Pipo-gate

Lapsellani on ongelma. Pipo on väärän värinen. Hän on nyt useampaan kertaan ohimennen maininnut, että tälle pitäisi nyt akuutisti tehdä jotain. Olen sivuuttanut asian moneen kertaan jo sanomalla, että en nyt ole ihan varma tarvitseeko meidän lähteä pipokaupoille. Pärjäähän tuollakin.

Nyt tuli kuitenkin tiukka puhuttelu ja havainnollistettu esitys miksi vanha pipo ei käy.

”Äiti, katso nyt miten tää mun asu menee pilalle! Tää ei vaan sovi tähän kokonaisuuteen. Mä haluan, että mulla on laadukkaat vaatteet, jotka näyttää hyvältä yhdessä.”

Epäonninen pipon pilaama asukokonaisuus

Tämän lisäksi hän halusi näyttää miten hyvin tai huonosti mikäkin sopii yhteen tämän piponturjakkeen kanssa.

Takin kanssa pipo sopii käyttäjänsä mukaan yhteen:

”Ihan ok, ei mene tässä niin pahasti pieleen.”

 

Pipo yhdistettynä eniten (vai pelkästään?) käytettyyn T-paitaan:

”No nää itseasiassa sopii yhteen. Mutta kyllä tän kanssa sopis myös puhdas valkoinen tai musta.”

Pipo yhdistettynä huppariin:

”Tää on just se ongelma. Nää on ihan hirveät yhdistettynä. Tän takia must just tuntuu, että mun asussa ei ole mitään järkeä. Mut ihan pahinta on se, että nää kaikki on yhdessä mun päällä.”

Lapsiraukallani on ihan nyt siis paha ongelma, kun joutuu tällaisen setin kanssa kulkemaan ympäri kyliä. Kyllä on nyt on varmaan uusi pipo ostettava.

Loppukaneetiksi tuli vielä tämä:

”Yks lisä- huono puoli tässä on vielä tää, että tää on mennyt tolleen epäsiististi rikki tosta päältä. Kyllä mä nyt olen sitä mieltä, että voidaan hankkia mulle uusi pipo.”

Olen jotenkin kovasti iloinen tästä tavasta, jolla asia minulle tuodaan. Asiaa on mietitty ja punnittu jo jonkin aikaa ja sille on olemassa oikeat perusteet, vaikka kyse on käsittääkseni alle parinkympin ostoksesta. Pipo on ollut ainoana pipona aktiivikäytössä kaksi tai kolme vuotta. Pipo ei ole hukkunut tai ”hukkunut” uuden pipon saamiseksi, vaan asia hoidetaan asiallisesti ja rehellisen ryhdikkäästi.

Olen koko lasteni elämän ajan opetellut ja opettanut lykkäämään hankintoja niin kauan, kuin se on mahdollista ja sitten hankintatilanteessa tekemään harkittuja ja hyviä ratkaisuja, vaikka se sillä hetkellä maksaisikin vähän enemmän. Meillä on aika vähän turhia tavaroita ja vaatteita, koska spontaanisti ei osteta juuri mitään. Toisaalta meillä on aika vähän ihan tarpeellisiakin vaatteita, koska yritän pärjätä niin vähillä kuin mahdollista. Aika moni tarve ja halu menee ohi, kun odottaa riittävän kauan. Ja silti talomme on täynnä kuin Turusen pyssy.

Käyn niin kaupoissa vain pakollisilla asioilla, joten houkutuksiltä on helppo välttyä. Silloin kun joskus käyn, muistan kaiken olevan tavallaan saatavilla ja hetken tekee mieli olla kuin muutkin. Niin kävi nyt viikonloppuna, kun kävimme ostoskeskuksessa; tuli vähän paha mieli siitä, että niin monilla muilla on sitä ja tätä ja minulla aina samat vaatteet ja aina samat lakanat…

Aikuisena tämä on kuitenkin helppo sietää valinnan ollessa omani. Tiedän, että tuolla valinnalla lunastan itselleni ja perheelleni vuositasolla aika paljon vapaa-aikaa vähempien työtuntien muodossa. Ja ”saanhan” minä välillä ostaa yhtä ja toista ekstraa; matkoja, ravintolaillallisia ja kahvikupposia kaupungilla. Sain jopa keväällä ostaa trampoliinin.

Lapsille asian luulisi olevan vaikeampi, mutta toisaalta he ovat eläneet asian kanssa aina. Aina on käytännössä kaikilla kavereilla ollut paljon enemmän leluja, pelikonsoleita, itse valittuja vaatteita ja jos mitä rekvisiittaa. Silloin tällöin tulee kysymyksiä ja kommentteja, mutta asiaa on käsitelty jo niin moneen kertaan, että vastaukset alkavat olla jo lapsillekin tuttuja. Samoin toimintatavat miten kannattaa toimia silloin kun ihan oikein kovasti jotain toivoo.

Joskus he itse luovat minuun paljon puhuvia katseita, kun toisten perheiden lapset pyytävät, vaativat ja monesti myös saavat turhia, huonolaatuisia, tarpeettomia ja ylipäätään paljon asioita. Ei ole ihan tavatonta sekään, että he ottavat puheeksi jonkun tilanteen jälkeenpäin melkein ihmeissään siitä, että eikö kaikilla olekaan sama kuin meillä näissä pyytämis- ja haluamisasioissa. Äiti, näitkö miten XXXX heti vinkui lisää vaikka oli jo saanut paljon kaikkea?

Kyllä minunkin lapsillani on tavaroita, tottakai, mutta aika maltillisesti jo senkin takia, että olen melko varmasti pohjoisen pallonpuoliskon laiskin tavaroiden järjestelijä. Se jo yksin asettaa aika tiukat rajat sille montako tarviketta huusholliin voi ja kannattaa päästää sisään.

Raha on kuitenkin sitäkin tärkeämpi motivoija ja samoin ympäristökysymykset; Mille kaikelle on realistista löytyä jatkokäyttäjä ja mitä järkeä on ostaa, jos käyttö jää hyvin vähäiseksi syystä tai toisesta?

Nyt on varmaan kuitenkin syytä hankkia yksi valkoinen tai musta pipo.

Ihan kohtuullinen toivehan se lopulta on.

Kun hyvä protesti menee pilalle

Olen tuntemistani ihmisistä taitavin protestoimaan asioista ja toiseksi taitavin kehittämään kaikenlaisia turhanpäiväisiä sääntöjä ja periaatteita. Ympäristössäni pyöritellään jatkuvasti silmiä näille ja tutuimmat ovat siihen jo täysin tottuneita. Selostin seikkaperäisesti eräälle ystävälleni kantaani erityyppisiin pehmoleluihin ja hän totesi, että jos kukaan muu sanoisi tuon saman, niin pitäisin häntä täysin hulluna, mutta kun nyt noin intohimoisesti asian perustelet, niin se alkaa jo kuulosta ihan uskottavalta. Kunpa jonain päivänä alkaisin kanavoimaan tuota johonkin tarpeelliseen, enkä suuntaisi voimavarojani Nalle Puhin ärsyttävyyden selostamiseen kaikille, jotka yhtään jaksavat kuunnella.

Ptotestoini puolestaan on sellainen asia, josta en aina niin hanakasti lähde selostamaan muille. Se on yksityisempää. Saatan omissa valinnoissani protestoida jotain pikkuasiaa vastaan vuosikausia ilman, että kukaan muu edes tietää siitä. Seuraava taso aiheeesta on, että ihmiset tietävät minusta jonkun toimintatavan, mutta taustat siihen on ymmärretty ihan väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on TV:n katselu, jonka lopetin suunnilleen vuonna 2011 siitä syystä, että Herra Ex toistuvasti valitti minulle kaukosäätimen jäävän jäljiltäni väärään paikkaan sekä siitä, että tallentavassa digiboksissamme minun ohjelmani olivat vallanneet liikaa tilaa tallennuspaikoista (yli 10%). Silloin ajattelin, että vittu mitä paskaa! Tätä en tarvitse! Lopetin koko lajin ja jos hän joskun pyysi minua sohvalle viettämään aikaa TV:tä katsellen, kieltäydyin suoraan tai menin siihen olemaan teatraalisesti tyytymätön ja katsomaan poispäin ruudusta.

Aika lapsellista ja rasittavaa, etenkin kun sitä jatkaa pari vuotta ja kaikki vuodet vielä eromme jälkeenkin. Olin jo ehtinyt itsekin unohtaa, että miksi en katso TV:tä, kunnes joku tuttavistani esitti virheellisen väittämän, että en tykkäisi katsoa TV:tä. Silloin tuli mieleen, että kyllähän minä siitä tykkään. Tai tykkäsin joskus ainakin. Nyt tämä kuitenkin on jotenkin kääntynyt niin, että minun oletetaan vastustavan/dissaavan yleisesti sarjojen kyttäämistä, jota kaikki nykyään tuntuvat enemmän tai vähemmän harrastavan. En vastusta; en vain itse tee sitä.

Herra Exälle protestointi kertoi paljon suhteemme tilanteesta muutenkin, mutta hyvässäkin suhteessa tämä puoli löytyy minusta. Tässä suhteessa se on vaan osoittautunut älyttömän hankalaksi. Pari viikkoa sitten vedin Kirjekaverimiehen osalta herneet nenään ja päätin, etten enää mene häneen asuntoonsa. En kertonut tästä hänelle mitään, vaan päätin, kuten yleensä näissä tilanteissa toimin. Esiinnyin loukkaantuneena muuten melkein kokonaisen viikonlopun ja hän hienosti leikki mukana draamaa kunnes kyllästyi ja tuli ystävällisesti kysymään  olenko nyt oikeasti tätä mieltä vai onko tämä nyt vain protestointia. Ilmoitin asian olevan siltä väliltä, mutta että jatkan sitä silti. Hän oli sitä mieltä että saan jatkaa ihan vapaasti, mutta hän ei nyt enää jaksa osallistua siihen ja aikoo käyttäytyä normaalisti. Tilanne normalisoitui. Ihanko hiukan häiritsee omaa protestointiani tällainen?!

Sitten hänelle kävi ilmi, että olen päättänyt olla menemättä enää hänen asuntoonsa. Tämän hän hyväksyi; ihan itse päätät. Protestoin hienosti muutaman päivän (ei mitenkään siis äänekkäästi, olin vaan hiljaisesti päättänyt olla menemättä sinne), mutta sitten tilanne mutkistui yhden hankalan työvuoron takia. Jouduin nimittäin sopimaan pienemmän lapseni hänen luokseen yökylään hyvin aikaisen aamuvuoron takia. Kirjekaverimies lähetti minulle päivällä viestin, että on tehnyt lapselleni lihapullia odottamaan sinne, jos hänellä olisi tanssitunnin jälkeen nälkä; Kiva, ystävällistä, varmasti olisikin nälkä. Ok. Tunnin päästä hän lähetti viestin, jossa kertoin tehneensä lihapullia meille kaikille muillekin ja olisimme tervetulleita tietysti kaikki. Siinä kohtaa olin vielä päättäväinen; ei kiitos, teen kotona jonkun ruuan toisen lapsen kanssa. Hän vastasi tämän olevan ok, mutta jos kyse on tästä protestoinnista, niin hän pakkaa meille sitten mukaan perunoita ja lihapullia. Hän tietää minun olevan siihen aikaan jo väsynyt tekemään kotitöitä.

Aww! Hyväksyy kiukuttelun, mutta tekee silti kuten tekisi muutenkin. Mitä meinaat? Tartuinko tarjoukseen?

Esteettisempiäkin ruokia on nähty, mutta maultaan harva on parempaa kuin lihapullat ja vanhan kansan ruskeakastike. Sain mukaan myös eväät seuraavaksi työpäiväksi. Tarviiko edes sanoa, että yökyläily oli menestys ja kaikki meni hyvin? Lapsi oli iloinen ja päätyi päiväkotiin kuten kuuluikin.

Mutta entäs mun protestointi? Miten sitä saa tällaisessa ympäristössä pidettyä yllä? En haluaisi siitä kuitenkaan luopuakaan.

Aika halvalla meni. Perkele.

 

 

En mä jaksa nyt.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että parasta maailmassa on jalkahieronta kosteuttavalla voiteella höystettynä. Sellaisesta ylellisyydestä haaveilin alituisesti (en saanut) ollessani vielä naimisissa Herra Exän kanssa. Sen jälkeen sitä on ollut saatavilla silloin tällöin, kunnes elämääni tuli Kirjekaverimies. Hän on vetänyt hemmottelun monella elämän alalla ihan uudelle tasolle ja niin tässäkin. Hän hieroo jalkojani enemmän kuin mielellään aina tilaisuuden tullen. Se on A-I-V-A-N mahtavaa! Ottaa vastaan parasta mahdollista hemmottelua ilman, että tarvitsee yhtään miettiä onko se toiselle tylsää saati vastenmielistä. Saa vaan nauttia ja ottaa vastaan hellyyttä. Samalla kantapäät pysyvät hyvässä kunnossa. Halutessaan voi jutella tai vaan olla hiljaa ja olla. Tarvittessa projektia voi laajentaakin.

Mutta. Rajansa kaikella.

Niinä iltoina, kun olemme yhdessä, hän melkeinpä iltarutiinina kaivaa rasvapurkin esiin ja lähestyy minua. Ja mitä vastaan?

Ei nyt. Mä en jaksa.

Jaa mitä en jaksa? Antaa tuolle niin miellyttävälle hellyydelle sen ansaitsemaa huomiota. Rauhoittua nautiskelemaan. Pysähtyä fiilistelemään, miten hyvältä se minusta tuntuu.

Tietysti kommenttina se, että en jaksa maata ja antaa toisen tehdä asioita puolestani on vähän absurdi. Toimitus ei  kuitenkaan velvoita minulta yhtään mihinkään eikä edellytä esimerkiksi vastapalvelusta. Ei edes fiilistelyä. Olemmekin miettineet, minkä muun jaksamattomuus voisi olla parisuhteessa yhtä hullunkurista.

Tässä TOP 3:

3. Käyn laittamassa meille voileivät iltapalaksi.  / -En jaksa. Mä meen itse tekemään.

(Toisen tekemä voileipä on aina parasta maailmassa.)

2. Mä voisin putsata lavuaarin hajulukon sillä aikaa, kun luet Hesarin ja juot kahvin. / En jaksa. *vetää kumihanskat käteen ja alkaa toimiin*.

(Varmaan aika moni mielellään luistaa (etenkin ällöttävästä) siivouksesta, jos vaan mahdollista.)

1. *Nainen kyykistyy viettelevästi miehen eteen ja alkaa availemaan vyötä*/ Mies: En mä nyt jaksa. Meen vetämään käteen.

(Onko joku heteromies joskus sanonut tuolle ei?)

 

Mitä hemmottelua teillä ei jakseta antaa tai ottaa vastaan?

 

 

Sisällöntuottaja ja PR-henkilö

Jenny Lehtinen on osuvasti kirjoittanut metatyöstä, joka tuppaa kerääntymään naisille. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/29/jenny-lehtinen-metatyo-kunniaan

Metatyö on siis työtä, joka ei millään lailla näy päällepäin, mutta joka jokun täytyy hoitaa, että asiat sujuisivat.

Olemme Kirjekaverimiehen kanssa ottaneet käyttöön verbin metata kuvaamaan sitä, että jonkin päivän, tai minun tapauksessani vuosikymmenen, rakenne pitäisi jotenkin saada toimivaksi.

”En ole yhtään ehtinyt metaamaan miten tää ilta nyt oikein järkätään.”

”Ootsä jo metannut jotkut ruuat viikonlopuksi?”

Ehkä siinä voisi käyttää sanaa suunnitella tilalla, mutta me käytämme tätä osittain siitäkin syystä, että meillä on tavoitteena antaa sille arvostusta ja laskea se oikeaksi kotityöksi. Teemme molemmat intensiivistä ajatustyötä, joten toisin kuin aiemmissa työpaikoissani asioita ei enää kovinkaan usein ehdi metaamaan valmiiksi esimerkiksi töissä, vaan usein on ihan oikeasti pakko pysähtyä sitä tekemään.

Meillä, kuten monilla muillakin, minä olen päävastuussa metaamisesta. Toisaalta joskus Kirjekaverimies metaa jonkun jutun valmiiksi ja tykkään siitä ihan älyttömästi. Että ei tarvitse miettiä yhtään, miten joku asia tehdään, vaan voi vaan tehdä mitä sanotaan. Usein hänen kontolleen jää asioiden ja ihmisten siirtelyyn liittyvä metaaminen, koska henkilökohtaisesti inhoa pakkaamista, purkamista, viemistä, kipaisemista ja hakemista. Ikävä kyllä minun puolestani on hankala metata, koska olen niin ”suhdanneherkkä” siinä, mikä minulle sopii ja mikä ei.

Tässä yksi monina päivänä toimiva resepti (hyvin toimi ainakin perjantaina), etenkin yhdistettynä siivottuun kotiin ja lämpimään vastaanottoon.  No, tämähän ei oikeasti ollut metaamista, vaan tekemistä, joka toki on mahdollisesti metattu jo etukäteen.

Sellaiset arki-illat, kun olemme yhdessä, metaan minä. Viikonlopuissa on vähän enemmän vaihtelua, ja tietysti välillä teemme sen yhdessä. Jos minulla on omat lapset ja Kirjekaverimiehellä omansa, saatan metata heille ruokapuolen valmiiksi samalla kuin meillekin, mutta muuten annan hänen ilomielin hoitaa tonttinsa yksin.

Arkipäivän metaa toteutettuna. Sun ja mun eväät, sun perheen huominen päivällinen (keitä itse riisi) ja mun isän ja lasten päivällinen (lämmitys riittää). Tuttua varmaan monelle? Että huomisen asioita pitää valmistella, jotta edes joskus ehtisi tehdä jotain erityisen kivaa arjen keskellä. Tai valmistella ihan vaan, että arjesta selviytyisi.

Metaaminen ei edellytä, että tekee itse kaiken. Yhtä hyvin voin metata, että kuori sinä kaikki perunat ja vihannekset ja keitä seitikeitto, kun minä autan lasta läksyissä. Tai istun sohvalla ja puhun puhelimessa ystävän kanssa.

Tällaisia metatyöjakoja meillä. Välillä huomaan Kirjekaverimiehen menevän pitkäänkin metassa vapaamatkusjana ja siksi olen alkanut kutsua itseäni meidän perheen sisällöntuottajaksi. Ihan mieleinen virka, kun asian asettelee noin ja ei kasaa liikaa hommia itsensä tehtäväksi. Toistaiseksi Kirjekaverimies on ihan iloisesti hoitanut kaikki hänelle jaetut tehtävät.

Minulla on myös toinen hauska vastuualue: toimin meidän perheen PR/HR-vastaavana. Jos Kirjekaverimies saa viestin, johon ei oikein tiedä mitä vastata, hän tuo sen minulle ja kerron vastausvaihtoehdot sekä sen, että mitä kullakin vastauksella viestitään. Jos taas minulle tulee minua, lapsia tai meitä pariskuntana koskettavia viestejä, vastaan niihin juurikaan kyselemättä. Tämän onnistuu pääosin muuten hyvin, mutta oma viestintäni Herra Exän suuntaan pitäisi siirtää kulkemaan jonkun järkevän henkilön kautta.

Nyt kun Kirjekaverimies toimii yrittäjänä, on työasioiden miettimistäkin siirtynyt puitavaksi kotiin. Kirjekaverimies on työssään juuri nyt älyttömän kiireinen eikä paljon ehdi ajatella asioita muiden kannalta, hyvä jos omaltaan. Muutenkaan hän ei oikein ole sen tyyppinen tapaus, että osaisi luontevasti käydä syvällisiä keskusteluja heidän kanssaan. Myöskään vastapuolet eivät ole sitä kaikkein avointa sorttia, jotka ottaisivat asioita oma-aloitteisesti puheeksi. Tämä ajoittain huolettaa häntä. Miten varmistua siitä, että toisilla on hyvä olla työpaikallaan ja miten voisi osoittaa arvostusta ja kiitollisuutta heitä kohtaan kiireenkin keskellä? Miten saada heidät luottamaan siihen, että heille löytyy aikaa, oli miten kiire tahansa? Ja tietysti työpaikkojen ikuisuusaihe, eli mitä voi vaatia ja kuinka paljon ilman, että työ muuttuu ikäväksi?

Minulla taas on luontevaa käydä keskusteluja lähes kenen tahansa kanssa melkein mistä tahansa aiheesta (pl. urheilu, tiede ja tekniikka) ja pystyn toivottavasti jollain lailla samaistumaan heihin. Eihän ihmisten kanssa toimiminen mitään salatiedettä ole muutenkaan, mutta ehkä ihan hyvä käydä välillä työpaikalla tunnustelemassa ilmapiiriä.

Parasta tässä kaikessa metaamisessa ja HR:ssä on se, että sen vastineeksi voin hyvillä mielin siirtää Kirjekaverimiehelle itselleni ärsyttäviä tehtäviä. Esimerkiksi lasten harrastuksiin vienti on jostain syytä minulle ihan täyttä tervanjuontia. En osaa edes selittää, mikä siinä niin kovasti nyppii. Kirjekaverimiestä ei taas pätkääkään haittaa viedä lapsi tanssitunnille ja sitoa kengännauhat. Win-win!

Siispä, metatyö kunniaan!

Ja me jotka olemme siitä päävastuussa; Otetaan siitä myös ilo  ja hyöty irti, kun ilmankaan ei pärjätä. 😉

 

 

Ette sitten muuta yhteen. Ettekä tee lapsia.

Viikonlopun ohjelmaan sisältyi sekä puhelu anopilta (se ex-anoppi, elämäni THE anoppi) että vierailu uudemman version luona (jota en miellä niinkään anopiksi).

Ex-anoppikaan ei ole hienovaraisuudestaan tunnettu, mutta tämä uudempikaan malli ei siinä loista. Hänkin on oikein mukava ihminen, ei siinä mitään, mutta suhteellisen tiukkaa tekstiä kyllä tuli ihan pyytämättä ja yllätyksenä. Yhteenmuuttoa ei suositella, todellakaan! Eikä etenkään lisää lapsia.

Tavallaan ymmärrän oikein hyvin, mutta toisaalta aika tylyä tekstiä siinä mielessä, että hänenhän on mahdotonta tietää, jos vaikka olisinkin jo raskaana. Sellaisessa tilanteessa tuollaisella saisi varmaankin aikaan ihan kunnon sukuriidan.

Siksi ajattelinkin antaa hänelle ajateltavaa hymyilemällä siinä kohtaa salaperäisen häkeltyneesti. 😉 Hän ehkä vähän huolestui reaktiostani ja kysyi, että hei, et kai sä ole jo raskaana. Jätin vastaamatta.

Jotenkin vähän korpeaa, että hän kokee aiheelliseksi ottaa kantaa  näin vahvasti, koska ei hänen poikansa enkä liioin minä ole osoittanut aiemminkaan minkäänlaista päätöntä toimintaa noissa asioissa. Tai melkein missään asioissa. Olemme oikeastaan molemmat aika vastuullisia aikuisia itsekin emmekä kaipaa tai tarvitse ulkopuolisilta ohjeita perhesuunnitteluun.

Ehkä se vaan on äitien homma olla huolissaan lapsistaan riippumatta siitä kuinka aikuisia tai harkitsevia he sattuvat olemaan. Tuo kommentointi ei varmastikaan ollut tarkoitettu pahalla, vaan perustui siihen minkä itsekin jo tiedämme; nyt on ihan tarpeeksi rankkaa muutenkin.

Kysyin silti heti kotimatkalla, että mitäs jos tehtäiskin tähän väliin vauva, kun ei kerran saisi. Kirjekaverimiehen mielestä se ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Minulle on hyvin luontainen malli toimia juuri päinvastoin, jos joku tulee liikaa sorkkimaan asioitani. Tällä kertaa taidan tehdä poikkeuksen ja pysyä komentelusta huolimatta (omassa!) päätöksessäni olla ryntäämättä ihan päätä pahkaa mihinkään vauvahommiin.

 

Avokadopastan lumo

Avokadopasta oli tuossa joku vuosi taaksepäin trendin aallonharjalla ihan siinä määrin, että kauppoihin ilmestyi ”avokadopastahylly”, josta löytyi nopeallekin kaupassakävijälle kaikki aineet kerralla ja viimeisistä pecorinin käntyistä taisteltiin kyynärpäätaktiikalla.

Blaah – ajattelin. Ärsyttävää, kun kaikkien pitää tehdä samaan aikaan samaa asiaa ihan vain koska joku tyhmä blogi. Taustatarinahan meni jotenkin niin, että joku oli saanut jonkun rakastumaan juuri avokadopastaa tekemällä. Tämä ikuista rakkautta vannonut  Gullichsenin pariskunta on tietenkin jo eronnut ja mahdollisesti siirtynyt tekemään jotain ihan muuta, joten nyt minunkin on ollut jo turvallista tutustua kyseiseen ruokalajiin. Periaatteen naisena en olisi voinut sitä tehdä silloin aikanaan, koska se oli trendikästä ja KAIKKI tekivät sitä.

Kirjekaverimies on tässä joutunut kovasti miettimään, että mitä ruokaa minulle tekisi, koska ensisijaisesti toivon kotiruuan olevan lihatonta, vaikka kylässä ja ravintolassa syön mitä mieli tekee. Onneksi hän keksi suhtnopeasti tehdä minulle avokadopastaa, joka on sekä hänen ruuanvalmistustaitojensa että minun toiveideni näkökulmasta sopiva ruokalaji. Ja oi miten sopiva! Olen ihan hullaantunut!

Yhtenä viikonloppuna söimme sitä sekä perjantaina että sunnuntaina. Viime viikolla ainoastaan sunnuntaina ja olin jälleen kerran aivan myyty. Uppoaa minuun kuin halpa skumppa teinityttöihin ja päädyn vain huokailemaan onnellisena ja tyytyväisenä. Viime kerralla minua alkoi jo melkein nolottaa miten kertakaikkisen haltioitunut olen ruuasta. Yhdistelmä on vaan niin vastustamaton: Ihana mies tekee minulle superhyvää ruokaa! Mielikuvitukseni ei yllä keksimään mitään parempaa tilannetta.

Viime sunnuntain versio on tähän astisista kaikkein paras ja sen ylivertaisuus johtuu todennäköisesti siitä, että juusto oli unohtunut kauppaan ja avokado, valkosipuli ja chili jäivät uuden kauppakierroksen ajaksi tasaantumaan ja sulauttamaan maut toisiinsa. Olemme kokeilujen edetessä tulleet siihen tulokseen, että tuohon ohjeessa olevaan pastamäärään toimii parhaiten puolitoista-tai kaksinkertainen määrä muita aineita. Meillä on ollut käytössä kuulemma ainoastaan parmesan-juustoa. En tiedä miksi, lieneekö pecorino sitten harvempien kauppojen valikoimassa? Joka tapauksessa toimii minulle ilmankin.

Tässä vielä linkki, jos joku muukin on taistellut tuulimyllyjä vastaan: Nyt voi jo kokeilla, se ei ole enää trendikästä ;D

Arvaa mitä tekee nyt mieli?!

 

Seksiä. Nyt.

Tinderin iloinen ominaisuus on tämä, että ihan säännöllisesti joku valopää avaa keskustelun tiedustellakseen hyvin nopeasti, että pääseekö pukille vai ei. Tänään. Nyt. Heti.

Joo, tykkään seksistä. Joo, niin varmaan moni muukin. Joo, joskus tekee mieli ihan vaan seksiä. Joskus silloinkin, kun tuollainen viesti puhelimeen kilahtaa.

Siitä huolimatta en vaan voi käsittää tuota lähestymistapaa. Olen itsekin nopean toiminnan nainen, mutta ei nyt silti tulisi mieleen alkaa vonkaamaan seksiä joltakulta, jota en ole ikinä edes tavannut. Voisiko siitä tulla mitään? Millä todennäköisyydellä tällainen ”Haluutko? – Joo!” -keskustelu johtaa edes siedettävään sänkykokemukseen (tästä pitäisi tehdä joku tutkimus…)?  En näe kerrassaan mitään huonoa siinä, että kaksi aikuista tapaa ja päätyy harrastamaan seksiä…oikeastaan millä aikataululla vaan. Sen sijaan ihan hirveän jyrkästi vastustan huonoa seksiä, jossa kemiat eivät toimi. En voi kuvitella tuon johtavan muuhun. Onko sitten niin, että laadulla ei ole mitään väliä, kunhan tapahtuu yhdyntä?

Jos joku kuitenkin onnistuu mainitulla lähestymistavalla ihan systemaattisesti saamaan hyvää seksiä, niin neuvoja otetaan vastaan. Heti kun alan muutaman profiilikuvan perusteella tietämään kenen kanssa kannattaa bylsiä, alan itse lähettää näitä viestejä ihan sarjassa kaikille päteville!

Ja mistä äkillinen tuohtumus aiheesta?

No viime yöltä tietenkin! Eilen minua lähestyi Tinderissä lähiseudulla lomaileva suomalainen mies, joka eteni juuri tällä järjestelmällä. Poikkeuksena lukuisiin muihin samanlaisiin, kirjoittelutyyli oli muuten hauska ja viihdyttävä, joten täystyrmäyksenkin jälkeen jatkoimme juttuja vielä pari tuntia ja tänäänkin vielä hetken matkaa. Hän kuulemma on ihan tositarkoituksella etsimässä parisuhdetta, mutta silti lähestyminen oli tuollainen. Mun profiilissani lukee, että en ole kiinnostunut yhden yön jutuista, joten WTF?

Asian voisi hoitaa niinkin, että pyytäisi ihan tavallisille treffeille ja päätyisi joko siihen yhden yön settiin, happily ever after-settiin tai sitten ei yhtään mihinkään. Silloin olisi edes mahdollisuus johonkin. Nythän tilanne on se, että täydellä varmuudella kumpikaan ei saa mitään. Olen tästä ihan omasta puolestanikin harmissani, koska periaatteen naisena en ”pääse” treffeille.

Periaate siis vältellä tökeröitä uunoja, jotka eivät arvosta muita.

Ja kenenkäs se piti vaan perhelomailla ja unohtaa Tinder-seikkailut? 

Jaahas, en kyllä just nyt muista.