Mielen harjoituksia

Olen harrastanut kuluneen puolen vuoden aikana erilaisia mielen harjoituksia. Ensinnäkin joogaa, joka tuntuu monella tasolla tosi epämiellyttävältä, mutta toisaalta kuitenkin hyvältä. Joogaohjaajani on saanut mieleni nöyrtymään enemmän kuin kukaan aiemmin. Olen lähtökohtaisesti haluton tekemään harjoitusta. Hänen miellyttävä puheenrytminsä yhdistettynä salin mukavaan tunnelmaan saa minut kuitenkin pidättäytymään lähtemästä sieltä ovet paukkuen, vaikka asennot tuntuvat toisinaan aivan epäinhimillisiltä. Alistun mielessäni ajattelen, että ”ei vittu, ihan sama, teen mitä täytyy tehdä”. Jotkut voisivat kutsua sitä flowksi.

Jooga on ollut erinäisistä syistä johtuen hyllyllä nyt tässä jonkin aikaa, mutta olen löytänyt myös toisen tavan alistaa mieltäni, tai harjoittaa sitä. Riippuu näkökulmasta. Olen ollut auttelemassa Kirjekaverimiehen töissä.

Taustana voidaan todeta, että minulle vaikeimpia asioita maailmassa on se, että joku (mies) käskee ja pitää totella. Ihan yhtä epäominaista toimintaa minulle on asioiden järjestely ja kaikki siivoukseen viittaava toiminta. Jos oikein haluaa mieltäni kiduttaa, voi vaikka laittaa minut tekemään uudestaan jotain, minkä olin juuri äsken kuvitellut saavani valmiiksi. Hirvittävin kaikista on kuitenkin pikkutarkkojen asioiden loppuunvieminen.

Kirjekaverimiehen työpaikalla kaikki nämä yhdistyvät suloiseksi massaksi. Hän ohjeistaa minut ylimalkaisesti tekemään jotain tärkeä ja pikkutarkkaa. Koska en tajua asian päälle mitään, tottelen mitä sanotaan enkä osaa huomioida seuraavaa työvaihetta millään lailla. Teen siis ihan oikein. Harmi vaan, että seuraava työvaihe kuitenkin paljastaa tarpeen tehdä osa tai koko alkuperäinen homma uudestaan, koska en ole osannut huomioida sitä alkuvaiheessa.

Tämänhetkisen projektini tavoitteena on siirrellä asioita paikasta A paikkaan B ja järjestää ne prikulleen oikeaan järjestykseen. Sitten kun olen saanut työn melkein tehtyä, ilmestyy jostain lisää ja koko systeemiä pitäisi siirtää pari pykälää eteenpäin. Kun se on tehty, lähtee vastaasti taas muutama siitä väliltä pois jostain satunnaisesta kohdasta. Ja näitä jokunen toisto.

Että sellaista kivaa.

Välillä ei ihan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta eipä sen väliä; loppuun se pitäisi silti tehdä.

Saan tästä touhusta epätoivon tunteiden lisäksi jotain sairasta tyydytystä. Aiemmin olen tehnyt Kirjekaverimiehen työpaikalla muita ärsyttävän turhauttavia pikkuhommia, mutta tämä on isompi kokonaisuus. Saapa nähdä löytyykö minusta sitkeyttä viemään sen oikeasti loppuun, vai meneekö kertakaikkisesti käpy ennen sen valmistumista. Minulla ei ole mitään oikeaa velvollisuutta sitä loppuun saattaa, joten on ihan ok myös keksiä jotain parempaa tekemistä ja jättää projekti jollekin, joka niiden kanssa pärjää paremmin. Niinkuin vaikka ihan kelle tahansa muulle. Toisaalta on aina jotenkin erikoisen hienoa saada jotain loppuun tehtyä juuri siellä, koska työn luonne on niin riemastuttavassa ristiriidassa omani kanssa.

Mainittakoon myös, että saan mistä tahansa pyörimisestä siellä ihan älyttömästi tyttöystäväpisteitä. Jokin Kirjekaverimiehen sielussa ilmiselvästi kehrää, kun pyörin hänen työpaikallaan ihan missä tahansa asioissa, vaikka sitten vain syömässä keksejä ja olemassa iloinen.

Ihana minä! Tai eipä sittenkään.

On tämä ruuhkavuosielämä kertakaikkiaan ihmeellistä, että miten se voi tuntua niin raskaalta, vaikka kaikki on tosi hyvin. Elämä vaan on niin kovin täyttä kaikin puolin. Meillä ei ole perheessä mitään ihmeempää, ihan terveitä kaikki ollaan ja kaikilla menee ihan kivasti töissänsä ja missä nyt kaikki päivänsä notkuvatkin. Silti päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat yksiä hujauksia ja ”mitään” ei ehdi tehdä.

Välillä skarppaamme siten, että pesemme pyykkikorit tyhjiksi, teemme isot ruokaostokset ja valmistamme ruokaa valmiiksi monen päivän tarpeisiin. Siinähän on sitten seuraaville päiville jäätävä ihan hirveästi aikaa, kun ei tarvitse niitäkään vähään aikaan hoitaa? Eipä muuten jää. Kummasti siinä aina tulee kuitenkin jotain, jonka seurauksena sitä illalla on ihan samanlainen aivan sippi olo, kun kaikkina muitakin iltoina. Sellainen olo, ettei millään jaksaisi pestä hampaita mistään vaativammasta toimenpiteestä puhumattakaan. Vaativalla toimenpiteellä tarkoitan esimerkiksi ihokarvojen sokerointia ja muuta vartalonhoitoa.

Välillä otan niissäkin spurtin ja hoidan kaiken kerralla. Joskus jaksan rasvailla itseäni ihan useammankin illan putkeen, mutta sitten kun se jää, niin sitten se jää. Silloin käy niinkuin tänään joogassa, että ällöttyy omista korppujaloistaan ja vetää kiukulla läpi joogan miettien ihan muita asioita kuin Ujjayi-hengitystä. Nimittäin sitä, että mikä helvetti minua oikein vaivaa, etten saa pidettyä itseäni edes suhtkohtviehättävässä kuosissa sitten millään. Olen ollut tällä viikolla paljon vapaalla töistä ja aivan jopa panostanutkin ulkonäköön hiusten ja kasvojenhoidon osalta, mutta samalla toinen pää eli kaikki polvestä alaspäin, on ihan rappiolla. Miten paljon sellaiset aina viehättävänoloiset naisihmiset oikein käyttävät aikaa kauneusrutiineihin? Ja mitä he jättävät tekemättä pitääksen tasoa yllä

Viimeisen kahden vuoden aikana erilaiseen kauneudenhoitoon (voiko käyttää sanaa kauneudenhoito, jos kyseessä on enemmänkin siedettävyyden rajalla horjahtelu?) aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja silti siinä onnistuminen on heikompaa kuin ikinä. Pitääkseni itseni sellaisena, että itse pidän itsestäni, oman ulkonäon (fyysinen kunto mukaanlukien) hoitamiseen pitäisi varata päivässä useampia tunteja ja sen lisäksi aika merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Tämä tuntuu eriskummalliselta, koska en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen ja vaatimustaso ei missään nimessä ole millään naistenlehtitasolla. Ei siis ole niinkään intresseissä, että alkaisin yhtäkkiä näyttää fotoshopatulta kaksikymppiseltä tai yhdeltäkään Kardashianilta, vaan nimenomaan mukiinmenevältä versiolta ihan omasta ikäluokastani, jota näkee ihan oikeassa elämässä. Mutta kun se ei nyt vaan onnistu minulta millään.

Olenkin nyt tietyllä tavalla luovuttanut ja alkanut elää sellaista sitten kun-elämää. Sitten kun olen eläkkeellä, nimittäin. Vähän olisi vielä matkaa siihen. Nelisenkymmentä vuotta enää ja ehkä minullakin on sitten sileät jalkapohjat ja varpaankynsissä lakkaa ja silloin näytän varmaan ihan mukiinmenevältä 72-vuotiaalta naiselta. Toivossa on hyvä elää.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Avulias mies passivoi naisen

Olen huomannut muuttuneeni enemmän ja enemmän mukavuudenhaluiseksi koheltajaksi. Vaikka teoriassa en hyväksy itseltäni, että jätän asiat sen varaan, että Kirjekaverimies hoitaa ne lopulta, teen sitä kuitenkin kaiken aikaa. Harvoin tietoisesti, mutta aika usein siihen päädytään. Olen väsähtänyt töistä, joten hän käy lapseni kanssa pyörälenkillä. Olen myöhässä ja soitan hänet kuskaamaan, jotta ehtisin silti ajoissa. Unohdan kaikki mahdolliset avaimet vääriin paikkoihin ja hän tulee päästämään minut sisään ja kantaa samassa rappukäytävän ovelle hylkäämäni kantamukset sisään. Järjestän lapselle synttärit ja kukas sen lettupannun päätyy hakemaan maalta muu kuin Kirjekaverimies.

Viime päivinä kohellukseni on ollut aivan tajutonta. Yhden illan minun piti tehdä ilman häntä niinkin yksinkertaiset toimet kuin käydä yhden lapsetn kanssa  kirpputorilla ja kaupassa, antaa toiselle lapselle välipala ja toimittaa hänet harrastukseen. Kirjekaverimiehellä oli menoa ja kyllä näistä hommista nyt pitäisi normaalin terveen aikuisen suoriutua ihan kivasti aivan yksin. No en suoriutunut. Eteen osui myös minusta riippumatonta hidastetta, mutta kyllä tuo homma vaan kertakaikkisen perseelleen meni ja tarvittiin Kirjekaverimies minut pelastamaan. Jälleen kerran.

Olen miettinyt, että miten näin voi olla. Olen mukamas näin helvetin avuton, etten pärjää yhtä hiton tiistai-iltaa itsekseni? Tulin siihen tulokseen, että kohellan ja teen liian tiukkoja aikatauluja varmaan alitajuntaisesti siksi, että voin. Olen aina ollut aika altis säätämään asoita, keräämään ihmeellisiä pikkuhommia ja päätymään monimutkaisiin tilanteisiin, mutta aiemmin niissä on ehkä sitten kuitenkin joku tolkku ollut. Kaikki on pitänyt kuitenkin (enimmäkseen) itse hoitaa sitten lopulta. Nyt ei välttämättä tarvitse, koska Kirjekaverimies hoitaa ihan mielellään vaikka mitä. Hän on jotenkin luonteeltaan niin älyttömän avulias, että asiat ympärilläni sujuvat kuin itsestään silloinkin, kun ehtisin ja voisin ne itse hoitaa. Jotenkin päädyn pääsemään pälkähästä ihan älyttömän helpolla. Päivä toisensa jälkeen.

Nyt olen päättänyt skarpata! Eihän siinä voi niin käydä, että jokainen asia jää Kirjekaverimiehen hoidettavaksi vain siksi, että hän hoitaa ne paremmin. Eri asia on etukäteen sovitut auttamiset, mutta yritän nyt ainakin vähän rajoittaa tätä holtitonta häsläystäni sellaisiin mittoihin, että saan perusasiat itse hoidettua. Olenhan ne hoitanut ihan kohtuullisesti tähänkin saakka ennen kuin tuli tämä mahdollisuus heittäytyä avuttomaksi prinsessaksi. Muutenhan tässä käy pian niin, että en enää oikeasti osaa hoitaa asioita yksinäni, jos sellainen tarve joskus tulisi.

Toinen syy välttää tätä, on se, että haluisin kovasti välttää toistamasta samoja sudenkuoppia kuin aiemmissa suhteissamme on ollut. Kirjekaverimies on ainakin omasta näkökulmastaan päätynyt juoksupojaksi, josta on otettu kaikki tehot irti. Ei ole kovin vaikea uskoa tätä, kun huomaa kuinka helposti hän tavallaan hakeutuu tekemään kaiken ja tarjoaa apua kaikkeen. Edellisessä suhteessaan hänelle ei juurikaan jäänyt aikaa mihinkään omiin juttuihinsa. Tämä skenaario on hyvin kaukana meidän tilanteestamme, koska minä enemmänkin kannustan kuin rajoitan hänen menojaan. Silti ehkä hyvä pitää mielessä.

Ehkäpä asia onkin niin, että mukavuudenhaluinen nainen kahlitsee avuliaan miehen vaatimuksillaan ja tarpeillaan siinä missä avulias mies passivoi naisen? Ehkä nämä ovat toistensa kääntöpuolia. Eikä aina näin päin, tuttavapiiristäni löyty sellainenkin esimerkki, jossa nainen tekee kaiken, ihan kaiken. Ja repii hiuksiaan, kun ei saa koskaan levätä. Siinä mies ei sinänsä vaadi ihmeemmin mitään vaadi, jättää vain tekemättä. Miespuolinen minä?

L for LUCKY

Viimeiset kaksi viikkoa emme ole ehtineet juurikaan viettää aikaa kahdestaan. Me aikuisten yhteisellä ajalla hemmotellut penteleet olemme tietysti kaivanneet sitä kovasti. Keskiviikkona Kirjekaverimies pitkästä taas palasi ”asumaan” luokseni, mikä on yhdessäolomme perusmuoto.

Työaikatauluni tämän lapsivapaan loppuviikon osalta näytti parisuhdemielessä lohduttomalta. Onneksi Kirjekaverimies on nykyään yrittäjä ja saa ainakin nimellisesti päättää omista työaikatauluistaan. Niinpä hänkin meni perjantaina omiin töihinsä vasta myöhäiseen iltaan kuten minäkin, jotta meille jäisi tälle viikolle edes yksi yhteinen vapaahetki.

Ai että miten oli hienoa olla yhdessä pitkästä aikaa melkein koko päivä! Pyörimme pitkään sängyssä aamulla, söimme älyttömästi hänen eksänsä tuomia tuliaissuklaita ja  kolmen ruokalajin lounaan hienossa ravintolassa. Keskustelimme, vilkkaasti, rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. Menimme takaisin kotiin. Nukuimme kahden tunnin päiväunet keskellä tavallista arkipäivää ja näimme unta toisistamme (nyt ollaan ällösiirapin rajalla, mutta näin tosiaan kävi).

Laitoin herätyskellon soimaan 14:40 ja aloitin työt unihiekat vielä silmissäni 15:00.

Ihan älyttömän hienoa! Juuri tällaisesta olen aina haaveillut. Jotenkin aivan mahtavaa saada samana päivänä kaikki ihanat parisuhdeasiat, vaikkei ollut edes vapaapäivä. Töiden jälkeen katsoimme vielä yhden jakson Vain elämää, ja siinä vaiheessa olin jo ihan kuin se hymiö, jolla on sydämet silminä. Edelleen minulla on erossaolojen jälkeen etäinen olo, kunnes taas asiat jonkin ajan kuluttua klikkaavat täysin. Joskus siihen menee tunti ja joskus kaksi päivää kuten nyt. Ja joka kerta se palaa enemmin tai myöhemmin.

 

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Ei lastentauteja, vaan naistenvaivoja

Minusta on tainnut vihdoinkin kasvaa normaali aikuinen nainen! Kiitos lääkärien hyvinkin tiukkojen lausuntojen, olen nyt lopultakin tuntea itseinhoa, mikä naistenlehtien ja kahvipöytäkeskustelujen valossa näyttää olevan olennainen osa naisena olemista. Painan tällä hetkellä vähemmän kuin olen painanut koko aikuisiälläni ja silti en ole koskaan ole kokenut itseäni näin lihavaksi ja epäviehättäväksi. Cheers! Lopultakin!

Olihan tuo aika lapsellista vaan vuosi toisensa jälkeen tuntea itsensä ihan riittävän hyväksi sellaisenaan. Se on nelivuotiaiden hommaa.

Olen toisessakin asiassa kasvanut aikuiseksi. Olen itseinhon lisäksi saavuttanut riittämättömyyden tunteen lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Olen aina ollut vähän sellainen, että kerään ongelmia. Tai jos nyt ei ihan aina ongelmia, niin ainakin päällekkäisiä projekteja. Se ei ole aiemmin haitannut juurikaan menoa ja olen  sietänyt suhteellisen hyvin keskeneräisyyttä. Nyt kun työssäkäyvän arki on painanut päälle jo useamman kuukauden putkeen, alkaa jopa minusta löytyä näitä riittämättömyyden tunteilta, joilta olen hämmentävän hyvin välttynyt tähän asti.

Nyt olen muuttunut itseäni piiskaavaksi suorittajaihmiseksi, joka tuntee huonoa omaatuntoa jokaisesta itseeni käytetystä hetkestä. Tällä hetkellä ainut oma aika, mitä itselleni hyvällä omallatunnolla suon, on se kun pelaan töissä Hay Day:ta. Melkein kuin omaa aikaa, paitsi että ei.

Aiemmin toinen usein sallittu itsenihellimistapa on ollut herkuttelu, mutta nyt sekin on viety, joten jäljelle jää vain kananrehun valmistus, kanojen ruokinta ja munien kerääminen. Hyvä, että edes virtuaaliset kanat saavat syödä rajattomasti rehua.

Muuna aikani ajatusmaailmani on muuttunut normaaliksi töissäkäyvien äiti-ihmisten ajatusmaailmaksi. Jatkuvasti olen tilanteessa, jossa haluaisin tehdä jotain, mutta en tee, koska sen sijaan pitäisi…

…lukea lapselle kirjaa

…pestä pyykkiä

…lukea Wilma-viestit

…tehdä koulutehtäviä

…varata autolle katsastus ja öljynvaihto

…ilmoittaa päiväkotiin hoitoajat

…käydä kaupassa

…auttaa lasta koulutehtävissä

…kiukutella eksälle

Ja sitten taas toisaalta silloin, kun oikein haluaisin lähteä hoitamaan jotain asioita, niin eikös vaan jompi kumpi lapsista kehitä jonkun elämää suuremman kriisin. Sen jälkeen usein päädyn päättelyssäni siihen, että on parempi pysyä kotona ja antaa lasten levätä omien arkimenojensa päälle. Ja taas on öljyt vaihtamatta ja imuri hakematta korjauksesta. ikuinen to do-lista.

Elämä tuntuu yhdeltä isolta rajoitukselta; älä syö, koska lääkärit, älä lähde kotoa muualle kuin töihin, koska lapset, älä lue kirjaa, koska koulutehtävät ja älä sovi mitään kaverimenoja, koska työ ja perhe.

Lisäksi kaikki osa-alueet häiritsevät toisiaan. Olen töissä ja tiedän, että pitäisi olla koulussa. Olen kerrankin lähdössä jonnekin aikuisten menoon ja lapsi itkee, että miksi joutuu aina viikonloppuisin hoitoon. Olen koulussa ja mietin, että onko tämä nyt se tapa, johon kannattaa käyttä kaikki vapaa-aikansa. Ollessani lasten kanssa mietin, että nyt pitäisi varmaan urheilla, koska muuten lääkärit käyvät ihan mahdottomaksi.

Ainut, joka ei tunge mihinkään toiselle osa-alueelle, on työ. Sieltä kukaan ei ikinä koskaan milloinkaan soittele perään ja oven suljettuani ei ole mitään, mitä voin minkään työasian hyväksi tehdä. Toisaalta työpaikkakin osaa sillä lailla sotkea asioita, että vuorojen ajankohdat voivat sotkea elämän kaikki muut osa-alueet ihan totaalisti, josta minun kuuluu myös asiaankuuluvasti kantaa huonoa omaatuntoa.

Kuulostaa kivalta? No entäs tutulta?

 

 

 

 

Me tässä opetellaan… kuka mitäkin

Elämä on kuulkaa hirveän opettavaista aikaa!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut kokonaisen uuden maailman työelämässä, mutta yhtälailla parisuhdekin voi opettaa yllättäviä taitoja. Matkalla ollessamme Kirjekaverimies huokaisi jossain vaiheessa, että ”me ollaan varmaan maailman eniten toisistamme oppinut pariskunta”.  Tuolloin aiheena oli lastenkasvatus. Siitä olemme toden totta käyneet miljoona keskustelua, mutta opittu on muutakin! Tämän sain ilokseni eilen huomata.

Minusta tuntuu, että teen nykyään kaiken vapaa-aikani ruokaa, poimin tai säilön jotain. Eilen töiden jälkeen kävelimme vähän kauemmas kauppaan ja tulimme kotiin kokkailemaan, taas kerran. Aikomuksena oli tehdä lohisalaatti, kurpitsakeitto ja sienikeitto ja niihän me tehtiinkin. Näistä kurpitsakeitto sovittiin Kirjekaverimiehen hommaksi ja se olikin siitä mielenkiintoista, että meistä kumpikaan ei ole oikein kurpitsaa käsitellyt aiemmin.

Hän kaiveli kurpitsaa ja irvistelimme hajulle. Yäk. Kuuluuko tämän olla tällaista? Siemenosa oli helppo ottaa pois, mutta malton poistaminen oli vaikeampaa rikkomatta kurpitsan ulkopintaa. Miten sen muka saa pois?  Kirjeakaverimies selvitti Googlen avulla, että se kuuluu tehdä jäätelökauhalla ja niin se sitten onnistuikin. Malto laitettiin kattilaan muiden keittoaineidan kanssa ja vitsailimme, että siitä tulee varmasti yhtä hyvää kuin mitä hän on joskus syönyt ihan hienossa ravintolassa. Olimme oikeasti melko varmoja, että meidän keittomme ei voi hajun perusteella olla syömäkelpoista ollenkaan. Siemenet hän aikoi paahtaa pannulla ja maustaa naposteltaviksi.

Keitto ja siemenet valmistautuivat lopulta suunnilleen samaan aikaan ja Kirjekaverimies tanssahteli innoissaan ympäri keittiötä kuin popkorni huomatessaan, että molemmista tuli ihan älyttömän hyviä. Hän oikein loisti, kun oli onnistunut taas kerran keittiössä saamaan aikaan jotain hienoa, mitä ei olisi aiemmin uskonut tekevänsä. Ihan itse ja vain ylimalkaisilla ohjeilla. Suunnitteli ostavansa omaankin kotiinsa kurpitsan viikonlopuksi, kun oli niin hauska ja palkitseva projekti.

Kun sain lapset pesuille ja pusuille ja menin sängylle loikoilemaan, tuli hän siihen häntä heiluen intoilemaan, että voidaanko tehdä lista kaikista ruuista, mitä hän on oppinut nyt tekemään. Aiemmin hänellä oli muutama luottoresepti ja ei juurikaan varmuutta alkaa kokeilemaan mitään sen jännempää. Tortillakeittoa, pinaattilettuja, quorn-hamppareita, nachoilla leivitettyä kanaa, makkarakeittoa, punajuurikeittoa, uunipunajuurta, sienipastaa, kasvishernekeittoa, hillot, kiisselit, merimiespihviä, vegaaninen shepherd’s pie…olihan noita. Tosi monia saatiin palautettua mieleen ihan muutamassa hetkessä. Siinä kohtaa minullekin kirkastui, että tässä alle vuodessa on tehty tälläkin saralla ihan hirveästi asioita yhdessä ja hän on ihan oikeasti oppinut tekemään noista ruuista ”kokkiversiot” ihan huomaamattani.

Harmittelin sitä, että olen itse niin umpimielinen, että en ole häneltä oppinut juurikaan uusia taitoja. Hänen erityisosaamisensa kiinnostaa minua paljonkin, mutta jotenkin minuun ei tartu oppia, niin että voisin sanoa hallitsevani siitä yhtään mitään osaa. Ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa sitten, kun työ, koulu ja lapset eivät enää niin totaalisesti vie mehuja minusta. Tai ehkä minuunkin on sitten jotain tarttunut huomaamattani.

Sitten ennen nukkumaanmenoa tajusin, että olenhan minäkin jo oppinut.

Parisuhdetaitoja.

Luottamusta. Olen jo jonkin aikaa osannut luottaa siihen, että Kirjekaverimies tulee huomennakin luokseni kovertamaan kurpitsoita, soseuttamaan lehtikaalia, muussaamaan omenaa tai taulukoimaan tuottoennusteita Exceliin, eikä ole häviämässä minnekään.

 

 

Onneksi ne eivät tiedä, millaista tämän kuuluisi olla

 

 

Kirjekaverimies on viettänyt tämän viikonlopun lasten ja omenasoseen parissa. Minä töissä, baarissa, töissä, juhlissa ja kohta taas töissä. Juhlissa olimme itseasiassa eilen sellaisella kokoonpanolla kuin minä, Kirjekaverimies, hänen toinen lapsensa ja Herra Ex. Illalla Kirjekaveri kyseli tuntuiko minusta oudolta, että paikalla olivat lasteni molemmat vanhemmat, mutta ei lapsia (ovat matkoilla). Ei tuntunut. En edes huomannut, että siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Menihän se noinkin, että lapsipuoli istui Kirjekaverin ja Herra Exän välissä ja molemmat vuorotellen antoivat hänelle herkkupaloja mussutettavaksi.

Eilen illalla minäkin vähän onnistuin omenasosetalkoisiin ja ajattelin keittää samalla Kirjekaverin lapsille pienen omenakiisselin aamupuuron kanssa. Väsyneenä tein niin hölmösti, että suurustin mehun ensin ja lisäsin sitten vasta omenanpalat. Lopputulos oli ihan laitosruokaa. Pahoittelin tätä Kirjekaverimiehelle ja sanoin, että en sitten yhtään pahastu, jos tämä jää syömättä. Aamulla kun vihdoin tulin makkarista ihmisten ilmoille, oli melkein koko kiisseli jo kadonnut pikkuisiin suihin. Lapset eivät tienneet millaista sen olisi kuulunut olla ja tuo taso nyt sitten heille riitti.

Sama pätee toivottavasti tätä äitipuoli/isän tyttöystävä-hommaan. En ole oikein tyytyväinen tähän tasoon, mitä minulla on annettavaa, mutta en jaksa enkä pysty nyt parempaankaan. Omien lasten kanssa olen ihan läsnä suuren osan ajasta, mutta Kirjekaverin lasten kanssa siihen ei ole samanlaista velvoitetta. Siispä perustilanne on se, että heidän paikallaollessaan teen töitä säästääkseni vapaita omille lapsilleni, tulen myöhään jostain heidän jo nukkuessa, nukun pitkään ja lähden kiireen vilkkaa töihin. Sitten jos nyt sattuu olemaan päivä jolloin työpäivän lisäksi minulla ei ole muita menoja, vietän paljon aikaa koneella blogin ja koulutöiden parissa. Tai luen kirjoja. Tai olen vaan muuten passiivinen ja poissaoleva. Osallistun lapsenhoidollisiin tehtäviin vain, jos aistin Kirjekaverin olevan tosi väsähtynyt ja kotitöihin en nimeksikään. Joskus teen isosti ruokaa kaikille, keittelen kiisselin tai leivon jotain, mutta nämä ovat harvinaisuuksia.

Toimintatapani jättää mukavasti tilaa Kirjekaverille hoitaa vanhemmuuttaan haluamallaan tavalla ja jättää lapsille paljon isänsä huomiota. Kaikki kunnossa siis. Silti ylläpidän päässäni ihannetta siitä, että olisin paremmin mukana toiminnoissa ja ottaisin lapsiin enemmän kontaktia. Pitäisi olla punaposkinen ja puuhakas, eikä tällainen hämärällä tuleva ja lähtevä passiivinen kasa. Jos joku tulisi kysyneeksi lapsilta mitä teen tai millainen olen, vastaus sisältäisi melko varmasti pelkästään työtä, nukkumista ja koneellaoloa. Surkean kuuloista, mutta onko se sittenkään niin paha juttu? Ei välttämättä.

Päivän kiisseliaiheinen oivallus onkin, että samalla lailla kuin omenakiisselistä näillä lapsilla ei ole tiedossa mitään ideaalia siitä, millaisia äitipuolien kuuluisi olla. Kirjekaverimies kommentoi aiheeseen, että olen paras äitipuoli, joka heillä on koskaan ollut ja vaihtuvuutta ei toivottavasti tulla näkemään. Niinpä.  Yritän siis jatkaa paremmalla omalla tunnolla näin. Jos vaikka en satukaan muuttumaan punaposkiseksi puuhailijaksi. Omenakiisseli sen sijaan saa luvan olla ensi kerralla parempaa.