Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

Rekonstruoidut treffit

Minulla oli eilen eräiden treffien vuosipäivä.

Kaksi vuotta sitten olin treffeillä yhden miehen kanssa. Hän tuli toiselta paikkakunnalta ja menimme yhdessä ulkoilmaleffaan. Tästä olen kirjoittanut jossain vuodentakaisessa postauksessa jo aiemminkin. Olin valmistautunut paremmin kuin yleensä (=ei ollenkaan) treffeille ja hankkinut kotiin iltapalaksi hyvää leipää, skagen-röraa ja sitruunaa sekä pullon varta vasten noita eväitä varten valittua valkkaria. Jälkiruuaksi lempileivoksiani.

Ajattelin valmistautua kunnolla siltä varalta, että treffit menisivät kivasti. Ihan kivasti ne menivätkin ja iltapalaakin nautiskeltiin suunnitelman mukaisesti. Siis muuten kivasti, mutta meidän välillämme ei ollut sitä paljon puhuttua kemiaa ollenkaan. Iltapalan jälkiruuan jälkiruuaksi ei siis ollut säkenöivää seksiä (joka saattoi olla treffien päätarkoitus alunperin), vaikka päädyimmekin samaan sänkyyn nukkumaan.

Eipä siinä mitään ihmeempää, yhdet keskivertoa vähän paremmat treffit, vaikka ne eivät mihinkään johtaneetkaan. Miehen kanssa emme tavanneet uudestaan, mutta ulkoilmaleffa elokuisessa illassa oli niin siisti juttu, että sen halusin kokea uudestaankin.

Viime vuonna kävin siellä uudestaan, en treffeillä, vaan kavereiden kanssa.

Tänä vuonna sain sitten vihdoin rakennettua treffeistä sellaiset, kuin ihan oikeasti halusin. Valmistautuminen oli aika lailla sama kuin aiemmallakin kerralla. Ajelin kolmesta eri paikasta etsimässä oikeaa skagen-röraa, mutta en onnistunut ja jouduin vaihtemaan suunniltelmaa ja kävin ostamassa saaristolaisleipää ja kylmäsavulohta sen sijaan. Lisäksi voita, sitruunaa ja leivoksia ja tietenkin se valkkari(tänä vuonna kuplilla). Kirjekaverimies oli onneksi niin kiireinen lasten kanssa, että ei huomannut kysellä mitään valmisteluistani (hän on muuten aivan pirun utelias ja meillä on tapana ihan liikaa suunnitella ruokailuja yhdessä…).

Niinpä, illalla hän tuli minua hakemaan ja menimme yhdessä leffaan. Oli tunnelmallista. Jotenkin niin siistiä katsoa elokuvaa ulkona ja pimeässä keskellä maaseutua. Elokuva oli hyvä (Mannen som heter Ove)  ja ei ollut yhtään kylmä.

Leffan jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme laiturille joenrantaan piknikille. Se osoittautuikin huonoksi ideaksi, koska tuuli nousi ja oli niin kovaa, että alkoi keskittyä siihen enemmän kuin muuhun. Melkein meni treffit pilalle, kun sää ei ollutkaan se tyyni ja ihana, jonka olin tilannut. Jos olisimme lähteneet kävelemään kotiin, olisi vaan tullut enemmän kylmä ja skumppapullon tyhjentäminen ei enää olisi napannut. Voi että…

Onneksi tulin ajatelleeksi, että voihan sitä taksia käyttää ”hätätilanteessa”  ihan kotikaupungissakin ja pääsimme pikaisesti takaisin kämpille ennen kuin tunnelma ehti laskea. Rakensimme edellistä paremman piknikin lasitetulle parvekkeelle; peitto alle ja päälle, tyynyjä selän taakse, vähän kynttilöitä, Spotifysta hiljaista taustamusiikkia, skumppapullo (lasien kanssa ei jaksanut enää säätää) ja eväät siihen viereen.

Ihanaa. Juuri mitä halusin. Kevyt hiprakka, yöilma,  ei kiirettä, ei kylmä ja hyvä olla toisen kanssa. Ilma oli viileää, seksi kuumaa ja sen jälkeen raukeina nukahdimme vällyjen väliin. Jossain vaiheessa  havahduimme siirtymään sisätiloihin loppuyöksi.

Jossain vaiheessa iltaa kerroin Kirjekaverimiehelle, että uudelleenjärjestän jo kerran elettyä iltaa, johon hän totesi minun olevan sekopää. Ei haittaa, kumpaakaan. Tämänkertainen rekonstruktio onnistui niin hyvin, että saatan jatkossakin kokeilla uudestaan tilanteita, jotka ovat suunnitelmissa vaikuttaneet täydellisiltä, mutta joiden toteutuksesta on jäänyt jokin puuttumaan.

 

 

 

 

Kolme ideaa kaamosajan deiteille

Sää on mitä hirvein, mutta silti suosittelemaan pitämään mielen lämpimänä ja valoisana, jos vain mahdollista. Ei ole lakisääteistä olla elämäänsä kyllästynyt (vaikka useimmat näyttävät sitä olevan).

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta olen onnistunut kuin ihmeen kaupalla pitämään mielialan suhteellisen iloisena, vaikka heräänkin aamuisin helvetisti liian aikaisin herättämään aivan liian vähän nukkunutta jälkikasvua aloittamaan uutta pimeää ja sateista päiväkotipäivää.

Olen yrittänyt ajatella valoisia ajatuksia, kuten vaikka… kesää. Ja sitten paria hyvää synkkyysajan treffiskenaariota, joita en nyt kaikkia kuitenkaan itse ole (vielä) päässyt toteuttamaan, koska on ollut tätä arkea ja vähän muita menoja. Kokeile sinä!

1. Treffit saunajoogassa*. Kuulostaa lämpimältä, kivalta, liikuntamielessä kestettävältä ja siihen voisi yhdistää samalla kylpyläkäynnin ja sen jälkeen syödä tulista wokkia ja kylmää Colaa. Täytyisi siis näyttäytyä uima-asussa. Monille naisille tämä kai on joku ongelma, mutta.. hmm… just do it! Ei kuitenkaan ihan ensitreffihommaa. Toivottavasti pääsen itse kokeilemaan tämän edes sitten tammikuussa, jos en nyt ihan heti just tällä minuutilla.

2. Joulutapahtumatreffit. Tähän sopisi hyvin vaikka käynti Porvoon Taidetehtaan joulumarkkinoilla ensi viikonloppuna.  Mahtava fiilis, vaikka ulkona sataisi räntää vaakasuoraan. Iloista mieltä ja ennen kaikkea vaihtelua sen kaiken harmauden keskelle, jossa nyt eletään. Olen menossa, en kylläkään treffimielessä, mutta tee sinä niin! Sen sijaan treffimielessä kävin Loviisan joulukodeissa pyörimässä reilu viikko taaksepäin. Sekin oli oikein kiva juttu ja piristi mieltä sekä opetti uutta toisen sisustusmausta ja asuntohaaveista. Saatoimme myös alkaa hitusen harkita yhden talon ostamista sieltä…

3. Takka, kynttilät, puusauna ja sänky-treffit. Mielellään kuukauden kestävät. Paremman puutteessa viikonloppukin riittäisi. Vain takka, puusauna, mies ja viikonloppuvapaa puuttuvat, niin voisin toteuttaa tämän.

 

 

* Törmäsin kekkereillä Tutuilla teillä, vierailla kaduilla-blogia kirjoittavaan Magdaan, joka suositteli Sportsetter-apsin lataamista kännykkään. Magdan blogista ja Sportsetteristä lähtikin idea näihin treffeihin ja moniin muihinkin.

Turvallisuus deittailussa – Näin vältät sarjamurhaajat ja stalkkerit

Monet (itseni mukaanlukien) ovat ihmetelleet, miten näinkin turvallisuushakuisena (lue:nynnynä) ihmisenä olen kuitenkin niin rohkeasti lähtenyt treffeille ihan täysin ventovieraiden kanssa. Olen tosiaan itsekin siitä vähän yllättynyt, koska en edes uskalla pomppia täysillä trampoliinilla (se voi ratketa!) enkä hakea hyviä työpaikkoja (”kun en kuitenkaan niitä saa”). Toisin sanoen olen sekä fyysisen satuttamisen että henkisten takaiskujen pelossa. Tämän ”riskideittailun” olen kuitenkin onnistunut perustelemaan itselleni tarpeeksi turvalliseksi harrastukseksi.

Tottahan se on; kaikissa deittipalveluissa on varmasti monenlaista vaarallista seuraa tarjolla ja ihmiset voivat esiintyä toisenlaisina kuin ovat tai ihan kokonaan toisina henkilöinä. Erityisen vaarallista tuollainen on tietysti lapsille ja nuorille, jotka ovat monesti aikuisia naiivimpia ja toisaalta hakevat huomiota joskus myös ihan äärikeinoilla sieltä mistä sitä onnistuvat saamaan. Jossain mielessä uskon, että pelkästään se, että olen (suhteellisen tasapainoinen) aikuinen, antaa tietynlaista turvaa näissä asioissa. Ihan jo siinäkin muodossa, että en kuvittelekaan pärjääväni yksin.

Olen nimittäin ottanut tavaksi treffeille lähtiessä lähettää jollekin ystävälleni kaikki tiedot siitä, kenen kanssa olen menossa ja minne. Joskus ne tiedot ovat hyvinkin vähäiset (ja niidenkään oikeellisuutta ei pysty varmistamaan), mutta kyllä usein lyhyenkin keskustelun jälkeen on tiedossa kuva, työpaikka tai edes jotain. Yleensä treffeillelähtöilmoituksessa lähetän jollekin kuvan, tiedot, nimen ja tapaamispaikan sekä tiedon siitä, mistä kontakti on alkanut.

”Nähdään Tinder-Tommin (kuva) kanssa torilla klo 14. Tarkoitus jatkaa siitä kahvilaan X, ravintolaan F tai puistoon G. On töissä siellä ja täällä.”

Vähän ehkä vainoharhaista olla näin tarkka, mutta tuskin siitä haittaakaan on. Sitä paitsi käytänhän heijastintakin, ja kondomia. Ja toisaalta ilmoitan turhemmistakin asioista välillä kymmenille kavereille instagrammaamalla jotain kakunpaloja, joita aion syödä.

Ilmoituksista puheenollen, tällainen turvatoimi lienee tehokkaimmillaan siten, että siitä kertoo sivulauseessa miehelle itselleen: ”Lähetin muuten sun kuvan ja tiedot mun kaverille siltä varalta, että satut olemaan sarjamurhaaja!”.

Olen kunnon salaliittoteoriamaisterina tehnyt suunnitelman myös siltä varalta, että tulisi halu lähteä jonkun kyydillä jonnekin, koska voihan niinkin ihan hyvin käydä. Siinä kohtaa nappaisin kuvan sekä rekkarista että miehen henkkareista ja lähettäisin kulloisellekin ”treffivalvojalle”.

Mielestäni itsestäänsalvyyksiä vieraita tavatessa kuuluu, että tapaaminen on julkisella paikalla sellaiseen aikaan, että liikkeellä on muitakin. Menen paikalle yleensä aina kävellen, enkä anna puhelinnumeroani, osoitettani tai sukunimeäni toisen tietoon ennen kuin olen ”todennut” miehen vaarattomaksi (tämänhän pystyy aukottomasti tietämään yhdellä tapaamisella, tai sitten ei..). Olen myös vähän vaikeuttanut Facebook-jäljittämistä siten, että näiden treffikuvioiden ajan Facebook-profiilikuvani ei ole ollut minusta. Tinder-kuvathan ovat profiilikuvista tehty kokoelma, jotka on todella monien nähtävillä. Pienemmillä paikkakunnilla on kuulemma mahdollista löytää Tinder-tuttavuuden Facebook-profiili syöttämällä hakukenttään etunimi ja paikkakunta.

En todellakaan ole mitenkään sen tyyppinen tapaus, että olisin kaikkien kidnappaaja-raiskaaja-kiduttajien ykköskohde, mutta olen selkeästi katsonut liikaa CSI:ta silloin kun exäni kanssa harrastettiin yhdessä edes tv:n katselua. Oikeastihan, jos joku sattuisi olemaan se super-psykopaatti, mitkään turvatoimet eivät riittäisi. Näiden varotoimien avulla uskon kuitenkin pitäväni loitolla ainakin sellaiset semihullut, jos ei muuta. Sitäpaitsi; kuka minusta huolehtii, jos en minä itse?

Kuvassa turhan tiedon huipentuma; Kahvi ja kakkupala muutaman päivän takaa!

The Sokkotreffit

..jotka ei tavallaan olleetkaan sokkotreffit, koska oltiin sekä kirjoiteltu että nähty toistemme kuvat etukäteen. Makuasia.

No, ei olla tapaamassa uudestaan, koska en näe siihen syytä. Ihan mukava perusmies, mutta ei sitä mitä olen vailla. Illan saldona elokuvissakäynti ja muistutus siitä miksi en ole vuosiin käynyt Amarillossa. Sekin on ihan mukavaa perusruokaa, mutta ei sitä mitä olen vailla. Kyllä minä niin mieleni sellaisesta pahoitan, etten tiedä pitäisikö sen ruuan olla kylmää vai kuumaa, kun ei ole kumpaakaan.

Seksiä. Nyt.

Tinderin iloinen ominaisuus on tämä, että ihan säännöllisesti joku valopää avaa keskustelun tiedustellakseen hyvin nopeasti, että pääseekö pukille vai ei. Tänään. Nyt. Heti.

Joo, tykkään seksistä. Joo, niin varmaan moni muukin. Joo, joskus tekee mieli ihan vaan seksiä. Joskus silloinkin, kun tuollainen viesti puhelimeen kilahtaa.

Siitä huolimatta en vaan voi käsittää tuota lähestymistapaa. Olen itsekin nopean toiminnan nainen, mutta ei nyt silti tulisi mieleen alkaa vonkaamaan seksiä joltakulta, jota en ole ikinä edes tavannut. Voisiko siitä tulla mitään? Millä todennäköisyydellä tällainen ”Haluutko? – Joo!” -keskustelu johtaa edes siedettävään sänkykokemukseen (tästä pitäisi tehdä joku tutkimus…)?  En näe kerrassaan mitään huonoa siinä, että kaksi aikuista tapaa ja päätyy harrastamaan seksiä…oikeastaan millä aikataululla vaan. Sen sijaan ihan hirveän jyrkästi vastustan huonoa seksiä, jossa kemiat eivät toimi. En voi kuvitella tuon johtavan muuhun. Onko sitten niin, että laadulla ei ole mitään väliä, kunhan tapahtuu yhdyntä?

Jos joku kuitenkin onnistuu mainitulla lähestymistavalla ihan systemaattisesti saamaan hyvää seksiä, niin neuvoja otetaan vastaan. Heti kun alan muutaman profiilikuvan perusteella tietämään kenen kanssa kannattaa bylsiä, alan itse lähettää näitä viestejä ihan sarjassa kaikille päteville!

Ja mistä äkillinen tuohtumus aiheesta?

No viime yöltä tietenkin! Eilen minua lähestyi Tinderissä lähiseudulla lomaileva suomalainen mies, joka eteni juuri tällä järjestelmällä. Poikkeuksena lukuisiin muihin samanlaisiin, kirjoittelutyyli oli muuten hauska ja viihdyttävä, joten täystyrmäyksenkin jälkeen jatkoimme juttuja vielä pari tuntia ja tänäänkin vielä hetken matkaa. Hän kuulemma on ihan tositarkoituksella etsimässä parisuhdetta, mutta silti lähestyminen oli tuollainen. Mun profiilissani lukee, että en ole kiinnostunut yhden yön jutuista, joten WTF?

Asian voisi hoitaa niinkin, että pyytäisi ihan tavallisille treffeille ja päätyisi joko siihen yhden yön settiin, happily ever after-settiin tai sitten ei yhtään mihinkään. Silloin olisi edes mahdollisuus johonkin. Nythän tilanne on se, että täydellä varmuudella kumpikaan ei saa mitään. Olen tästä ihan omasta puolestanikin harmissani, koska periaatteen naisena en ”pääse” treffeille.

Periaate siis vältellä tökeröitä uunoja, jotka eivät arvosta muita.

Ja kenenkäs se piti vaan perhelomailla ja unohtaa Tinder-seikkailut? 

Jaahas, en kyllä just nyt muista.

Sattumien summa ja serkukset sekaisin

Maailma on tunnetusti pieni paikka ja taas sen sai eilen illalla hauskalla tavata huomata. Deittiprofiiliini pohjalta minulle oli lähettänyt viestin yksi mies, jonka kanssa päädyin hitusen matkaa illalla chattailemaan. Olemme samasta kaupungista ja meillä on muutakin yhteistä, joten sanoin heti, että en aio ihan herkästi kuvaani laittaa, koska piirit ovat niin pienet siellä päin, missä molemmat käymme työssä (en siis kertonut mitä työtä teen tai millä yrityksellä). Mies pyysi minua kuvailemaan ulkonäköäni ja annoin seuraavanlaisen kuvauksen:

Olen sellainen aika perus, en ole missään missimitoissa, mutta kyllä pidän itsestäni ihan tällaisenakin ja on joku muukin tykännyt. Pitkät hiukset, mutta olen aika lyhyt. Mitähän muuta? Kysy tarkemmin jos kiinnostaa.

Työstäni hän yritti kysellä enemmän, johon vastasin:

Tuota.. voit vapaasti kysellä muista elämän alueista, tää voidaan jättää rauhaan tämä työasia, koska …niin myöhemmin. Jos ollaan työn merkeissä tavattu, niin en ole oikeasti ”se tyyppi”, joka siellä. Olen ihan eri ihminen siellä ja muualla, mitä kutsun omaksi elämäkseni. Se työ on vaan sellainen välivaihe kaiken muun välillä. Eli ei nyt kannata kelata läpi kuka voisin olla. Olen oikeassa elämässä aika räväkkä ja puhelias ja siellä ihan hyvin seinään sopeutuva.

Tämän aika väljän kuvauksen myötä hän yritti innostusta peitellen kysellä, että olenko yhdessä tietyssä työpaikassa ja onko minulla vaalea auto. Siinä vaiheessa tajusin, että hän luulee minua serkukseni. Kerroin kyllä heti, että en ole se, joksi hän minut ilmeisesti ajattelee. Täytyi kuitenkin vielä kysäistä, että olisiko kiva jos olisin. Kuulemma hänenkin mielestään tosi nätti tyttö se serkkuni, eli ilmeisesti perään on tullut katseltua. En sitten kuitenkaan viitsinyt kertoa, että jotain samaa meissä kyllä on. Nimittäin ne geenit. Aikamoinen yhteensattuma, että noilla tiedoilla saa jäljitettyä näinkin lähelle.

Joka tapauksessa ei taideta tuon herran kanssa nyt sitten olla ihan match made in heaven. Serkkuni on aikamoinen pakkaus, mutta olemme kyllä tosi erityyppisiä. En voi kuvitella saman miehen olevan kiinnostunut meistä molemmista.

Illan saldona taisi siis olla hyvät naurut, mutta onhan sekin aina tyhjää parempi.

Improvisaatioteatteri sisälläni

Minulla on tapana miettiä deittiprofiilia lukiessa tai keskustellessa jonkun uuden miehen kanssa etukäteen päässäni millaista olisi arki ja elämä juuri sen henkilön kanssa ja mitkä olisivat kompastuskiviä tiellämme. Mielikuvitukseni toimii liiankin nopeasti ja tekee johtopäätöksiä hyvinkin pitkälle ihan pienten merkkien ja sävyjen perusteella.

Hmmm. Harrastaa sukellusta, hiihtoa, autourheilua, laskettelua, jalkapalloa, juoksua, kuntosalia, tanssia, elokuvia ja ”suhtautuu intohimoisesti työhönsä”. Mihin tämä enää mitään naista tarvitsee? Kalenteri aivan täynnä valmiiksi. En ala taistelemaan toisen ajasta, jos kerran haluaa tehdä kaikkea muuta.  Ei sitä paitsi voi millään tykätä musta, koska en itse ole urheilullinen. Ihan varmaan keittiönkaapit pullottavat niitä koiranruokapurkinnäköisiä jauhepöniköitä. Ei käy mulle.

Ei, tää vaikuttaa muuten tosi kivalta, mutta tällä on kaksi koiraa ja kissa. Ei ole mukavaa, jos toinen ei voi loikoilla mun kanssa sängyllä viikonloppuaamuisin jonkun koiranulkoilutuksen takia. Pahimmassa tapauksessa joutuisin vielä itse joskus hoitamaan sitä koiraa. Koiran hengitys ja ruoka haisevat pahalta. Ja sitten vielä ne kissanhiekkahommat, ja karvat kaikissa mustissa vaatteissa. Ei tämäkään. Tämä lemmikkieläintouhu ei mahdu mun arkeeni.

Näitä ajatusketjuja käyvät läpi varmaan muutkin ja mahdollisesti sen pohjalta Stella Polaris on ottanut ohjelmistoon Paripeli-nimisen esityksen. Ideana on, että yleisöstä valitaan kaksi sinkkua ja käydään läpi heidän suhteensa kompastuskiviä ja tulevaisuutta heiltä itseltään kerättyjen tietojen perusteella. Aiheesta kiinnostuneena lähdin oikein Helsinkiin asti katsomaan esitystä. Se oli kuitenkin tällä kertaa pettymys, koska esitys ei oikein kunnolla lähtenyt nousuun ja oli ajoittain suorastaan puuduttava. Niistä ”alkuperäisistä” sinkuista olisi kannattanut ottaa enemmän irti, niin olisi saattanut olla parempi kokonaisuus. Sellaista on improvisaatioteatteri, joskus toimii ja toisinaan ei.

Oman mielikuvitukseni improvisaatioteatteri sen sijaan jatkuu vivahteikkaana ja vaihtelevana. Toimii tai ei.

😉

Sinkkuuden ihanuus ja kurjuus

Olen ollut sinkkuna yli vuoden. Tunneilmasto on tässä ajassa seilannut ääripäästä toiseen ja paljon ollut siltä väliltäkin. Joinain päivinä on tuntunut musertavan huonolta se, että minulla ei ole parisuhdetta. Minulla on ollut jopa erittäin varma tunne, etten ikinä löydä ketään. Kukaan ei varmaan ikinä halua omakseen minua, monimutkaista ajatuksenkulkuani ja hitusen epäloogiselta vaikuttavaa toivetulvaani. Tältä tuntui etenkin laastarisuhteen loppumisen jälkeen.

Toisinaan olen taas ollut aivan innoissani siitä ihan samasta asiasta; Minulla ei ole miestä eikä suhdetta! Ai miten hienoa! Saan tapailla ketä huvittaa, haluta ketä haluttaa, päättää itse mitä teen, käyttää (hyvin vähäiset) rahani mihin haluan ja laittaa salaattiin paprikaa ja avokadoa ihan niin paljon kuin vaan itse haluan! Mahtavaa!

Suru siitä, että jos en ikinä löydä ketään oli ja on varmaan tulevaisuudessakin suuri silloin, kun se painaa päälle. Jossain vaiheessa ajattelin, että deittailuharrastukseni onkin vain keino keksiä viihdettä yksinäistä kuolemaa odotellessa, koska suhdetta minun olisi täysin mahdotonta löytää (eipä vissiin dramaattista!). Toisaalta silloin kun tuntuu erityisen hyvältä olla vapaa, niin ei ehkä haluakaan löytää ketään.

Kesällä päädyin spontaanisti treffeille, jotka tuntuivat täydellisiltä. Treffit sovittiin tosi (siis TOSI!) pian ensimmäisten viestien jälkeen. Aurinko laski, kuu nousi taivaalle, ravintola, sää ja joen pintaan hahmottuvat valot ja varjot huusivat romantiikkaa. Mies oli hyväntuoksuinen, kunnollinen, rauhallinen, mukava ja heti kättelystä lähtien silminnähden ihastunut. Selkeästi myös vakavissaan, koska keskustelu sivusi jo ensimmäisillä treffeillä sekä lapsia että häitä. Olisin mielelläni ottanut yöksikin, mutta (onneksi) seuraava aamu oli arkiaamu.

Kotiin kävellessäni teki mieli vähän hyppiä ja näin jopa lempielukkani siilin lyllertävän kadun reunassa (pakko olla hyvä merkki!). Menin nukkumaan seuraavasta tapaamisesta haaveillen. Mahanpohjassa tuntui ihan uudenlaiselta.

Aamulla – PANIIKKI! En halua vielä löytää ketään! Muuten joudun lopettamaan kolme deittiprofiiliani ja pahimmassa tapauksessa viettämään loppuelämäni saman ihmisen kanssa. Eikö olisikin ihan hirveää!? Ei enää koskaan haparoivaa ja huonoa seksiä jonkun vieraan kanssa, ei enää viesteihin vastailua joka välissä, ei enää treffiraportteja viattomille ohikulkijoille ja perhekerhon muille vanhemmille! Kuolen tylsyyteen?

Täydellisistä treffeistä seuraavat päivät olivat täynnä lastenhoitoa, menoja ja hoidettavia asioita, joten jouduin pitämään itseäni ja treffikumppania jännityksessä yli viikon. Seuraava tapaaminen sovittiin hyvin persoonallisesti IKEAan ihan käytännön syista ollessani menossa sen ohi kiireesti A juhliin B ja minulla oli tehtävänä kiireellinen hankinta sieltä. Ajattelin sen olevan treffipaikaksi huono, mutta se osoittautuikin aivan loistavaksi!

En ole ollut yksilläkään treffeillä, jotka olisivat antaneet niin paljon tietoa niin nopeasti toisesta ihmisestä kuin nuo IKEA-treffit. Yhdellä käynnillä selviävät tarvittaessa rahankäyttötavat, tekniset taidot ja ongelmanratkaisukyky (mikä hyllynkiinnike pitää tämän hyllyn kiinni tuossa), sisustusmaku, suhde ostamiseen ja tavaroihin sekä halpoihin lihapulliin. Lisäksi IKEA:ssa voi edetä sillä vauhdilla kuin haluaa eli jos treffikumppani on kiinnostava, voi huonekalunäyttelyn käydä läpi testaten jokaisen mahdollisen sohvan ja käydä sen jälkeen syömässä ja sitten vielä hengailla siellä itse kaupassa vertaillen eri paistinpannuja ja lampunvarjostimia.

Meidän tapauksessamme päädyin lähestulkoon juoksemaan noin puolet huonekalunäyttelystä, toteamaan ravintolan kohdalla ettei ole nälkä ja hakemaan sieltä kaupasta juuri sen tavaran, jota olin vailla. Poistuin poikkeuksellisestin jopa ilman pizzaa (ja irtokarkkejakin, snif!). Rullaportaissa totesin ihan ääneen, että emme tule tapaamaan uudestaan. Syy siihen ei ollutkaan se sitoutumiskammoinen aamu ensimmäisten treffien jälkeen, vaan se, että mies oli perustavanlaatuisesti epäkäytännöllinen ja selitteli aivan käsittämättömiä juttuja ostokseensa liittyen.

Onneksi suurimman osan aikaa tunne-elämäni on sitoutumiskammon ja epätoivon välillä, siellä hyvässä kolossa. Saatan joskun vielä olla suhteessa jonkun kanssa, mutta elämässäni riittää henkisesti tyydyttäviä ihmissuhteita ilman parisuhdettakin. Fyysisesti tyydyttävän viikonloppumiehen löytää paljon helpommin kuin jotain tosirakkausosaston edustajaa.

Miten päädyin sarjadeittaajaksi

Sarjadeittaaja? Olenkohan sittenkään sitä? Missä menee raja, että saavuttaa tämän kyseenalaisen kunnian? Joka tapauksessa olen menneen puolen vuoden aikana ollut useammilla treffeillä kuin useimmat tuttavani ikinä. Omasta mielestäni määrä (jota muuten en ole katsonut tarpeelliseksi laskea) ei ole kamalan suuri. Varmasti monilla on ollut paljon, paljon enemmän treffejä ja treffikumppaneita, mutta omaan siihenastiseen elämääni nähden tilanne on muuttunut päälaelleen.

Jo silloin kun olin vielä suhteessa ja meillä meni enemmän tai vähemmän huonosti leikittelin ajatuksella, että jos päädymme eroon, niin teen heti ensitöikseni deittiprofiilin. Jostain syystä ajatus asioiden listaamisesta ja toivomieni asioiden määrittämisestä kiinnosti minua kovasti. Samalla olin utelias siitä, mitä tällä luonteella, persoonalla ja ulkomuodolla voi saada parisuhdemarkkinoilla. Oman markkina-arvon mittaaminen oli kiinnostava juttu ihan siitä syystä, että tuo hyyyvin pitkä suhde oli alkanut ollessani vielä aivan liian nuori mihinkään deittikuvioihin.

Sitten kun lopulta päädyimme oikeasti eroamaan, olin tosiasiassa aivan kertakaikkisen pelokas minkään deittiprofiilin tekemiseen. Itsetunto oli avioeron myötä huomattavan pohjalukemissa. Ajattelin, että kaveriksi ja ystäväksi minusta kyllä on ja siinä olen hyväkin, mutta en varmasti kelpaisi parisuhdemielessä kellekään, joka kelpaisi minulle. Aika näyttää miten lopulta sitten käy, mutta onneksi tuosta kovasta kolauksesta olen nyt ainakin jossain määrin päässyt ylöspäin ja lasken itseni ihan kelvolliseksi parisuhteeseen.

Ensimmäisinä parina kuukautena en edes kaivannut mitään miesjuttua, arjen setvimisessä ihan alusta uudelleen oli aivan tarpeeksi tekemistä. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kaipaamaan miestä fyysisessä mielessä, vaikka en mihinkään parisuhteeseen tai sen tapaiseen ollutkaan valmis. Tällaiselle kunnollisena itseään pitävälle naiselle tuo tilanne oli aivan uusi ja hankala. Mielessä kävi ensimmäisen kerran deittiprofiilin tekeminen ja suunnittelin, että sitten kun se uskallan tehdä, niin toivelistani tulee olemaan kuvaus exästäni sillä erotuksella, että mies tykkäisi minusta. Aika surullinen ajatus, mutta onneksi ehdin vähän tarkemmin miettiä asiaa ennen kuin oikeasti aloin ensimmäistä deittiprofiiliani rukaamaan.

Hetkittäin mielessä kävi jopa turvautua exän ”apuun” fyysisten tarpeiden tyydyttämisessä, mutta onneksi järki voitti ja ymmärsin sen aivan ilmeisen sudenkuopan kiertää. Siitä ei olisi seurannut kerrassaan mitään hyvää, vaikka se olisikin ollut helppo ratkaisu. Ketään muutakaan ei vaan oikein ollut näköpiirissä, koska sosiaalinen verkostoni koostuu lähinnä lapsiperheistä ja kaveripariskunnista eikä sopivia sinkkumiehiä ollut valikoimassa eikä näköpiirissä yhden yhtäkään.

Uudessa koulussani oli joitain miehiä, lähes kaikki sinkkuja, mutta ei ketään kiinnostavaa. Jotkut pyysivät minua Fb-kaverikseen tunneilla istuessamme ja välillä täytyi oikein vilkaista taaksepäin uuden kaveripyynnön saapuessa, että onko tämä nyt joku tästä luokasta. Juuri tällainen ”näkymättömän miehen” kaveripyyntö sitten jatkui pikkuhiljaa keskusteluna Messengerissä ja mies osoittautui ihan mukavaksi ja fiksuksi. Siinä vaiheessa se riitti. Yhtenä hyvin epätoivoisena lapsivapaana viikonloppuna ajattelin sitten, että ok, kokeillaan.

Kutsuin miehen sunnuntai-iltana ”iltateelle” ja hän tuli. Tästä alkoi käänteentekevä laastarisuhde, josta sain itseluottamustani muru murulta takaisin ja opin vähän näkemään omia vahvuuksianikin seurustelumielessä. Laastarisuhteessa tapahtui paljon kaikenlaista, eniten ihanaa, mutta se kaatui omaan mahdottomuutensa. Kummallakin meistä oli aivan jäätävä sitoutumiskammo ja lisäksi täysin erilaiset elämäntilanteet.

Vakuutimme viikottain toisillemme, että ”tämä ei sitten ole suhde” ja laastarisuhteen loppuvaihessa olin jo avannut Tinderin kännykkään. Tämä oli siis ihan ok, koska kumpikaan emme halunneet sitoutua silloin. Laastarisuhteen loppuminen oli sekin vaikea paikka, koska kukapa nyt mistään kivasta haluaa luopua. Laastarisuhteen jälkeen olen ollut ennakkoluulottomasti liikkeellä ja nauttinut…vaihtoehdoista.