Tylsimykset

Pikkukaupungissa kun asumme, niin kaupungilla on paljon ”tuttuja naamoja” eli ihmisiä, joita säännöllisesti näkee. Joitain jopa moikataan, vaikkei muista miksi. Joidenkin kanssa voi vaihta muutaman sanankin aika tuttavallisestikin, vaikka emme tunn toisiamme. Yksi lähikaupan kassa kommentoi kovasti ostoksiani ”kuin sä viittiin tällaista koirankakan näköistä ostaa?” ja huikkaa lähibaarin terassilta, että ”määhän en täällä sitten usein käy, haahhhahaaa!”, kun satuin kävelemään ohi.

Näitä naamoja on satoja, jotka tunnistaa, muttei mistään erityisestä syystä.

Yksi pariskunta on sellainen, joita näen koko ajan jossain, olen nähnyt jo vuosia. En ole koskaan muistaakseni jutellut kummankaan kanssa. Jostain syystä moikkaamme naisen kanssa toisiamme. Jos mies on liikkeellä yksinään, niin emme moikkaa. Jos he ovat molemmat liikkeellä, niin molemmat moikkaavat. Miksi näin? Ei voi mistää tietää.

He ovat tosi usein liikkeellä yhdessä, mies ja nainen. Harvoin kumpikaan erikseen, eikä ikinä pariskunta yhdessä kenenkään muun aikuisen kanssa. Usein heillä on myös mukana lapsi tai lapsia. Etenkin kun lapset olivat pienempiä, mietin usein, että miten näillä voi olla aikaa kävellä aina peräkkäin? Eikö olisi ajankäytöllisesti taloudellisempaa, että toinen kävisi ruokakaupassa ja toinen veisi lapset sinne, minne ne nyt pitääkin viedä? Miksi siis kävellä nämä kaikki paikat läpi peräkkäin?

Vuosien aikana olen tullut monenlaisiin lopputuloksiin asiasta.

Ehkä mies on mustasukkainen ja ei halua, että nainen kulkee ympäriinsä yksin tai lasten kanssa ilman valvontaa (miksi muuten juuri mies sitä olisi?)?

Ehkä he ovat typeriä, eivätkä tajua miten tehotonta on hoitaa asiat noin, että aina molemmat hoitavat ne? Eivät vaan tajua, että voisivat ottaa omaa aikaa tai että saisivat nopeammin asiat hoidettua erikseen.

Ehkä he ova vaan niin kertakaikkisen tylsiä, että eivät tosiaan keksi muuta tekemistä kuin kävellä peräkkäin ruokakaupassa (tai missä nyt kävelevätkin) pienten (myöhemmin jo isompien) lasten kanssa?

Nyt sitten muistutuksena kaikille, jotka tässä kohtaa miettivät, että hanki oma elämä ja ainakin nyt parempi lääkitys: Minulla on ollut lähemmäs kymmenen vuotta aikaa kerätä nämä ohimenevät ajatukset. En ole siis viettänyt unettomia öitä tämän asian kanssa. 😀

Eilen näin miehen yksinään kaupungilla (luonnollisesti emme moikanneet). Ensimmäisen kerran  minulle tuli mieleen ihan uudenlainen ajatus. Entäpä jos he vaan viihtyvät tosi hyvin toistensa seurassa? Mitäs, jos heillä on oikeasti mielenkiintoinen ja kiva elämä, jonka haluavat nimenomaan yhdessä jakaa? Mistäpä näitä tietää.

Mitähän tämä kertoo minusta, että tämä ajatus ei koskaan aiempina vuosina ollut osunut mieleen?

 

 

Yhteisyydestä ja erillisyydestä

Olemme olleet muutaman päivän kaupunkilomalla Kirjekaverimiehen ja ystäväpariskunnan kanssa. Porukka on ollut aika tiiviisti kasassa useamman päivän lähes jokaisen hereilläolon tunnin. Taustalla meillä oli Kirjekaverin kanssa edeltävien päivien ajan töitä, mahatautia ja neljä lasta, jotka pitivät meitä suhteellisen erillään jo muutaman päivän ennen matkaa.

Kuva-arvoitus: Mikä kaupunki?

Lomalla huomasin meidän erkaantuvan toisistamme. En tuntenut yhtä voimakkaita hyvänolontunteita hänen läsnäolostaan kuin muuten silloin, kun olemme yhdessä. Tämä ei siis tarkoita mitään kyllästymistä tai muuta niin radikaalia, vaan ihan vaan laimentumista.

Mietimme mistä tämä mahdollisesti sitten johtui. Tulimme vähän siihen tulokseen, että hän on luonteeltaan minua merkittävästi enemmän joukkuepelaaja, joka tässä yhteydessä tarkoittaa, että seurueessa ollessamme muutuin tasa-arvoisemmaksi joukkuekaveriksi kuin muina aikoina. Parisuhdeidentiteetti hukkui joukkuehengen alle.

Itse olen enemmänkin sellainen, että parisuhteessakin haluan olla voimakkaasti erillinen. Samoin tuollaisessa joukkuetilanteessa en halua hukata itseäni, enkä parisuhdetta, vaan pitää ne kaikki kerrostuneina ja voimassa yhtä aikaa. Toisinaan jopa vähän ylikorostuneesti, joka aiheuttaa välillä ristiriitoja itseni kanssa; koska pitäisi joustaa ja koska pitää oma päänsä?

Kirjekaverimies on parisuhteenkin sisällä taipuvainen tulemaan niin lähelle (henkisesti), että joskus tuntuu, ettei hän tiedä mistä minä alkaa ja sinä loppuu. Kaikkein selkeimmin näen tuon itsensä hukkaamisen silloin, kun paikalla ovat hänen lapsensa; silloin hän unohtaa itsensä (parisuhteesta nyt puhumattakaan) ja muuttuu herkästi lasten pompoteltavaksi sätkynukeksi, vaikka ei sitä itse teoriassa haluakaan.  Täysin vastakkaisesti kuin minä, joka olen näin jälkeenpäin ajateltuna (tarkoitan menneitä vuosia, kun lapset ovat olleet tosi pienia) suojellut hyvin voimakkaasti minääni siitä huolimatta, että olen tullut vanhemmaksi. Olen esimerkiksi tosi pienestä lähtien aktiivisesti yrittänyt opettaa lapsiani kunnioittamaan myös minun rajojani; että läheisyyden pitää tuntua hyvältä molemmista osapuolista, että minua ei ole lupa milloin tahansa keskeyttää tai häiritä ja että heillä ei ole lupaa vaatia kohtuuttomasti ihan vain siksi, että satun olemaan heidän vanhempansa.

Jollain lailla koen, että jos annan lasteni, mieheni tai kenen vaan ottaa minusta liikaa, minusta ei jää mitään jäljelle. Että minä lopun, jos annan itseäni kenellekään silloin kun en halua. Olen joinain hetkinä jopa kieltäytynyt hetkellsesti antamasta lapselle hänen haluamaansa läheisyyttä, jos se on sillä hetkellä ahdistanut minua. Vanhemmuuteni kuulostaa julmalta ja rikkoo vastoin monia tällä hetkellä suosittuja kasvatusmetodeja, jossa lapset tarpeet asetetaan etusijalle aina ja kaikessa. Toisaalta hetkiä, jolloin hellyyttä on minulta saatavilla, on vielä isojenkin lasten kanssa niin paljon että sen määrästä Kirjekaverimies puolestaan pyörittelee silmiään. En välitä, koska jos se minusta ja lapsista tuntuu hyvältä, niin miksi ei.

Kirjekaverimiehellä itsensä hukkaamisen pelkoa ei selkeästikään ole, vaikka hän minun mittareillani tekee sen ihan säännöllisesti. Se onkin varmasti yksi asia, joka saa hänet antamaan itsensä parisuhdetilanteessa (silloin kun ei ole lapsia tai ”joukuetta” mukana)  kokonaisena ja vastustamattoman saatavilla olevana. Mutta kenen tehtäväksi jää silloin vahtia, että joku, esimerkiksi minä, ei ime häntä tyhjiin omilla vaatimuksillaan? Vai  voiko niin  tehdä toiselle? Ehkäpä hän on vahvempi eikä sellaista voi edes tapahtua. Tiedä häntä. Joka tapauksessa opimme, että meidän olisi varmaan hyvä joukkueajan sisältä pilkkoa riittävästi parisuhdeaikaa, jolloin molemmat ehtivät löytää yhteisen parisuhdeidentiteettinsä. Siitä me kuitenkin niin kauheasti tykätään.

 

Kaikkien kaveri

Eilen Kirjekaverimiehen ex-vaimo pyysi minua Fb-kaveriksi. Hämmentävää. Ensin ihmettelin, että miksi ihmeessä, mutta sitten ajattelin, että miksipä ei ja hyväksyin pyynnön. Onhan minulla jo ennestään kaverina FB:ssa Herra Exän nykyinen ja hänen exänsä. Ja eihän se Facebook-kaveruus mitään muuta, vaikka olenkin aiemmin hyväksynyt/pyytänyt kaveriksi vain sellaisia, joita oikeasti tunnen (nämä muut mainitut olen ainakin jollain tasolla tuntenut, joskaan en nykyisin heidän kanssaan hurjasti hengaile).

Vähän illalla ehdittiin Kirjekaverin kanssa kirjoitella siitä, että mikähän tämä juttu nyt on, että hän haluaa tutustua minuun (muutenkin olen saanut tällaista signaalia, ei ainoastaan Fb-juttu). Kirjekaveri ehdotti motiiviksi sitä, että hän haluaa olla suvaitseva ja ehkä myös sekin, että vietän hänen säännöllisesti aikaa hänen lastensa kanssa ja siksi hän haluaa tietää jotain minusta. Hmm, ymmärrettävää. Ja eihän meillä ole mitään syytä olla mitenkään huonoissakaan välissä. Eihän meillä ole mitään ongelmaakaan ja tutustuuhan sitä muutenkin kaiken maailman ihmisiin eri yhteyksissä.

Miksi tämä tuntuu järkeilystä huolimatta jotenkin erilaiselta? En saa sitä itselleni perusteltua. Ehkä se on jonkinlaista mustasukkaisuutta. En voi hyväksyä sitä, että tuo nainen on ollut naimisissa MINUN mieheni kanssa. Että MINUN Kirjekaverimieheni on hänet valinnut lastensa äidiksi. Onhan se aika hirveä ajatus tällaiselle, joka ei hyväksy miehelle mitään historiaa 😀 Kypsää käytöstä, I know. Onneksi pystyn suurimman osan aikaa esittämään, että nämä eivät ole ongelmia.

Ja heti kun Fb-tuttavuutemme pääsi alkuun, näinkin koko Kirjekaverimiehen ”entisen perheen” tänä aamuna tulevan autolla Kirjekaverimiehen työpaikalle. Olin ohikulkumatkalla menossa lapsen kanssa puistoon. Olipa hämmentävää, kun yhtäkkiä pysähtyivät siihen koko porukka ihan väärällä kokoonpanolla ihan väärään aikaan. Päädyin menemään ohi kuin en heitä huomaisikaan. Ajattelin, että mitä sitten onkin käynnissä, siihen ei varmaan kaivata osallistumistani. Kirjekaverimies tuli autosta ulos, huusi perään ja tuli kertomaan, että mikä juttu on meneillään. Muut lähtivät  jatkamaan matkaa. No drama siis ,mutta oli jotenkin ihmeellinen tilanne, että siihen sattumalta osuin. Juuri kun MINUN mieheni oli exän kanssa liikenteessä. 😀

Priority #1

Meistä ei varmaan kumpikaan tiedä miten tai milloin se on tapahtunut. Sen kuitenkin tiedän, että tämä tilanne on minulle tosi outo. Kuin huomaamatta siinä on käynyt niin, että olen noussut Kirjekaverimiehen prioriteettilistan kärkeen, hups vaan, sinne ekaksi.

Tuttavapariskunnilla olen joillain sellaista nähnyt, mutta pitänyt jotenkin omituisena. Jotain, mikä ei ole minunlaisilleni ihmisille mahdollista, joten en sitten ole sitä ihmeemmin alkanut tavoittelemaankaan. Minunlaisillani tarkoitan sellaisia… hmm… minunlaisiani. Tavallisia kuolevaisia, joilla on huonojakin päiviä, hiivatulehduksia, sotkuinen auto ja lättänä, hiirenruskea tukka.

Aiemmassa ”vakavassa suhteessa” asetelma oli sellainen, että mieheni vietti minun kanssani aikaa a. pakosta (minä vaadin) b. edustustilanteissa (näyttäydytään pariskuntana tai perheenä juhlissa tai tapahtumissa) tai c. jos ei keksinyt mitään muuta tekemistä (=krapula, joka näistä harvinaisin).

Kuulostaa kivalta? No, siihen tottui. Elämässäni oli paljon muita kivoja ihmisiä, jotka ihan silloinkin valitsivat viettää aikaa kanssani.

Nyt asetelma on kääntynyt ihan päälaelleen. Olen ihan Kirjekaverimiehelle ihan ykkönen. Silloinkin, kun tarjolla on muuta. Silloinkin, kun se muu on jotain oikeinkin hauskaa. Silloinkin, kun sitä hauskaa on harvoin tarjolla. Silloinkin, kun olemme ehtineet olla yhdessä viimeiset viisi iltaa ennen sitä harvinaista ja hauskaa.

Aluksi ajattelin vaan, että spekulointi minun ja jonkun todella kivalta kuulostavan menon välillä oli sitä, että hän yritti selvittää, että kuinka paljon yhdessäoloa minä ”vaadin” pysyäkseni tyytyväisenä. Onhan meillä molemmilla takana avioliitot, joissa naisen mielestä mies ei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa perheeseen ja parisuhteeseen. Huomasin toistelevani jatkuvasti; mene vaan, kuulostaa hauskalta ja ei kiirettä kotiin. Juuri samoja fraaseja, joita käytin aiemmassa suhteessani sarkastisina  ja kitkerinä heittoina aina vaan uusien menojen putkahdellessa esiin.

Nyt ihan viime aikoina olen alkanut vasta tajuta, että Kirjekaverimieshän oikeasti miettii, että kumpaa itse haluaa mieluummin. Kummasta saa enemmän. Kumpi on se, josta varmemmin jää hyvälle mielelle. Hämmästyttävä usein se olen minä.

Viime viikonloppuna hänellä oli täysin vapaata ja minulla lapsiviikonloppu. Kirjekaverimiehen viikonloppusuunnitelmat eivät oikein lähteneet rullaamaan ja kokemuksesta tiedän, että viikonloppu jonkun toisen lasten kanssa ei ole se rentouttavin ja palauttavin vaihtoehto.

Kirjekaverimiehellä vapaita viikonloppuja on harvemmin kuin minulla, joten palautuminen niiden aikana olisi kovasti hyvä juttu.  Joten mikä avuksi? No vastoin kaikkea historiaani alkaa miettimään miehen puolesta mitä kaikkea hän voisi tehdä ilman minua ja lapsia viikonlopun aikana. Eipä vähän kummallinen idea. Mitäs jos kysyisit sen *en edes muista nimeä* tuopilliselle? Mitäs jos kutsuisit sen toisenkin mukaan ja kävisitte vaikka syömässä…? Heti tuli välikysymys, että tämä toinen varmaan saattaa ehdottaa vaimojen ottamista mukaan…

Ei, kun sanot vaan, että tällä kertaa vois mennä ihan miesporukalla ja sitten joku toinen kerta mekin voidaan tulla mukaan (vaikken ihan vaimo olekaan).

Lopulta sain hänet ajettua osaksi viikonloppua omiin menoihinsa, mutta silti hän hengaili meidän kanssamme melkein koko viikonlopun, vei saareen, viritti mato-ongen ja kuori raparperia. Oli kuulemma tosi rentouttava viikonloppu, joten tehtävä suoritettu sen osalta. Niin oli muuten minullakin.

Nyt alkaa varmaan kuulostaa, että Kirjekaverimies on joku epäsosiaalinen nyhverö, joka ei pärjää ilman naista elämässä eikä sosiaalisissa tilanteissa. Ei ole. On ennemminkin sellainen stereotyyppinen suomenruotsalainen, jolla on iso kaveriporukka ja perhe. Mutta minä nyt vaan olen niin vastustamattoman miellyttävää seuraa päivä toisensa perään. Se sama minä, joka ennen olin (toiselle miehelle) se viimeinen vaihtoehto, vaikka nyt satuimmekin naimisissa olemaan.

 

Niinhän sitä sanotaan, että sille löytyy aikaa mitä eniten haluaa. Eilen se tarkoitti Kirjekaverimiehelle sitä, että yritti ehtiä omista juhlistaan minun luokseni tuomaan palasen itsetekemäänsä unelmatorttua ennen kuin nukahdan. Olin kuumeessa, enkä siksi päässyt juhliin mukaan, mutta onneksi onnistuin olemaan vielä yhdeksältä hereillä.

Hämmästelin torttua mussuttaen, että mikä kiire tällä asialla nyt oli. Kuulemma se kiire, että oli edes vähän mahdollista nähdä minut tajuissani. Myönnän, etten ihan tajua, mutta onhan tämä nyt aika AWWW!

Yli-intensiivistä seurustelua – vai onko?

Parisuhteen peruselinkaareen kuuluu alussa symbioosivaihe ja sitä seuraava itsenäistymisvaihe, jolloin ei halutakaan enää aivan joka hetki olla toisen kanssa. Siinä opetellaan uuden suhteen rajoja ja tasapainoillaan osapuolien yhteisyyden ja erillisyyden kaipuun välillä. (Lisätietoa esimerkiksi Väestöliitosta)

Meillä, tai minulla ainakin, on vähän käynnissä tuo itsenäistymisvaihe. Ei siinä mielessä kuin tuolla Väestöliiton sivuilla, että ei näkisi toista enää täydellisenä. Vaaleanpunaiset aurinkolasini ovat edelleen hyvässä tallessa. En vielä keksimälläkään keksi Kirjekaverimiehestä mitään huonoja puolia, jos ei lasketa sitä nukun hänen viihdyttävyytensä ja vetovoimansa takia aivan rikollisen lyhyitä yöunia. Sen sijaan oman tilan tarpeen kanssa on paljonkin tekemistä.

Itsenäistymisvaiheella varmaan klassisesti tarkoitetaan sitä, että pariskunnat osapuolet sovittelevat ajankäyttöään ja tarpeitaan yhteen toistensa kanssa. Minä en ole päässyt vielä edes siihen, koska en tiedä mitä itse haluaisin.

Olen ollut aina aika erillisissä parisuhteissa, avioliitossanihan sain tai jouduin jäämään yksin mitä ihmellisimpien asioiden äärelle. Hyvin tilannetta sitä suhdetta kuvaavaa on esimerkiksi se, että mieheni oli matkoilla esikoisemme laskettuna aikana ja minä sain ihan itsekseni miettiä, että millä tavalla ja kenen kanssa lähden synnyttämään, jos mies ei olekaan ehtinyt palata matkoilta.

Jo lapsuuden perheessäni toiminut omin päin ja tehnyt itsenäisiä päätöksiä hyvin nuoresta lähtien. Olen hoitanut itsekseni ala-asteelta lähtien koulutyöt, kotityöt, kodin ulkopuoliset työt ja ollut myös taloudellisesti poikkeuksellisen omavaltainen (en kuitenkaan omavarainen) moooonta vuotta ennen kavereitani.

Lapsena ja nuorena en osannut kaivata mitään yhdessäoloa enkä ”yhteisyyttä” perheen kanssa, mutta parisuhteissa ja sen tapaisissa olisin sitä kaivannut enemmän kuin olen saanut. Laastarisuhteessani olimme  poikkeuksellisen paljon ”henkisesti lähekkäin” ja paljon yhteydessä, mutta oikeasti tapailimme suhteellisen harvoin. Tapailumihen kanssa tapailimme harvoin, mutta kerrallaan pidemmin kuin olin tottunut (viikonloppu).  Joka tapauksessa olen kuvitellut, että olen luonteeltani ihan takiainen ja olen sen osalta jotenkin pohjaton.

No, en ole.

Nyt kun tässä on käynnissä ilmeisesti ihan normaali kahden aikuisen parisuhde, olen neljästä lapsesta huolimatta hukkumassa tähän huomion määrään. Hyvällä tavalla.

Otetaan vaikka keskiviikko: Heräsin hänen luonaan, söimme aamupalan yhdessä ja hän lähti lastensa kanssa mummolakäynnille minun jäädessä tekemään töitäni. He palasivat lounasaikaan ja söin heidän kanssaan. Kun lapset menivät päiväunille käytimme ajan hienosti yhdessä ja lasten heräillessä lähdin pois. Kello oli varmaan noin kolme.

Hommailin oman perheeni parissa muutaman tunnin (jonka aikana hän ehti jo tilittää ex-ongelmaansa minulle) ja näimme puoli seitsemän aikaan kahdestaan Mäkkärissä (hahaa, salaa kaikilta lapsilta!). Hengailimme siellä kuin mitkäkin teinit kahdeksaan*, jolloin minä menin hakemaan lapsiani ja hän meni hetkeksi töihin hoitamaan rästejä.

Lähtiessään hän vielä harkitsi tulevansa joko käymään luonani töiden ja nukkumaanmenon välillä tai vaihtoehtoisesti käyvänsä kotona töiden jälkeen ja tulevansa luokseni yöksi. Siis kahdeksalta illalla mietiskeli näitä vaihtoehtoja. Miksi ihmeessä? Mehän olimme käytännössä koko päivän yhdessä!

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän olisi tullut, mutta tuossa päivässä oli jo ollut intensiivistä yhdessäoloa kuin keskivertoviikossa kenenkään toisen kanssa aikoinaan! En siis ollut enää yhtään mitään vailla sinä päivänä, vaan täysin tyytyväinen.

Huomiohomma herättää ristiriitaisia tunteita, koska en osaa rajoittaa, tai löytää omiani rajojani, sen määrässä nyt kun huomiota on tarjolla lähes rajattomasti. Rajoittaa varmaan osaisin (ja saan; Kirjekaverimies ei ole painostava yhtään), jos vaan tietäsin mitä haluan. En ole sitä kuitenkaan tehnyt ja sen johdosta olemme yhdessä tai yhteydessä aivan naurettavan paljon, tiedämme toistemme menemiset ja tekemiset ja ajatukset tasan tarkkaan.

Niin tarkkaan, että kun pari päivää sitten tuli jotenkin ilmi, että olin käynyt hänen tietämättään toisessa kaupungissa urheilukaupassa, hän oli aivan puulla päähän lyöty. Hän palasi siihen vielä eilen illalla*; En kyllä mitenkään tajua miten voi olla, että olet käynyt urheilukaupassa joskus yli kuukausi sitten ja en ole kuullut siitä aiemmin!

Otin eilen tavoitteeksi tehdä häneltä ”salaa” jatkossa ainakin kaksi asiaa viikossa. Asiaksi kelpaa tässä kohtaa mikä tahansa, mikä on sen verran juttu, että voin mainita sen edes sivulauseessa jollekin kaverille. Ei siis tarvitse olla mitää erityisen huimaa, mutta jotain mistä heränneitä ajatuksia en heti analysoi läpi Kirjekaverimiehen kanssa. Ja ´”salaa” tekeminen ei siis tarkoita, että siinä olisi mitään pahaa tai salattavaa sinänsä, vaan ainoastaan että en halua jakaa kumppanin kanssa joka ikistä henkäystä. Yritetään pitää jotain mystiikkaa ja yllätyksellisyyttä tässä suhteessa!! Haastoin hänet tekemään samoin. En minäkään tarvitse ihan kaikkea informaatiota.

Ja hei, nyt tämä itsenäisyysvaihe hoidetaan perinpohjaisen huolellisesti, koska Väestöliiton mukaan onnistuneesta itsenäistymisestä seuraa rakkaus!

 *Oli muuten tosi hauskaa olla spontaaneilla ja ”varastetuilla” Mäkki-treffeillä! Myös pussailtiin ja pidettiin kädestä kuin mitkäkin teinit. Eikä siinä vielä kaikki; siellä oli toinenkin aikuinen pariskunta pitelemässä kädestä! Mihin tämä maailma on menossa?

**Kuulostaa hullun mustasukkaiselta käytökseltä. Ei kuitenkaan sitä ole, vaan sisäpiirivitsailua tämän överiksi menneen kommunikoinnin tiimoilta.

Kuka ehtii eka (kihloihin)?

No en minä ainakaan!

Tänään piti kirjoittaa postaus ihan toisesta aiheesta, nimittäin viikonloppulomasta, jolta olimme juuri palanneet kotiin, kun tuli puhelu parhaalta kaveriltani:

-Niin mitäs tää *Tapailumiehen nimi*-juttu nyt on?

-?????

Ajattelin, että kaverini on vaan seonnut ja sekoittanut nimet. Mielessä ehti jo käydä ajatus, että hänen äitiysdementiansa taso alkaa olla huolestuttava, jos on muutamassa tunnissa unohtanut kuka oli mukanamme ”minilomalla”. Tällä kertaa kyseessä ei ollutkaan sekoilu, vaan hän soitti kysyäkseen minulta fiiliksiä Tapailumiehen kihlausuutisesta, josta oletti minun tietävän jo. En tiennyt. Aloimme kilvan kouhata asiasta ja kiljahdella, että mitä ihmettä nyt on tapahtunut ja miten se on mahdollista. Kirjekaverimies teki ruokaa ja ihan avainsanoilla kerroin, että mistä moinen kiljahtelu johtuu. Hän totesi kattilaa hämmentäessään, että kuulostaa ihan teinihommalta kihlautua tässä ajassa.

Lopetin puhelun ja menin heti stalkaamaan Facebookin puolelle. Tapailumies oli poistanut minut kavereista. Siis oikeasti… Päätin lähettää onnittelut (ihan aidot) ja kysellä samalla ihan mielenkiinnosta, että kuinka kauan hän pelasi meitä päällekkäin. Enäähän sillä ei ole nykytilanteen kannalta väliä, mutta uteliaana ihmisenä ”pakko” tietää.  Kävin stalkaamassa myös naisen profiilin. Sitten huomasimme, että Kirjekaverimiehen keitoksesta puuttuu juusto ja lähdimme kävelemään kaupalle jutellen samalla siitä, että onko teinihommaa mennä nopeasti kihloihin vain ei. Kirjekaverimiehen kanssa selitys voi olla vain teineys, eläkeläisyys,vahinkoraskaus tai se, että toisella on joku nopeasti tappava sairaus. Puolustelin; ei kun se voi olla se rakkaus! Samalla kuitenkin ihmettelin, että tämä ei ole ollenkaan Tapailumiehen tyylistä, hän kun on enemmän harkitseva ja hidas etenijä asioissa kuin hurahtavaa sorttia. Ihan siis minkään asian suhteen.

Siirryimme jo muihin aiheisiin, kun Whatsapp alkoi sykkiä viestejä parhaalta kaveriltani aiheesta. Tapailumies oli poistanut kavereista kaikki yhteiset tuttumme. Minulle ei ollut tullut mieleen sen tarkemmin alkaa selvittää enää yksityiskohtia, mutta sekä kaverini että Kirjekaverimies googlasit minkä kerkesivät ja raportoivat kilvan morsiamen harrastuksista, videolinkistä ja muutaman vuoden takaisista Hippo-juoksu-sijoituksista… Öööö siis mistä?! Kyseessä oli siis sittenkin Kirjekaverimiehen ensi-intuitio eli teinihomma. Fiilistelimme asiaa hyvän aikaa ja pohdimme, että miten tämä tilanne on edennyt ja mitä ihmettä ja mitä hittoa!

Itse en olisi keksinyt kaikkea hauskuutta mitä tästä tilanteesta voi saada irti (kyllä, hauskuutta), mutta Kirjekaverimies oli taas elementissään kun pääsi miettimään, että siellä yhdessä jännittävät kuullunymmärtämisen tuloksia ja hankkivat autoon valkoisen kolmion ja lisäjarrun. Ja että koska kyseessä on suurella todennäköisyydellä tämän kevään abi, niin kihlat oli hankittava yksinomaan himmaamaan abiristeilyn hulluttelua. Juurihan se penkkaripäivä oli, eli niiden jälkeisissä krapuloissa on sitten tarvinnut kihlautua. Tästähän mikään osa ei perustu tietoon, eli koko tämä loppuhihittely on pelkästään vaan meidän kahden (kolmen) välistä fiilistelyä.

Tapailumieskin vastasi viestiini: Ei ollut tapahtunut mitään ennen kuin hän erosi minusta. Anna olla.

Vaikka tämä oli ensisijaisesti hauskaa hulluttelua, niin se herätti myös paljon erilaisia vakavampia ajatuksia. Ensinnäkin olin tyytyväinen siitä, että Tapailumies ei ole eristäytynyt ”koko maailmasta”, vaan löytänyt uuden kivan jutun. Hän oli/on? luonteeltaan jopa huolestuttavan yksinviihtyvää sorttia. Toiseksi ajatuksia siitä, että miten meillä keskenämme on ilmeisen ”hukkaan” mennyttä aikaa ja miten en tajunnut sitä itse koskaan silloin. Kolmanneksi naisen puolipakollinen ylianalysointi aiheesta Mitä tällä tyttösellä nyt oli, jota minulla ei ollut? Jotain, joka sai harkitsevan ja hilityn aikuisen miehen ilmeisestikin aivan hullaantumaan.

Ja parahin lukija, joka tästä aiheesta olet kommentoinut: Ilmeisesti meitä kumpaakaan tuntematta olet ollut koko ajan oikeassa! Todella tarkkaa havainnointia.