L for LUCKY

Viimeiset kaksi viikkoa emme ole ehtineet juurikaan viettää aikaa kahdestaan. Me aikuisten yhteisellä ajalla hemmotellut penteleet olemme tietysti kaivanneet sitä kovasti. Keskiviikkona Kirjekaverimies pitkästä taas palasi ”asumaan” luokseni, mikä on yhdessäolomme perusmuoto.

Työaikatauluni tämän lapsivapaan loppuviikon osalta näytti parisuhdemielessä lohduttomalta. Onneksi Kirjekaverimies on nykyään yrittäjä ja saa ainakin nimellisesti päättää omista työaikatauluistaan. Niinpä hänkin meni perjantaina omiin töihinsä vasta myöhäiseen iltaan kuten minäkin, jotta meille jäisi tälle viikolle edes yksi yhteinen vapaahetki.

Ai että miten oli hienoa olla yhdessä pitkästä aikaa melkein koko päivä! Pyörimme pitkään sängyssä aamulla, söimme älyttömästi hänen eksänsä tuomia tuliaissuklaita ja  kolmen ruokalajin lounaan hienossa ravintolassa. Keskustelimme, vilkkaasti, rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. Menimme takaisin kotiin. Nukuimme kahden tunnin päiväunet keskellä tavallista arkipäivää ja näimme unta toisistamme (nyt ollaan ällösiirapin rajalla, mutta näin tosiaan kävi).

Laitoin herätyskellon soimaan 14:40 ja aloitin työt unihiekat vielä silmissäni 15:00.

Ihan älyttömän hienoa! Juuri tällaisesta olen aina haaveillut. Jotenkin aivan mahtavaa saada samana päivänä kaikki ihanat parisuhdeasiat, vaikkei ollut edes vapaapäivä. Töiden jälkeen katsoimme vielä yhden jakson Vain elämää, ja siinä vaiheessa olin jo ihan kuin se hymiö, jolla on sydämet silminä. Edelleen minulla on erossaolojen jälkeen etäinen olo, kunnes taas asiat jonkin ajan kuluttua klikkaavat täysin. Joskus siihen menee tunti ja joskus kaksi päivää kuten nyt. Ja joka kerta se palaa enemmin tai myöhemmin.

 

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Harhauduin yökylään

Eilisen iltavuoron jäljiltä minulla oli vakaa aikomus mennä omaan kotiin nukkumaan ihan yksin. Meninkin. Kävin oikein iltasuihkussa ja menin sänkyyn, mutta sitten erehdyin ajattelemaan alati ahdistavaa asiaa, Herra Exän tempauksia. Tulin ihan liian levottomaksia rauhoittuakseni untenmaille. Siispä, mitäs sitä voi muuta tehdä kuin pukea päälle ensimmäiset käteenosuvat vaatteet ja hurauttaa autolla suoraan Kirjekaverimiehen perhe-elämään. Olimmehan jo kuitenkin olleet taas pitkään (=yhden yön) erossakin. Ja mitäs siellä odottikaan…

Kaikkien levällään olevien lelujen ja tiskien keskellä odotti rennon hyväntuulinen Kirjekaverimies viskilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä. Hän otti tyytyväisenä minut vastaan. Hän kuunteli murheeni ja sitten alkoi hieromaan jalkojani yritti saada ajatuksiani pois ikävistä jutuista (missä tämä ihminen oli silloin, kun jalkani oikein huusivat väsymyksestä piiitkien seisomistyöpäivien jälkeen??).  Siinä hämärässä katselin häntä ja mietin, että mikä tuuri minulla onkaan, kun olen tuon ihanan miehen löytänyt minua paijailemaan ja pitämään hyvänä. Välillä ajatukset taas karkasivat takaisin ikävimpiin juttuihin, jonka hän heti huomasi ilmeestäni ja kutsui minut takaisin tähän maailmaan. Aikani siinä pallottelin maailmojen välillä, kunnes pysähdyin sitten tähän, meidän maailmaamme. Vitsi miten hyvä maailma meillä onkaan!

Hyvä päätös kiireiselle ja pitkälle päivälle nautiskella olostaan siitä lempeän katseen alla hämärässä yövalossa. Lempeä katse tosin lämpeni siitä pikkuhiljaa kuuman puolelle. Joka tapauksessa se saa minut vieläkin ajoittain aivan hartaaksi. En ole vielä ihan tottunut siihen, että minulla on aivan älyttömän ihana mies, joka katsoo, puhuu, tekee ja ajattelee kauniisti.

Lumouduin taas kerran hänen lämmöstään ja kaikesta, ja jäin yöksi. Illallahan se tuntuu aina hyvältä idealta. Huominen on huomenna ja silleen. Aamulla kuuden tienoilla lasten herätessä ei niinkään… Kyllä kadutti ja aikani pyörittyäni siirryin omaan kotiin aikeenani vielä nukkua ennen työvuoroa. Siitähän ei luonnollisestikaan tullut yhtään mitään.

Nyt olen taas täällä, Kirjekaverimiehen luona. Vakaassa päätöksessä, että tänään menen kotiin iltayöstä ja en herää lasten tahtiin aamyöllä. Vietetään vaan hetki kahdestaan sitten kun lapset ovat nukahtaneet.

Yeah, right…

 

Muistakaa uuden vuoden taika!

Linkissä seikkaperäinen ohje. Minun toiveeni tälle vuodelle on toteutunut!!!

https://uptodateblogi.wordpress.com/2016/01/01/hyvaa-uutta-vuotta/

Olemme edelleen kipeitä, mutta uuden vuoden keskustelut on käyty ja kertailtu, että miten tämä vuosi on mennyt. Onpa tämä ollutkin aikamoinen vuosi. Vuoteen on sisältynyt hengästyttävän paljon kaikenlaista, enimmäkseen hyvää ja sitten pari paskempaa settiä. Parisuhteelle tämä vuosi on ollut ihan mieletön matka alusta loppuun; olemme tehneet ihan kauhean paljon erityisiä asioita ja silti monta täysin tavallista arkipäivääkin on mahtunut joukkoon.

Uuden vuoden keskustelun jälkeen Kirjekaverimies on soitellut Spotifyn kokoamaa 2006-listaa ja siitä on fiilistelty biisejä.

Kirjekaverimies fiilisteli taas ”mun biisiä” eli Sunrise Avenuen Lifesaveria silmät hymyssä minua katsellen. Koska arki on mitä on ja en meinaa enää edes muistaa aikaa ennen häntä, en ole kuukausiin muistellut meidän alkuasetelmaamme. Nykyään se olen kuitenkin minä, joka enemmän tarvitsee apua ja korjaamista, jos kumpikaan. Mietinkin välillä mistä sen valtavan läpimän katseen ansaitsen, mutta vaikka minä unohdan, hän ei.

Pyöriessämme jo useamman päivän putkeen sängyn ja sohvan välillä, olemme taas ehtineet jutella ummet ja lammet (jos särkylääkkeet ovat purreet samaan aikaan molemmilla). Jopa niin paljon, että tänään aamulla sanoin hänelle ihan suoraan, että voisi lähteä vaikka käymään JOSSAIN. Ihan vaan jossain. Hän teki työtä käskettyä ja palasi taas iloisena häntä heiluen kotiin. Käytin nuo tunnit hyödyksi nukkumalla, kun tuo puhekone ei ollut paikalla.

Eilen käsittelimme hauskaa aihetta, nimittäin että millä tavalla toinen on soittautunut erilaiseksi kumppaniksi kuin kaverivaiheessa olisimme kuvitelleet. Silloinhan meilla oli intensiivinen kirjoittelusuhde, mutta olimme fyysisesti vieraita. Koontina voidaan todeta, että hän on luultua parempi sängyssä, vähemmän kunnollinen tai nössö ja hänellä on mahtava huumorintaju, vaikka pidin häntä jollain lailla todella vakavamielisenä. Näistä syistä minulla ei varmaan ollutkaan mitään kiinnostusta lähteä tekemään tarkempaa tuttavuutta ensimmäiseen puoleen vuoteen.

Ja mitä hän ajatteli minusta? Ainakin minulla on kuulemma vähemmän spagettimainen olomuoto kun hän ajatteli. En ihan tästä saannut ajatusta kiinni, mutta sain selvitykseksi, että ei odottanut minun olevan niin elegantti ja suoraselkäinen daami kuin olen. Lisäksi olen ollut luultua vähemmän menevä ja ”ei ihan niin elämäntapaintiaani, kuin ajattelin”. Ilmeisesti varsin riittävästi silti. Tämä pistää ihan tosissaan miettimään, että miten ihmeessä ylipäätään sitten päädyimme yhteen?! 😀

Uutena vuotena on ihana hautoa menneitä, mutta suunnitella myös tulevaa. Minulla onkin iso toive mielessäni ja sitä varten on ihan pakko jaksaa valvoa puolille öin. Muuten en oikeastaan jaksaisikaan.

 

Kipeänäolon ylellisyys

Olen onnistunut saamaan vuosikymmenen flunssan. En välttämättä verrattuna muiden flunssiin, mutta omalle kohdalleni ei ole tällaista kolahtanut naismuistiin. Aikuisiällä olen omien muistikuvieni mukaan ollut maksimissaan pari päivää kerrallaan sairaana, jos ei nyt lasketa sairaudeksi sektioiden jälkeisiä normikipuja ja aristuksia.

Paitsi nyt. Käynnissä kahdeksas päivä flunssaa. Oireet ovat vaihdelleet, mutta koko ajan olen ollut voimaton väsynyt ja varustettu vähintään kahdella muulla flunssaoireella kerrallaan. Olin joulun vapaana ja ensimmäisen arkipäivän kävin sinnittelemässä töissä. Ei varmaan olisi kannattanut. Pääsin kotiin neljältä, hoipuin ovesta sisään kymmentä yli ja itkin, koska olin niin väsynyt. Puoli viideltä mittasin kuumeen, joka oli hetkessä noussut 38 ja puoleen, kun viimein sain lopettaa työskarppaamisen (olen toisinaan hämmentävän tunnollinen vaikka toisissa asioissa välinpitämättömyyteni hakee veroistaan).

Sen jälkeen ollut tosi kipeä. Tänään elättelen toiveita siitä, että olisin tarpeeksi reipas siirtymään omaan kotiini. En nimittäin hoippunut sen työpäivän jälkeen sisään kotiovestani, vaan Kirjekaverimiehen. Omaan kotiin siirtyminen vaatii vähän reippautta, koska siellä pitää ensi töikseen mm. pedata sänky, inventoida jääkaappi ja viedä kaikki haisevat roskat ulos. Lähdin sieltä kiireellä suoraan lounaspöydästä joulupäivänä.

Jollain sairaalla tavalla olen vähän nauttinut tästä kipeänä olosta. Tämä on ollut erilainen mihinkään aiempaan kertaan ei ainostaan ärhäkkyytensä, mutta myös ympäristönsä puolesta. Olen saanut ihan älyttömän hyvää hoitoa. Luulen Kirjekaverimiehen vähän nauttivan hoivaamisesta, vaikka hän on itsekin kipeänä. Hän pyörii ympärilläni asettelemassa tyynyjä, tarjoamassa vettä, pitämässä huolta. Vie lääkäriin ja tuo ruokaa ja paijaa, kunhan se vaan ei satu ekä haittaa minua. Toisen ja ärhäkimmän kuumepäivän iltana hän haki harjan ja selvitti kaikki takkukasat pitkistä hiuksistani. Näki, että en itse jaksaisi. Tämä läppärikin oli vaan toissa yön aikana ilmestynyt lataukseen keittiönpöydän ääreen. Jos vaikka olisin eilen jo ollut tarpeeksi jaksava kirjoittamaan, mutta en tekemään tilaa ruokapöytään tai etsimään läppäriä ja johtoa.

Ei oikeastaan mitään syytä, miksi tästä pitäisi mitenkään yllättyä. Onhan hän muutenkin aivan ihana.

Kontrasti vaan on niin kovin suuri verrattuna Herra Exään, joka ei hyävksynyt minulta pienintäkään heikkoutta. Hänelle oli aivan kertakaikkisen käsittämätön konsepti se, että MINÄ voisin olla oikeasti kipeä tai edes väsynyt. Eli ne yhdestä kolmeen kertaan vuodessa olin yhden tai kaksi päivää kipeänä, olivat hänen näkökulmastaan täyttä teeskentelyä, joka aiheutti enemmän närkästystä ”tahallisesta ärsyttämisestään” tai ”töiden häiritsemisestä” kuin minkäälaista intressiä olla millään lailla avuksi. Koska periaatteet. Voi luoja, että olen tyytyväinen tuon Herra Ylituomarin siirtymisestä toisiin käsiin. Ja sitä paitsi nyt tämän flunssan aikana hän jopa hoiti yhden minulle suunnitellun päivän lapsiamme. Saa nähdä käytetäänkö sitä taas jossain kohtaa minua vastaan ja kuinka armottomasti, mutta nyt olen ihan vaan tyytyväinen. En olisi jaksanut sinä päivänä tehdä lasten kanssa yhtään mitään.

Mutta vielä siihen ylellisyyteen. Jos sairastaa pitää, niin on ihan hemmetinmoinen onni, että sen voi tehdä näin; ei yhtään lasta, rakas ihminen vierellä, kaikki viihdykkeet saatavilla, lämmin koti, iso sohva ja jääkaapissa ja puhelinsoiton päässä saatavilla kaikki ruuat, mitä voi kuvitella saavansa alas (minun tapauksessani lähinnä kaurapuuro).

Kiitollista vuotta 2017! Kiitos vaikka sitten kurkkukivusta, kaurapuurosta, työterveyspalveluista, särkylääkkeistä ja muuttuneista elämäntilanteista.

 

Rekonstruoidut treffit

Minulla oli eilen eräiden treffien vuosipäivä.

Kaksi vuotta sitten olin treffeillä yhden miehen kanssa. Hän tuli toiselta paikkakunnalta ja menimme yhdessä ulkoilmaleffaan. Tästä olen kirjoittanut jossain vuodentakaisessa postauksessa jo aiemminkin. Olin valmistautunut paremmin kuin yleensä (=ei ollenkaan) treffeille ja hankkinut kotiin iltapalaksi hyvää leipää, skagen-röraa ja sitruunaa sekä pullon varta vasten noita eväitä varten valittua valkkaria. Jälkiruuaksi lempileivoksiani.

Ajattelin valmistautua kunnolla siltä varalta, että treffit menisivät kivasti. Ihan kivasti ne menivätkin ja iltapalaakin nautiskeltiin suunnitelman mukaisesti. Siis muuten kivasti, mutta meidän välillämme ei ollut sitä paljon puhuttua kemiaa ollenkaan. Iltapalan jälkiruuan jälkiruuaksi ei siis ollut säkenöivää seksiä (joka saattoi olla treffien päätarkoitus alunperin), vaikka päädyimmekin samaan sänkyyn nukkumaan.

Eipä siinä mitään ihmeempää, yhdet keskivertoa vähän paremmat treffit, vaikka ne eivät mihinkään johtaneetkaan. Miehen kanssa emme tavanneet uudestaan, mutta ulkoilmaleffa elokuisessa illassa oli niin siisti juttu, että sen halusin kokea uudestaankin.

Viime vuonna kävin siellä uudestaan, en treffeillä, vaan kavereiden kanssa.

Tänä vuonna sain sitten vihdoin rakennettua treffeistä sellaiset, kuin ihan oikeasti halusin. Valmistautuminen oli aika lailla sama kuin aiemmallakin kerralla. Ajelin kolmesta eri paikasta etsimässä oikeaa skagen-röraa, mutta en onnistunut ja jouduin vaihtemaan suunniltelmaa ja kävin ostamassa saaristolaisleipää ja kylmäsavulohta sen sijaan. Lisäksi voita, sitruunaa ja leivoksia ja tietenkin se valkkari(tänä vuonna kuplilla). Kirjekaverimies oli onneksi niin kiireinen lasten kanssa, että ei huomannut kysellä mitään valmisteluistani (hän on muuten aivan pirun utelias ja meillä on tapana ihan liikaa suunnitella ruokailuja yhdessä…).

Niinpä, illalla hän tuli minua hakemaan ja menimme yhdessä leffaan. Oli tunnelmallista. Jotenkin niin siistiä katsoa elokuvaa ulkona ja pimeässä keskellä maaseutua. Elokuva oli hyvä (Mannen som heter Ove)  ja ei ollut yhtään kylmä.

Leffan jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme laiturille joenrantaan piknikille. Se osoittautuikin huonoksi ideaksi, koska tuuli nousi ja oli niin kovaa, että alkoi keskittyä siihen enemmän kuin muuhun. Melkein meni treffit pilalle, kun sää ei ollutkaan se tyyni ja ihana, jonka olin tilannut. Jos olisimme lähteneet kävelemään kotiin, olisi vaan tullut enemmän kylmä ja skumppapullon tyhjentäminen ei enää olisi napannut. Voi että…

Onneksi tulin ajatelleeksi, että voihan sitä taksia käyttää ”hätätilanteessa”  ihan kotikaupungissakin ja pääsimme pikaisesti takaisin kämpille ennen kuin tunnelma ehti laskea. Rakensimme edellistä paremman piknikin lasitetulle parvekkeelle; peitto alle ja päälle, tyynyjä selän taakse, vähän kynttilöitä, Spotifysta hiljaista taustamusiikkia, skumppapullo (lasien kanssa ei jaksanut enää säätää) ja eväät siihen viereen.

Ihanaa. Juuri mitä halusin. Kevyt hiprakka, yöilma,  ei kiirettä, ei kylmä ja hyvä olla toisen kanssa. Ilma oli viileää, seksi kuumaa ja sen jälkeen raukeina nukahdimme vällyjen väliin. Jossain vaiheessa  havahduimme siirtymään sisätiloihin loppuyöksi.

Jossain vaiheessa iltaa kerroin Kirjekaverimiehelle, että uudelleenjärjestän jo kerran elettyä iltaa, johon hän totesi minun olevan sekopää. Ei haittaa, kumpaakaan. Tämänkertainen rekonstruktio onnistui niin hyvin, että saatan jatkossakin kokeilla uudestaan tilanteita, jotka ovat suunnitelmissa vaikuttaneet täydellisiltä, mutta joiden toteutuksesta on jäänyt jokin puuttumaan.

 

 

 

 

Mä kuulen, että hengität tyytymättömästi

Eilen illalla taas juteltiin, että meillä on kohta koko maailman syvällisin parisuhde. Olemme tässä vuoden keskustelleet aivan loputtomasti kaikesta mahdollisesta. Kirjekaverimies on itsekin yllättynyt kuin syvälliseksi hän on alkanut käymään ihan pyytämättä. Ei minun tarvitse enää edes tonkia asioita ja analyysia pukkaa vaan tulemaan. Hän tosin myönsi, että suhteemme alussa tehdessäni ”arvokartoitusta”, oli ajoittain jopa työlästä ja epämukavaa miettiä kaikkia mahdollisia aiheita. Ymmärrän hyvin. Olen kysymyksilläni aikamoinen piirittäjä silloin kun ”tutkimukset” ovat vielä kesken.

Nyt tutkimukset ovat olleet Kirjekaverin osalta hyvällä tolalla jo pitkään eikä tarvitse enää niin varmistella. Olen aika varma jo, että hänellä on riittävän samanlaiset arvot kuin minulla, joten olen rauhoittunut.

Tässä tulee välillä vähän hauskoja hetkiä, kun aletaan jo tuntea toisiamme suhteellisen hyvin.

”Mä näin mitä sä ajattelit siinä aamulla.”

”Mikä sulla on? Hengität tyytymättömästi.” (Nukuin ja heräsin tyytymättömään hengitykseen)

 

 

-Ootko pahalla päällä?

-En oo, ihan tavallisella.

… 10 minuuttia myöhemmin:

-No oon mä vähän.

-Tiesin.

 

Nämä mainitut on kaikki negatiivisia tilanteita, mutta ne muistaa paremmin, kun niitä on suhteellisen harvoin.

Ajatusten näkemistä ja hengityksen ymmärtämistä tapahtuu muissakin tilanteissa ja sen myötä sain esimerkiksi taannoin kovasti mieltäni painaneeseen (ei-matemaattiseen) ihmissuhdeongelmaan muutaman vaihtoehtoisen ratkaisun kirjoitettuna kauppakuitin toiselle puolelle ja jokaiselle oli myös laskettuna prosentuaaliset arvot. Ihan fantastista. Kirjekaverimies todellakin puhuu äänellä jonka kuulen. Olen oikeasti piirtänyt jokaiselle miehelle, jonka kanssa olen ollut vähääkään suhteessa, jos minkälaisia piirakkadiagrammeja ja yrittänyt viedä jotain keskustelua eteenpäin niiden pohjalta. Nyt kun minulla on mies, joka jaksaisi niistä keskustella, ei piirakkadiagrammeille ole enää mitään tarvetta. Hän on jo ennen minua tehnyt aiheesta excel-taulukon vähintäänkin mielessään ja hämmästyttävän usein ihan oikeastikin.

 

Toisinaan on hirveän kivaa olla suhteessa. Taulukot ja kaikki!

 

Arki on tullut

Ei vielä perhe-elämään, mutta suhteeseen. Perhe-elämän osalta se alkaa tänään.

Haikeaa on tämä, että enää ei eletäkään rakastumiskuplassa, vaan uusi ja ihmeellinen on muuttunut tavalliseksi.

Mistä sen voi huomata?

Jo kaksi kertaa olemme olleet kahdestaan kotona ja Kirjekaverimies on lähtenyt vanhemmilleen yksin toimittamaan jotain asiaa. Ihan vaan puoli tunti, mutta kuitenkin. Aiemminhan näin ei olisi voinut tapahtua, koska emme olisi noin vaan pystyneet katkaisemaan keskustelua, jos sitä olisi ollut mahdollista vielä hetki jatkaa.

Eilen kun luin kirjaa Kirjekaverimiehen luona, hän ei tuijottanut minua koko sitä kolmea tuntia, vaan jossain vaiheessa skrollasi Facebookia. Tosiaan aika huvittavaa, että joulukuusta lähtien hän on lähes aina minun pysähtyessäni lukemaan tai kirjoittamaan, tullut viereeni ja tarkkaillut ilmeitäni ja eleitäni. Samalla hieronut jalkoja tai muuten silitellyt jotain kohtaa. Eilen parin tunnin jälkeen taas ihan sanoin, että voisithan sinä jotain omaa juttuakin tehdä, jolloin hän avasi tv:n, mutta ei katsonut sitä kovinkaan pitkään, kun siirtyi taas seuraamaan minun lukemistani (jossa ei siis tapahdu kerrassaan yhtään mitään, olen usein aika ilmeetön).

Kaikkein oudoin muutos on, että olemme joskus samassa tilassa kahdestaan, emmekä juttele, vaikka en lukisi tai kirjoittaisi. Tämä on ihan huippumahtava juttu sen kannalta, että nyt saan jotain tehtyäkin kotosalla. Puoli vuotta olikin ihan mahdotonta saada mitään tehtyä, koska koko herelläoloni ajan minulle puhu joko Kirjekaverimies, lapset tai joku puhelimessa. Se onkin ollut aika stressaavaa. Silti haikeaa huomata, että nyt on aika siirtyä uuteen vaiheeseen.

En koko 14 vuoden suhteessa Herra Exän kanssa saavuttanut tällaista tilannetta, että meidän välillämme ei ollut jännitystä tai jännitteitä ja yhdessä olisi helppoa ja mukavaa olla ilman, että siinä olisi koko ajan läsnä draamaa. Se johtui osin siitäkin, että olen draamaihminen muutenkin, mutta varmaan suuri osa siitä oli vain sitä, että hänellä ei ollut tarjota minulle sitä mitä olisin tarvinnut, eli aikaa ja huomiota.

Viime yönä nukkumaanmennessä juttelimme tästä ja kerroin tämän olevan uutta minulle. Että ei ole mitään erityisen hohdokasta, mutta kovasti vaan mukavaa. Kirjekaverimies naurahti, että taisit juuri kuvailla parisuhteen määritelmän ylipäätään. Hänen mielestään se on hyvä, jos ei jopa ihan paras tilanne. Parempi kuin se alun höntsäys. Minä draamaihmisenä sen sijaan kehitän tästäkin vähän draamaa. Muuttuuko tylsäksi, että olo on koko ajan kuin toinen olisi käärinyt sinut johonkin pehmeään vilttiin olemuksellaan? Ei mitään vaarantuntua. Uhka vai mahdollisuus? Normaalit ihmiset paheksuvat tällaista ajatusta; olisit nyt vaan tyytyväinen, kun kaikki on hyvin! Niin olenkin, mutta ei se estä minua asiaa miettimästä ja hetkittäin jopa huolestumasta, että riittääkö minulle tasaisuus.

Kuka tietää, ehkä olenkin ollut draamaihminen vain siksi, että olen oikeasti ajautunut siihen enkä valinnut sitä?

Draamaihminen ja Kirjekaverimies syömässä yhteistä lounasannosta ja ja lukemassa samaa kirjaa kahvilassa. Tosin emme olisi tarvinneet kahta samaa kirjaa. Lukutahtimme on täysin sama.

Etanoita keräämässä

Viime aikoina olen kehittänyt jopa jonkinmoisen ahdistuksen tästä suhteesta. Liikaa harmoniaa, liikaa yhteisyyttä ja liikaa jaettuja asioita. Tämä ahdistus nousi pintaan yhtenä iltana, kun suunnittelin Kirjekaverimiehen syntymäpäivälahjaa ja pelkäsin hirveästi, että ihan automaattisesti paljastan yllätyksen puhumalla jostain siihen liittyvästä aiheesta. Mehän puhutaan kaikesta. Koko ajan. Kaikilla viestintävälineillä.

Silloin lipsahtaa helposti tähän, että ei suodata yhtään mitä kaikkea toisen kanssa jakaa. Toinen ”tulee” liian lähelle ja toisen pelkää näkevän suoraan sisään sieluun ja näkevän myös sen, mitä haluan pitää piilossa (=synttärilahjaan liittyvät asiat tällä kertaa). Tulee on lainausmerkeissä, koska oikeastihan toinen ei tule niin lähelle, vaan itse ottaa toisen lähelleen. Ja pelkää-sana on mukana ei siksi, että se olisi oikeasti mitenkään pelottavaa, mutta vasten tahtoani se on. Haluan kuitenkin olla erillinen.

Liian yhteisyyden ahdistusta käsittelin kypsästi angstaamalla asiaa yksin pimeässä puoli yötä ja seuraavana päivänä väsymyshuuruissani työpäivän aikana järjestin itselleni erillisyyttä äärimmäisillä keinoilla. Sovin kaverin kanssa iltamenosta samalle  illalle ja työkaveriporukan iltamenon heti seuraavaan mahdolliseen vapaaseen. Toinen tapa hoitaa asiaa oli siis oikeasti kypsää ja ensimmäinen puhdasta idioottimaisuutta. Olisin tarvinnut unta.

Tästä hurjasta angstauskesta huolimatta on tavattoman mukavaa huomata, että jaan elämää ihmisen kanssa, jonka kanssa  voin tehdä KAIKKEA. Kunhan vaan ymmärtäisimme, että KAIKKEA ei tarvitse tehdä eikä etenkään ajatella yhdessä. Meillä ei ole taas pitkään aikaan ollut yhteistä vapaapäivää ilman lapsia, vaan tämä minun mielestäni ”koko ajan yhdessä oleminen”  on käytännössä sitä, että vietämme iltaisin yhdessä kahdesta neljään tuntia. Enemmänkin olemme jotenkin tällä hetkellä yliedustettuna toistemme elämässä henkisesti – minun mielipiteeni, ei hänen.

Hah, onhan meillä siis sentään jotain omia mielipiteitä – pieni voitto sekin!

Ja mitä tehdään juhannusaaton aattona kahdesta neljään tuntia ihmisen kanssa, jonka kanssa voi tehdä mitä vaan? Pääsin kahdeksalta töistä ja hän oli minua vastassa. Oli tosi kiva nähdä, vaikka vasta olimme aamupäivän viettäneet yhdessä ylellisen aamiaisen ja kukkien ihailun merkeissä (mies tosin ilmaisi hyvin selkeästi ihailevansa enemmänkin minua ihailemassa kukkia kuin kukkia)…

Hyvä hetki, huono kuva. Story of my life.

Tämä tähän, koska mikään kuva pionista ei voi koskaan olla liian suuri tai tarkka. Onko mikään yhtä kaunista?

 

…Kävelimme kotiin, huomasin tarvitsevani tölkillisen limpparia, joten lähdimme kävellen kauppaan sitä ostamaan. Huomasin kotiloiden ryömineen esiin piiloistaan sateen jälkeen. Ehdotin Kirjekaverimiehelle romanttista retkeä…

…NAAPURIN PIHALLE POIMIMAAN KOTILOITA!

Joten, siellä me sitten kyykistelimme. Autiotalon pihalla keräämässä kokonaisen litran kotiloita maitopurkkiin ja naureskelimme itsellemme: Kuka nyt tällaisena iltana kyykistelee kynähameessa ja korkkareissa autiotalon pihalla keräämässä kotiloita? Minä.

Kirjekaverimies vakavoitui ja kysyi; Onko tämä nyt sitten mitenkään sen huonompaa yhdessäoloa kuin istua vierekkäin sohvalla scrollaamassa somea? No eihän se ole. Viime kesänä harrastin tuota ihan yksinäni ja enpä totta tosiaan uskonut, että sitä tulisi ikinä mieleen tehdä yhdessä kenenkään kanssa.

Palasimme sisälle, söimme vihikset, join limpparini, pelasimme erän Skipboa (kyllä, kaksi aikuista…) ja menimme nukkumaan. Tai ainakin minä, joka olin väsyneempi.

Hyvä päivä. Hyvä juhannus.

 

Priority #1

Meistä ei varmaan kumpikaan tiedä miten tai milloin se on tapahtunut. Sen kuitenkin tiedän, että tämä tilanne on minulle tosi outo. Kuin huomaamatta siinä on käynyt niin, että olen noussut Kirjekaverimiehen prioriteettilistan kärkeen, hups vaan, sinne ekaksi.

Tuttavapariskunnilla olen joillain sellaista nähnyt, mutta pitänyt jotenkin omituisena. Jotain, mikä ei ole minunlaisilleni ihmisille mahdollista, joten en sitten ole sitä ihmeemmin alkanut tavoittelemaankaan. Minunlaisillani tarkoitan sellaisia… hmm… minunlaisiani. Tavallisia kuolevaisia, joilla on huonojakin päiviä, hiivatulehduksia, sotkuinen auto ja lättänä, hiirenruskea tukka.

Aiemmassa ”vakavassa suhteessa” asetelma oli sellainen, että mieheni vietti minun kanssani aikaa a. pakosta (minä vaadin) b. edustustilanteissa (näyttäydytään pariskuntana tai perheenä juhlissa tai tapahtumissa) tai c. jos ei keksinyt mitään muuta tekemistä (=krapula, joka näistä harvinaisin).

Kuulostaa kivalta? No, siihen tottui. Elämässäni oli paljon muita kivoja ihmisiä, jotka ihan silloinkin valitsivat viettää aikaa kanssani.

Nyt asetelma on kääntynyt ihan päälaelleen. Olen ihan Kirjekaverimiehelle ihan ykkönen. Silloinkin, kun tarjolla on muuta. Silloinkin, kun se muu on jotain oikeinkin hauskaa. Silloinkin, kun sitä hauskaa on harvoin tarjolla. Silloinkin, kun olemme ehtineet olla yhdessä viimeiset viisi iltaa ennen sitä harvinaista ja hauskaa.

Aluksi ajattelin vaan, että spekulointi minun ja jonkun todella kivalta kuulostavan menon välillä oli sitä, että hän yritti selvittää, että kuinka paljon yhdessäoloa minä ”vaadin” pysyäkseni tyytyväisenä. Onhan meillä molemmilla takana avioliitot, joissa naisen mielestä mies ei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa perheeseen ja parisuhteeseen. Huomasin toistelevani jatkuvasti; mene vaan, kuulostaa hauskalta ja ei kiirettä kotiin. Juuri samoja fraaseja, joita käytin aiemmassa suhteessani sarkastisina  ja kitkerinä heittoina aina vaan uusien menojen putkahdellessa esiin.

Nyt ihan viime aikoina olen alkanut vasta tajuta, että Kirjekaverimieshän oikeasti miettii, että kumpaa itse haluaa mieluummin. Kummasta saa enemmän. Kumpi on se, josta varmemmin jää hyvälle mielelle. Hämmästyttävä usein se olen minä.

Viime viikonloppuna hänellä oli täysin vapaata ja minulla lapsiviikonloppu. Kirjekaverimiehen viikonloppusuunnitelmat eivät oikein lähteneet rullaamaan ja kokemuksesta tiedän, että viikonloppu jonkun toisen lasten kanssa ei ole se rentouttavin ja palauttavin vaihtoehto.

Kirjekaverimiehellä vapaita viikonloppuja on harvemmin kuin minulla, joten palautuminen niiden aikana olisi kovasti hyvä juttu.  Joten mikä avuksi? No vastoin kaikkea historiaani alkaa miettimään miehen puolesta mitä kaikkea hän voisi tehdä ilman minua ja lapsia viikonlopun aikana. Eipä vähän kummallinen idea. Mitäs jos kysyisit sen *en edes muista nimeä* tuopilliselle? Mitäs jos kutsuisit sen toisenkin mukaan ja kävisitte vaikka syömässä…? Heti tuli välikysymys, että tämä toinen varmaan saattaa ehdottaa vaimojen ottamista mukaan…

Ei, kun sanot vaan, että tällä kertaa vois mennä ihan miesporukalla ja sitten joku toinen kerta mekin voidaan tulla mukaan (vaikken ihan vaimo olekaan).

Lopulta sain hänet ajettua osaksi viikonloppua omiin menoihinsa, mutta silti hän hengaili meidän kanssamme melkein koko viikonlopun, vei saareen, viritti mato-ongen ja kuori raparperia. Oli kuulemma tosi rentouttava viikonloppu, joten tehtävä suoritettu sen osalta. Niin oli muuten minullakin.

Nyt alkaa varmaan kuulostaa, että Kirjekaverimies on joku epäsosiaalinen nyhverö, joka ei pärjää ilman naista elämässä eikä sosiaalisissa tilanteissa. Ei ole. On ennemminkin sellainen stereotyyppinen suomenruotsalainen, jolla on iso kaveriporukka ja perhe. Mutta minä nyt vaan olen niin vastustamattoman miellyttävää seuraa päivä toisensa perään. Se sama minä, joka ennen olin (toiselle miehelle) se viimeinen vaihtoehto, vaikka nyt satuimmekin naimisissa olemaan.

 

Niinhän sitä sanotaan, että sille löytyy aikaa mitä eniten haluaa. Eilen se tarkoitti Kirjekaverimiehelle sitä, että yritti ehtiä omista juhlistaan minun luokseni tuomaan palasen itsetekemäänsä unelmatorttua ennen kuin nukahdan. Olin kuumeessa, enkä siksi päässyt juhliin mukaan, mutta onneksi onnistuin olemaan vielä yhdeksältä hereillä.

Hämmästelin torttua mussuttaen, että mikä kiire tällä asialla nyt oli. Kuulemma se kiire, että oli edes vähän mahdollista nähdä minut tajuissani. Myönnän, etten ihan tajua, mutta onhan tämä nyt aika AWWW!