Kotityökeskustelu ja itsearviointi

Meillä on kummallakin hyvin vähän kiinnostusta ja siivousta kohtaan ja huusholli pääseekin toisinaan aikamoiseen sekasotkuun. Toisinaan kyse on myös jaksamisesta. Ihmeellisen vähän siitä tulee kuitenkaan riitaa, ei juuri ollenkaan.

Viime viikko oli ollut taas aikamoisen täynnä kaikkea ja ajattelin perjantai-illan ratoksi virittää keskustelua siitä, että mitenkäs tämä siivous tulisi miehen mielestä järjestää meillä arjessa. Hän ei tiennyt, koska ei ole asiaa ehtinyt miettiä.

En ollut tästä vastauksesta ollenkaan yllättynyt, koska hänellä tosiaankin on ollut kädet ja korvien väli täynnä touhua kaikki hereilläolon tunnit. Minäkään en tiedä mihin väliin viime maanantain ja perjantain välillä hän olisi voinut lisätä siivousta tai edes siitä ajattelua. Päinvastoin soisin hänelle ennemmin vähän väljempiä päiviä.

Kyselin myös ihan uteliaisuuttani, että montako kertaa hän on pessyt vessanpöntön tässä yhdeksässä kuukaudessa, kun olemme tässä asuneet. Kuulemma kerran. Kysyin myös, että onko hänellä jokin ajatus miten kyseisen vessanpesun pitäisi taloudessamme hoitua. Ei kuulemma ollut, mutta varmaan pitäisi jotenkin hoitua. Jep, niinpä. Meillä on kolme vessaa ja neljä vaihtelevan siistiä lasta.

Tarkoitus ei ole moittia miestäni kotitöiden tekemättömyydessä. Hän on siinä mielestäni ihan riittävän aktiivinen tilanteeseen nähden ja minä olen muutenkin jäävi, koska oma kotitöiden välttelyni on suorastaan taiteenlaji. Tarkoitus oli ennemminkin osoittaa, että koska mies on liian kiireinen edes ajattelemaan asiaa ja itse en ehdi ja halua olla vastuussa kaikesta siinä aihepiirissä, on siivoojan käyminen ihan aiheellista. Ehkäpä käyntejä voisi tihentää, jotta tämä arki saataisiin haltuun vähän kivemmassa ympäristössä? Sain siunauksen.

Elämässä tuntuu juuri nyt olevan tosi monia asioita, joita oikeasti kukaan muu ei voi hoitaa puolestamme. Siivous ei  luojan kiitos ole yksi niistä. Tähän oikeastaan tiivistyy perhe-elämän kerroksellisuus. Meillä imuroiminen, luuttuaminen ja pölyjenpyyhkiminen edustavat sitä alinta kerrosta.

Päällimmäisessä kerroksessa on varmaankin vanhemmuus, jossa molemmat yritämme olla tosi paljon läsnä silloin kun täällä on lapsia ja se viekin nyt leijonanosan meistä molemmista. Sen kanssa tasoissa on työ, joita molemmat hoidamme säntillisesti poikkeuksetta. Seuraavana on vanhemmuuteen liittyvät perustarpeet; läksyt, pyykki, kauppa, soppakattila ja tiskikone. Nämä meillä onkin tosi hyvin hallussa.

Aikataulutus ja kalenterointi, siinä olen tosi hyvä ja mies…ei ole. Hän on kuitenkin mahtava noudattamaan suunnitelmiani! Hänenkin lapsensa ovat jo oppineet, että toiveet on tehokasta ilmoittaa myös minulle, jotta niissä päästään tuumasta toimeen.

Hauskuudet ja yhdessäolo lasten kanssa ovat myös sellaisia, mihin panostamme aika paljon. Lasten kaverisuhteiden tukeminen mahdollisuuksien mukaan. Retket eri paikkoihin ja ihan pienetkin yhteishommat myös arkisin.  Tähän perheen yhdessäoloon moni varmaan liittää siivouksen, mutta meille molemmille aikuisille luontevampaa on lykätä siivous hamaan maailmanloppuun asti ja tehdä jotain muuta.

Sitten tuleekin vaikea; välineiden ja vaatteiden hankkiminen ja siirtely oikeille paikoille oikeaan aikaan. Minä organisoin hankintoja, mies siirtelyitä. Toimii enimmäkseen.

Järjestely. Tähän kohtaan hyydymme yleensä molemmat. Minä järjestelen tavaroita ja tarvikkeita paljon enemmän, mutta olen aika huono siinä. Mies on järjestelyssä suorastaan hyvä, mutta ei ehdi päästä esteradan siihen vaiheeseen kuin hyvin harvoin.

Kierrätys. Tämä toimii aikalailla näppärästi, mutta tyhjennys turhan harvoin.

Näiden kaikkien alta löytyy siivous. Kun  muut kerrokset saa hoidettua, näkyy lattiaa ja erilaisia tasoja jo niin päljon, että voisi alkaa siivoamaan! Kyllä ei muuten tapahdu kovinkaan usein sellaista ihmettä, vaan yleisimmin kaadumme väsyneinä sänkyyn ennen kuin päästään edes järjestelyvaiheeseen.

Tämän viikon ohjelmassa onkin erittäin intensiivistä perhe-elämää ja työtä maanantaista perjantaihin. Perjantaina meille tulee siivooja ja viikonloppuna on vuorossa kevyen työnteon lisäksi  jotain sellaista, mitä KUKAAN ei voi tehdä puolestamme; palautumista, lepoa ja parisuhdeaikaa. 

Asiaan liittymättömät kuvat ovat tihkusateisesta Þingvellirin kansallispuistosta Islannista

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Avulias mies passivoi naisen

Olen huomannut muuttuneeni enemmän ja enemmän mukavuudenhaluiseksi koheltajaksi. Vaikka teoriassa en hyväksy itseltäni, että jätän asiat sen varaan, että Kirjekaverimies hoitaa ne lopulta, teen sitä kuitenkin kaiken aikaa. Harvoin tietoisesti, mutta aika usein siihen päädytään. Olen väsähtänyt töistä, joten hän käy lapseni kanssa pyörälenkillä. Olen myöhässä ja soitan hänet kuskaamaan, jotta ehtisin silti ajoissa. Unohdan kaikki mahdolliset avaimet vääriin paikkoihin ja hän tulee päästämään minut sisään ja kantaa samassa rappukäytävän ovelle hylkäämäni kantamukset sisään. Järjestän lapselle synttärit ja kukas sen lettupannun päätyy hakemaan maalta muu kuin Kirjekaverimies.

Viime päivinä kohellukseni on ollut aivan tajutonta. Yhden illan minun piti tehdä ilman häntä niinkin yksinkertaiset toimet kuin käydä yhden lapsetn kanssa  kirpputorilla ja kaupassa, antaa toiselle lapselle välipala ja toimittaa hänet harrastukseen. Kirjekaverimiehellä oli menoa ja kyllä näistä hommista nyt pitäisi normaalin terveen aikuisen suoriutua ihan kivasti aivan yksin. No en suoriutunut. Eteen osui myös minusta riippumatonta hidastetta, mutta kyllä tuo homma vaan kertakaikkisen perseelleen meni ja tarvittiin Kirjekaverimies minut pelastamaan. Jälleen kerran.

Olen miettinyt, että miten näin voi olla. Olen mukamas näin helvetin avuton, etten pärjää yhtä hiton tiistai-iltaa itsekseni? Tulin siihen tulokseen, että kohellan ja teen liian tiukkoja aikatauluja varmaan alitajuntaisesti siksi, että voin. Olen aina ollut aika altis säätämään asoita, keräämään ihmeellisiä pikkuhommia ja päätymään monimutkaisiin tilanteisiin, mutta aiemmin niissä on ehkä sitten kuitenkin joku tolkku ollut. Kaikki on pitänyt kuitenkin (enimmäkseen) itse hoitaa sitten lopulta. Nyt ei välttämättä tarvitse, koska Kirjekaverimies hoitaa ihan mielellään vaikka mitä. Hän on jotenkin luonteeltaan niin älyttömän avulias, että asiat ympärilläni sujuvat kuin itsestään silloinkin, kun ehtisin ja voisin ne itse hoitaa. Jotenkin päädyn pääsemään pälkähästä ihan älyttömän helpolla. Päivä toisensa jälkeen.

Nyt olen päättänyt skarpata! Eihän siinä voi niin käydä, että jokainen asia jää Kirjekaverimiehen hoidettavaksi vain siksi, että hän hoitaa ne paremmin. Eri asia on etukäteen sovitut auttamiset, mutta yritän nyt ainakin vähän rajoittaa tätä holtitonta häsläystäni sellaisiin mittoihin, että saan perusasiat itse hoidettua. Olenhan ne hoitanut ihan kohtuullisesti tähänkin saakka ennen kuin tuli tämä mahdollisuus heittäytyä avuttomaksi prinsessaksi. Muutenhan tässä käy pian niin, että en enää oikeasti osaa hoitaa asioita yksinäni, jos sellainen tarve joskus tulisi.

Toinen syy välttää tätä, on se, että haluisin kovasti välttää toistamasta samoja sudenkuoppia kuin aiemmissa suhteissamme on ollut. Kirjekaverimies on ainakin omasta näkökulmastaan päätynyt juoksupojaksi, josta on otettu kaikki tehot irti. Ei ole kovin vaikea uskoa tätä, kun huomaa kuinka helposti hän tavallaan hakeutuu tekemään kaiken ja tarjoaa apua kaikkeen. Edellisessä suhteessaan hänelle ei juurikaan jäänyt aikaa mihinkään omiin juttuihinsa. Tämä skenaario on hyvin kaukana meidän tilanteestamme, koska minä enemmänkin kannustan kuin rajoitan hänen menojaan. Silti ehkä hyvä pitää mielessä.

Ehkäpä asia onkin niin, että mukavuudenhaluinen nainen kahlitsee avuliaan miehen vaatimuksillaan ja tarpeillaan siinä missä avulias mies passivoi naisen? Ehkä nämä ovat toistensa kääntöpuolia. Eikä aina näin päin, tuttavapiiristäni löyty sellainenkin esimerkki, jossa nainen tekee kaiken, ihan kaiken. Ja repii hiuksiaan, kun ei saa koskaan levätä. Siinä mies ei sinänsä vaadi ihmeemmin mitään vaadi, jättää vain tekemättä. Miespuolinen minä?

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Sisällöntuottaja ja PR-henkilö

Jenny Lehtinen on osuvasti kirjoittanut metatyöstä, joka tuppaa kerääntymään naisille. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/29/jenny-lehtinen-metatyo-kunniaan

Metatyö on siis työtä, joka ei millään lailla näy päällepäin, mutta joka jokun täytyy hoitaa, että asiat sujuisivat.

Olemme Kirjekaverimiehen kanssa ottaneet käyttöön verbin metata kuvaamaan sitä, että jonkin päivän, tai minun tapauksessani vuosikymmenen, rakenne pitäisi jotenkin saada toimivaksi.

”En ole yhtään ehtinyt metaamaan miten tää ilta nyt oikein järkätään.”

”Ootsä jo metannut jotkut ruuat viikonlopuksi?”

Ehkä siinä voisi käyttää sanaa suunnitella tilalla, mutta me käytämme tätä osittain siitäkin syystä, että meillä on tavoitteena antaa sille arvostusta ja laskea se oikeaksi kotityöksi. Teemme molemmat intensiivistä ajatustyötä, joten toisin kuin aiemmissa työpaikoissani asioita ei enää kovinkaan usein ehdi metaamaan valmiiksi esimerkiksi töissä, vaan usein on ihan oikeasti pakko pysähtyä sitä tekemään.

Meillä, kuten monilla muillakin, minä olen päävastuussa metaamisesta. Toisaalta joskus Kirjekaverimies metaa jonkun jutun valmiiksi ja tykkään siitä ihan älyttömästi. Että ei tarvitse miettiä yhtään, miten joku asia tehdään, vaan voi vaan tehdä mitä sanotaan. Usein hänen kontolleen jää asioiden ja ihmisten siirtelyyn liittyvä metaaminen, koska henkilökohtaisesti inhoa pakkaamista, purkamista, viemistä, kipaisemista ja hakemista. Ikävä kyllä minun puolestani on hankala metata, koska olen niin ”suhdanneherkkä” siinä, mikä minulle sopii ja mikä ei.

Tässä yksi monina päivänä toimiva resepti (hyvin toimi ainakin perjantaina), etenkin yhdistettynä siivottuun kotiin ja lämpimään vastaanottoon.  No, tämähän ei oikeasti ollut metaamista, vaan tekemistä, joka toki on mahdollisesti metattu jo etukäteen.

Sellaiset arki-illat, kun olemme yhdessä, metaan minä. Viikonlopuissa on vähän enemmän vaihtelua, ja tietysti välillä teemme sen yhdessä. Jos minulla on omat lapset ja Kirjekaverimiehellä omansa, saatan metata heille ruokapuolen valmiiksi samalla kuin meillekin, mutta muuten annan hänen ilomielin hoitaa tonttinsa yksin.

Arkipäivän metaa toteutettuna. Sun ja mun eväät, sun perheen huominen päivällinen (keitä itse riisi) ja mun isän ja lasten päivällinen (lämmitys riittää). Tuttua varmaan monelle? Että huomisen asioita pitää valmistella, jotta edes joskus ehtisi tehdä jotain erityisen kivaa arjen keskellä. Tai valmistella ihan vaan, että arjesta selviytyisi.

Metaaminen ei edellytä, että tekee itse kaiken. Yhtä hyvin voin metata, että kuori sinä kaikki perunat ja vihannekset ja keitä seitikeitto, kun minä autan lasta läksyissä. Tai istun sohvalla ja puhun puhelimessa ystävän kanssa.

Tällaisia metatyöjakoja meillä. Välillä huomaan Kirjekaverimiehen menevän pitkäänkin metassa vapaamatkusjana ja siksi olen alkanut kutsua itseäni meidän perheen sisällöntuottajaksi. Ihan mieleinen virka, kun asian asettelee noin ja ei kasaa liikaa hommia itsensä tehtäväksi. Toistaiseksi Kirjekaverimies on ihan iloisesti hoitanut kaikki hänelle jaetut tehtävät.

Minulla on myös toinen hauska vastuualue: toimin meidän perheen PR/HR-vastaavana. Jos Kirjekaverimies saa viestin, johon ei oikein tiedä mitä vastata, hän tuo sen minulle ja kerron vastausvaihtoehdot sekä sen, että mitä kullakin vastauksella viestitään. Jos taas minulle tulee minua, lapsia tai meitä pariskuntana koskettavia viestejä, vastaan niihin juurikaan kyselemättä. Tämän onnistuu pääosin muuten hyvin, mutta oma viestintäni Herra Exän suuntaan pitäisi siirtää kulkemaan jonkun järkevän henkilön kautta.

Nyt kun Kirjekaverimies toimii yrittäjänä, on työasioiden miettimistäkin siirtynyt puitavaksi kotiin. Kirjekaverimies on työssään juuri nyt älyttömän kiireinen eikä paljon ehdi ajatella asioita muiden kannalta, hyvä jos omaltaan. Muutenkaan hän ei oikein ole sen tyyppinen tapaus, että osaisi luontevasti käydä syvällisiä keskusteluja heidän kanssaan. Myöskään vastapuolet eivät ole sitä kaikkein avointa sorttia, jotka ottaisivat asioita oma-aloitteisesti puheeksi. Tämä ajoittain huolettaa häntä. Miten varmistua siitä, että toisilla on hyvä olla työpaikallaan ja miten voisi osoittaa arvostusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan kiireenkin keskellä? Miten saada heidät luottamaan siihen, että heille löytyy aikaa, oli miten kiire tahansa? Ja tietysti työpaikkojen ikuisuusaihe, eli mitä voi vaatia ja kuinka paljon ilman, että työ muuttuu ikäväksi?

Minulla taas on luontevaa käydä keskusteluja lähes kenen tahansa kanssa melkein mistä tahansa aiheesta (pl. urheilu, tiede ja tekniikka) ja pystyn toivottavasti jollain lailla samaistumaan heihin. Eihän ihmisten kanssa toimiminen mitään salatiedettä ole muutenkaan, mutta ehkä ihan hyvä käydä välillä työpaikalla tunnustelemassa ilmapiiriä.

Parasta tässä kaikessa metaamisessa ja HR:ssä on se, että sen vastineeksi voin hyvillä mielin siirtää Kirjekaverimiehelle itselleni ärsyttäviä tehtäviä. Esimerkiksi lasten harrastuksiin vienti on jostain syytä minulle ihan täyttä tervanjuontia. En osaa edes selittää, mikä siinä niin kovasti nyppii. Kirjekaverimiestä ei taas pätkääkään haittaa viedä lapsi tanssitunnille ja sitoa kengännauhat. Win-win!

Siispä, metatyö kunniaan!

Ja me jotka olemme siitä päävastuussa; Otetaan siitä myös ilo  ja hyöty irti, kun ilmankaan ei pärjätä. 😉

 

 

Onneksi ne eivät tiedä, millaista tämän kuuluisi olla

 

 

Kirjekaverimies on viettänyt tämän viikonlopun lasten ja omenasoseen parissa. Minä töissä, baarissa, töissä, juhlissa ja kohta taas töissä. Juhlissa olimme itseasiassa eilen sellaisella kokoonpanolla kuin minä, Kirjekaverimies, hänen toinen lapsensa ja Herra Ex. Illalla Kirjekaveri kyseli tuntuiko minusta oudolta, että paikalla olivat lasteni molemmat vanhemmat, mutta ei lapsia (ovat matkoilla). Ei tuntunut. En edes huomannut, että siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Menihän se noinkin, että lapsipuoli istui Kirjekaverin ja Herra Exän välissä ja molemmat vuorotellen antoivat hänelle herkkupaloja mussutettavaksi.

Eilen illalla minäkin vähän onnistuin omenasosetalkoisiin ja ajattelin keittää samalla Kirjekaverin lapsille pienen omenakiisselin aamupuuron kanssa. Väsyneenä tein niin hölmösti, että suurustin mehun ensin ja lisäsin sitten vasta omenanpalat. Lopputulos oli ihan laitosruokaa. Pahoittelin tätä Kirjekaverimiehelle ja sanoin, että en sitten yhtään pahastu, jos tämä jää syömättä. Aamulla kun vihdoin tulin makkarista ihmisten ilmoille, oli melkein koko kiisseli jo kadonnut pikkuisiin suihin. Lapset eivät tienneet millaista sen olisi kuulunut olla ja tuo taso nyt sitten heille riitti.

Sama pätee toivottavasti tätä äitipuoli/isän tyttöystävä-hommaan. En ole oikein tyytyväinen tähän tasoon, mitä minulla on annettavaa, mutta en jaksa enkä pysty nyt parempaankaan. Omien lasten kanssa olen ihan läsnä suuren osan ajasta, mutta Kirjekaverin lasten kanssa siihen ei ole samanlaista velvoitetta. Siispä perustilanne on se, että heidän paikallaollessaan teen töitä säästääkseni vapaita omille lapsilleni, tulen myöhään jostain heidän jo nukkuessa, nukun pitkään ja lähden kiireen vilkkaa töihin. Sitten jos nyt sattuu olemaan päivä jolloin työpäivän lisäksi minulla ei ole muita menoja, vietän paljon aikaa koneella blogin ja koulutöiden parissa. Tai luen kirjoja. Tai olen vaan muuten passiivinen ja poissaoleva. Osallistun lapsenhoidollisiin tehtäviin vain, jos aistin Kirjekaverin olevan tosi väsähtynyt ja kotitöihin en nimeksikään. Joskus teen isosti ruokaa kaikille, keittelen kiisselin tai leivon jotain, mutta nämä ovat harvinaisuuksia.

Toimintatapani jättää mukavasti tilaa Kirjekaverille hoitaa vanhemmuuttaan haluamallaan tavalla ja jättää lapsille paljon isänsä huomiota. Kaikki kunnossa siis. Silti ylläpidän päässäni ihannetta siitä, että olisin paremmin mukana toiminnoissa ja ottaisin lapsiin enemmän kontaktia. Pitäisi olla punaposkinen ja puuhakas, eikä tällainen hämärällä tuleva ja lähtevä passiivinen kasa. Jos joku tulisi kysyneeksi lapsilta mitä teen tai millainen olen, vastaus sisältäisi melko varmasti pelkästään työtä, nukkumista ja koneellaoloa. Surkean kuuloista, mutta onko se sittenkään niin paha juttu? Ei välttämättä.

Päivän kiisseliaiheinen oivallus onkin, että samalla lailla kuin omenakiisselistä näillä lapsilla ei ole tiedossa mitään ideaalia siitä, millaisia äitipuolien kuuluisi olla. Kirjekaverimies kommentoi aiheeseen, että olen paras äitipuoli, joka heillä on koskaan ollut ja vaihtuvuutta ei toivottavasti tulla näkemään. Niinpä.  Yritän siis jatkaa paremmalla omalla tunnolla näin. Jos vaikka en satukaan muuttumaan punaposkiseksi puuhailijaksi. Omenakiisseli sen sijaan saa luvan olla ensi kerralla parempaa.

 

 

 

Mieheni on kotiäiti

Hassua tämä, kun on itse palannut töihin ja vihdoin päässyt yli kotiäitivaiheesta ja sitten seurustelee sellaisen kanssa, joka säännöllisen epäsäännöllisesti muuttuu kotiäidiksi. Käytän nyt ihan tarkoituksella termiä kotiäiti, koska käsitykseni mukaan kotiäidit suhtautuvat asioihin tiukkapipoisemmin ja stressailevammin kuin koti-isät. Siitä johtuen kotiäiteily kuvaa Kirjekaverimiestä paremmin kuin koti-isäily.

Suurimman osan aikaa olen parisuhteessa ihan normaalin, työssäkäyvän ja aikuisten elämää viettävän Kirjekaverimiehen kanssa. Sitten kun hän viettää kaksi tai useamman päivän lasten kanssa ilman, että  käy välillä töissä (tai, noh, ihan missä vaan), hän muuttuu stressailevaksi höösääjä-kotiäidiksi, jonka keskustelunaiheet pyörivät kotiäitien perusaiheissa; riittääkö hernekeittoa kahdeksi vai kolmeksi päiväksi, matchaako pipo kenkiin, teinkö/sanoinko/ajattelinko jotain väärin ja lapsi saa nyt elinikäiset traumat, korvatulehdus, pottaharjpottelu ja uimahallikäynti. Keskusteluista putoavat pois kaikki ne aiheet, jotka eivät suoraan liity lapsiin. Ihan tärkeitä ja ok keskustelunaiheita, mutta mihin se muu elämä ehtii siinä kahdessa vuorokaudessa kadota? Tai ihan vaan ylipäätään normaali looginen päättely?

Olen itsekin elänyt tuota vaihetta monta vuotta ja käynyt samoja huikean kiinnostavia keskustelunaiheita läpi varmaan ihan non-stoppina, mutta tästä tekee hullunkurista se, että Kirjekaverimies vaihtelee näiden hahmojen välillä. Torstai-iltana hän on normaali aikuinen, joka puhuu välillä vanhemmuudesta ja välillä jostain ihan muusta. Perjantaina hän hakee lapset päiväkodista ja muuttuu melkein kertaheitolla kotiäidiksi. Sunnuntaina hän on jo aika kireä, kun on säntäillyt lasten perässä aamusta iltaan jo yhden kokonaisen päivän. Mielessä ainoastaan lapsiin liittyäviä aiheita. Kaikki muu on karissut johonkin vuorokauden aikana. Halailla ei malta, kun täytyy täyttää tiskikonetta. Kuuteen laskeminen on jo aika vaikea tehtävä. Miehelle, joka työpäivinään laskee alvit 23 534  euron ostoksesta. Päässä. Ja puhuu samalla puhelimessa toista asiaa.

Tämä roolin muutos muuttaa vähän minunkin rooliani. Kotiäitipäivinä skarppaan ja yritän olla avuksi enemmän, vaikka muina päivinä juuri minä olen hyvin herkästi sohvalle hakeutuvaa sorttia. Tänä viikonluppuna jopa heräsin (Kirjekaverimiehen) lasten kanssa joskus kukonlaulun aikaan, jotta herra Kotiäiti saisi nukuttua edes vähän pidempään. Laitoin uutta lastenohjelmaa edellisen loputtua ja annoin lasten mutustaa aamupalat sohvalla. Jos olisin itse ollut se makkarissa koiranunta nukkuva kotiäiti, olisin tullut kiukuttelemaan siitä, että miksi lasten annetaan syödä sohvalla, kun sen yleisesti tiedetään aiheuttavan sotkua. Herra Kotiäiti ei sitä tehnyt, koska on elänyt sellaisenkin vaiheen, että on itse ollut se karjalanpiirakkaa sohvalla syöttävä aikuinen, jonka silloin kotiäitivuorossa oleva lasten äiti on tullut tiukkasanaisesti nuhtelemaan. Roolit vaihtuvat ja perusasetelma pysyy. Ihan hyvä, että olemme molemmat kokeilleet kumpaakin

.

Kirjekaverimies on ollut kipeiden lasten kanssa kotona yli viikon putkeen. Lauantai-iltana hän hetkeksi muuttui taas itsekseen, mutta nyt… Täällä se hötsäilee ympäri asuntoa. Itsekin äsken kommentoi omaa toimintaansa: ”Nyt olen kyllä tosi kotiäitihommissa. Vaihdan lakakoita ja keitän hilloa…”

Jep.

Se tunne, kun toinen tajuaa mistä puhut

Pieniä asioita ne ovat, ne hetket, kun tajuat toisen jakavan kanssasi jonkun saman ajatuksen, muiston tai tunteen, jonka oletat toimivan sellaisenaan vain omassa kokemusmaailmassasi.Aina siitä kuitenkin seuraa yhtä iloinen läikähdys; tämä asia yhdistää  meitä! Tämän me jaamme!

Näitä hetkiä on elämään mahtunut lukemattomia kertoja, mutta silti niiden hohto ei ole ainakaan minulla sammunut. Sinunkin perheesi kävi ajelulla, kun olitte pieniä! Ja sitten jaettiin huoltoaseman berliinimunkki veljen kanssa! Sinunkin isäsi leikkasi balkanmakkarasta liian paksuja siivuja ja laittoi jälkiuunileivän päälle liikaa voita! Sinäkin jaat syyllisyyden siitä, että iltaisin väsyttää, ja pinna lyhenee lasten kanssa! Sinäkin tiedät miten teininä voi olla ihastunut ihan jokaiseen poikaan jonka tuntee ja toivoa, että niistä kuka tahansa tykkäisi takaisin!

Riemunkiljahduksia näistä on seurannut monia, niin monia, kertoja ystävien kanssa ( ❤ parasta) ja toivottavasti niin on jatkossakin. Nyt uutena tilanteena minulle on, että näitä samankaltaisuuksia seuraa ihan jatkuvasti myös Kirjekaverimiehen kanssa. Eilen illalla meinasin alkaa itkemään, kun liikutuin niin paljon hänen muistettuaan ulkoa sipsien kalorimäärän sataa grammaa kohden. Ei siksi, että sitä tarvitsisi kenenkään muistaa ulkoa, vaan siitä miksi hän tietää sen. Nimittäin siksi, että tulee ajankuluksi/automaationa lukeneeksi pakkausmateriaaleja ja kaikkea muuta turhaa. Ihan kuin minäkin. Ihanaa! Jos on pysähtymisen hetki eikä käsillä ole muuta luettavaa, niin luen vaikka sitten shampoopullon takaetiketin kaikilla kielillä. Viiteen kertaan. Ja sitten hoitoaineen.

Tällainen asia harvoin tulee puheeksi ihmisten kanssa. Kuka nyt vertailee kokemuksiaan shampoopullojen etikettien lukemisesta (paitsi ehkä minä)?  Onhan silti olemassa muitakin, joille kaiken-mahdollisen-etiketit on ilmeisesti suunnattu ja ”samanhenkisten” ihmisten tapaaminen näissä täysin merkityksettömissä asioissa on joka kerta jumalattoman hienoa. Tähän asti olen voinut jakaa viehtymykseni lukea läpi muun muassa kaupan ilmoitustaulun joka ikisen lappusen ainoastaan parhaan ystäväni kanssa, joka saattaa myös helposti odotustilanteissa lukea läpi vaikka sitten keilahallin sääntökirjan kannesta kanteen, jos ei ole vaihtoehtoja. Eikös olla samanhenkisiä ihmisiä?

Melkein yhtä tyydyttävää kuin tuntea toisen kanssa samoin, on tuntea toista niin hyvin, että osaa ennakoida toisen tuntemuksen liittyen johonkin asiaan. Tyydyttävintä se on sellaisina hetkinä, joiden tuntemisketju ei ole aivan ilmeinen vaan sen aavistaminen vaatii toisen syvää ymmärrystä ja tuntemusta. Toisen lapsuudenkodin ulkoilupakon tuntien ja tietäen, että toinen on viettänyt päivän sisätiloissa, voi ehdottaa yhteiseksi tekemiseksi mitä tahansa ulkona tapahtuvaa, jotta toisen (aikuisen) sisällä asuva pieni lapsi saa rauhan ja ”äidin hyväksynnän” päivän toimilleen (josta ei tarvitse tietenkään mitenkään raportoida äidille! Sisäisen äänen vaientaminen riittää.).

Sama myös toisin päin on aivan mahtavaa! Kun kerrot ystävälle päässeesi eteenpäin jossain rekryssä, hän toteaa, että jälleen on siis aika pestä saunan likakaivo varmuuden vuoksi. Saunasta, joka ei ole käytössä ollenkaan. Jo ”jonkin verran” minua tuntevana tietää minun reaktioni mahdollisesti saavutettavaan työpaikkaan. Sitä varten nimittäin ei ainoastaan valmistauduta haastatteluihin ja mietitä lastenhoitojärjestelyä, vaan myös valmistaudutaan kuin maailmanloppuun ja tehdään kaikki asiat valmiiksi; viedään käytetyt patterit keräykseen (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa), pestään saunan likakaivo (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa), käydään ihonpuhdistuksessa (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa) ja  luetaan ”siivousmielessä” ”pois” kaikki kirjat, mitä sattuu olemaan hyllyssä (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa).

Ihan pähkähullua? Ei. Inhimillistä ja mukavaa!

Pikana treffeille? Tinder auttaa!

Ensimmäisen deittiprofiilini tein kännykkäsovellus Tinderiin. Ensikohtaamiseni Tinderin kanssa tapahtui siten, että kaveriporukalla hengaillessa sain idean ladata sen sinkkumieskaverini kännykkään. Tuumasta toimeen, helppoahan se oli. Parilla klikkauksella se oli ladattu ja innostuin hänen puolestaan pläräämään läpi naisten profiileja.

Tinder on yhteydessä Facebookin kanssa, joten profiiliin tulee ainoastaan Facebookissa käytettyjä profiilikuvia. Naisvalikoimaa selatessa yllätyin, kuinka tosi monilla naisilla oli kuvien joukossa joko bikinikuvia tai muuten aika antoisaa kuvamateriaalia. Tämä oli siis ensimmäinen kosketukseni minkäänlaisiin deittiprofiileihin ja nyt olen jo tottunut siihen, että monet kokevat sen jollain tapaa tarpeelliseksi. Niin miehet kuin naisetkin.

Ruksien ja sydämien painelu oli jopa toisen ihmisen puolesta niin koukuttavaa, että parin päivän päästä uteliaisuus voitti ja latasin Tinderin itsellenikin. Aluksi ajattelin Tinderin liian pinnalliseksi minulle ja että olen sen käyttäjäksi jotenkin aivan liian tätimäinen, kun en tosiaan niitä tissikuvia halunnut sinne profiiliin laittaa enkä myöskään yhden yön seuraa ollut vailla.

Tajusin, että minun tapani käyttää Tinderiä ei tarvitsekaan olla sellainen, että laitan kuumimmille miehille sydäntä ja tavallisille ruksia. Se ei kovin hyvin toimisikaan, koska itse olen ulkonäöllisesti tavallinen ja niiden miesmalliosaston tyyppienhän pitäisi myös painaa minulle sydäntä, että tulisi ”Match”.

En ole kovin ulkonäkökeskeinen ihminen oikeassakaan elämässä, joten käyn Tinderiä läpi sillä silmällä, että luen sen lyhyen tekstin läpi ja katson millaisissa tilanteissa ja ympäristöissä miehet ovat kuvissa. Tietysti katson myös sitä miehen ulkonäköä sen verran, että nyt suunnilleen mahtuu väljiin ulkonäkökriteereihini. Näillä perusteella sitten sydäntä ja ruksia vaan menemään.

Pian käytön aloitettuani huomasin, että minulla on alitajuinen ei-lista mielessä Tinder-profiilien tsekkailuun. Ja että minulla on pitkä lista ihan kivan- ja normaalinnäköisiä miehiä, jotka ovat jollain tasolla kiinnostuneita tutustumaan. Senkin, että olen täysin koukussa saamaan iloisen ilmoituksen ”It’s a Match!” ja vaihtoehdot, jotka vielä kesällä osuvasti olivat ”Lähetä viesti” ja ”Jatka pelaamista!”. Pelaamiselta se tosiaan tuntuu varsinkin alussa, arvauspeliltä.

Tinder-vaiheeni alussa minulla oli suuri jano päästä vihdoin oikeille treffeille, joten otin tavakseni edetä tosi lyhyiden keskustelujen jälkeen tapaamisvaiheeseen. Useimmat Tinder-treffini ovat tapahtuneet parin vuorokauden sisällä ensiviestistä. Ajattelin, että en menetä mitään, vaikka treffit olisivatkin epäonnistuneita ja eivät johtaisi mihinkään. Tinderin viestien hidastelusta (iPhone 4s tosi ärsyttävä ongelma) johtuen viestittelyyn olisi mennyt tuhottomasti aikaa ja se ei olisi silti taannut minkäänlaista yhteistä säveltä.

Yleensä treffeille päätyminen etenee niin, että joku aloittaa keskustelun ja minä käyn tapani mukaan suoraan asiaan ja kysyn satunnaisia kysymyksiä, teen selväksi, että en hae pelkkää seksiseuraa tai yhden yön juttua ja jos mies vaikuttaa asialliseltä ja mukavalta, niin ehdotan tapaamista. Toiset lähtevät, toiset eivät.

Minut tässä hommassa yllätti se, että tällainen hyvin tavallinen, joskin ehkä poikkeuksellisen aloitekykyinen nainen saa järjestettyä seuraavalle illalle deitin, jos vaan haluaa. Jos seuraava ilta on vapaa ja mieleni halajaa yllätystreffeille, avaan muutaman Tinder-keskustelun ja katson miten mikäkin niistä etenee. Jos aloitan vaikka viisi keskustelua, tyypillinen seuraus on, että joku poistaa minut listalta (samalla poistuen minun listaltani) piakkoin, yksi vastaa heti, kaksi vastaa myöhemmin samana päivänä, yksi ei tee yhtään mitään.

Jos näistä kolmesta vastaajasta kaikki osoittautuvat epäsopiviksi, niin avaan vielä jonkun keskustelun lisää. Tinderin tyyliin epäsopivat poistan vähin äänin listalta parin päivän päästä ja samoin sellaiset, jotka eivät vastaa mitään. Lista siis tyhjenee, mutta kyllähän siihen taas halutessaan löytää lisää ”täytettä” käymällä lisää profiileja läpi.

Joku voi nyt ehkä miettiä, miten kaltaisillani pikkulasten äidillä on tällaiseen aikaan, mutta hyvin on! Toinen lapsistani on niin pieni, ettei voi olla ilman valvontaa oikein missään ja useamman kerran päivässä olen tilanteessa, jossa lapsi leikkii ulkoleikkejään ihan tyytyväisenä ja keskittyneenä eikä minua tarvita kuin vahtimaan, ettei leikki siirry oman pihan ulkopuolelle. Toisaalta turhauttavaa, kun en voi tehdä rästissä olevia kotitöitä sisällä, mutta toisaalta; Tinder-time!

Kuulostaako epätoivoiselta? Minusta vain tehokkaalta 😉 Ja hauskalta!