En mä nyt jaksa. Meen vetämään käteen.

(Onko joku heteromies joskus sanonut tuolle ei?)

 

Mitä hemmottelua teillä ei jakseta antaa tai ottaa vastaan?

 

 

Hyvät muistiinpanot

Niinpä. Myös ihan kirjaimellisesti. Tässä ajankohtainen ja havainnollinen kokoelma.

Olen joskus miettinyt, että tällaiset satunnaiset kokoelmat ja muistilaput voivat hyvin korvata päiväkirjan, jos sellaista ei viitsi kirjoittaa. Näissäkin välilehdissä on vamaan monta asiaa, joista minulla ei vuoden päästä ole mitään havaintoa, jos alan ilman mitään muistiinpanoja miettiä, että mitä olen duunaillut syyskuussa 2016.

Todisteena ajattelin, että laitan tähän muutaman muistilapun kännykkäni historiasta ja esittelen aiheeseen liittyviä muistoja, mutta eihän niistä saa yhtään mitään tolkkua! Hyvät naurut kuitenkin ja hihitän täällä vedet silmissä kaikelle tälle järjettömyydelle.

Olen ilmeisesti laittanut muistiin tärkeitä koodeja ja muita muistiinpanoja. Muistiinpanoista on varmaan ollut aikeena tehdä ”sitten, kun ehdin”  jotain tosi laadukasta kirjallista tuotosta. Mitäpä veikkaatte tuleeko niistä tämän laadukkaampaa koskaan?

 

 

 

Rekonstruoidut treffit

Minulla oli eilen eräiden treffien vuosipäivä.

Kaksi vuotta sitten olin treffeillä yhden miehen kanssa. Hän tuli toiselta paikkakunnalta ja menimme yhdessä ulkoilmaleffaan. Tästä olen kirjoittanut jossain vuodentakaisessa postauksessa jo aiemminkin. Olin valmistautunut paremmin kuin yleensä (=ei ollenkaan) treffeille ja hankkinut kotiin iltapalaksi hyvää leipää, skagen-röraa ja sitruunaa sekä pullon varta vasten noita eväitä varten valittua valkkaria. Jälkiruuaksi lempileivoksiani.

Ajattelin valmistautua kunnolla siltä varalta, että treffit menisivät kivasti. Ihan kivasti ne menivätkin ja iltapalaakin nautiskeltiin suunnitelman mukaisesti. Siis muuten kivasti, mutta meidän välillämme ei ollut sitä paljon puhuttua kemiaa ollenkaan. Iltapalan jälkiruuan jälkiruuaksi ei siis ollut säkenöivää seksiä (joka saattoi olla treffien päätarkoitus alunperin), vaikka päädyimmekin samaan sänkyyn nukkumaan.

Eipä siinä mitään ihmeempää, yhdet keskivertoa vähän paremmat treffit, vaikka ne eivät mihinkään johtaneetkaan. Miehen kanssa emme tavanneet uudestaan, mutta ulkoilmaleffa elokuisessa illassa oli niin siisti juttu, että sen halusin kokea uudestaankin.

Viime vuonna kävin siellä uudestaan, en treffeillä, vaan kavereiden kanssa.

Tänä vuonna sain sitten vihdoin rakennettua treffeistä sellaiset, kuin ihan oikeasti halusin. Valmistautuminen oli aika lailla sama kuin aiemmallakin kerralla. Ajelin kolmesta eri paikasta etsimässä oikeaa skagen-röraa, mutta en onnistunut ja jouduin vaihtemaan suunniltelmaa ja kävin ostamassa saaristolaisleipää ja kylmäsavulohta sen sijaan. Lisäksi voita, sitruunaa ja leivoksia ja tietenkin se valkkari(tänä vuonna kuplilla). Kirjekaverimies oli onneksi niin kiireinen lasten kanssa, että ei huomannut kysellä mitään valmisteluistani (hän on muuten aivan pirun utelias ja meillä on tapana ihan liikaa suunnitella ruokailuja yhdessä…).

Niinpä, illalla hän tuli minua hakemaan ja menimme yhdessä leffaan. Oli tunnelmallista. Jotenkin niin siistiä katsoa elokuvaa ulkona ja pimeässä keskellä maaseutua. Elokuva oli hyvä (Mannen som heter Ove)  ja ei ollut yhtään kylmä.

Leffan jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme laiturille joenrantaan piknikille. Se osoittautuikin huonoksi ideaksi, koska tuuli nousi ja oli niin kovaa, että alkoi keskittyä siihen enemmän kuin muuhun. Melkein meni treffit pilalle, kun sää ei ollutkaan se tyyni ja ihana, jonka olin tilannut. Jos olisimme lähteneet kävelemään kotiin, olisi vaan tullut enemmän kylmä ja skumppapullon tyhjentäminen ei enää olisi napannut. Voi että…

Onneksi tulin ajatelleeksi, että voihan sitä taksia käyttää ”hätätilanteessa”  ihan kotikaupungissakin ja pääsimme pikaisesti takaisin kämpille ennen kuin tunnelma ehti laskea. Rakensimme edellistä paremman piknikin lasitetulle parvekkeelle; peitto alle ja päälle, tyynyjä selän taakse, vähän kynttilöitä, Spotifysta hiljaista taustamusiikkia, skumppapullo (lasien kanssa ei jaksanut enää säätää) ja eväät siihen viereen.

Ihanaa. Juuri mitä halusin. Kevyt hiprakka, yöilma,  ei kiirettä, ei kylmä ja hyvä olla toisen kanssa. Ilma oli viileää, seksi kuumaa ja sen jälkeen raukeina nukahdimme vällyjen väliin. Jossain vaiheessa  havahduimme siirtymään sisätiloihin loppuyöksi.

Jossain vaiheessa iltaa kerroin Kirjekaverimiehelle, että uudelleenjärjestän jo kerran elettyä iltaa, johon hän totesi minun olevan sekopää. Ei haittaa, kumpaakaan. Tämänkertainen rekonstruktio onnistui niin hyvin, että saatan jatkossakin kokeilla uudestaan tilanteita, jotka ovat suunnitelmissa vaikuttaneet täydellisiltä, mutta joiden toteutuksesta on jäänyt jokin puuttumaan.