Ummikot Aasiassa: Sanur ja Nusa Penida

Meillä oli lyhyehkön matkan aikana kolme erilaista lomaa. Ne jo matkan aikana tuntuivat ihan erillisiltä, vaikka ne kaikki ovatkin osa samaa pikkuista Balia. Laitan tähän postaukseen pääpiirteet kahdesta ensimmäisestä paikasta.
Sanur
Sanur oli vähän kuin aurinkorannat esimerkiksi Espanjassa, mutta hintatasoltaan halvempi. Homma perustui lyhyen visiittimme mukaan siihen, että siinä on pitkä ranta ja sen lisäksi löytyi enimmäkseen turisteille rakennettu pääkatu, jossa on palveluita. Ei kuitenkaan aivan turistikrääsää ollut havaittavissa vaan ihan järkeviä palveluita; ravintoloita, hierontapaikkoja, pesuloita ja joitain kauppoja. Emme juuri käyneet kaupoissa, mutta myynnissä näytti olevan ihan ok näköisiä ja tyylikkäitä mekkoja ja sandaaleita eikä mitään avaimenperiä, joissa mainostetaan Balia. Laatu toki voi noissa hyvännäköisissäkin tavaroissa mikä vaan, en tosiaan perehtynyt yhtään siihen.

Ranta oli kaunis ja ei ollenkaan liian ruuhkainen. Ravintolatarjontaa on monenlaista ja kannattaakin vähän miettiä hinnat läpi ennen kuin tilaa. Kaikki hinnathan Balilla ovat satoja tuhansia, joten siinä menee helposti pää pyörälle. Korkeimmatkin hinnat ovat eurooppalaiseen verrattuna ihan ok, mutta jos ei muutaman kymmentä metriä kävelemällä säästää kahden hengen juomissa kympin, niin kannattaa silloin välillä vähän kävelläkin.

Sanurissa oli vähän koko ajan sellainen olo, että missä kaikki ovat. Sää oli ihana, mutta ihmisiä oli hyvin vähän liikkeellä sekä päivällä että illalla.

Meidän Sanurin visiittimme omaa villaamme lukuunotatta oli aika mitäänsanomaton. Minulle jäi alueesta muuten huono fiilis, koska näin erään nelijalkaisen eläimen, jota satun pelkäämään ihan helvetisti. Niitä on varmuudella ihan kaikissa maissa ja täällä Balilla etenkin ihan jokaisessa kylässä puutteellisen jätehuollon ja yleisesti piittaamattoman roskapolitiikan takia. Silti. Kauhu ja ahdistus. Tämä muuten tapahtui ihan pääkadulla rannanpuoleisella osuudella.

Nusa Penida
Nusa Penida on suurikokoinen saari Balin vieressä. Käyntikohteena se ei ole yhtä suosittu kuin Gili ja Lombok, vaan enemmänkin nouseva kohde. Kaikkiin edellämainittuihin tehdään myös päiväretkiä mantereelta, mutta me viivyimme Nusa Penidalla kolme yötä. Matka sinne käy pikaveneellä, me menimme  emäntämme Lilyn neuvojen mukaisesti ”public boatilla”, jolloin veneessä luki Angel Billabong Cruises.

Matka edestakaisin Sanurista muuten maksaa sataman lipputoimistosta ostettuna 400 000. Kadulla joka kulmassa lippuja kauppaavat äijät myyvät niitä 600 000/suunta. Eipä sen väliä, molemmat ovat suomalaisbudjetilla ihan ok hintoja, mutta kyllähän sellainen huijauksentuntu on harmittava olotila. Otimme villalta taxin satamaan ja kuski yritti kovasti viedä meidät lippuostoksille tällaiseen kadun kulmapaikkaan, mutta sanoin silloin hymyilevän päättäväisesti ”ei kiitos” niin kauan, että uskottiin. Kyseessä oli ainakin Sanurin alueella turvallisena pidetty ja mittaria käyttävä Blue Taxi. Mittaria tosiaan käytettiin ja muuta huijausta ei tuon lyhyen ja ainoaksi jääneen Blue Taxi-matkan aikana ollut, mutta olisihan tuo lipun osto ollut aikamoinen turistiansa.

Laivojen luo kahlataan Sanurin päässä, joka on hyvä ottaa vaatetuksessa huomioon. Itsehän en ottanut. Käyttämämme veneyhteys oli nopea ja ihan luotettavanoloinen. Aallot tuntuivat maakravusta hurjalta, mutta olivat oikeasti ihanan pehmeitä. Lombok näkyy käytännössä koko matkan ikkunasta jättimäisenä vuoristona, paitsi silloin kun aallot nousevat niin korkeiksi ettei horisonttia näkynyt ollenkaan. Kuulostaa ja tuntuu aivan karsean jännittävältä, mutta keikutus veneessä ei ollut mikään paha. Veneeseen, kuten jokaikiseen muuhunkin paikkaan, kannattaa varautua vesipullolla. Vauhti on niin hurja että kaikki räppänät suljetaan ja lämpötila nousee nopeasti kovinkin kuumaksi.

Saarelle rantautuessa valitaan laiturille tullessa (siellä päässä tosiaan on laituri) vähiten ärsyttävä taksijätkä ja hiotaan hinta kuntoon, jos ei ole tajunnut sopia noutoa hotellilta. Meillä se olisi kuulunut hintaankin.  Taksijätkät ovat muuten siinä kilpailutilanteessa tosiaan aika ärsyttäviä kaikki, vaikka valinnan jälkeen osoittautuisivat oikeinkin mukaviksi. Päädyimme valitsemaan yhden juuri tällaisen. Wyatiksi itsensä esittelevä kuski muuttui heti valintatilanteen jälkeen tungettelevasta tyrkyttäjästä erittäin mukavaksi jätkäksi, joka puhuu ihan hyvää englantiakin. Päädyimme maksamaan reilun puolen tunnin matkasta noin 9€, eli Wyatilla oli onnenpäivä, mutta myös me olimme ihan tyytyväisiä, vaikka tämä matka olikin jo kertaalleen hotellihuoneen muodossa maksettu. Hinta oli sikäli korkea, että viideksi-kuudeksi tunniksi saa kuskin ja auton käyttöön n.25 eurolla, mikäli sellaista sattuisi tarvitsemaan.

Hotellimme oli Pandawa Beach Resort, jossa oli kymmenen huonetta, uima-allas ja pieni ravintola. Hotelli oli aivan upouusi ja huone oli tilava ja hieno. Seutu ympärillä oli aivan köyhänoloista ja hyvin kaukana mistään, mihin on tottunut. Hotelli oli rakennettu nimenomaan meille länsimaisille turisteille ja henkilökunta oli ystävällistä, mutta he olivat etenkin ravintolapalveluiden osalta hellyyttävät kujalla siitä, mitä me oikeasti haluaisimme. Jossain vaiheessa näkökulma häilyi myös hellyyttävyyden ja raivostuneisuuden välimaastossa, kun turhautuminen kasvoi matkan aikana. Balilaiset ovat aivan mielettömän ystävällisiä ja avuliaita ja voin olla sataprosenttisen varma, että he ylimielellään tekisivät kaiken mahdollisen meille ”oikein”, jos vain tietäisivät miten.

Kulttuuri maailman reunalla kelluvassa pienessä saaressa vaan on niin kaukana omastamme, että sitä on vaikea edes käsittää. Ihan molemminpuolisesti.

Tämä kuulostaa nyt tosi huonolta sillä lailla, että haluaisin kaiken olevan kuin Suomessa, mutta oikeasti kyse on vaan ruokahygienian kaipuusta ja vähän myös makumieltymysten yhteensovittamisesta. Hotellin ravintolassa nimittäin oli saatavilla ”Western food” eli pizzaa, hodaria ja sen sellaista sekä muutama ”local dish”. Kumpikin genre oli vähän kuin halpa ja kalpea kopio itsestään. Lisäksi ruuan säilytys ja erityisesti aamiaisen tarjoilu oli kaltaiselleni köksäihmiselle helvetillistä seurattavaa; haaleita lämpimiä ruokia (niissä sentään kannet) ja tämän lisäksi pilkottuja hedelmiä sekä leipää ja sen sellaista ilman mitään suojaa, eli toisinsanoen täynnä kärpäsiä. Ei helvetti. Ei.
Se mikä tekee saaren ruokahommasta vielä pahemman, on että meidän hotellimme hygienia näytti olevan vähiten vituillaan, joten söimme käytännössä lähes vain siellä tai sitten sipsejä. Ja silti jännitti, että mitä tästä kaikesta seuraa. Seurasihan siitä, ihan kunnon setti kummastakin päästä, joka onneksi meni nopeasti ohi. Epäilen lähteeksi ainoaa hotellin ulkopuolista ravintolakokemusta, mutta kukapa tietää eikä sillä ole lopputuloksen kannalta väliäkään.
Nusa Penida saarena on näitä ruokahommia ja roska-ongelmaa lukuunottamatta aivan mahtava. Tosin nyt ollaan roskaongelman kanssa ihan viimeisellä rajalla, että menetetäänkö peli kokonaan ja saari alkaa sitten vaan toimia ihan virallisena kaatopaikkana.

Saarella on muutamia turistikohteiksi valjastettuja käyntikohteita, joissa jokin saaren poukama on nimetty ja niitä on alettu mainostaa jotenkin ainutlaatuisina. Asian laita on kuitenkin sillä lailla, että sitä yhtä henkeäsalpaavan upeaa jyrkännettä riittää karkeasti arvioituna kymmenen kilometriä, ainakin. Siis sanoinko jo, että kyseessä on aivan fantastisen hieno rannikko?! Huikeita jyrkänteitä ja niiden välillä silloin tällöin kaunis ranta, josta pääsee uimaan ihanaan turkoosiin ja lämpimään meriveteen.

Rannat ovat vähän petollisen kauniita kauempaa katsottuna, ne ovat oikeasti aivan tautisen terävää korallimursketta täynnä eivätkä niinkään hiekkarantoja. Kengät ovat ihan must. Luonnollisesti meillä ei sattunut uimakenkiä mukaan.

Mereltä päin katsottuna näki, miten meri oli hionut kallioon erilaisia hyllyjä ja onkaloita ja näkymä oli aivan..miten se nyt sanotaan kun ei riitä mitkään sanat? Kallioita kelpaa ihailla niin mantereen kuin merenkin puolelta, jotko molemmat älysimme onneksi toteuttaa. Tirautin veneessä pienen itkunkin, ihan vaan kun oli niin hienoa. Emme ottaneet kauheasti kuvia, koska netti on niitä pullollaan jo valmiiksi, mutta toki silloin tällöin jotain räpsittiin.

Onnistuimme kokemattomuudestamme huolimatta käyttämään saariston päivät hyvin.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä vuokrasimme molemmat omat skootterit (en halua kyyditä, enkä etenkään istua kyydissä) ja ajoimme ihailemaan niitä rotkoja. Saarella on oikeastaan yksi tie vaan, mutta se ei estänyt meitä eksymästä ja päätymästä eri paikkaan kuin mihin olimme menossa. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Eksyminen oli korkeuserojen ja viidakkomaisten näkymien takia ihan erityisen hieno homma. Ajelimme pienten kylien läpi ja hymyilimme poskemme kramppiin saakka. Hymyilimme, koska meille hymyiltiin niin paljon, koska skootterilla ajaminen siinä lämmössä oli niin kertakaikkisen ihanaa ja koska maisemat olivat vaihtuvia ja liikuttavan upeita.

Tie oli toisinaan oikein hyvä ja toisinaan aivan jäätävän huono. Olisi pitänyt ottaa kuvia siitä, koska kukaan ei pysty pelkästä kertomuksesta pelkällä mielikuvituksella arvaamaan kuinka huono tien on mahdollista olla, siis niiiiiiin huono ja sitten vielä vähän päälle. Tämä ei kuitenkaan haitannut, koska itsepä päätät vauhdin ja tyylin.
Vaikka päädyimme Kelingkingiin emmekä Broken beachiin, jonne olimme alunperin matkalla, ei kohteella oikeastaan ollut väliäkään, koska sitä upeutta tosiaan riittää ja toisaalta kaikki ne rotkot ainakin mereltä katsottuna aika samantyyppisiä. Voin olla väärässäkin, kun en tosiaan niitä muita käynyt. Olen tyytyväinen tähän tapaan, jolla vedimme päivän, eli siten ettemme alkaneet ahnehtia kohteita enempää. Jäi aikaa nauttia siitä missä oli.
Kelingkingin jälkeen kaipasimme uimaan ja päätimme lähteä Crystal Beachille, joka oli ihan kiva paikka, mutta jota en kuitenkaan suosittele, jos on esimerkiksi vain päiväretkellä. Se on jotenkin niin…tavallinen. Pohja muuten on tosi terävää settiä ja pitää mennä pitkälle mereen ennen kuin on uimasyvyydessä. Mitään vikaa siinä ei kuitenkaan ollut, päinvastoin, nautimme rannasta, aurongosta ja toisistamme tosi paljon.

Kelingkingissä on myös jyrkänteiden lisäksi aivan fantastisen näköinen todellinen paratiisirannan poukama, mutta sinne päästäkseen on mentävä todella vaarallinen ja fyysisesti vaativa kävelyreitti. Mies ei korkeanpaikankammoisena voinut harkitakaan sinne menoa, vaikka olisikin fyysisesti sen pärjännyt. Itse en pelännyt fyysistä rankkuutta enkä korkeutta, vaan enemmänkin häthätää risuista kyhättyjen rakenteiden kestävyyttä ja maakerroksen sortumista, joten vähän känkkäränkkänä jouduin jättämään homman välistä. Kamalan ärsyttävää, kun olet tullut maapallon toiselle puolelle tekemään ihania juttuja ja sitten et kuitenkaan tee. Ehkä kuitenkin fiksu ratkaisu, koska sekä kunnossani että ketteryydessäni on huomautettavaa.

Rannalle uskaltautui vain pieni kourallinen ihmisiä. Veikkaan lähinnä fitness/lifestyle-bloggareita, joille kunnon selfie on sen verran kovaa valuuttaa, että pieni hengenvaara on ihan jees. Jonkinverran noita selfie-ihmisiä onkin joutunut maksamaan hengellään niistä parhaista selfieistä tuolla jyrkänteillä. Meno oli niiden suhteen ihmeen villiä ja varomatonta ottaen huomioon, että minkäänlaisia turvajärjestelmiä ei ole.
Otettiinkin mekin selfietä, totta kai, mutta sellaisia turvallisia keski-ikäisten versioita.
Toinen päivä Nusa Penidalla meni muiden kiinteiden ja ruskettuneiden parikymppisten kanssa (LOL) vesiurheilun merkeissä. Valitsimme randomilla Octopus-divingin, joka oli erittäin iloinen yllätys kaikin puolin. Mies sukelsi ja minä kokeilin snorklausta ensimmäisen kerran. Vene oli siisti, ryhmä ihan sopiva ja sukellusjätkät puhuivat riittävästi englantia ja pitivät meistä hyvää huolta. Pelkäsin venematkalla ensimmäiseen kohteeseen ihan hirveästi, sellaista hyvää pelkoa, jännitystä. Mentiin kovaa ja aallot olivat taas isoja ja pehmeitä. Ensimmäinen snorklauskohteeni jännitti minua niinikään hirveästi, koska en tiennyt onko se jotenkin vaikeaa. Saksalaiset pojat tsemppasivat ja neuvoivat kuinka toimia, kun näkivät jännitykseni (vaikka yritin peittää sitä ja olla coolisti).

Otin pelastusliivin päälleni ja snorklausoppaani Bobby halusi minun lisäksi pitävän kiinni pelastusrenkaasta. Hän kuskaili minua sillä sitten oikeaan suuntaan ja katsoi perääni oikeastaan lähes koko ajan. Kun laitoin pään veteen, kävi kuten kaikki sanovat; kaikki rauhoittui ja ei pelottanut enää. Aluksi näin enemmän sukeltajia kuin kaloja allani, mutta Bobby vei minut eri kohtaan ja tuli muutakin nähtävää; vauvahai ja kolme paholaisrauskua eli mantaa.

Lopulta minulle tuli huono olo, koska ilmassa oli niin paljon bensankäryä. Kohde oli älyttömän suosittu rauskujen takia ja siksi paikalla oli varmaan sata sukeltajaa, pirusti paljon snorklaajia ja aivan liikaa veneitä käryttämässä. Huonovointisuus jatkui veneeseen nousemisen jälkeen puolisen tuntia, onneksi seuraavaan kohteeseen oli matkaa.

Tällainen bensankäry ja ruuhka ei ole hyväksi ympäristölle ja siitä tulikin mieleen, että nostan hattua sukellusfirmallemme siinä, että he käyttäytyivät ympäristöä kunnioittaen siinä määrin, kun se tuolla alalla käy päinsä; vesipulloja ei jaettu, vaan vesi tarjottiin isosta säiliöstä omiin pulloihin tai tiskattaviin mukeihin, eväät oli pakattu pestäviin astioihin ja he myös organisoivat roskankeräystalkoita saarella viikottain. Meille ohjeistettiin olemaan hiljaa ja paikallaan, jos mantat tulevat, mutta muiden sukellusfirmojen oppaat siellä huusivat ja mesosivat ihan täysillä vastaavassa tilanteessa eli vastakkaisia arvoja oli myös nähtävissä. Joku yritti jopa kalastaa rauskuja pitkällä siimalla, mutta oppaani Bobby kävi keräämässä siiman rullalle jonkun toisen snorklausoppaan kanssa. Seurasin hämmentyneenä tätä hommaa vedessä kelluen ja vasta jälkeenpäin veneessä selvisi, että Bobby oli asialla ja että mitä siinä oikein tapahtui. Siima näytti seuraavan rauskuja, joten luulin aluksi niiden erittävän jotain mennessään.

Tässä ei nyt ole tarkoitus nostaa ylos ”omaa erinomaista valintaa”, koska se tehtiin täysin satunnaisesti, vaan suositella muille tätä hyväksi havaittua.
Takaisin snorkalaukseen; seuraavassa kohteessa menimme matalaan kohtaan, jossa oli alla mielenkiintoista korallia. Ilmeisesti kuitenkin kuollutta, koska ei ollut värikästä. Tässä kohtaa uskalsin kokeilla jo ilman liiviä ja se oli uskomattoman helppoa! Vesi kannatteli minua kuin minullla edelleen olisi liivi päällä! Villiinnyin tästä ja aloin ihan vallattomasti mennä joka paikkaan, kun meni oli ketterämpää ilman liiviä. Tässä kohtaa Bobby lakkasi valvomasta minua niin tarkasti ja näytti vain välillä, että mihin suuntaan pitäisi mennä. Tämä matala kohta oli minusta kaikkein mielenkiintoisin ja näin erilaisia tavallisia kaloja. Mikä vapaus! Siinä sitä vaan muita naisina lekotteli valtameressä snorkkelin kanssa.
Kolmas snorklauskohde oli syvässä kohdassa ja siinä pointtina oli isot kalat, joita kutsuttiin parvena paikalle heittelemällä riisiä veneen kannelta. Ei enää niin kiintoisaa.
Vaikka olimme samalla pikkuveneellä mieheni kanssa, niin hengasimme enimmäkseen eri porukoissa, koska toinen sukelsi ja toinen ei. Hänellä kokemukset olivat yllättävän erilaisia kuin minulla sen osalta, mitä tuli veden alla havainnoitua.
Nusa Penida ja Bali vähän muutenkin on muuten ihan erinomainen kohde saada ensinnäkin karsea maailmantuska turismin vaikutuksista ympäristöön ja kulttuuriin vertaamalla ympäristöä Suomeen ja ihmisiä itseenä. Toisaalta on huikeat mahdollisuudet kehittää älytön ulkonäkökompleksi vertaamalla itseään muihin turisteihin. Nusa Penidalla etenkään ei käy ketään tälläisiä normaaleita suomalaisia, vaan pelkästään tasaisesti ruskettuneita juuri parinkympin ylittäneitä beibejä komeiden boyfriendiensä tai yhtä kuumien kavereidensa kanssa. Luonnollisestikin lähes alasti koko ajan (=todella pienissä uikkareissa) tai vaihtoehtoisesti jossain pakasta vedetystä hulmuavassa mekossa. Kiva siinä sitten tällaisena enemmänkin punakkuuteen ja tanakkuuteen taipuvaisena pyöriä niiden seassa pukeutuneena valkoiseen aurinkorasvakerrokseen tai mihin nyt burkhaan milloinkin pitää pukeutua palamisen välttämiseksi. Hellevaatetukseeni kuuluu myös lierihattu ja tukkahan on toki suomalaiseen tapaan lätässä kuten aina muulloinkin. Näihin beibeihin ei päde luonnonlait ollenkaan, tukka on useimmilla kuohkea ja kauniisti levällään tai jollain boheemilla tuuhealla letillä eikä todellakaan valu hiki ikinä missään, vaan aina ollaan valmiina ottamaan se täydellinen selfie oltiin sitten rotkon tai uima-altaan reunalla.
Aikuisena naisena osaan tietysti suhtautua tähän ihan hyvin. NOT. Onneksi mieheni niin kovasti tykkää minusta ihan näinkin, niin pystyn suhtautumaan tähän hyväntuulisen ironisesti ja jopa iloitsemaan miesnäkökulmaa ajatellen hyvistä maisemista. Chrystal Bayn ruuhkaisella rannalla valitsin ihan tahallaan sellaisen paikan, jossa näkymä oli erityisen viehättävää.
Nusa Penidassa emme käyneet rannoilla ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Helle ja kulttuuri vei voimat yllättävän hyvin ja omalla pienellä uima-altaallakin oli mukavaa olla etenkin iltaisin aurinkotuolissa maaten ja tähtiä katsellen. Oma resort tuntui sellaiselta keitaalta, jossa aivot eivät surraa ihan niin täysillä muuhun ympäristöön verrattuna. Tähän toki auttaisi varmasti paljon matkustelukokemus vastaavissa paikoissa, jolloin ei tarvitsisi ihan niin kovasti kaikesta hämmästyä.

Viimeisenä Nusa Penidan aamuna ajoimme skootterilla rantaan katsomaan auringonnousua ja seurailemaan mereltä palaavia kalastusveneitä. Olisin halunnut kerätä pois ne muutamat roskat, mitä rannassa oli, mutten tajunnut tuoda muovipussia mukana. Juuri sellainen täydellinen rantahetki omiin mietteisiin vajonneena tuijottaa merelle ja nauttia olosta. Siellä ollut juuri ketään muita lähistöllä, joka on tavanomainen tilanne kaikilla muilla rannoilla kuin niillä, jotka on nimetty saaren käyntikohteiksi. Muutamia kulkukoiria, leikkiviä lapsia ja jokunen kalastaja voi näkyä tavallisilla rannoilla, mutta ei juurikaan muita turisteja.

Tarkennan vielä edelliseen, että tilanne olisi ollut aivan täydellinen muuten,  mutta miehellä oli meneillään Bali-bellyn kivuliain vaihe ja noin tunnin päästä rannalle ajelehti jokin kuollut eläin. En mennyt katsomaan lähempää, mutta veikkaan että juuri se eläin, jota en halua nähdä enkä sanoa ääneen. Mies sanoi, että taitaa olla hyvä aika lähteä. Näihin lauseisiin tiivistyykin mainiosti Nusa Penida. Paljon rauhallista, hyvää ja ihanaa ja loput inhottavaa. Ja välillä sattuu.

Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Sairaslomaa sairasloman päälle

Meillä on oltu viimeisen puolen vuoden aikana kipeänä vähän saatanasti. Kukin vuorollaan ja välillä useampi samalla kertaa. Ollessani pidemmällä sairaslomalla toipumassa leikkauksesta, sain vielä sen päälle mahtaudin. Ihan vaan inasen ärsyttävää sen jälkeen, kun olin juuri viettänyt useamman päivän hyvin hiljakseen hoivaten pienempää matatautipotilasta. Koska Kirjekaverimies ei nykyään missaa mitään tautia, joka on mahdollista saada, niin toki hän sitten alkoi samantien ripuloida kun olin saanut itseni taas järjestykseen. Mahatautisettien jälkeen kävimme melkein viikon töissä ja sitten oli vuorossa yhteinen kesälomaviikkomme ja matka. Kirjekaverimies aloitti kuumeilun jo hyvissä ajoin pari päivää ennen matkalle lähtöä ja kuumeili ja yski koko reissun ajan. Jee. Hyvin hän silti jaksoi tutustua paikkoihin, mutta kyllähän pieni kuume ja vuorottainen hikoilu ja palelu vie vähän terää kivoilta jutuilta. Niinkuin vaikka seksiltä.

Koska meillä ei olla puoleen vuoteen tervettä päivää nähty (no, ehkä jokunen) ja on jonkun kerran tullut antauduttua lihallisiin iloihin kipeyksistä huolimatta. Empiirisen tutkimuksen mukaan seksin näkökulmasta siedettävin tauti on mahtauti, joka vastaavasti kaikista muista kuviteltavissa olevista näkokulmista on täysin sietämätön. Seksimielessä se on yllättäin se, joka vituttaa vähiten. Sehän menee tunnetusti aaltoina, jolloin toisinaan on niin huono olo, että ei mitää järkeä (eikä todellakaan tarvitse miettiä, että haluttaako vai ei) ja niiden aaltojen välillä sitten ollaan muuten vaan paskana ja levätään. Mahatautisena ei kertakaikkisesti voi mennä töihin ja kukaan muukaan ei halua sattuneesta syystä olla missään tekemisissä. Jää siis hyvää aikaa seksille, kun joka tapauksessa on eristettävä itsensä kaikesta normaalielämästä eikä kuitenkaan jaksa tehdä mitään oikeasti järjellistäkään hommaa.

Leikkaushaavan varomisseksi oli omalta kohdaltani toisaalta ihan jees ja kyllästyminen tylsiin päiviin oikeastaan lisäsi tarvetta hoitaa turhautumista seksillä heti jos sellaiseen tuli mahdollisuus. Leikkaushaava tosin sattui olemaan sellaisella alueella, mistä olisi voinut olla jotain iloakin, aiheutti se vähän miettimistä ja varomista sekä ennen kaikkea esteettistä haittaa.

Ja sitten jää vielä se ***tanan flunssaseksi. Jos jommalla kummalla tai toisella on kuumetta, se ei oikeastaan haittaa yhtään, vaikka kuume olisi korkeakin. Sitten on vielä kaikki hiton räkätautien kirjo… Nuha on jo ärsyttävä ja rajoittava, mutta sen voi vielä jotenkin hyväksyä, koska ”onhan tässä näitä muitakin eritteitä”.  Pahimmista pahin turn off on kuitenkin yskä. Niin hyvää virettä ei ole olemassakaan, ettei sitä latistaisi se, että toinen käy yskimään kesken seksin. Tai kesken yhtään mikään. Alkaa välittömästi kaduttaa, että on ikipäivänä sellaiseen hommaan sekaantunut. Tai keneenkään ihmiseen, jolle voi tulla flunssa. Mieleen alkaa tulla välittömästi katkeria ajatuksia ja vannoo itselleen, että ”ei ikinä, ei ikinä enää”. Sitten kuitenkin yrittään jotenkin koota itsensä, että saisi homman edes jollain tasolla vietyä loppuun ja alkaa ajattelemaan, että riittääköhän sitä makaroonilaatikkoa vielä yhdelle vai kahdelle päivälle toivoen, että toinenkin kyllästyisi mahdollisimman nopeasti. Mitään vinkkejä miten saisi tyylikkäästi katkaistua koko prosessin kuin seinään, että saisi jätettyä välistä tuon makaroonilaatikkovaiheen edes?

Että näin hohdokasta täällä. Mites siellä?

Tarkemmin ajateltuani saatan sittenkin lopettaa koko lajin.

 

 

 

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

En mä jaksa nyt.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että parasta maailmassa on jalkahieronta kosteuttavalla voiteella höystettynä. Sellaisesta ylellisyydestä haaveilin alituisesti (en saanut) ollessani vielä naimisissa Herra Exän kanssa. Sen jälkeen sitä on ollut saatavilla silloin tällöin, kunnes elämääni tuli Kirjekaverimies. Hän on vetänyt hemmottelun monella elämän alalla ihan uudelle tasolle ja niin tässäkin. Hän hieroo jalkojani enemmän kuin mielellään aina tilaisuuden tullen. Se on A-I-V-A-N mahtavaa! Ottaa vastaan parasta mahdollista hemmottelua ilman, että tarvitsee yhtään miettiä onko se toiselle tylsää saati vastenmielistä. Saa vaan nauttia ja ottaa vastaan hellyyttä. Samalla kantapäät pysyvät hyvässä kunnossa. Halutessaan voi jutella tai vaan olla hiljaa ja olla. Tarvittessa projektia voi laajentaakin.

Mutta. Rajansa kaikella.

Niinä iltoina, kun olemme yhdessä, hän melkeinpä iltarutiinina kaivaa rasvapurkin esiin ja lähestyy minua. Ja mitä vastaan?

Ei nyt. Mä en jaksa.

Jaa mitä en jaksa? Antaa tuolle niin miellyttävälle hellyydelle sen ansaitsemaa huomiota. Rauhoittua nautiskelemaan. Pysähtyä fiilistelemään, miten hyvältä se minusta tuntuu.

Tietysti kommenttina se, että en jaksa maata ja antaa toisen tehdä asioita puolestani on vähän absurdi. Toimitus ei  kuitenkaan velvoita minulta yhtään mihinkään eikä edellytä esimerkiksi vastapalvelusta. Ei edes fiilistelyä. Olemmekin miettineet, minkä muun jaksamattomuus voisi olla parisuhteessa yhtä hullunkurista.

Tässä TOP 3:

3. Käyn laittamassa meille voileivät iltapalaksi.  / -En jaksa. Mä meen itse tekemään.

(Toisen tekemä voileipä on aina parasta maailmassa.)

2. Mä voisin putsata lavuaarin hajulukon sillä aikaa, kun luet Hesarin ja juot kahvin. / En jaksa. *vetää kumihanskat käteen ja alkaa toimiin*.

(Varmaan aika moni mielellään luistaa (etenkin ällöttävästä) siivouksesta, jos vaan mahdollista.)

1. *Nainen kyykistyy viettelevästi miehen eteen ja alkaa availemaan vyötä*/ Mies: En mä nyt jaksa. Meen vetämään käteen.

(Onko joku heteromies joskus sanonut tuolle ei?)

 

Mitä hemmottelua teillä ei jakseta antaa tai ottaa vastaan?

 

 

Havainto: Tökeröä seksinvonkausta sietää paremmin suhteessa

Haha, onneksi ei sentään tarvitse sietää sitä toiselta parisuhteen osapuolelta! Kai senkin aika vielä koittaa, mutta nyt tökeröt ehdotukset tulevat ulkopuolisilta.

Sunnuntai-iltana töissä oli hiljaista ja vilkuilin puhelimelta kelloa, että koskas täältä nyt oikein jo pääsisi kotiin. Oho, olin saanut viestin! Mutta kenelta? No ehkäpä maailman epätodennäköisimmältä henkilöltä, jolta voi.  Nimittäin yhdeltä mieheltä, jonka kanssa vietin juhannuksen 1998 ja pari iltaa siinä juhannusta ennen tai sen jälkeen. Tai poika hän taisi olla silloin, juuri ja juuri täysi-ikäinen ja itsehän olin kypsässä kolmentoista vuoden iässä. Hän oli kaverini kaveri ja yhtenä näistä illoista pussailimme jonkin verran.

Sen koommin en hänen kanssaan ole jutellut eikä hän ole ollut minua tuntevinaankaan, kun olemme joskus samaan baariin sattuneet. Olen ajatellut, että hän ei varmaan minua muista tai tunnista ja miten voisikaan, kun tuosta kohtaamisesta kuitenkin on ehtinyt kulua…mitä… 17 vuotta?! En olisi itsekään tunnistanut, jos en olisi sattunut kuulemaan hänen esittäytyvän jollekin toiselle omalla nimellään.

Hän tiedusteli mitä kuuluu, missä asun ja mikä meininki.Ujutin keskusteluun aika äkkiä vinkin siitä, että olen varattu. Mitä sitä turhaan jaaritella hirveän pitkään, kun en ole kiinnostunut. Siispä, muutaman viestin jälkeen jo tähän:

Tähänhän se keskustelu sitten nopsasti tyrehtyi. Ei tainnut ihan hirveästi muut kuulumiset kiinnostaa. Olin tästä huvittunut ja jäin enemmän hyvälle kuin huonolle tuulelle. Ihmettelin itsekin, että miksi, kun yleisesti ottaen sinkkuna ollessani kaikki tämänlaiset ainoastaan ja vain ärsyttivät (aivan kuin edes tällaisia tarjouksia olisi sadellut juurikaan edes silloin).

Sitten sen tajusin: sinkkuna tässä olisi oikeasti joutunut vähän punnitsemaan. Kannattaisiko sittenkin kokeilla käydä vaikka kahvilla selvittämässä, että olisko mitään kemian tynkää? Kyllähän itsellenikin olisi se vakisäätö sopinut. Sitten päätyä joko tapaamaan ja toteamaan, että ei käy tai vaihtoehtoisesti hylkäämään tarjous ihan suoraan. Hylkäyksessä kun jää kumminkin miettimään oliskos sittenkin kannattanut käyttää tunti siihen kahvitteluun, jos vaikka olsikin ollut ihan jees…

Sinkun perusdilemma, väittäisin. Nyt ei ärsytä enää yhtään siksi, että ei tarvitse arpoa vastausta.

Ikävän uusi muoto

Ei liene äitibloggaria olemassakaan, joka ei olisi jo blogissaan tavalla tai toisella käsitellyt tätä kevään metatyösumaa. Täällä meilläkin sitä riittää ihan omiksi tarpeiksi, eikä siinä vielä kaikki; minulla on lisäksi ollut pian kuukauden uusi, vaativa työ. Sen lisäksi olen lukenut ja osallistunut kahteen pääsykokeeseen ja päässyt ennennäkemättömän kiihkeään sukudraamaan keskiöön. Sokerina pohjalla tietenkin jokakeväinen riemun ja raivon aihe: Herra Ex on maanviljelijä.

Niille, jotka eivät ole maanviljelijoiden kanssa säännöllisesti tekemisissä voin valaista maanviljelijyyden syvintä olemusta sen verran, että sesonkiaikoina kaikki muu maailmaa lakkaa olemasta ja kenenkään muun yhtään millään muulla ei ole yhtään mitään väliä. Toisaalta ymmärrettävää, mutta on se silti hienoisesti absurdi tilanne, kun raivokas maanviljelä soittaa, että ”MIKSI SUN PITÄÄ SOPIA JOTAIN PÄÄSYKOKEITA KYLVÖAIKAAN????! ETKÖ SÄ VITTU JO TAJUA, ETTÄ MULLA ON KIIRE!?”.

Joo, kyllä. Silloin kun Helsingin yliopistolta soitettiin, että milloin rouvalle sopisi tulla pääsykokeisiin vastasin, että laitetaan siihen kylvösesongin kuumimpaan huippuun. Koska koko maailman on salaliitossa maanviljelijöitä vastaan. Ei kun ei. Se olikin siksi, että maailma jatkaa pyörimistään yksittäisten, tärkeidenkin, ammattikuntien sesongeista huolimatta. Kysymättä lupaa edes minulta.

No juu. Edellämainituista syistä on ollut vähän hermo kireällä ja väsymystä esiintynyt. Lapsia on ”koko ajan” (no ei edes ole, mutta kun ehtinyt tottua x-määrään aikuisaikaa, on vaikea luopua saavutetuista eduista), stressi on omaa luokkaansa ja kalenterin avaaminen aiheuttaa ahdistuskohtauksen. Se on aiheuttanut omat ongelmansa myös parisuhteeseen. Tai lähinnä sellaisen, että sitä ei ehdi olla. Arki on romahtanut kerralla ja lyönyt meidät sata-nolla.

Välillä olemme samassa tilassa puolentoista metrin päässä toisistamme ja tunnemme kaipausta. Välillämme ei ole ainoastaan puolitoista metriä ilmaa, vaan myös ylikiehuva hernekeitto, lattialle valunut mehujää, kolme koneellista märkää pyykkiä ja korvia särkevä meteli, joka tulee kun kaadetaan kolmekymmentä litraa duploja lattialle. Lienee tuttua monille. Toista on ikävä. Tuntuu, että siitä ihanasta helatorstain aamusta, jolloin söimme kahdestaan aamiaista aurinkoisella joen pientareella olisi neljäsataa vuotta (todellisuudessa muuten kaksitoista yötä, laskin aivan itse). Ihan toinen todellisuus.

Uuden työni myötä on myös alkanut tapahtua sellaista, että olen ollut työpäivän jälkeen aivan aivokuollut. Työhöni on kuulunut koulutusta, joka on lyönyt kasvoille kuin hyökyaalto. En ole voinut kuvitella noin informatiivisia päiviä voivan olla olemassakaan! Tämä on sitten toisaalta myös tosi hyvä uutinen! Oppimista ei nimittäin tule puuttumaan jatkossakaan ja sehän jos mikä on minun juttuni, kunhan nyt jollain tasoilla pysyttäisiin järjellisellä tasolla.

Parisuhdemielessä tuo ylitsepursuava oppinen onkin ihan toinen stoori. Minulle ei ehdi tapahtua mitään muuta ja aivoni eivät vaan kertakaikkisesti ehdi ajattelemaan mitään muuta. Voitte vain kuvitella antoisuuteni parisuhteen toiselle osapuolelle; vain yksi puheenaihe ja osan aikaa olen ihan vain omissa maailmoissani, koska suuri osa asioista on vaitiolovelvollisuuden piirissä. Luonnollisesti teen töitä myös unissani ja joka aamu selostan kaikkia muita suuresti kiinnostavia yksityiskohtaisia tarinoita uniani kunnes kuulijakuntani ei enää pysty piilottelemaan pitkästymistään ja ärsyyntymistään.

Heti kun lasten iltatoimet on jollain tasolla saatu kahlattua läpi (toisinaan jo hyvissä ajoin ennen), kaadun sänkyyn ja vajoan koomaan näkemään lisää unia töistä. Eilenkin illalla noin yhdeksältä en vaan jaksanut mitään, en katsoa Temptation Islandia, en lukea, en jutella, en olla hauska, en huomata toisen hauskuutta, en edes syödä suklaakakkua. Minua harmitti ihan hirveästi, koska olin niin kovasti odottanut hetkeä, kun olisin vihdoin kahden. Ja sitten en vaan jaksanut. Kirjekaverimies silitteli minua ymmärtäväisenä ja lohdutti, että ei se haittaa. Minä nyyhkytin unen seasta, että minulla on ikävä häntä.

Kirjekaverimies ja elämänsä naiset

Huh, tässä on ollut aikamoisesti tilanne päällä viimeiset viikot. Ruuhkavuodet on muuten erinomaisen osuva sana kuvaamaan sitä kaikkea, mikä nyt on painanut päälle. Se, millä nyt sitten ajattelin rikkoa tämän kiusallisen pitkän blogihiljaisuuden, on ilmoitus minun ja Kirjekaverimiehen ensimmäisestä eripurasta. Hieno perhetapahtuma kertakaikkiaan! Ei kun ei, olisi ihan hyvin voitu jättää väliinkin.

Referoin tähän lyhyesti tilanteen menemättä liikoihin yksityiskohtiin; kolme omaa ja yksi muu lapsi, kiukuttelua, meteliä, sotkua, stressiä, kuuma lauantai-iltapäivä ja mies, joka ei osannut kertoa ajoissa, että kohta muuten keittää yli tämän setin kanssa. Ja nainen, joka on liian väsynyt tajutakseen tilannetta ilman, että siitä ilmoitetaan selkeällä ja kuuluvalla äänellä tai vaihtoehtoisesti kirjallisesti kolmena kappaleena virallisella leimalla ja allekirjoituksella.  Ärähdys, parahdus ja minulla herneet nenässä: Ei noin voi suuttua! Pitää varoittaa ensin!

Lopulta isommaksi jutuksi muodostui minun reaktioni asiasta kuin itse kuohahdus! Ja asian hilpeäksi puoleksi se, kenen kaikkien puoleen  Kirjekaverimies tässä asiassa kääntyi.

Minun, tietysti. Kunhan tilanne vaan ensin oli ehtinyt rauhoittua. Tämä ei ollut mikään huikea yllätys; olemmehan muutenkin jakaneet melkein vuoden ajan kaikki ajatukset ja tunteet. Kirjekaverimies on koko ajan kertonut, että ei ole oikeasti ollenkaan avoin ihminen eikä puhu asioistaan muille, oikeastaan kenellekään (paitsi minulle). Siis niistä kaikkein henkilökohtaisimmista.

Tässä asiassa tilanne näyttää muuttuneen. Hän nimittäin meni vanhemmilleen kylään heti sunnuntaiaamuna ja saman tien kolmen minuutin sisällä päätyi tilittämään tilanteen äidilleen (jolle yleensä ei varsinkaan kerrota yhtään mitään!). Tätä pidin yllättävänä, mutta ymmärrettävänä; onhan hänen äidillään paljon kokemusta ja näkemystä lasten kasvattamisesta ja muustakin asiaan liittyvästä, joten odotettavissa oli ihan hyviä neuvoja ja näkökantoja.

Luulin, että tilannetta oli jo ennätysmääräisesti käyty läpi ulkopuolisen kanssa, mutta ei! Maanantaina Kirjekaverimies tuli luokseni yöksi ja totesi soittaneensa exälleen jossain asiassa ja samalla kertoneensa koko jutun myös hänelle, koska ”exähän tuntee nämä mun reaktiot parhaiten, kun olen vihainen”.

Aha. Niin varmasti, mutta me ei olla te. Ex oli ollut ymmärtäväinen ja uskonut minun pian oppivan tulkitsemaan merkkejä ajoissa ennen kuin Kirjekaverimies siirtyy kiehumisen puolelle. Varmaan ihan totta.

Olin ensin vähän loukkaantunut, että exän kanssa oli puhuttu meidän väleistä… kunnes muistin, että itsehän harrastan samaa, ei ainoastaan oman exäni ja kymmenen kaverin kanssa (jos vaan ehtisin ja jaksaisin), vaan myös julkisessa blogissa. Seuraavaksi tunsin huvittuneisuutta; siis oikeasti, exälle, sinä!? Seuraavaksi mieleeni tuli, että ei!!! Huomenna on sitten vuorossa Kirjekaverimiehen elämän kolmas nainen, eli hänen pomonsa! O-ou!

Kirjekaverimies vakuutti, että nyt aihetta on käsitelty kaikkien sen päälle ymmärtävien kanssa, joten pomon kanssa ei tarvitse sitä enää käydä läpi. Tarina ei kerro, että miten kävi oikeasti. Jotenkin pidän sitä ihan luonnollisena jatkumona asian ollessa niin tärkeä, että siitä jutellaan sekä exän että äidin kanssa. Pomon kanssa hän on kuitenkin onnistunut ”pysymään yhdessä” myötä- ja vastamäet viimeiset kymmenen vuotta. (Väärinkäsitysten välttämiseksi tässä kohtaa pitää mainita, että ei vähääkään romanttisessa mielessä vaan enemmänki äiti(hahmo)-poika-mielessä.)

Mutta tottapa tosiaan! Meidän honeymoon-vaiheestamme on nyt siirrytty ensimmäisen draaman ja kertakaikkisen arkiturnausväsymyksen myötä seuraavaan vaiheeseen. Ei välttämättä ihan paska ole sekään. Jos tämä arki ei niin huikeasti painaisi päälle, niin sitä ehkä jaksaisi kirjoittaa arjen kutkuttavan hyvistä hetkistä ihan vaikka tältä kuluvalta viikolta. Nyt ei kuitenkaan ole sen aika, onhan kello jo kymmen (perjantai-iltana) ja väsymys ihan vertaansa vailla. Siis nukkumaan.

 

 

 

 

Yli-intensiivistä seurustelua – vai onko?

Parisuhteen peruselinkaareen kuuluu alussa symbioosivaihe ja sitä seuraava itsenäistymisvaihe, jolloin ei halutakaan enää aivan joka hetki olla toisen kanssa. Siinä opetellaan uuden suhteen rajoja ja tasapainoillaan osapuolien yhteisyyden ja erillisyyden kaipuun välillä. (Lisätietoa esimerkiksi Väestöliitosta)

Meillä, tai minulla ainakin, on vähän käynnissä tuo itsenäistymisvaihe. Ei siinä mielessä kuin tuolla Väestöliiton sivuilla, että ei näkisi toista enää täydellisenä. Vaaleanpunaiset aurinkolasini ovat edelleen hyvässä tallessa. En vielä keksimälläkään keksi Kirjekaverimiehestä mitään huonoja puolia, jos ei lasketa sitä nukun hänen viihdyttävyytensä ja vetovoimansa takia aivan rikollisen lyhyitä yöunia. Sen sijaan oman tilan tarpeen kanssa on paljonkin tekemistä.

Itsenäistymisvaiheella varmaan klassisesti tarkoitetaan sitä, että pariskunnat osapuolet sovittelevat ajankäyttöään ja tarpeitaan yhteen toistensa kanssa. Minä en ole päässyt vielä edes siihen, koska en tiedä mitä itse haluaisin.

Olen ollut aina aika erillisissä parisuhteissa, avioliitossanihan sain tai jouduin jäämään yksin mitä ihmellisimpien asioiden äärelle. Hyvin tilannetta sitä suhdetta kuvaavaa on esimerkiksi se, että mieheni oli matkoilla esikoisemme laskettuna aikana ja minä sain ihan itsekseni miettiä, että millä tavalla ja kenen kanssa lähden synnyttämään, jos mies ei olekaan ehtinyt palata matkoilta.

Jo lapsuuden perheessäni toiminut omin päin ja tehnyt itsenäisiä päätöksiä hyvin nuoresta lähtien. Olen hoitanut itsekseni ala-asteelta lähtien koulutyöt, kotityöt, kodin ulkopuoliset työt ja ollut myös taloudellisesti poikkeuksellisen omavaltainen (en kuitenkaan omavarainen) moooonta vuotta ennen kavereitani.

Lapsena ja nuorena en osannut kaivata mitään yhdessäoloa enkä ”yhteisyyttä” perheen kanssa, mutta parisuhteissa ja sen tapaisissa olisin sitä kaivannut enemmän kuin olen saanut. Laastarisuhteessani olimme  poikkeuksellisen paljon ”henkisesti lähekkäin” ja paljon yhteydessä, mutta oikeasti tapailimme suhteellisen harvoin. Tapailumihen kanssa tapailimme harvoin, mutta kerrallaan pidemmin kuin olin tottunut (viikonloppu).  Joka tapauksessa olen kuvitellut, että olen luonteeltani ihan takiainen ja olen sen osalta jotenkin pohjaton.

No, en ole.

Nyt kun tässä on käynnissä ilmeisesti ihan normaali kahden aikuisen parisuhde, olen neljästä lapsesta huolimatta hukkumassa tähän huomion määrään. Hyvällä tavalla.

Otetaan vaikka keskiviikko: Heräsin hänen luonaan, söimme aamupalan yhdessä ja hän lähti lastensa kanssa mummolakäynnille minun jäädessä tekemään töitäni. He palasivat lounasaikaan ja söin heidän kanssaan. Kun lapset menivät päiväunille käytimme ajan hienosti yhdessä ja lasten heräillessä lähdin pois. Kello oli varmaan noin kolme.

Hommailin oman perheeni parissa muutaman tunnin (jonka aikana hän ehti jo tilittää ex-ongelmaansa minulle) ja näimme puoli seitsemän aikaan kahdestaan Mäkkärissä (hahaa, salaa kaikilta lapsilta!). Hengailimme siellä kuin mitkäkin teinit kahdeksaan*, jolloin minä menin hakemaan lapsiani ja hän meni hetkeksi töihin hoitamaan rästejä.

Lähtiessään hän vielä harkitsi tulevansa joko käymään luonani töiden ja nukkumaanmenon välillä tai vaihtoehtoisesti käyvänsä kotona töiden jälkeen ja tulevansa luokseni yöksi. Siis kahdeksalta illalla mietiskeli näitä vaihtoehtoja. Miksi ihmeessä? Mehän olimme käytännössä koko päivän yhdessä!

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän olisi tullut, mutta tuossa päivässä oli jo ollut intensiivistä yhdessäoloa kuin keskivertoviikossa kenenkään toisen kanssa aikoinaan! En siis ollut enää yhtään mitään vailla sinä päivänä, vaan täysin tyytyväinen.

Huomiohomma herättää ristiriitaisia tunteita, koska en osaa rajoittaa, tai löytää omiani rajojani, sen määrässä nyt kun huomiota on tarjolla lähes rajattomasti. Rajoittaa varmaan osaisin (ja saan; Kirjekaverimies ei ole painostava yhtään), jos vaan tietäsin mitä haluan. En ole sitä kuitenkaan tehnyt ja sen johdosta olemme yhdessä tai yhteydessä aivan naurettavan paljon, tiedämme toistemme menemiset ja tekemiset ja ajatukset tasan tarkkaan.

Niin tarkkaan, että kun pari päivää sitten tuli jotenkin ilmi, että olin käynyt hänen tietämättään toisessa kaupungissa urheilukaupassa, hän oli aivan puulla päähän lyöty. Hän palasi siihen vielä eilen illalla*; En kyllä mitenkään tajua miten voi olla, että olet käynyt urheilukaupassa joskus yli kuukausi sitten ja en ole kuullut siitä aiemmin!

Otin eilen tavoitteeksi tehdä häneltä ”salaa” jatkossa ainakin kaksi asiaa viikossa. Asiaksi kelpaa tässä kohtaa mikä tahansa, mikä on sen verran juttu, että voin mainita sen edes sivulauseessa jollekin kaverille. Ei siis tarvitse olla mitää erityisen huimaa, mutta jotain mistä heränneitä ajatuksia en heti analysoi läpi Kirjekaverimiehen kanssa. Ja ´”salaa” tekeminen ei siis tarkoita, että siinä olisi mitään pahaa tai salattavaa sinänsä, vaan ainoastaan että en halua jakaa kumppanin kanssa joka ikistä henkäystä. Yritetään pitää jotain mystiikkaa ja yllätyksellisyyttä tässä suhteessa!! Haastoin hänet tekemään samoin. En minäkään tarvitse ihan kaikkea informaatiota.

Ja hei, nyt tämä itsenäisyysvaihe hoidetaan perinpohjaisen huolellisesti, koska Väestöliiton mukaan onnistuneesta itsenäistymisestä seuraa rakkaus!

 *Oli muuten tosi hauskaa olla spontaaneilla ja ”varastetuilla” Mäkki-treffeillä! Myös pussailtiin ja pidettiin kädestä kuin mitkäkin teinit. Eikä siinä vielä kaikki; siellä oli toinenkin aikuinen pariskunta pitelemässä kädestä! Mihin tämä maailma on menossa?

**Kuulostaa hullun mustasukkaiselta käytökseltä. Ei kuitenkaan sitä ole, vaan sisäpiirivitsailua tämän överiksi menneen kommunikoinnin tiimoilta.

Nirinarinurinaa

Lapset ovat olleet minulla putkeen puolitoista viikkoa, josta suurimman osan toinen on ollut kipeänä. Väsyttää. Kaipaan omaa aikaa.

Tänään näin Herra Exää lyhyesti lapsen asioilla. Vihjailin, että voisi hyvin ottaa lapset tänään yöksi. Vastaus ei ollut kovinkaan lempeä: ”Etkö sä tajua miten rankkaa mulla on? Olen tehnyt joka päivä töitä niin-ja-niin paljon! Olisit voinut valita jonkun vähän paremman päivän tuollaiseen ehdotukseen!”

Ööh. OK. Ei sitten.

Ajattelin vaan, kun viimeviikkoinenkin lasten tapaaminen peruuntui. Oli kuulemma liian hankaloittavaa, kun toinen lapsi oli kipeä.

Tämä on siis se sama Herra Ex, joka vielä kuukausi sitten vakavin äänenpainoin ehdotteli 50/50-järjestelmää. En ollut hirveän innoissani lähtemässä sellaiseen, koska tiedän aika hyvin tämän hänen tapansa jättää lapset minulle aina jos lapsille tulee joku uhmakausi/flunssa/muu ärsyttävä hidaste, tai hänellä itsellään sattuu olemaan muuta tekemistä. Nyt ilmeisesti sattuu, joka minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää eikä käydä ehdottelemaan tuollaisia asiattomuuksia. Tavata nyt lapsia, vaikka on kiire. Daa?!

Aijai, miten ärsyttää! Siis tuollainen, että kipeänäoloviikon yksi ilta ja yö olisivat olleet liian hankalia viime viikolla. Olisi pitänyt muuttaa suunitelmia oikein, kuulkaas! Minulle ei varmaan tuottanut mitään päänvaivaa ollenkaan se, että yhtä erityisen tärkeää menoa lukuunottamatta  jokainen menoni ja tekemiseni peruuntui ihan samasta syystä? Kuten varmaan jokaisella normaalilla aikuisella minullakin oli olemassa suunnitelmia tuolle viikolle ja kuten joskus käy, jouduin muuttamaan niitä.

Samoin ärsyttää tuo, että hänen väsymyksensä ja kiireensä on mukamas aina tärkeämpää ja painavampaa. Eli jos hän kokee olevansa töineen ja perhe-elämineen väsynyt, niin silloin oletus on se, että minä en voi olla väsynyt samaan aikaan. Aika hyvinkin voin, esimerkiksi siitä, että hän on  jättänyt minulle koko lastenhoitovastuun ja lapsen sairastumisen takia kaikki omat hommani ovat päässeet kasaantumaan.

ARGH!

Minä ja Herra Ex

No, näitä väsymyksiä ja ärsytyksiä tulee ja menee. Kyllä varmasti pärjäilen noiden kanssa lauantaihin, jolloin viimein kahden viikon ikävöinnin jälkeen pääsevät isälle. En väitä, että ihan joka hetkestä suuresti nauttisin, mutta ei kai aina voi. Paitsi jos sattuu olemaan Herra Ex, joka tärkeänä henkilönä kaivelee rusinat pullasta silloin, jos rusinaa tekee mieli. (Enpä vissiin ole katkera tästä meidän yhtälöstä tällaisinä päivinä, kun väsyneenä saan osakseni kiukuttelua toisen väsymyksen takia.)

Se mikä tästä tulisi oppia, on että väsymyksen ei pitäisi olla mikään kilpailu. Ei ole mitään yhtä lasillista väsymystä mikä kahden vanhemman on jaettava keskenään.

”Minä olen nyt väsynyt, niin sinä et voi olla!”

Ei ole noin. Ikävä kyllä sitä jää joskus molemmille ja vielä muillekin.

(Jes! Jaksoinpa kirjoittaa tämän loppuun! Heti tuli hitusen parempi mieli!)