Sesonkiruokaa; kaalilaatikko (ilman lihaa)

Kaalilaatikko on alkanut maistua minulle vasta ihan aikuisiällä, joten uutuudenviehätys on vielä käynnissä sen kanssa. Olenkin tehnyt niitä aika usein viimeiset pari vuotta lihalla ja ilman. Onhan nyt hieno tällainen ruoka, joka on ihan oikea klassinen ”kunnon ruoka” eli lämmin ruoka ja siinä toteutuu valmiiksi lautasmalli!

Nyt tein tällä kertaa Mifu-kaalilaatikon ja se oli suuri menestys! Yksi lapsista oikein intoili, että tätä tarjotaan huomenna kaverillekin. Vähän hienovaraisesti varoittelin, ettei kannata ihan hirveästi pettyä jos kaveri ei kuulukaan kaaliruokien kannattajiin. Minulla on sellainen käsitys, etteivät seitsemänvuotiaat ihan välttämättä kuulu.

Mifu on maultaan aika mieto, joka kivalla tavalla miedontaa kaalia.

No mutta tässä ois summittainen ohje. Minähän en kokkauksessa ruukaa mittailla, mutta käsimitta on aika tarkaksi kehittynyt.

Mifu-kaalilaatikkoon tarvitset:

kaalin (n.1,5-2kg)

2-3 kuorittua sipulia

3 kuorittua porkkanaa

n.75g voita, voit käyttää lisänä rypsiöljyä tai jopa vaihtaa voin kokonaan öljyyn

2,5dl rikottuja ohrasuurimoita

6 dl vettä

2pkt maustamatonta Mifua

2-4dl kermaa

kasvisfondia,  kuivattua meiramia, suolaa,  siirappia, valkopippuria ja mustapippuria

Suikaloi kaali ja sipuli. Mieluusti erillisiin kasoihin, mutta tämä ei ole niin tarkkaa.

Viipaloi porkkana ohuiksi viipaleiksi. Silppusin nämä kaikki yleiskoneen suikaleterällä, mutta onnistuuhan tämä veitsellä yhtä lailla.

Voitele iso vuoka.

Keitä ohrasuurimot ja vesi puuroksi. Lisää sekaan pari ruokalusikallista kasvisfondia ja noin puoli teelusikallista kuivattua meiramia. Noin kymmenen minuutin keittoaika riittää, mutta puuro kannattaa jättää vielä hautumaan kattilaan muiden työvaiheiden ajaksi lämpimälle levylle. Vettä tulee lisätä kesken keittämisen, jos puuro menee liian kovaksi ja uhkaa palaa pohjaan. Älä unohda sekoitella puuroa!

Freesaa kaali ja porkkana useammassa erässä (tai useammalla pannulla). Jokaiseen pannulliseen laitetaan nokare voita ja vähän rypsiöljyä. Älä kuitenkaan varsinaisesti ala paistaa kaalia, vaan se kannattaa jättää vaaleaksi. Freesaillessa voit maustaa kaalin kevyesti valkopippurilla ja suolalla. Laita kuitenkin mieluummin varovasti tässä vaiheessa.

Paista sipulit voinokareessa. Ne saavat kevyesti ruskistuakin.

Mausta Mifu kavisfondilla ja mustapippurilla.

Sekoita vuokaan tai muuhun isoon uuniastiaan kaikki aineet. Tässä kohtaa voit maistaa sekoitusta ja lisätä tarvittaessa mausteita. Siirapin suhteen makuja on monenlaisia, minusta tähän määrään sopii noin kuusi ruokalusikallista.

Sitten uuniin! 175 astetta ja 1,5 tuntia lienee lähellä hyvää lopputulosta.

Kaalilaatikko Mifusta

Pienet puutarhajuhlat

 

Järjestin viikonloppuna pienet puutarhajuhlat muutamille ystäville. Olin tilannut kauniin elokuisen sään ja sen sain.

Läheisten ystävien kanssa olo on helppoa, kun voi tehdä järjestelyt ja tarjoilut oman jaksaminen mukaan ja silti onnistuminen on varmaa. Joku muu voi yhtä hyvin saattaa ne loppuu, jos jotain on jäänyt tekemättä.

Teimme samana aamuna työnjaon mieheni kanssa; hän tekee ison kesäkeiton ruuaksi ja minä teen kaikki jälkkäriherkut. Sopivasti hommaa kummallekin. Vieraille ei tällä kertaa jäänyt juurikaan hommaa.

Kesäkeitosta ”juhlaruokana” voi olla montaa mieltä, mutta kaikki osallistujat taisivat olla ihan hyvää mieltä. Vihannekset olivat hyviä ja tuoreita ja ne lisäiltii kattilaan sopivalla syklillä siten, että raaka-aineista tuli sopivan kypsiä. Aivan tosi hyvää! Aivan hämmennyin, kun viisivuotias (tosi tuttu) vieraamme toi iloisena tyhjän lautasensa keittiöön ja kehui ruokaa ”Kiitos ruuasta. Oli tosi hyvänmakuista keittoa. Tässä ois tää lautanen.”. Hetken jo mietin, että tässä on varmaan joku koira haudattuna… Ei kuitenkaan ollut, hän oli vaan iloinen ja kohtelias. Meidän lasten ikäluokalla vaan ei kertakaikkiaan ole sellaista sukupolvikokemusta, että kesäkeittoa kuuluu yökötellä. Kesäkeiton ikävän kouluruuan status taitaa olla tiedossa niillä, jotka silloin ysärin alussa sitä koulussa yököttelivät.

Jälkiruuaksi tein mustikkapiirakkaa, mustaherukkarahkaa ja pannaria karviaishillolla. Näiden ideana oli, että kaikki marjat oli  itse poimittu ja suurin osa meidän omasta pihasta. Pihastamme tosiaan on poimittu marja jos toinenkin, koska keväällä paljastui meillä olevan 12 marjapuskaa ja lisäksi vadelmia. Pari puskista tuotti vain muutamia marjaterttuja, mutta muut aivan notkuivat.

Ihanan iltapäivän vietimme jälleen kerran terassilla ja pihalla, mutta kun juhlat loppuivat ja vieraat lähtivät kotiinsa, ihmettelimme miehen kanssa molemmat että tässäkö tämä oli. Nopeasti hurahti useampi tunti huis hais pois ja taas tuli ilta.

 

 

 

 

 

 

 

Ajankohtaiset harrastukset

Olemme syksyn ja talven aikana tehneet kaikenlaista; Talon ostaminen, remontointi ja kaksi muuttoa. Uuuuuvuttavaa kertakaikkiaan, mutta nyt ne vaiheet ovat ohi, niin jää aikaa myös harrastamiseen.

Esittelen tässä tärkeimmät:

Pomelon syönti: Maailman paras harrastus! Minun pitäisi saada jokin pomelon menekinedistämismitali. Olen esitellyt pomelon olemassaolon varmasti jo sadoille ihmisille, jotka eivät ole koskaan siitä kuulleetkaan. Kymmenille heistä olen myös opettanut miten se puretaan. Varmaankin maailman ainoa asia, joss jaksan kärsivällisesti neuvoa alusta alkaen vaikka sata kertaa. Pomelot ❤

Takan lämmittäminen: Pomelon syönnin ohella päivittäinen harrastukseni. Se on minulle kuin lemmikki, tai vielä enemmäin kuin Tamagotchi. Muistatko vielä sen pienen pattereilla toimivan lemmikkipelin, jossa pitää syöttää virtuaalielukalle sopivasti, muttei liikaa ruokaa ja hoitaa sitä muutenkin? Aikuisten versio siitä pelistä on varaava takka. Sinne puita ja sytykkeitä, sopivasti ilmaa ja poltetaan sopivan kauan. Sitten arvaillaan koska voi laittaa pellin kiinni, onko kylki liian kylmä tai lämmin ja koska pitää lämmittää uudelleen. Kutsuin paikalle myös nuohoojan ja tulin tosi tosi iloiseksi, kun hän sanoi Tamag… takkani olevan tosi hyvässä kunnossa ja hyvin hoidettu. Todellakin hyvin hoidettu! Enhän paljon muuta nykyään teekään.

Letittäminen: Olen ikäni tuntenut monipuolista huonommuutta, kun en osaa laittaa hiuksia. Omia enkä muiden. Omia en osaa siis edelleenkään, mutta olen alkanut harjoitella letittämässä söpön ja piikikkään tyttäreni kanssa, joka toisinaan äityy aivan hirviöksi. Perusranskis ei oikein vielä ole särmä, mutta olen oppinut tekemään aika hienon sivuletin. Toisinaan olen myös kihartanyt hänen hiuksiaan.

Ja viimeiseksi kaikkein ihanin, herttaisin ja rakkain harrastukseni.

KOMPOSTI

Talomme pihalla oli valmiina tosia hieno pikakompostori, jonka saimme kaupan päälle. Remontin tuoksinnassa se ehti ”sammua”, joten olemme nyt kaikin mahdollisin tavoin yrittäneet herätellä sitä. Kompostit ovat oikeastaan minun suuri intohimoni eikä miehellä ole ollut mitään merkittäviä kompostisuhteita aiemmin. Hän on kuitenkin ihailtavalla intensiteetillä yhtynyt kompostiharrastukseen. Olemme kaivelleet sitä, tyhjentäneet, vieneet roskia ja yrittäneet lämmittää sitä mitä mielikuvituksellisimmilla keinoilla. Yhtenä päivänä hän piti sekä alaluukussa että jätteiden päällä koko päivän vadillisia kuumaa vettä niin, että vaihtoi vedet uusiin aina jos ne jäähtyivät. Olemme myös harrastaneet täysin normaalia ja tervejärkistä touhua eli lämmittäneet kompostijätteitä uunissa ennen sinne viemistä ja kompostiturvetta saunanlauteilla. Nyt uusimpana temppuna olemme kaivaneet sinne jätteiden sekaan lämminvesipulloja. Se toimii oikein hyvin, mutta sitten se pullo pitää kaivaa sieltä pois…ja tätä huomasin yksi päivä touhuavani vaaroja kaihtamatta paljain käsin, vaikka kädessä oli avoin haava (mistäs muusta kuin takanlämmityksestä tullut palovamma). Komposti voi tällä hetkellä verrattain hyvin, vihdoinkin.

Nyt kun näin paljon sitä vaalineet, niin täytyy kyllä ehdottomasti hankkia sille joku lapsenvahti, jos joskus haluamme lähteä vaikka lomalle.

 

 

Kun kaikki muu on jo tehty

Olemme tehneet lyhyen suhteemme aikana ihan hirveästi juttuja. Sen huomaa parhaiten, kun käy läpi valokuvakansioita. Latasin perjantaina kännykästä koneelle kaksi ja puolituhatta valkokuvaa ja olen käynyt niitä nyt läpi. On se jännä, että tulee säännöllisesti huokailtua, että me ei käydä ikinä missään ja silti kuvamateriaalin perusteella olemme tehneet ihan hirveästi kaikenlaista! Ihania kuvia!

Tällä viikolla olemme tehneet taas sellaista, mitä emme olekaan koskaan aiemmin tehneet. Myöhään yhtenä arki-iltana keksimme keitellä kokeilumielessä inkiväärijuomaa, jota vedetään shottimuodossa torjumaan flunssaa. En usko tuollaisiin juttuihin YHTÄÄN, mutta nähtävästi suhteemme on jo siinä jamassa, että potkua haetaan niinkin kyseenalaisin keinoin kuin keittelemällä suuta polttelevasta juuresta taikajuomaa. Ihan vaan koska voi.

Juoma jätettiin yöksi jäähtymään ja aamulla kiskaisin siitä shotin. Sitten unohdin koko asian ja iltapäivällä ihmettelin, että mikä tässä päivässä on erilaista, kun olen voinut niin paljon paremmin. Myöhemmin vasta tajusin, että tiettyhän kyseessä oli tämä taikakeitos. Tai sitten vaan flunssani muuten alkoi antautua. Ihan sama, pääasia, että sain paremman vireen. Jos haluat terästää elämääsi huuhaalla, niin kokeile ihmeessä. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, jos määrä pysyy kohtuullisena.

Toinen tämän viikon projekti meillä on klassiset kokismaistiaiset. En ole koskaan kokeillut, mutta nyt olemme ostaneet muutamia kolajuomia ja aikomuksena siis testata erotanko oikeasti sokkotestillä aidon feikeistä. Pelkään kamalasti, että epäonnistun. Olen nimittäin ”jonkin verran” tehnyt jutun siitä, että vain aito Coca Cola käy, ja sekin pelkästään tölkistä. Voisikin muuten tähän ottaa yhdeksi verrokiksi pullossa olevan tölkkikokista vastaan. Tuleeko tästä nyt ihan nöyryytys?

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Pakkokin olla, koska tilin tilanteessa ei ole hurraamista ja kaikenlaisia hankintoja on mielen päällä.

Kun hyvä protesti menee pilalle

Olen tuntemistani ihmisistä taitavin protestoimaan asioista ja toiseksi taitavin kehittämään kaikenlaisia turhanpäiväisiä sääntöjä ja periaatteita. Ympäristössäni pyöritellään jatkuvasti silmiä näille ja tutuimmat ovat siihen jo täysin tottuneita. Selostin seikkaperäisesti eräälle ystävälleni kantaani erityyppisiin pehmoleluihin ja hän totesi, että jos kukaan muu sanoisi tuon saman, niin pitäisin häntä täysin hulluna, mutta kun nyt noin intohimoisesti asian perustelet, niin se alkaa jo kuulosta ihan uskottavalta. Kunpa jonain päivänä alkaisin kanavoimaan tuota johonkin tarpeelliseen, enkä suuntaisi voimavarojani Nalle Puhin ärsyttävyyden selostamiseen kaikille, jotka yhtään jaksavat kuunnella.

Ptotestoini puolestaan on sellainen asia, josta en aina niin hanakasti lähde selostamaan muille. Se on yksityisempää. Saatan omissa valinnoissani protestoida jotain pikkuasiaa vastaan vuosikausia ilman, että kukaan muu edes tietää siitä. Seuraava taso aiheeesta on, että ihmiset tietävät minusta jonkun toimintatavan, mutta taustat siihen on ymmärretty ihan väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on TV:n katselu, jonka lopetin suunnilleen vuonna 2011 siitä syystä, että Herra Ex toistuvasti valitti minulle kaukosäätimen jäävän jäljiltäni väärään paikkaan sekä siitä, että tallentavassa digiboksissamme minun ohjelmani olivat vallanneet liikaa tilaa tallennuspaikoista (yli 10%). Silloin ajattelin, että vittu mitä paskaa! Tätä en tarvitse! Lopetin koko lajin ja jos hän joskun pyysi minua sohvalle viettämään aikaa TV:tä katsellen, kieltäydyin suoraan tai menin siihen olemaan teatraalisesti tyytymätön ja katsomaan poispäin ruudusta.

Aika lapsellista ja rasittavaa, etenkin kun sitä jatkaa pari vuotta ja kaikki vuodet vielä eromme jälkeenkin. Olin jo ehtinyt itsekin unohtaa, että miksi en katso TV:tä, kunnes joku tuttavistani esitti virheellisen väittämän, että en tykkäisi katsoa TV:tä. Silloin tuli mieleen, että kyllähän minä siitä tykkään. Tai tykkäsin joskus ainakin. Nyt tämä kuitenkin on jotenkin kääntynyt niin, että minun oletetaan vastustavan/dissaavan yleisesti sarjojen kyttäämistä, jota kaikki nykyään tuntuvat enemmän tai vähemmän harrastavan. En vastusta; en vain itse tee sitä.

Herra Exälle protestointi kertoi paljon suhteemme tilanteesta muutenkin, mutta hyvässäkin suhteessa tämä puoli löytyy minusta. Tässä suhteessa se on vaan osoittautunut älyttömän hankalaksi. Pari viikkoa sitten vedin Kirjekaverimiehen osalta herneet nenään ja päätin, etten enää mene häneen asuntoonsa. En kertonut tästä hänelle mitään, vaan päätin, kuten yleensä näissä tilanteissa toimin. Esiinnyin loukkaantuneena muuten melkein kokonaisen viikonlopun ja hän hienosti leikki mukana draamaa kunnes kyllästyi ja tuli ystävällisesti kysymään  olenko nyt oikeasti tätä mieltä vai onko tämä nyt vain protestointia. Ilmoitin asian olevan siltä väliltä, mutta että jatkan sitä silti. Hän oli sitä mieltä että saan jatkaa ihan vapaasti, mutta hän ei nyt enää jaksa osallistua siihen ja aikoo käyttäytyä normaalisti. Tilanne normalisoitui. Ihanko hiukan häiritsee omaa protestointiani tällainen?!

Sitten hänelle kävi ilmi, että olen päättänyt olla menemättä enää hänen asuntoonsa. Tämän hän hyväksyi; ihan itse päätät. Protestoin hienosti muutaman päivän (ei mitenkään siis äänekkäästi, olin vaan hiljaisesti päättänyt olla menemättä sinne), mutta sitten tilanne mutkistui yhden hankalan työvuoron takia. Jouduin nimittäin sopimaan pienemmän lapseni hänen luokseen yökylään hyvin aikaisen aamuvuoron takia. Kirjekaverimies lähetti minulle päivällä viestin, että on tehnyt lapselleni lihapullia odottamaan sinne, jos hänellä olisi tanssitunnin jälkeen nälkä; Kiva, ystävällistä, varmasti olisikin nälkä. Ok. Tunnin päästä hän lähetti viestin, jossa kertoin tehneensä lihapullia meille kaikille muillekin ja olisimme tervetulleita tietysti kaikki. Siinä kohtaa olin vielä päättäväinen; ei kiitos, teen kotona jonkun ruuan toisen lapsen kanssa. Hän vastasi tämän olevan ok, mutta jos kyse on tästä protestoinnista, niin hän pakkaa meille sitten mukaan perunoita ja lihapullia. Hän tietää minun olevan siihen aikaan jo väsynyt tekemään kotitöitä.

Aww! Hyväksyy kiukuttelun, mutta tekee silti kuten tekisi muutenkin. Mitä meinaat? Tartuinko tarjoukseen?

Esteettisempiäkin ruokia on nähty, mutta maultaan harva on parempaa kuin lihapullat ja vanhan kansan ruskeakastike. Sain mukaan myös eväät seuraavaksi työpäiväksi. Tarviiko edes sanoa, että yökyläily oli menestys ja kaikki meni hyvin? Lapsi oli iloinen ja päätyi päiväkotiin kuten kuuluikin.

Mutta entäs mun protestointi? Miten sitä saa tällaisessa ympäristössä pidettyä yllä? En haluaisi siitä kuitenkaan luopuakaan.

Aika halvalla meni. Perkele.

 

 

Me tässä opetellaan… kuka mitäkin

Elämä on kuulkaa hirveän opettavaista aikaa!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut kokonaisen uuden maailman työelämässä, mutta yhtälailla parisuhdekin voi opettaa yllättäviä taitoja. Matkalla ollessamme Kirjekaverimies huokaisi jossain vaiheessa, että ”me ollaan varmaan maailman eniten toisistamme oppinut pariskunta”.  Tuolloin aiheena oli lastenkasvatus. Siitä olemme toden totta käyneet miljoona keskustelua, mutta opittu on muutakin! Tämän sain ilokseni eilen huomata.

Minusta tuntuu, että teen nykyään kaiken vapaa-aikani ruokaa, poimin tai säilön jotain. Eilen töiden jälkeen kävelimme vähän kauemmas kauppaan ja tulimme kotiin kokkailemaan, taas kerran. Aikomuksena oli tehdä lohisalaatti, kurpitsakeitto ja sienikeitto ja niihän me tehtiinkin. Näistä kurpitsakeitto sovittiin Kirjekaverimiehen hommaksi ja se olikin siitä mielenkiintoista, että meistä kumpikaan ei ole oikein kurpitsaa käsitellyt aiemmin.

Hän kaiveli kurpitsaa ja irvistelimme hajulle. Yäk. Kuuluuko tämän olla tällaista? Siemenosa oli helppo ottaa pois, mutta malton poistaminen oli vaikeampaa rikkomatta kurpitsan ulkopintaa. Miten sen muka saa pois?  Kirjeakaverimies selvitti Googlen avulla, että se kuuluu tehdä jäätelökauhalla ja niin se sitten onnistuikin. Malto laitettiin kattilaan muiden keittoaineidan kanssa ja vitsailimme, että siitä tulee varmasti yhtä hyvää kuin mitä hän on joskus syönyt ihan hienossa ravintolassa. Olimme oikeasti melko varmoja, että meidän keittomme ei voi hajun perusteella olla syömäkelpoista ollenkaan. Siemenet hän aikoi paahtaa pannulla ja maustaa naposteltaviksi.

Keitto ja siemenet valmistautuivat lopulta suunnilleen samaan aikaan ja Kirjekaverimies tanssahteli innoissaan ympäri keittiötä kuin popkorni huomatessaan, että molemmista tuli ihan älyttömän hyviä. Hän oikein loisti, kun oli onnistunut taas kerran keittiössä saamaan aikaan jotain hienoa, mitä ei olisi aiemmin uskonut tekevänsä. Ihan itse ja vain ylimalkaisilla ohjeilla. Suunnitteli ostavansa omaankin kotiinsa kurpitsan viikonlopuksi, kun oli niin hauska ja palkitseva projekti.

Kun sain lapset pesuille ja pusuille ja menin sängylle loikoilemaan, tuli hän siihen häntä heiluen intoilemaan, että voidaanko tehdä lista kaikista ruuista, mitä hän on oppinut nyt tekemään. Aiemmin hänellä oli muutama luottoresepti ja ei juurikaan varmuutta alkaa kokeilemaan mitään sen jännempää. Tortillakeittoa, pinaattilettuja, quorn-hamppareita, nachoilla leivitettyä kanaa, makkarakeittoa, punajuurikeittoa, uunipunajuurta, sienipastaa, kasvishernekeittoa, hillot, kiisselit, merimiespihviä, vegaaninen shepherd’s pie…olihan noita. Tosi monia saatiin palautettua mieleen ihan muutamassa hetkessä. Siinä kohtaa minullekin kirkastui, että tässä alle vuodessa on tehty tälläkin saralla ihan hirveästi asioita yhdessä ja hän on ihan oikeasti oppinut tekemään noista ruuista ”kokkiversiot” ihan huomaamattani.

Harmittelin sitä, että olen itse niin umpimielinen, että en ole häneltä oppinut juurikaan uusia taitoja. Hänen erityisosaamisensa kiinnostaa minua paljonkin, mutta jotenkin minuun ei tartu oppia, niin että voisin sanoa hallitsevani siitä yhtään mitään osaa. Ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa sitten, kun työ, koulu ja lapset eivät enää niin totaalisesti vie mehuja minusta. Tai ehkä minuunkin on sitten jotain tarttunut huomaamattani.

Sitten ennen nukkumaanmenoa tajusin, että olenhan minäkin jo oppinut.

Parisuhdetaitoja.

Luottamusta. Olen jo jonkin aikaa osannut luottaa siihen, että Kirjekaverimies tulee huomennakin luokseni kovertamaan kurpitsoita, soseuttamaan lehtikaalia, muussaamaan omenaa tai taulukoimaan tuottoennusteita Exceliin, eikä ole häviämässä minnekään.