Blogi on muuttamassa…

Uudet postaukset löydät tutulla nimellä uudesta osoitteesta

https://www.lily.fi/blogit/up-to-date/

Tervetuloa seuraamaan mukana!

Vanhat postaukset löytyvät edellee tältä sivustolta.

 

Sesonkiruokaa; kaalilaatikko (ilman lihaa)

Kaalilaatikko on alkanut maistua minulle vasta ihan aikuisiällä, joten uutuudenviehätys on vielä käynnissä sen kanssa. Olenkin tehnyt niitä aika usein viimeiset pari vuotta lihalla ja ilman. Onhan nyt hieno tällainen ruoka, joka on ihan oikea klassinen ”kunnon ruoka” eli lämmin ruoka ja siinä toteutuu valmiiksi lautasmalli!

Nyt tein tällä kertaa Mifu-kaalilaatikon ja se oli suuri menestys! Yksi lapsista oikein intoili, että tätä tarjotaan huomenna kaverillekin. Vähän hienovaraisesti varoittelin, ettei kannata ihan hirveästi pettyä jos kaveri ei kuulukaan kaaliruokien kannattajiin. Minulla on sellainen käsitys, etteivät seitsemänvuotiaat ihan välttämättä kuulu.

Mifu on maultaan aika mieto, joka kivalla tavalla miedontaa kaalia.

No mutta tässä ois summittainen ohje. Minähän en kokkauksessa ruukaa mittailla, mutta käsimitta on aika tarkaksi kehittynyt.

Mifu-kaalilaatikkoon tarvitset:

kaalin (n.1,5-2kg)

2-3 kuorittua sipulia

3 kuorittua porkkanaa

n.75g voita, voit käyttää lisänä rypsiöljyä tai jopa vaihtaa voin kokonaan öljyyn

2,5dl rikottuja ohrasuurimoita

6 dl vettä

2pkt maustamatonta Mifua

2-4dl kermaa

kasvisfondia,  kuivattua meiramia, suolaa,  siirappia, valkopippuria ja mustapippuria

Suikaloi kaali ja sipuli. Mieluusti erillisiin kasoihin, mutta tämä ei ole niin tarkkaa.

Viipaloi porkkana ohuiksi viipaleiksi. Silppusin nämä kaikki yleiskoneen suikaleterällä, mutta onnistuuhan tämä veitsellä yhtä lailla.

Voitele iso vuoka.

Keitä ohrasuurimot ja vesi puuroksi. Lisää sekaan pari ruokalusikallista kasvisfondia ja noin puoli teelusikallista kuivattua meiramia. Noin kymmenen minuutin keittoaika riittää, mutta puuro kannattaa jättää vielä hautumaan kattilaan muiden työvaiheiden ajaksi lämpimälle levylle. Vettä tulee lisätä kesken keittämisen, jos puuro menee liian kovaksi ja uhkaa palaa pohjaan. Älä unohda sekoitella puuroa!

Freesaa kaali ja porkkana useammassa erässä (tai useammalla pannulla). Jokaiseen pannulliseen laitetaan nokare voita ja vähän rypsiöljyä. Älä kuitenkaan varsinaisesti ala paistaa kaalia, vaan se kannattaa jättää vaaleaksi. Freesaillessa voit maustaa kaalin kevyesti valkopippurilla ja suolalla. Laita kuitenkin mieluummin varovasti tässä vaiheessa.

Paista sipulit voinokareessa. Ne saavat kevyesti ruskistuakin.

Mausta Mifu kavisfondilla ja mustapippurilla.

Sekoita vuokaan tai muuhun isoon uuniastiaan kaikki aineet. Tässä kohtaa voit maistaa sekoitusta ja lisätä tarvittaessa mausteita. Siirapin suhteen makuja on monenlaisia, minusta tähän määrään sopii noin kuusi ruokalusikallista.

Sitten uuniin! 175 astetta ja 1,5 tuntia lienee lähellä hyvää lopputulosta.

Kaalilaatikko Mifusta

Sairaslomaa sairasloman päälle

Meillä on oltu viimeisen puolen vuoden aikana kipeänä vähän saatanasti. Kukin vuorollaan ja välillä useampi samalla kertaa. Ollessani pidemmällä sairaslomalla toipumassa leikkauksesta, sain vielä sen päälle mahtaudin. Ihan vaan inasen ärsyttävää sen jälkeen, kun olin juuri viettänyt useamman päivän hyvin hiljakseen hoivaten pienempää matatautipotilasta. Koska Kirjekaverimies ei nykyään missaa mitään tautia, joka on mahdollista saada, niin toki hän sitten alkoi samantien ripuloida kun olin saanut itseni taas järjestykseen. Mahatautisettien jälkeen kävimme melkein viikon töissä ja sitten oli vuorossa yhteinen kesälomaviikkomme ja matka. Kirjekaverimies aloitti kuumeilun jo hyvissä ajoin pari päivää ennen matkalle lähtöä ja kuumeili ja yski koko reissun ajan. Jee. Hyvin hän silti jaksoi tutustua paikkoihin, mutta kyllähän pieni kuume ja vuorottainen hikoilu ja palelu vie vähän terää kivoilta jutuilta. Niinkuin vaikka seksiltä.

Koska meillä ei olla puoleen vuoteen tervettä päivää nähty (no, ehkä jokunen) ja on jonkun kerran tullut antauduttua lihallisiin iloihin kipeyksistä huolimatta. Empiirisen tutkimuksen mukaan seksin näkökulmasta siedettävin tauti on mahtauti, joka vastaavasti kaikista muista kuviteltavissa olevista näkokulmista on täysin sietämätön. Seksimielessä se on yllättäin se, joka vituttaa vähiten. Sehän menee tunnetusti aaltoina, jolloin toisinaan on niin huono olo, että ei mitää järkeä (eikä todellakaan tarvitse miettiä, että haluttaako vai ei) ja niiden aaltojen välillä sitten ollaan muuten vaan paskana ja levätään. Mahatautisena ei kertakaikkisesti voi mennä töihin ja kukaan muukaan ei halua sattuneesta syystä olla missään tekemisissä. Jää siis hyvää aikaa seksille, kun joka tapauksessa on eristettävä itsensä kaikesta normaalielämästä eikä kuitenkaan jaksa tehdä mitään oikeasti järjellistäkään hommaa.

Leikkaushaavan varomisseksi oli omalta kohdaltani toisaalta ihan jees ja kyllästyminen tylsiin päiviin oikeastaan lisäsi tarvetta hoitaa turhautumista seksillä heti jos sellaiseen tuli mahdollisuus. Leikkaushaava tosin sattui olemaan sellaisella alueella, mistä olisi voinut olla jotain iloakin, aiheutti se vähän miettimistä ja varomista sekä ennen kaikkea esteettistä haittaa.

Ja sitten jää vielä se ***tanan flunssaseksi. Jos jommalla kummalla tai toisella on kuumetta, se ei oikeastaan haittaa yhtään, vaikka kuume olisi korkeakin. Sitten on vielä kaikki hiton räkätautien kirjo… Nuha on jo ärsyttävä ja rajoittava, mutta sen voi vielä jotenkin hyväksyä, koska ”onhan tässä näitä muitakin eritteitä”.  Pahimmista pahin turn off on kuitenkin yskä. Niin hyvää virettä ei ole olemassakaan, ettei sitä latistaisi se, että toinen käy yskimään kesken seksin. Tai kesken yhtään mikään. Alkaa välittömästi kaduttaa, että on ikipäivänä sellaiseen hommaan sekaantunut. Tai keneenkään ihmiseen, jolle voi tulla flunssa. Mieleen alkaa tulla välittömästi katkeria ajatuksia ja vannoo itselleen, että ”ei ikinä, ei ikinä enää”. Sitten kuitenkin yrittään jotenkin koota itsensä, että saisi homman edes jollain tasolla vietyä loppuun ja alkaa ajattelemaan, että riittääköhän sitä makaroonilaatikkoa vielä yhdelle vai kahdelle päivälle toivoen, että toinenkin kyllästyisi mahdollisimman nopeasti. Mitään vinkkejä miten saisi tyylikkäästi katkaistua koko prosessin kuin seinään, että saisi jätettyä välistä tuon makaroonilaatikkovaiheen edes?

Että näin hohdokasta täällä. Mites siellä?

Tarkemmin ajateltuani saatan sittenkin lopettaa koko lajin.

 

 

 

Avulias mies passivoi naisen

Olen huomannut muuttuneeni enemmän ja enemmän mukavuudenhaluiseksi koheltajaksi. Vaikka teoriassa en hyväksy itseltäni, että jätän asiat sen varaan, että Kirjekaverimies hoitaa ne lopulta, teen sitä kuitenkin kaiken aikaa. Harvoin tietoisesti, mutta aika usein siihen päädytään. Olen väsähtänyt töistä, joten hän käy lapseni kanssa pyörälenkillä. Olen myöhässä ja soitan hänet kuskaamaan, jotta ehtisin silti ajoissa. Unohdan kaikki mahdolliset avaimet vääriin paikkoihin ja hän tulee päästämään minut sisään ja kantaa samassa rappukäytävän ovelle hylkäämäni kantamukset sisään. Järjestän lapselle synttärit ja kukas sen lettupannun päätyy hakemaan maalta muu kuin Kirjekaverimies.

Viime päivinä kohellukseni on ollut aivan tajutonta. Yhden illan minun piti tehdä ilman häntä niinkin yksinkertaiset toimet kuin käydä yhden lapsetn kanssa  kirpputorilla ja kaupassa, antaa toiselle lapselle välipala ja toimittaa hänet harrastukseen. Kirjekaverimiehellä oli menoa ja kyllä näistä hommista nyt pitäisi normaalin terveen aikuisen suoriutua ihan kivasti aivan yksin. No en suoriutunut. Eteen osui myös minusta riippumatonta hidastetta, mutta kyllä tuo homma vaan kertakaikkisen perseelleen meni ja tarvittiin Kirjekaverimies minut pelastamaan. Jälleen kerran.

Olen miettinyt, että miten näin voi olla. Olen mukamas näin helvetin avuton, etten pärjää yhtä hiton tiistai-iltaa itsekseni? Tulin siihen tulokseen, että kohellan ja teen liian tiukkoja aikatauluja varmaan alitajuntaisesti siksi, että voin. Olen aina ollut aika altis säätämään asoita, keräämään ihmeellisiä pikkuhommia ja päätymään monimutkaisiin tilanteisiin, mutta aiemmin niissä on ehkä sitten kuitenkin joku tolkku ollut. Kaikki on pitänyt kuitenkin (enimmäkseen) itse hoitaa sitten lopulta. Nyt ei välttämättä tarvitse, koska Kirjekaverimies hoitaa ihan mielellään vaikka mitä. Hän on jotenkin luonteeltaan niin älyttömän avulias, että asiat ympärilläni sujuvat kuin itsestään silloinkin, kun ehtisin ja voisin ne itse hoitaa. Jotenkin päädyn pääsemään pälkähästä ihan älyttömän helpolla. Päivä toisensa jälkeen.

Nyt olen päättänyt skarpata! Eihän siinä voi niin käydä, että jokainen asia jää Kirjekaverimiehen hoidettavaksi vain siksi, että hän hoitaa ne paremmin. Eri asia on etukäteen sovitut auttamiset, mutta yritän nyt ainakin vähän rajoittaa tätä holtitonta häsläystäni sellaisiin mittoihin, että saan perusasiat itse hoidettua. Olenhan ne hoitanut ihan kohtuullisesti tähänkin saakka ennen kuin tuli tämä mahdollisuus heittäytyä avuttomaksi prinsessaksi. Muutenhan tässä käy pian niin, että en enää oikeasti osaa hoitaa asioita yksinäni, jos sellainen tarve joskus tulisi.

Toinen syy välttää tätä, on se, että haluisin kovasti välttää toistamasta samoja sudenkuoppia kuin aiemmissa suhteissamme on ollut. Kirjekaverimies on ainakin omasta näkökulmastaan päätynyt juoksupojaksi, josta on otettu kaikki tehot irti. Ei ole kovin vaikea uskoa tätä, kun huomaa kuinka helposti hän tavallaan hakeutuu tekemään kaiken ja tarjoaa apua kaikkeen. Edellisessä suhteessaan hänelle ei juurikaan jäänyt aikaa mihinkään omiin juttuihinsa. Tämä skenaario on hyvin kaukana meidän tilanteestamme, koska minä enemmänkin kannustan kuin rajoitan hänen menojaan. Silti ehkä hyvä pitää mielessä.

Ehkäpä asia onkin niin, että mukavuudenhaluinen nainen kahlitsee avuliaan miehen vaatimuksillaan ja tarpeillaan siinä missä avulias mies passivoi naisen? Ehkä nämä ovat toistensa kääntöpuolia. Eikä aina näin päin, tuttavapiiristäni löyty sellainenkin esimerkki, jossa nainen tekee kaiken, ihan kaiken. Ja repii hiuksiaan, kun ei saa koskaan levätä. Siinä mies ei sinänsä vaadi ihmeemmin mitään vaadi, jättää vain tekemättä. Miespuolinen minä?

Kaikkien kaveri

Eilen Kirjekaverimiehen ex-vaimo pyysi minua Fb-kaveriksi. Hämmentävää. Ensin ihmettelin, että miksi ihmeessä, mutta sitten ajattelin, että miksipä ei ja hyväksyin pyynnön. Onhan minulla jo ennestään kaverina FB:ssa Herra Exän nykyinen ja hänen exänsä. Ja eihän se Facebook-kaveruus mitään muuta, vaikka olenkin aiemmin hyväksynyt/pyytänyt kaveriksi vain sellaisia, joita oikeasti tunnen (nämä muut mainitut olen ainakin jollain tasolla tuntenut, joskaan en nykyisin heidän kanssaan hurjasti hengaile).

Vähän illalla ehdittiin Kirjekaverin kanssa kirjoitella siitä, että mikähän tämä juttu nyt on, että hän haluaa tutustua minuun (muutenkin olen saanut tällaista signaalia, ei ainoastaan Fb-juttu). Kirjekaveri ehdotti motiiviksi sitä, että hän haluaa olla suvaitseva ja ehkä myös sekin, että vietän hänen säännöllisesti aikaa hänen lastensa kanssa ja siksi hän haluaa tietää jotain minusta. Hmm, ymmärrettävää. Ja eihän meillä ole mitään syytä olla mitenkään huonoissakaan välissä. Eihän meillä ole mitään ongelmaakaan ja tutustuuhan sitä muutenkin kaiken maailman ihmisiin eri yhteyksissä.

Miksi tämä tuntuu järkeilystä huolimatta jotenkin erilaiselta? En saa sitä itselleni perusteltua. Ehkä se on jonkinlaista mustasukkaisuutta. En voi hyväksyä sitä, että tuo nainen on ollut naimisissa MINUN mieheni kanssa. Että MINUN Kirjekaverimieheni on hänet valinnut lastensa äidiksi. Onhan se aika hirveä ajatus tällaiselle, joka ei hyväksy miehelle mitään historiaa 😀 Kypsää käytöstä, I know. Onneksi pystyn suurimman osan aikaa esittämään, että nämä eivät ole ongelmia.

Ja heti kun Fb-tuttavuutemme pääsi alkuun, näinkin koko Kirjekaverimiehen ”entisen perheen” tänä aamuna tulevan autolla Kirjekaverimiehen työpaikalle. Olin ohikulkumatkalla menossa lapsen kanssa puistoon. Olipa hämmentävää, kun yhtäkkiä pysähtyivät siihen koko porukka ihan väärällä kokoonpanolla ihan väärään aikaan. Päädyin menemään ohi kuin en heitä huomaisikaan. Ajattelin, että mitä sitten onkin käynnissä, siihen ei varmaan kaivata osallistumistani. Kirjekaverimies tuli autosta ulos, huusi perään ja tuli kertomaan, että mikä juttu on meneillään. Muut lähtivät  jatkamaan matkaa. No drama siis ,mutta oli jotenkin ihmeellinen tilanne, että siihen sattumalta osuin. Juuri kun MINUN mieheni oli exän kanssa liikenteessä. 😀

Mies, joka ei puhu eikä pussaa

Sellaisia kuuluu olevan tämä maa täynnä.

Tämä minun kohdalleni osunut ei voisi enempää olla sen vastakohta! Viime viikonloppu oli meillä molemmilla lapseton ja koska meillä oli erilaisia flunssan oireita, emme halunneet tehdä mitään kunnollisia viikonloppusuunnitelmia, vaan mennä voinnin mukaan. Tarkoitus oli joka tapauksessa levätä ja kerätä voimia.

Flunssat pysyivät suhtkoht aisoissa ja olimme kohtuullisen virkeitä, joten meille jäi ruhtinaalliset kuutisenkymmentä tuntia yhteistä aikaa, josta varmaan 3/4 oli joko puhumista joko tehden jotain samalla tai vaan ihan vierekkäin istuen tai seksiä. Ihan todella väsyttävää! Siis ettei malta vieläkään edes nukkua. Koko päivän kestäneen kahden aktiviteetin ympärillä pyörimisen jälkeen pitää vielä yölläkin valvoa niiden parissa pitkälle aamuyölle.

Huvittavinta tässä on se, että minä olen meistä se puhelias tyyppi, joka tunnetusti rakastaa omaa ääntään ja kuitenkin hän onnistuu olemaan vieläkin puheliaampi. Hiihtolenkillä oli ajoittain sen verran kaukana, että pölinä lakkasi, mutta esimerkiksi suihkussa sain olla aina ihan hetken yksin ja sitten hän jo tuli joko mukaan suihkuun tai suihkuverhon taakse virittämään keskustelua taas uusista aiheista. Jos alan naputtaa blogia, niin mikään ei ole niin varmaa kuin lempeä ja varovainen kiinnostus aiheesta. Jos avaan kirjan ja menen toiseen huoneeseen sitä lukemaan, niin asiaa löytyy vartin välein, tai sitten hän tulee katselemaan kuinka kivalta näytän. Sitten tuleekin taas jotain mieleen. Existä, pyykinpesukoneen ohjelmista, jääpallosta, työpaikan ihmissuhteista, vanhemmuudesta, välipaloista, yrittämisestä, suksien voitelusta, vanhempiensa mökkireissusta, tatuoinneista,  lakanoiden vaihdosta, ihan mistä tahansa. Mitä mieltä olet? Onkohan kukaan koskaan…? Pitäisikö punaviiniä ostaa pienemmässä pullossa? Miksi maanviljelijät laittavat konekantaan suhteellisesti niin paljon rahaa tuloihin nähden?

Tietysti olisin voinut laittaa suihkun oven lukkoon, tai ihan vaan pyytämään olemaan välillä hiljaa, mutta vaikka toisaalta tuo kaikki puhe välillä väsyttää ja en saa mitään tehtyä, nautin siitä ihan älyttömästi. Ihan mahtavaa pystyä istumaan lähekkäin sohvannurkassa ja käydä oikeasti viihdyttävää keskustelua vaikka sitten astianpesukoneen eko-ohjelmasta.

Välillä lapsiviikonlopun aikana Kirjekaverimies kertoo ”korviensa vuotavan verta” kaikesta siitä pölinästä, mitä hänen lapsensa saavat aikaan. Toinen kysyy koko hereilläoloaikansa vähintään kymmenen kertaa tunnissa ”varför det?”, miksi. Jos olen ollut heidän kanssaan enemmän kuin tunnin, tunnistan useinkin tuon mainitun ilmiön ja ja lähden toisinaan jonnekin toimittamaan jotain asiaa tai vetäydyn makuuhuoneeseen lukemaan kirjaa.

Tuli mieleen maanantainaamu parin viikon takaa, kun hänen lapsensa istuivat aamiaispöydässä isänsä ollessa ajamassa partaa. Olin vielä itse sängyssä, mutta hereillä, koska pölinäpartio oli tietysti silloin kuuden hujakoilla jo ihan täydessä vedossa. Kuulin seuraavanlaisen pätkän:

-…… Jag tycker nu om dig ändo. Tycker du om mig? (Tykkään sinusta kuitenkin. Tykkäätkö minusta.)

-*ei vastausta, koska tämä lapsi ei edes osaa vielä puhua*

-*melkein hätääntyneenä* INTE?! Inte mig alls?! (Etkö?! Etkö ollenkaan minusta?!)

-Mmmm

-Nå bra………. (No hyvä…..)

Vähän harmittaa, etten kuullut tai erottanut miten tämä pikkuherra Vaikka-sitten-yksinpuhelija tähän aiheeseen päätyi.

Eilen illalla kerroin Kirjekaverimiehelle ajan lähestyessä loppua miten ihanaa minulla on ollut taas hänen kanssaan ja kuinka olen niin monella tasolla tyytyväinen siitä, että olemme yhdessä.  Naureskelimme puheen määrälle ja hyvän maun rajat ylittävälle yhdessäoloasteelle ja hän sanoi melkein häpeävänsä sitä, että on ihan koko ajan äänessä, mutta kun niitä ajatuksia vaan koko ajan nousee ”…ja nyt sitten sun korvat vuotaa verta jo yhden viikonlopun jälkeen”.

Tämä oli tarkoitettu viimeiseksi asiaksi ennen nukkumaanmenoa, mutta tarvitseeko edes sanoa, että siitä seurasi vielä ainakin neljä tuntia lisää?

Uudet suhteet ovat harjoittelua

Ja toki vanhatkin, mutta uusissa se korostuu.

Meillä oli eilen hauska hetki, kun yritimme päättää mihin lähtisimme ja millä mielin (kuntoilu, kyläily, ulkoilu, fiilistelykävely, kahvila). Laittautumisen ja varustuksen aste kaikkiin on vähän eri vivahteilla.

Päädyimme, että lähdemme merenrantaan kävelylle ja aprikoimme vielä, että yhdistetäänkö samaan lähtöön vielä jokin toinen meno. Säntäilimme ympäri kämppää etsimässä jotain vaatteita ja mietiskelin ääneen, että meikkailenko yhtään vai en. Laitoin päälle pitkät kalsarit ja vartalonmyötaisen tunikan ajatuksella, että ne sujahtavat hyvin toppavaatteiden alle. Kirjekaverimies näytti olevan pukeutumassa t-paitaan ja huppariin. Kävelin keittiöön miettimään, että alanko tehdä eväitä vai en, ja päädyin askartelemaan voileipiä. Seuraavan kerran kun katsahdin ylös, näin Kirjekaverimiehen pukeutuneena silitettyyn kauluspaitaan, ja ööö,WTF? Hän oli ihmeissään että olin ihmeissäni. Hän oli tulkinnut vaatevalintani siten, että olin pukeutunut ”hur fint som helst” eli hienosti ja halusi omalla asuvalinnallaan tietysti matchata minuun. Jouduin sitten valistamaan, että ei, nämä housut ovat pitkät kalsarit ja tämä tunika kaikkia ärsyttävä ja hämmentävä kotivaate, jonka kauheudesta saan säännöllisesti palautetta. Kirjekaverimies lähti uudestaan vaatteidenvaihtoon ja minä pakkasin eväät valmiiksi.

Pääsimme retkelle, oli kivaa.

 

Illalla lösähdin sohvalle lukemaan kirjaa. Hän tuli hetken päästä myös ja näytti vähän siltä, ettei oikein tiennyt mitä tekisi. Kirjaan uppoutuneena en näyttänyt olevan juttuseuraa vailla. Sitten tajusin, että hän empii voiko telkkaria laittaa päälle, kun olen siinä. Minullahan ei ole telkkaria, enkä ole viime vuosina ollut siitä muuallakaan kiinnostunut. Taas uusi opettelujuttu; minkä verran mennään kenenkin tavoilla.

Telkkari meni päälle. Se kun ei minua millään muotoa haittaa, vaikka itse huomaan lukevani kirjaa mieluummin. Ei ole ensimmäinen kerta kun olen tässä tilanteessa telkkarin suhteen jonkun miehen kanssa. Toinen vastaava juttu on ollut parissa aiemmassa suhteentyngässä alkoholi, joka on hämmentänyt minua ajoittain suurestikin. Minun on ollut vaikea käsittää, miksi kanssani ei voi lähteä piknikille valkkaripullo eväiden joukossa. Voinhan juoda itse jotain muuta. Kuten tässäkin, katso sinä, minä luen sillä aikaa.

Jatketaan harjoittelua… Kivalta sekin tuntuu.

 

Yks viikonloppuylläri

Kirjekaverimies ei ole oikein yllätysmies. Tämä sekä hyvällä että huonolla tavalla. Toisaalta hän on turvallinen ja ennustettavissa, mutta toisaalta… Kyllä minä ainakin kaipaisin välillä yllätyksiä, vaikka pieniäkin.

Ystävänpäivä ja naistenpäivä menivät ilman mitään huomionosoituksia, mutta toisaalta Pihvi ja suihinotto-päivästä hän muisti kyllä muistuttaa jo viikkoa etukäteen (sehän on nyt maanantaina!). Kyselin vähän, että jaa, kuinkas on noiden muiden päivien viettämisen laita… No, no hard feelings (eipä). Hän on mahtavan huomaavainen mies, mutta päivämäärien muistaminen ei  kuulu ykkösvahvuuksiin. Hän muisti silti onnitella ex-vaimoaan kihlapäivän johdosta, vaikkakin pari päivää myöhässä. Tästä nostan kyllä hattua.

Koska koin nyt jääneeni pahasti ilman ystävänpäiväylläria, lisäsin kauppalistaan kohdan ”joku spessuviikonloppuylläri”. Näin selkeän tehtävänannon hän hoiti mallikkaasti ja toi jotain aivan mahtavan ihanaa, jolla ainakin tämän naisen saa iloiseksi:

Voiko mitään näin täydellistä leivonnaista olla olemassakaan? Iki-ei niinkään-vihreä suosikkini Henrikssonin Varsovaleivos, tai pieni pala siitä. Saatavilla varmaankin ainoastaan Porvoosta.

Tästä muistin taas, että monestihan miehet eivät niinkään ymmärrä tulkita hienovaraisia viestejä, vaikka noudattavatkin ihan mielellään selkeitä toiveita ja ohjeita. Ehkäpä siis avaan hänen kalenterinsa randomilla viidestä kohtaa ja kirjoita jonkin satunnaisen päivän päälle yksinkertaisesti ”ylläri”, poistan mielestäni koko asian ja saan huomionosoituksia silloin tällöin. Voisi toimia. Ja ei – kysehän ei ole nyt huomionpuutteesta, vaan ainoastaan  yllätyksenkaipuusta.

Ja juu- koska olen ennemminkin varma kuin helppo (etenkin leivoksen murut suupielissä), niin meillä oli tänään ensimmäistä kertaa pihviä päivälliseksi. Kenties se miehen sielu laulaa hoosiannaa jo siitä? Eikä se toinenkaan ole poissuljettu.

Kultakala täällä, moi!

Kirjekaverimiehellä ja minulla oli eilen ”pitkästä aikaa” ilta ja yö ilman lapsia. Viimeiset kolme yötä olimme viettäneet erillään ja sitä edeltävät viisi yhdessä. Viikonlopun aikana näimme molempina päivinä pikaisesti, mutta emme olleet kummallakaan kerralla kahdestaan vaan erilaisilla kokoonpanoilla erilaisissa hässäköissä.

Kolmen yön ja kolmen päivän erossaolohan ei normaalille ihmiselle aiheuta muuta kuin vähän ikävää, mutta minulle, kultakalaksikin kutsutulle, se on ikuisuus. Ei ikävöintimielessä niinkään kuin unohtamismielessä; kultakaloillakin on kuulemma tooooosi lyhyt muisti.

Niinpä, kun ovikello eilen soi ja sieltä tuli ”kauan” poissa ollut Kirjekaverimies, aloin taas käyttäytyä ihan omituisesti. Hermostuneesti. Small talk-vaihe päällä ja päästämättä miestä lähelle yrittäen peittää touhukkuudella sitä, että olen kultakala. Kirjekaverimies yritti tulla pussailemaan hommaillessani ruuanlaiton parissa, mutta vähän väistelin syliin ja haliin joutumista, koska olin jo tunnemielessä ehtinyt ”unohtaa” hänet. Tuttu parransänki tuntui oudolta ja kosketus tuli ”liian tunkeilevasti” (sanoo hän, joka normaalisti tunkee syliin jo ennen kuin Kirjekaverimies on edes ehtinyt takkiaan riisua). Järki kyllä muisti, että olin koko viime viikon alkupuolen ihan in love. Tunnemuisti (vai joku kosketusmuisti?) oli vaan jo ehtinyt kadota suunnilleen lauantaina iltapäivällä.

”Ootko sä taas unohtanut…?”, kysyi Kirjekaverimies.

Kultakala tunnusti.

Naureskelimme tilanteelle ja hän taas äimisteli, että miten voi olla mahdollista etääntyä kolmessa päivässä tähän jamaan. Käytyämme läpi tarpeellisen määrän virallista jutustelua ja tuhottuamme nacho-pellillisen pääsimme vihdoin sellaiseen vaiheeseen, että pussailu ei tuntunut enää yhtä omituiselta kuin toisilla treffeillä ja halien myötä aloin taas pikkuhiljaa palata normaaliläheisyyteen. Heitimme läppää siitä, että tässä kohtaa toisia treffejä onkin se tilanne, että vähän miettii, että saisikohan näillä treffeillä jotain enemmän kuin ruokaa ja pari pusua, vai onko aika lähteä kotiin toivomaan kolmansia treffejä.

Osaan hyvin nauraa unohtamiselleni, mutta saman aikaan huomaan vähän alitajuisesti skarppaavani ensivaikutelman antamisessa, vaikka kyseessä on tosiaan noin seitsemännet treffit saman viikon sisällä. Kirjekaverimies jaksoi jutustella hyvin taas läpi tuon unohdushölmöilyn. Kun jää oli jälleen kerran murrettu, hän hihitteli, että tuleekohan tässä suhteessa joskus sellainen vaihe, että tauon jälkeen ei tarvitse enää aloittaa tutustumista toisista treffeistä  (ei siis kaikkea tietysti – muistan kyllä kaiken ”teorian”). Mukaloukkaantuneena moisesta vaatimuksesta sanoin, että kannattaisi vähän miettiä sanomisiaan, koska minussahan vasta on paljon tutustuttavaa!

”Niin onkin ja siksi on aika ajan hukkaa joutua ensimmäiset kaksi tuntia  miettimään mitä uskaltaa sanoa ja  uskaltaako edes ottaa kädestä. Mielummin voisi mennä suoraan sinne, mihin viimeksi jäätiin.”

Ymmärrän.

Mutta ei kultakala voi. Liian outoa, liian vieras. Siitäkin huolimatta, että kesäkuun jälkeen välillämme on kulkenut 25 000(!) viestiä ja suhteen laadun muuttua joulukuun alussa, yhteisiä öitä on kertynyt ainakin nelisenkymmentä. Niistä varmaan vähintään kymmentä on edeltänyt edelläkuvatunlaiset toiset treffit niiden oikeiden toisten treffien lisäksi.

Ihan vieras on kolmen yön tauon jälkeen.

Onko lukijoiden joukosta yhtään kultakalaa?

 

Määrittää uudelleen, tee U-käännös…

Koska olen tyyppi, jolle ihmiset kertovat kaikenlaista, tiedän monennäköisiä juttuja ja saan tai joudun miettimään asioita monesta näkökulmasta uudelleen ja uudelleen. Minulla on tapana muodostaa niistä jonkinlainen käsitys tai mielipide, enemmän itseäni varten kuin muita.  Onko sushi hyvää, mitä mieltä olen postimyyntivaimoista, onko lihansyönti eettistä, onko ok tarjota vieraille eilistä pullaa; ei suuruusluokalla väliä. Minulle on tärkeää selvittää mitä mieltä olen itse, vaikka se ei edes vaikuttaisi omaan elämääni yhtään mitenkään. Mielipidettä voi sitten päivittää ja muuttaa sitä mukaa, kun asioista tulee esiin lisätietoja tai uusia näkökulmia, mutta mielipide on oltava.

Monesti mielipiteen kehittäminen suhteellisen helppoa. Ei se sushi vaan maistunut hyvältä tälläkään kertaa –> en tykkää, syököön ne, jotka tykkäävät. Joskus vaikempaa, koska asioilla on yleensä useampikin kuin kaksi puolta ja niiden keskinäisiä merkityksiä ei voi kukaan täysin varmasti tietää. Silloin voi miettiä sen sata näkökulmaa postimyyntivaimoihin ja yrittää löytää jonkun rauhan asian kanssa. Sitten on ne asiat, joista ei mitenkään saa otetta ja juuri kun on otteen saamassa, niin tulee uusia tekijöitä, uusia asioita, uusia kokemuksia.

Viime aikoina nämä uutuudet ovat liittyneet seksin, sinkkuelämän ja ihmissuhteiden tuntemattomiksi jääneisiin alueisiin. Jälleen kerran ei omiini, joten siksi minun mielipidettäni ei tule kukaan kysymään. Haluaisin vaan saada jollakin tasolla pääni järjestykseen siitä, että mikä on omasta mielestäni yleisesti oikein tai väärin. Jos vaikka joku kysyisi, vaikka miksi kukaan kysyisikään? Oloni on kuin päivittämättömällä navigaattorilla, joka koko ajan määrittää reittiä uudelleen. Valtatie on siirretty pari sataa metriä kunnostustöiden takia ja suurin osa liittymistä ei ole omilla paikoillaan, joten ryhmittymisohjeilla päätyisi ihan väärille kaistoille. Ja aina kun on saanut hetkellisen varmuuden jostain, niin pitääkin tehdä U-käännös.

Näitä ärsykkeitä nyt vaan tulee ja tulee. Mitä mieltä olen siitä, että on suhteessa (ei pelkästään seksimielessä) useamman ihmisen kanssa samaan aikaan? Tekeekö se, että se tapahtuu avoimesti siitä enemmän vai vähemmän hyväksyttävää? Voiko minkäänlainen suhde toimia ainoastaan toisen ehdoilla? Miksi ja miksi ei? Entä jos siinä kuitenkin samalla tuotetaan joillekin niistä useasta rankasti pahaa mieltä, koska jakaminen ei olekaan niin helppoa kuin miltä aluksi vaikutti? Onko oma vika, kun on leikkiin lähtenyt vai onko joku tilanteen uhri? Onko koko tilanteessa mitään uhria vai onko tämä vaan vapautta?

Kaikkein vaikeinta on päättää, onko koko juttu enemmän siistiä vai ällöttävää ja haluaisiko sitä toteuttaa tilaisuuden tullen omassa elämässään vai ei. Siis ihan teoreettisella tasolla. Monet päätyisivät helposti kuittaamaan koko asian toteamalla sen ällöttäväksi ja sairaaksi. Minä taas olen ennemmin utelias kuin suoralta kädeltä tuomitseva (paitsi mitä tulee eiliseen pullaan), joka tekee asiasta tietysti monisyisemmän. Ja sitten tulee U-käännös, enkä siedä koko ajatusta, jonka jälkeen U-käännös ja tekisi itsekin ihan vähän mieli kokeilla, kunnes taas ei, koska sehän sotisi kaikkia periaatteitani vastaan. Silloin tullan siihen taas, että ai niin, eihän tässä ollut kyse minusta ollenkaan; nyt kuriin se empatia!

Perimmäinen kysymys lienee siis se, että ketä kaikkia sääliä, fanittaa tai kadehtia. Tai sitten voisi vaan antaa olla, mutta en osaa.

Välillä tämä navigaattori on kaikesta suunnistamisesta ihan ylikuumentunut ja varoittaa akunkin olevan lähes tyhjä. Silti se määrittää uudelleen, aina vaan. Jospa se päivitys jossain vaiheessa tulisi korjaamaan suunnan eikä aina vaan tulisi lisää epäselviä työmaita häiritsemään.