Syksyn satoa puutarhassa ja muutenkin

Rrrrrrrakastan syksyä! Etenkin tätä alkusyksyä ihan kaikista syistä. Ihanaa lisätä syksyn menot allakkaan, laskea montako päivää on koulujen aloitukseen, käyttää valoja kotona, etsiä villasukat ja ulkoilla.

Niin, tosiaan, ulkoilla. Olen täysin sisäkissa, mutta nyt juuri näillä säillä menen mielelläni paljon ulos metsään, pihalle ja kävelylle. Ylin tavoite on tietysti löytää kanttarelli tai muutama, mutta ihan syksyisen ilman hengittäminenkin on ihanaa!

Syksyllä elämään tulee monesti uudistuksia ja niin käy taaskin. Miehen lapset muuttivat virallisesti meille kuun alussa, joka on ihan huikeaa. Heidän olemisistaan ja asumisistaan on ollut meille paljon huolta tänä vuonna ja nyt on sellainen olo, että he ovat ainakin toistaiseksi myrskyiltä turvassa. Itselläni tapahtuu kaivattua muutosta työrintamalla, johon suhtaudun iloisesti ja luottavaisesti.

Työasia on kypsynyt hiljalleen mielessä jo jonkin aikaa ja se on välillä ollut aika raskastakin. Olen ajoittain tuntenut itseni maailman surkeimmaksi tyypiksi, kun en saanut tehtyä muutoksia ja otettua ratkaisevia askelia melkein mihin suuntaan vaan. Varsinainen lapanen siis. Kesäloman aikana löysin kuitenkin asian kanssa jonkinlaisen mielenrauhan ja luottamuksen siihen, että saan asiat järjestymään omalla tavallani, vaikka kokeilisinkin jotain epätavallisempaa polkua. Sovin työnantajani kanssa laskevani työtuntien määrän aivan minimiin nyt toistaiseksi. Tuntuu tosi hyvältä. Vapaalta.

 

Olen miettinyt aivan aivot sauhuten mitä alkaisin tekemään isona ja miten sen käytännössä voisi järjestää. Joskus mietin, että olisinpa sellainen tyyppi, joka nelivuotiaasta saakka tietää minkä ammatin haluaa ja sitten vaan sitä kohti. Itse olen kiinnostunut eri elämänvaiheissa aika monenlaisista asioista, jonka vuoksi joudun säännöllisesti painiskelemaan asian kanssa.

 

 

 

Oikeastaan osaan oikein hyvin hahmottaa lähinnä ne, mitä en halua. Ihan tässä viime päivinä olen esimerkiksi huomannut, että en alakaan vadelmafarmariksi. Niiden poimiminenhan on nimittäin yhtä helvettiä. Vadelmia on kolmea lajia; raa’at, ylikypsät ja ne, missä on mato.

Ihanaa, toiveikasta ja onnistumisentäyteistä syksyä itse kullekin!

 

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Ei lastentauteja, vaan naistenvaivoja

Minusta on tainnut vihdoinkin kasvaa normaali aikuinen nainen! Kiitos lääkärien hyvinkin tiukkojen lausuntojen, olen nyt lopultakin tuntea itseinhoa, mikä naistenlehtien ja kahvipöytäkeskustelujen valossa näyttää olevan olennainen osa naisena olemista. Painan tällä hetkellä vähemmän kuin olen painanut koko aikuisiälläni ja silti en ole koskaan ole kokenut itseäni näin lihavaksi ja epäviehättäväksi. Cheers! Lopultakin!

Olihan tuo aika lapsellista vaan vuosi toisensa jälkeen tuntea itsensä ihan riittävän hyväksi sellaisenaan. Se on nelivuotiaiden hommaa.

Olen toisessakin asiassa kasvanut aikuiseksi. Olen itseinhon lisäksi saavuttanut riittämättömyyden tunteen lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Olen aina ollut vähän sellainen, että kerään ongelmia. Tai jos nyt ei ihan aina ongelmia, niin ainakin päällekkäisiä projekteja. Se ei ole aiemmin haitannut juurikaan menoa ja olen  sietänyt suhteellisen hyvin keskeneräisyyttä. Nyt kun työssäkäyvän arki on painanut päälle jo useamman kuukauden putkeen, alkaa jopa minusta löytyä näitä riittämättömyyden tunteilta, joilta olen hämmentävän hyvin välttynyt tähän asti.

Nyt olen muuttunut itseäni piiskaavaksi suorittajaihmiseksi, joka tuntee huonoa omaatuntoa jokaisesta itseeni käytetystä hetkestä. Tällä hetkellä ainut oma aika, mitä itselleni hyvällä omallatunnolla suon, on se kun pelaan töissä Hay Day:ta. Melkein kuin omaa aikaa, paitsi että ei.

Aiemmin toinen usein sallittu itsenihellimistapa on ollut herkuttelu, mutta nyt sekin on viety, joten jäljelle jää vain kananrehun valmistus, kanojen ruokinta ja munien kerääminen. Hyvä, että edes virtuaaliset kanat saavat syödä rajattomasti rehua.

Muuna aikani ajatusmaailmani on muuttunut normaaliksi töissäkäyvien äiti-ihmisten ajatusmaailmaksi. Jatkuvasti olen tilanteessa, jossa haluaisin tehdä jotain, mutta en tee, koska sen sijaan pitäisi…

…lukea lapselle kirjaa

…pestä pyykkiä

…lukea Wilma-viestit

…tehdä koulutehtäviä

…varata autolle katsastus ja öljynvaihto

…ilmoittaa päiväkotiin hoitoajat

…käydä kaupassa

…auttaa lasta koulutehtävissä

…kiukutella eksälle

Ja sitten taas toisaalta silloin, kun oikein haluaisin lähteä hoitamaan jotain asioita, niin eikös vaan jompi kumpi lapsista kehitä jonkun elämää suuremman kriisin. Sen jälkeen usein päädyn päättelyssäni siihen, että on parempi pysyä kotona ja antaa lasten levätä omien arkimenojensa päälle. Ja taas on öljyt vaihtamatta ja imuri hakematta korjauksesta. ikuinen to do-lista.

Elämä tuntuu yhdeltä isolta rajoitukselta; älä syö, koska lääkärit, älä lähde kotoa muualle kuin töihin, koska lapset, älä lue kirjaa, koska koulutehtävät ja älä sovi mitään kaverimenoja, koska työ ja perhe.

Lisäksi kaikki osa-alueet häiritsevät toisiaan. Olen töissä ja tiedän, että pitäisi olla koulussa. Olen kerrankin lähdössä jonnekin aikuisten menoon ja lapsi itkee, että miksi joutuu aina viikonloppuisin hoitoon. Olen koulussa ja mietin, että onko tämä nyt se tapa, johon kannattaa käyttä kaikki vapaa-aikansa. Ollessani lasten kanssa mietin, että nyt pitäisi varmaan urheilla, koska muuten lääkärit käyvät ihan mahdottomaksi.

Ainut, joka ei tunge mihinkään toiselle osa-alueelle, on työ. Sieltä kukaan ei ikinä koskaan milloinkaan soittele perään ja oven suljettuani ei ole mitään, mitä voin minkään työasian hyväksi tehdä. Toisaalta työpaikkakin osaa sillä lailla sotkea asioita, että vuorojen ajankohdat voivat sotkea elämän kaikki muut osa-alueet ihan totaalisti, josta minun kuuluu myös asiaankuuluvasti kantaa huonoa omaatuntoa.

Kuulostaa kivalta? No entäs tutulta?

 

 

 

 

Postraumaattinen työttömyysstressi

Pääsin jo pari kuukautta sitten pakoon työttömyyttäni, kun lopulta tuskaisen hakemisen ja lukuisten pettymysten ja epäonnistumisten jälkeen onnistuin saamaan työpaikan. Sen lisäksi sain itseasiassa kaksikin koulupaikkaa, joista toisen olen jo ehtinyt aloittaa ja toisen paikan otin tänään vastaan vielä epävarmana siitä, että aionko oikeasti aloittaa syksyllä täyspäiväisenä koululaisena vai kenties jatkaa töissä.

Melkoinen muutos on tapahtunut siis näissä.

Olen innolla odottanut sitä päivää, että joskus saan työn ja pääsen kokeilemaan sitä arjenhallintaa työssäkäyvänä äitinä, mistä loputtomasti puhutaan. Halusin päästä minäkin testaamaan pärjäämistäni siinä tilanteessa, mistä useimmat lähinnä haaveilevat pääsevänsä jotenkin pois. Suunnittelin, että sitten kun saan työn, järjestän arkeni niin ja näin hyvin, että minusta riittää sopivasti jokaiselle elämänalueelle. Olenhan kuitenkin superkäytännöllinen ihminen niin halutessani. Kyllähän minä sen saisin jotenkin hienosti järjestettyä, vaikka siinä haasteita onkin.

Paitsi etten saa. Olen ihan paska siinä! En ainoastaan vähän huono, vaan oikeasti ihan suosta!

Työpäivät olen toistaiseksi hoitanut ihan hienosti. Työ kiinnostaa ja haastaa minua sopivasti, vaikka puuduttaviakin hetkiä toisinaan on. Olen siinä välillä jopa oikein hyväkin. Se on oikein kiva tunne. Työni hyviä puolia ovat se, että siinä kehittyy hurjan nopeasti ja toisaalta myös se, että sitä ei koskaan voi täysin osata.

On myös muita tunteita, jotka liittyvät uuteen elämänvaiheeseen. Väsymystä. Stressiä. Levottomuutta. Tuntuu, etten ehdi mitään enkä lepää koskaan kunnolla, vaikka siihen olisi aikaakin. Lapset ovat lähes koko heinäkuun maalla, joten en voi edes vedota ehtimättömyydessä äitihommiin. Johonkin nämä päivät ja tunnit silti valuvat.

Osin sen selittää se, että vietän toimistossa aikaa 40 tuntia viikossa verrattuna aiempiin ei yhteenkään, mutta pitäisihän siitä silti jäädä aikaa yli niin, että saa kaikki asiat hoidettua? Etenkin kun kotoa töihin on matkaa 300 metriä! Tunnen äitejä, joilla on tunnin työmatka ja aivan nämä samat työtunnit kuin minullakin.

Siitä huolimatta. 40 tuntia työtä viikossa. Lapsia vain kun haluan. Ei lemmikkejä. Ja silti en ehdi enkä jaksa mukamas mitään. Kaikkein vähiten huolehtia itsestäni. Omastakin mielestä ihan käsittämätöntä. Olen miettinyt mistä tämä väsähtäminen johtuu enkä keksi muuta syitä kuin sen, että pitkän työttömyystilanteen stressi on jotenkin jäänyt päälle ja sen lisäksi on tullut näitä uusia velvollisuuksia.

Postraumaattinen työttömyysstressi.

Itsekeksimäni diagnoosi siihen, kun ei itsekään pysy omien käänteidensä tasalla eikä henkinen työttömyys katoa edes työllistymisen myötä.

 

 

 

Se tunne, kun toinen tajuaa mistä puhut

Pieniä asioita ne ovat, ne hetket, kun tajuat toisen jakavan kanssasi jonkun saman ajatuksen, muiston tai tunteen, jonka oletat toimivan sellaisenaan vain omassa kokemusmaailmassasi.Aina siitä kuitenkin seuraa yhtä iloinen läikähdys; tämä asia yhdistää  meitä! Tämän me jaamme!

Näitä hetkiä on elämään mahtunut lukemattomia kertoja, mutta silti niiden hohto ei ole ainakaan minulla sammunut. Sinunkin perheesi kävi ajelulla, kun olitte pieniä! Ja sitten jaettiin huoltoaseman berliinimunkki veljen kanssa! Sinunkin isäsi leikkasi balkanmakkarasta liian paksuja siivuja ja laittoi jälkiuunileivän päälle liikaa voita! Sinäkin jaat syyllisyyden siitä, että iltaisin väsyttää, ja pinna lyhenee lasten kanssa! Sinäkin tiedät miten teininä voi olla ihastunut ihan jokaiseen poikaan jonka tuntee ja toivoa, että niistä kuka tahansa tykkäisi takaisin!

Riemunkiljahduksia näistä on seurannut monia, niin monia, kertoja ystävien kanssa ( ❤ parasta) ja toivottavasti niin on jatkossakin. Nyt uutena tilanteena minulle on, että näitä samankaltaisuuksia seuraa ihan jatkuvasti myös Kirjekaverimiehen kanssa. Eilen illalla meinasin alkaa itkemään, kun liikutuin niin paljon hänen muistettuaan ulkoa sipsien kalorimäärän sataa grammaa kohden. Ei siksi, että sitä tarvitsisi kenenkään muistaa ulkoa, vaan siitä miksi hän tietää sen. Nimittäin siksi, että tulee ajankuluksi/automaationa lukeneeksi pakkausmateriaaleja ja kaikkea muuta turhaa. Ihan kuin minäkin. Ihanaa! Jos on pysähtymisen hetki eikä käsillä ole muuta luettavaa, niin luen vaikka sitten shampoopullon takaetiketin kaikilla kielillä. Viiteen kertaan. Ja sitten hoitoaineen.

Tällainen asia harvoin tulee puheeksi ihmisten kanssa. Kuka nyt vertailee kokemuksiaan shampoopullojen etikettien lukemisesta (paitsi ehkä minä)?  Onhan silti olemassa muitakin, joille kaiken-mahdollisen-etiketit on ilmeisesti suunnattu ja ”samanhenkisten” ihmisten tapaaminen näissä täysin merkityksettömissä asioissa on joka kerta jumalattoman hienoa. Tähän asti olen voinut jakaa viehtymykseni lukea läpi muun muassa kaupan ilmoitustaulun joka ikisen lappusen ainoastaan parhaan ystäväni kanssa, joka saattaa myös helposti odotustilanteissa lukea läpi vaikka sitten keilahallin sääntökirjan kannesta kanteen, jos ei ole vaihtoehtoja. Eikös olla samanhenkisiä ihmisiä?

Melkein yhtä tyydyttävää kuin tuntea toisen kanssa samoin, on tuntea toista niin hyvin, että osaa ennakoida toisen tuntemuksen liittyen johonkin asiaan. Tyydyttävintä se on sellaisina hetkinä, joiden tuntemisketju ei ole aivan ilmeinen vaan sen aavistaminen vaatii toisen syvää ymmärrystä ja tuntemusta. Toisen lapsuudenkodin ulkoilupakon tuntien ja tietäen, että toinen on viettänyt päivän sisätiloissa, voi ehdottaa yhteiseksi tekemiseksi mitä tahansa ulkona tapahtuvaa, jotta toisen (aikuisen) sisällä asuva pieni lapsi saa rauhan ja ”äidin hyväksynnän” päivän toimilleen (josta ei tarvitse tietenkään mitenkään raportoida äidille! Sisäisen äänen vaientaminen riittää.).

Sama myös toisin päin on aivan mahtavaa! Kun kerrot ystävälle päässeesi eteenpäin jossain rekryssä, hän toteaa, että jälleen on siis aika pestä saunan likakaivo varmuuden vuoksi. Saunasta, joka ei ole käytössä ollenkaan. Jo ”jonkin verran” minua tuntevana tietää minun reaktioni mahdollisesti saavutettavaan työpaikkaan. Sitä varten nimittäin ei ainoastaan valmistauduta haastatteluihin ja mietitä lastenhoitojärjestelyä, vaan myös valmistaudutaan kuin maailmanloppuun ja tehdään kaikki asiat valmiiksi; viedään käytetyt patterit keräykseen (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa), pestään saunan likakaivo (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa), käydään ihonpuhdistuksessa (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa) ja  luetaan ”siivousmielessä” ”pois” kaikki kirjat, mitä sattuu olemaan hyllyssä (koska työssäkäyvä ei ehdi ja jaksa).

Ihan pähkähullua? Ei. Inhimillistä ja mukavaa!

WTF, Terveyskirjasto?

Lääkäriystäväni on tehnyt tiedettäväksi, että ainoa selkeästi luotettava nettilähde terveysasioissa on Terveyskirjasto. Löytyyhän toki netistä ihan oikeaa tutkimustietoa muissakin muodoissa, mutta sen erottaminen huuhaasta, klikkiotsikoista ja vääristellyistä tiedoista vaatii enemmän perehtymistä kuin perusgooglaajalla on pitkäjänteisyyttä.

Siispä, pyöriessäni sängyssä unettomana ja googlattuani ajankuluksi sanan stressi, klikkasin automaattisesti auki Terveyskirjaston, vaikka tässä asiassa ei olisi ollut lähteen hyvyydellä niinkään väliä. Kunhan vain hain ajankulua, etten häiritsisi niin paljon vieressä nukkuvaa Kirjekaverimiestä.

Terveyskirjasto yllätti tällä kertaa! Artikkeli olisi sopinut lähes sellaisenaan Cosmopolitaniin. Erityisesti stressin hoidon viimeinen vinkki…

Yleispätevä viisaus. Erään itäisen maan hallitsija vaati kerran viisaita neuvonantajiaan keksimään hänelle lauseen, huoneentaulun, joka olisi totta ja hyödyllinen elämänohje kaikissa tilanteissa ja kaikkina aikoina. Lopulta pitkän pohdinnan jälkeen he toivat hänelle taulun, jossa luki: ”Kaikki päättyy aikanaan!”

1. Tämä viisaus toimii aina, se pitää nöyränä menestyksen hetkinä ja lohduttaa rankkoina aikoina!

Täytyi oikein tarkista, että olin oikeasti Terveyskirjaston sivulla.

Omalla kohdallani erityisen kolahtava kohta oli ”Vatvominen”

1. Yleensä vatvominen on haitallista, koska se heikentää itseluottamustamme ja ongelmien ratkontakykyämme. Se myös synnyttää negatiivista ajattelua, pessimismiä ja surullisuutta.

2. Vatvomisen sijaan on pyrittävä ensisijaisesti ratkomaan edessä olevat ongelmat. Jos vatvominen tästä huolimatta vain jatkuu, kannattaa suunnata huomio muuhun tekemiseen – esimerkiksi musiikin kuunteluun, liikuntaan, ystävien tapaamiseen, elokuviin, jne. Voit myös kokeilla ns. huoliaikaa: Varaa aikaa 30 minuuttia kerran päivässä (esim. klo 18) ja murehdi ja vatvo huoliasi silloin päätoimisesti ja keskittyneesti, äläkä tee sinä aikana mitään muuta. Jos huolet alkavat painaa muina aikoina, kirjoita ne ylös ja palaa niihin klo 18. Kannattaa myös tehdä lista tilanteista, jotka laukaisevat sinun tapauksessasi vatvomisen, jotta osaat välttää niitä.

3. Joskus vatvominen ja murehtiminen tarkoittavat sitä, että olet omaksunut liian itsekeskeisen elämäntavan. Jos näin on päässyt käymään, voi olla hyödyllistä aloittaa jokin vapaaehtoistyö, jossa pääsee käyttämään omia kykyjään muiden auttamiseen. Se suuntaa huomiota omaan napaan tuijottamisesta ulospäin. Tutkimusten mukaan vapaaehtoistyössä mukana olevien henkinen hyvinvointi on muita parempi.

Artikkelin mukaan muuten stressiä kokevat eniten työttömät ja johtavassa asemassa olevat. Mielestäni on jotenkin mahtavaa, että on tiedostettu työttömyydeen stressaavauus (YHTÄÄN väheksymättä työllisten stressiä), kun stereotyyppisesti ”työttömän ei tarvitse tehdä mitään ja sossu vaan maksaa kaiken”. Ei varmaan välttämättä tarvitsekaan, mutta jos vähääkään löytyy haluja kehittää omaa tilannettaan, tekemistä riittää vaikka ja kuinka, eikä se ikinä tunnu valmiilta ennen kuin jokin todellinen määränpää on saavutettu.

Jokaista hakemusta voisi hioa vielä lisää, verkostoitua paremmin sekä opiskella varmuuden vuoksi uudestaan edes englannin epäsäännölliset verbit, Excelin ja tietysti kohottaa fyysistä kuntoa välttääkseen turhia sairaslomia,  jos sattuisi työpaikan saamaan.

Omalla kohdallani työttömyyteen liittyvä stressi tulee aaltoina. Tammikuussa se oli lähes huipussaan ja laski sen jälkeen erittäinkin sopivalle tasolle kunnes taas pääsiäisen aikaan lähti uuteen nousuun koko ajan kiristyen. Onneksi tälle valoa on näkyvissä siinä mielessä, että pääsykokeiden jälkeen ei tarvitse enää niihin lukea. Eli se menee ohi, ainakin osa siitä. Sitten jäljelle jää ”vain” se perusosa, joka sekin toisina päivinä tuntuu sietämättömän ärsyttävältä.

Kiva juttu tuossa Terveyskirjaston Stressi-artikkelissa oli, että ainakin jotain olen onnistunut työttömyyden aikana kehittämään. Vaikka Excel-taidoillani en pääse kehuskelemaan, stressinhallinnan taidot minulla alkavat olla hallinnassa. Olen nimittäin automaattisesti tajuttuani minkälaiseen prässiin olen seuraavan kuukauden aikana joutumassa sopinut lapsille enemmän isä- ja mummolapäiviä, ostanut itselleni kuntosalipätkän (ja jopa toisinaan käynyt siellä), suunnitellut huolellisemmin ruokaostoksia (välttääkseni ”pikaisesta” spontaanista kauppakäynnistä johtuvaa ylimääräistä häslinkiä), sopinut itselleni muutaman virkistävän ”kulttuurimenon”, tavannut ystäviä ja muutenkin tehnyt voitavani sen hyväksi, että mieliala pysyisi korkealla ja homma hallussa. Ja syönyt leivoksia.

(Lainaukset suoraan Terveyskirjastosta. Kala ja muurahainen ei. Ne ovat Instagramin ihmeellisestä maailmasta)

 

Kotiäitipäivä

Identiteetiltäni olen jo pitkään ollut työnhakija, sellaisinakin päivinä kun olen ollut töissä. Viikonloppuisin olen pääsääntöisesti kokenut olevani ”vapaalla” työttömyydestä, koska työni on nyt hakea työtä ja sitä teen aktiivisesti arkisin. Armollisempaa olisi ajatella olevansa vähän vielä kotiäiti, mutta en vaan enää osaa antaa itselleni lupaa viettää arkipäiviä niin huolettomissa merkeissä. Tänään on kuitenkin ollut jostain syystä toisin: Pitkästä, todella pitkästä, aikaa olen ollut päivän kotiäitinä.

Tällainen kokemus mahdollistui siksi, että toinen lapsi on ollut kipeänä lauantaista saakka ja sen myötä on peruuntunut ihan kaikki omat suunnitelmani pääsiäiskyläilyistä pääsykoelukemiseen ja muukin. Lapsi on tarvinnut oikeasti huomiota ja hoitoa ja ollut niin säälittävä aina ajoittain, että olen voinut ”hyvillä mielin” keskittyä olemaan äiti yrittämättä edes tehdä samalla sitä, mitä yleensä teen arkisin. Koska ehdin jo eilisen harjoitella, niin tänään jo osasin aika hyvin.

Aamulla heräsin kotiäitimoodissa eli tajuttoman väsyneenä viimeöisistä lapsenhoito-operaatioista, vein terveen lapsen eskariin ja kävimme verkkaisasti kaupassa kipeän lapsen kanssa. Hän väsyi siitä ja sen jälkeen oli aika istukella äidin sylissä lohduttautumassa. Ihanaa, hoivaaminen. Tein keittoa itselleni ja annoin lapselle lounaaksi jäätelön. Vein päiväunille.

Samantien kun hän nukahti, tapahtuikin varsinaista kotiäitihommaa ja puhelimessa kaksi eri ystävää ilmoitti tulevansa kylään, toinen iltapäivällä ja toinen illalla ja kolmas soitteli rupatellakseen – lähinnä äitihommista. Puhelun loputtua lapsi heräili ja kiipesi syliin – ja nukahti siihen yli tunniksi. Välillä vaihteli asentoa, mutta en raaskinut siirtää muualle nukkumaan. Hän heräili taas vähän ja annoin hänelle lääkettä ja vähän juotavaa. Hän siirtyi pian jo sängylle nukkumaan lisää. Ensimmäinen vieras  ja eskarilainen tulivatkin jo. Ruokin molemmat ja vierailunsa päätteeksi vieras tarjoutui ystävällisesti viemään eskarilaisen harrastukseen. Nukkuva lapsi heräsi ja seuraavat vieraat tulivat meille, ja pian jo eskarilainenkin harrastuksestaan (pummin kotiinpäin kyydin hänen isältään). Kiva ilta, vieraita, lasten leikkejä ja aikuisten juttuja. Iltatoimet ja molemmat lapset nukkumaan. Jos oikein hyvin käy, niin saan vielä Kirjekaverimiehenkin viereen nukkumaan.

Täytyy tunnustaa, että nautin kotiäitipäivästäni tosi paljon. Ihanaa pitkästä aikaa oikein kunnolla hoivata pientä lasta ja arkipäivänäkin olla tekemisessä useamman eri ystävän kanssa. Tänään sain oiottua kaikissa mahdollisissa vaiheissa, joten päivä oli rutkasti helpompi kuin kotiäitipäivät historiassa, mutta koska aika kultaa muistot, niin olihan se varmaan melkein tällaista joka päivä?

Olihan? Oli varmaan…

Ei kun ei.