Kolme iloista asiaa juuri tänään

 

1. Väsymys

Viime aikoina meilla ollaan oltu väsyneitä. Mies työstressin takia ja minä pitkittyneen flunssan takia. Meillä on selkeästi se aika vuodesta. Facebook juuri näytti vuosipäivää ihan samanlaiselle päivitykselle vuosi sitten. Huokailemme vuorotellen, miten ihanaa on ollut väsynyt silloin kun SAA olla väsynyt. Kun on ihan ok illalla vaan lysähtää sänkyyn ja olla hiljaa. Somettaa tai jos päätä särkee, niin vaan jumittaa. Sanoa, että nyt en tule, mene, enkä tee. En nyt jaksa. Tänään vain pakolliset. Eikä mitään kovin pahaa tapahdu, vaikka näin tekee pari viikkoa putkeen.

2. Mies, joka tekee ruokaa (silloin kun ei ole väsynyt)

Varhaisesta teini-iästä lähtien olen ollut kulloisenkin perheen ruokavastaava. Suurimman osan aikaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin, mutta paljon ja etenkin viimeiset vuodet ihan vain siksi, että jonkun on pakko. Mikä lottovoitto, että mieheni ei ole vielä ehtinyt kyseiseen lajiin kyllästyä ja opettelee uutta mielellään. Niinpä saan nykyisin ”tilaamalla” omien toiveiden mukaista ruokaa valmistamatta sitä itse. Minun tarvitsee vain kertoa mitä kaupasta tarvitaan ja selostaa miten se tehdään sekä pyydettäessä käydä vilkaismassa, onko suunta oikea.

Toisinaan uusien ruokalajien kohdalla se on lähes yhtä työlästä kuin tehdä itse, mutta seuraavalla kerralla tarvitseekin vain silloin tällöin kävellä ohi ja kommentoida. Eihän sen niin työlästä tarvitsisi olla, mutta edustan sitä ihmistyyppiä, jolle  vääränmuotoinen tai -kypsyinen porkkanapala on harmillinen takaisku. Onneksi miehellä ei ole mitään ongelmaa ymmärtää asian vakavuutta ja hän on nopea oppimaan.

3. Jotain mitä odottaa

Elän muuten tasaista varman päälle-elämää, mutta yhdessä asiassa olen ottanut tavakseni pelata uhkapelia ihan surutta. Kyse on reissujen varaamisesta. Strategiani on, että varaan silloin kun hinta on kohtuullinen ja koen, että itse varaustapahtuma tuottaa minulle kaikkein eniten iloa. Varauksissa en huomioi sitä, onko minulla kyseiselle ajankohdalle tiedossa lomaa, lapsenhoitoa, työpaikkaa, asuntoa tai parisuhdetta. Senkun vaan varaan ja sitten yritän parhaani mukaan järjestää asiat siten, että matka toteutuu.

Näin olen tehnyt nytkin joskus Black Fridayn tienoilla ja minulla on ollut takataskussa muhimassa matkalippu  keväiseen Pariisiin (tai vähän niinkuin Pariisin suuntaan). Nyt näyttää, että tuulet ovat tälläkin kertaa suotuisat ja matka on toteutumassa. Olen aivan suunnattoman fiiliksissä! Matkassa parasta on se, että tapaan ystäväni ja pääsen tsemppaamaan häntä uudessa elämäntilanteessa. Ja ihan yhtä parasta on se, että pääsen tuulettamaan ajatuksiani tuttujen ympyröiden ulkopuolella!

Matkakohteessa on paljon tuttua, eikä minulla ole painetta nähdä mitään erityistä. Tiedän palaavani vielä monet kerrat uudestaan. Hengaan ranskaa puhuvan ja kaikki paikat tuntevan ystävän luona, joten minun ei tarvitse selvittää eikä osata mitään, jos ei huvita. Voin vaan olla sellainen perässä hämmästelijä. Toisaalta paikkakunta on sellainen, jossa en ole koskaan käynyt ja ihan kaikki on vielä uutta ja halutessani voin seikkailla tietysti yksiksenikin ihan niin paljon kuin lystäilen. Tai sitten vaan hakeutua lähimpään pâtisserieen, ostaa leivoksen tai pari ja lukea kirjaa lähimmässä sohvannurkassa.

 

 

 

 

 

Ummikot Aasiassa: Ubud

Balin reissun ensimmäisen osan kirjoittamisesta onkin jo vierähtänyt aikaa. Luin sen läpi muistin virkistämiseksi ja havaitsin sen aivan liian pitkäksi. Sori siitä. Ja siltikin taidan tehdä toisen lähes yhtä pitkän Bali-pläjäyksen.

Vietimme Ubudissa neljä täyttä päivää ja rapiat päälle. Yövyimme rappioromantiikan kehdossa, jonka nimi oli oikeasti Ubud Garden Villa. Tyyppiesimerkki mitä käy, jos rakentaa jotain hienoa, eikä pidä siitä riittävästi huolta. Villat ja koko alue olivat aikanaan olleet aivan todella upeita, mutta nyt meitä odotti ränsistynyt ja uinuva museo. Aluksi olin siitä jälleen kerran ihan kauhuissani, mutta sitten aloin tottua siihen jopa niin hyvin, ettei ahdistanut enää yhtään ja olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Sopeutumista helpotti, kun muistin miettiä vähän valuuttakurssia ja huomioida mitä olin majoituksestamme maksanut. En juuri mitään, ja silti meillä oli ihan oma huvila viidakossa.

Ubudissa meille aukesi suorastaan ruokataivas. Saariston epäluotettavien eväiden jälkeen oli mahtavaa päästä paikkaan, jossa jo vähän ymmärrettiin turisimin päälle. Ensimmäisen aterian Ubudiin tulemisen jälkeen söimme Moksassa keskellä viidakkoa. Satoi kaatamalla, kaikki oli vihreää ja jotenkin ennen kuin sain edes listan käteeni, tiesin olevani oikeassa paikassa. Tilasimme molemmat kolme ruokalajia ja alkudrinkit ja olimme niin onnellisia kuin vain voi olla. Ruoka oli aivan täydellistä ja molempien drinkit myös. Mieheni on kovasti viskien, gintonicien ja sen sellaisten perään, mutta silti en ole varmaan koskaan nähnyt häntä niin iloisena kun siinä juodessaan sitruuna-inkivääri-aloe vera- mocktailiaan. Tässä kohtaa taas muisti olla tyytyväinen kumppanivalintaansa (etenkin kun kokemusta on ehtinyt kertyä muunkinlaisesta). On sanoinkuvaamattoman mahtavaa olla liikkeellä sellaisen ihmisen kanssa, joka on mieleltään avoin eikä jumiudu yhteen tyyliin tälläkään elämänalueella, vaan on innolla ja uteliaisuudella mukana monenlaisissa ruuissa, tekemisissä ja tekemättä jättämisissä.

Ubud on ilmeisestikin monenlaisten taiteilijoiden ja hyvinvointihippien paikka, joten ruoka oli sen mukaista; kaunista ja terveellistä. Toki valikoima oli laaja ja muunlaistakin olisi löytänyt, mutta valtaosa Ubudissa syömistämme eväistä oli vegaanista, holistista ja plant-based ja mitä näitä trendisanoja nyt on. Ennen kaikkea kuitenkin ihan mahtavan hyvää ja tyydyttävää! Herkkuperseenä melkein häpeä myöntää, mutta minun ei varmaan koskaan ole tehnyt niin vähän mieli suklaata, sipsejä ja sen sellaista kuin näinä Ubudissa viettäminäni vegaaniherkuttelupäivinä. Eniten söimme Alchemyssa ja pari kertaa kävimme illallisella Moksassa.

Näihin meni jo ihan paperirahaakin eli hinnat olivat lähes samaa tasoa kuin Suomessa.  Halvemmalla olisi todellakin voinut päästä, mutta teimme nyt näin tällä kertaa.

Teimme toki Ubudissa muutakin kuin söimme. Kävelimme vähän kaupungilla, se ei säväyttänyt oikein ollenkaan. Ubud Market- käynti oli turha, olisi voinut jättää kokonaan väliin. Kävimme apinametsässä, ihan ok, mutta en nyt sanoisi senkään olevan mikään must see, jos ei ole suuremmin apinoiden perään. Viidakko oli hieno, mutta sitä on runsaasti nähtävillä ympäriinsä Ubudissa muutenkin. Riisipellot olivat vaikuttavia. Sitä suosittelen, jos ei ole aiemmin nähnyt. Kävimme vesiputouksilla myös, joka oli ihan hieno paikka sekin.

Ikimuistoisin setti oli Ubudin osuudesta oli retki tulivuorelle, joka ei kuitenkaan ollut Ubudissa. Lähdimme minun suunnitelmani mukaisesti Mt. Baturille auringonnousua katsomaan. Siitä onkin meille naurettavaa varmaan loppuelämäksi, vaikka paikanpäällä mentiinkin läpi aika lailla kaikki muut tunteet; hämmennys pelko, raivo, väsymys, turhautuminen ja kiukku.

Tässä mieheni näkökulma:

Ja tässä minun:

Tässä vielä olennaiset kuvat, ettei kenenkään toisen reppanan tarvitse niitä varten sinne lähteä.

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!

 

Pohdintaa exästä ja reissaamisesta

Koska olen reissussa lasten kanssa 24/7, en voi välttyä ajattelemasta välillä sitä, millaista oli silloin kun olimme vielä perhe tai millaista olisi, jos olisimme täällä perheenä. Lasten puheissa isä vilahtaa tämän tästä ja siksi aihetta ei pääse pakoon.  Isällä saa muun muassa Jättiksiä joka päivä, ”olla itse valtias ja päättää kaikesta”, elää ilman sääntöjä ja juoda mehua niin paljon kuin ikinä haluaa. Paitsi ettei saa oikeasti, vaan nämä ovat vaan sitä propagandaa, jota lapset suoltavat saadakseen äidin käyttäytymään toivomallaan tavalla. Samalla ehkä tapa ilmaista ikävää, joka silloin tällöin nousee esiin milloin missäkin; nukkumaanmennessä, ravintolaillallisella ja hississä.

Itse en ikävöi lasten isää, vaikka hän onkin ollut osa elämääni hyvin kauan. Käytännössä puolet elämästäni. Jos olisimme vielä kokonainen perhe, niin tuskin ylipäätään olisimme täällä, koska kaikki rahat olisi laitettu herran itsetehostukseen ihan kotimaassa tai matkailuun tyttöystävän kanssa kuten ennenkin. Siitä huolimatta täällä reissussa on tullut monia hetkiä, jolloin ajattelen, että ”hah, ei tarvitse enää ärsyyntyä tästä”.

Kuten nyt vaikka nämä;

Ilmastointi: Sää on miellyttävä ja ilmastoinnille ei ole montaakaan kertaa ollut tarvetta. Jos ex olisi täällä, se olisi päällä koko ajan ja asunto olisi liian kylmä. Sitä pitäisi pitää päällä, koska se on mahdollista, riippumatta siitä onko tarvetta vai ei (ajattelematta hetkeäkään ympäristöä, sähkölaskua tai muita perheenjäseniä). Kesällä ilmastointi laitetaan autossakin ilman muuta 19 asteen tienoille ja talvella tietysti 25, ihan vaan koska voi laittaa. Äärettömän mukavaa niille perheenjäsenille, jotka ovat erehtyneet laittamaan talvella toppatakin päälle. Käsittääkseni kyseisen henkilön käsityksen mukaan paras mahdollinen tilanne on se, jolloin ulko- ja sisälämpötilan ero on mahdollisimman suuri niin, että sitä pystyy jotenkin vielä sietämään. Mutta eipä ole enää! MINÄ MINÄ MINÄ päätän.

Ruoka: Kaupasta voi ostaa mitä huvittaa, ravintolan voi valita vapaasti ja ”kotona” voi tehdä ihan mitä ruokaa vaan. Kun ei ole exää synkistelemässä ja olemassa varovainen keksittyjen allergioittensa kanssa, lapsetkin syövät aika lailla mitä vaan. Kaikki menee eksotiikan piikkiin ja sitä maistetaan ja syödään herkemmin kuin kotona, koska ”ulkomailla on erilaista”. Wuhuu!! Saatettiin juuri syödä hyvällä ruokahalulla paprika-munakoiso-valkosipulipastaa, jossa ei ollut kuin kaksi exän sielulle sopivaa ainesosaa eli suolaa ja tomaattia.

Kaikki arkiset toimenpiteet: Teen itse tai jätän tekemättä kaikki lapsiin ja kodinhoitoon liittyvät asiat. Enää ei tarvitse alitajuisesti odottaa toiselta osallistumista niihin ja pettyä sitten, kun sitä osallistumista ei tule. Helpompaa vaan tehdä/kieltää/siivota/komentaa itse tai sitten antaa asian olla, kuin olla jatkuvasti raivona siihen, että toinen on kiinnostunut enemmän mistä-tahansa-muusta.

Lähteminen minne tahansa: Ei mitään epäselvää siinä, että ulos lähtiessä näytän pyryharakalta kuten aina ennenkin ja mukana on juuri ne tamineet, jotka olen ehtinyt itse pakata sekä ne, joita en ole ehtinyt estää lapsia pakkaamasta. Jos jotain on unohtunut, oma vika. Aiemminhan tilanne oli se, että yritin jollain lailla laittautua, pukea lapset ja kerätä tarvittavat varusteet ja siinä vaiheessa kun me kolme olimme valmiina, alkoi herra kaikessa rauhassa ajaa partaa tai silittää paitaa. Tiedoksi niille, joilla ei ole omakohtaista kokemusta tai jotka ovat supervanhempia, että pikkulasten kanssa lähtiessä tuollainen puolen tunnin viivästyminen lähdössä tarkoittaa yleensä, että lapset onnistuvat vielä ennen lähtöä sotkemaan vaatteensa, kehittämään nälän ja vessahädän ja pakkaamaan mukaan kaksi Turtlesia, ponin ja avatun pussin sipsejä puhtaiden vaatteiden sekaan sekä purkamaan aiemmin pakatut asiat.

Lisäksi minulla oli jonkinlainen sadistinen pakkomielle yrittää osallistuttaa miespoloa lähtemisprosessiin esimerkiksi pyytämällä/käskemällä ottamaan mukaan pari tarvittavaa asiaa, kuten eväskassin ja sateenvarjon. Ne tietysti saattavat sitten herkästi unohtua mieheltä, joka toisella kädellä silittää paitaa ja toisella viestittelee tyttöystävän kanssa. Pitääkö mun aina kaikki hoitaa?

Hellyydenpula: On selvää, että se ei tyydyty, kukaan ei romanttisesti huomioi minua ja illat ilman muuta kuluvat tietokoneen ja lasten nukuttamisen merkeissä eivätkä sisällä mukavia intiimejä keskusteluhetkiä ja/tai seksiä. Tämä on huomattavasti helpompi hyväksyä, kun samassa tilassa ei pyöri vastakkaista sukupuolta edustavaa henkilöä, jonka kanssa yrittää ylläpitää jonkinlaista parisuhdetta. Ennen mielessä jyskyttävä ajatus ”En koskaan saa tyydyttävää parisuhdetta aikaan tämän kanssa” on vaihtunut ”Vielä jonain päivänä minulla on tyydyttävä parisuhde”-ajatukseen. Eikö ole heti kivempi?

Tietokoneet ja puhelimet: En enää jää näille kakkoseksi kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Eivätkä lapsetkaan. Niitä ei myöskään kukaan enää räplää autoa ajaessa eikä minun tarvitse nalkuttaa siitä (en VOI olla valittamatta, kun ajon aikana selataan iPadilla Youtubea). Tästä saimme tosin nauttia matkalla lentokentällä, mutta muuten olen koko reissun ajan kokenut olevani ihan turvallisissa kyydeissä. Toivotaan nyt kuitenkin, ettei se exä aja ojaan ja saa kipeää tuon takia, ihan riippumatta siitä ketä on kyydissä.

Vieläkin lomalla

Olen ollut matkalla  pari viikkoa ja vielä paljon on lomaa jäljellä. Lasten kanssa keskenään lomaillessa ei ihan aina tunnu lomalta, koska kaikenlaisia operaatioita (hyytelön siivous seinästä) ja yllätyksiä (jaaha, kaikki petivaatteet huushollista raahattu samaan kasaan) mahtuu päivään. Ekana lomapäivänä vanhemmalle lapselle selitinkin, että ”yllätykset on yleensä kivoja uusissa paikoissa, paitsi välillä jotkut on paskoja”, kun lapsi oli hyvin varautunut kaikesta uudesta. Nyt on lapsillakin alkanut jo lomailu luistaa ja omat mieltäneet lomakodin kodiksi. Ovat alkaneet nauttia näistä jutuista täällä ja lakanneet vonkumasta kotiinjääneiden perään.

Matkaan lähtiessä ajattelin, että en tule kaipaamaan kotoa muuta kuin ruisleipää ja voita, mutta kyllähän tässä sittenkin muutakin kaipaa. ABLOY-lukkoja nimittäin. Eikä siinä vielä kaikki; olen huomannut pitkästä aikaa kaipaavani miestä ihan fyysisesti. Nyt onkin suuri kysymys, että kohdistuuko se kaipaus läheisyyteen ylipäätään vai ihan tiettyyn mieheen. Ennen lähtöä yksi tapailusuhde ehti edetä sellaiseen ”säännöllisen” tapailun vaiheeseen siinä määrin kuin tässä elämäntilanteessa voi säännöllistä olla. Oli monesti mukavaa, joskus hemmetin mahtavaa ja toisinaan ihan keskinkertaista. Nyt sitten on ensimmäistä kertaa tässä suhteessa saavutettu ikävän vaihe. Mielenkiintoista. Kivaa. Jännittävää.