Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Mainokset

Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Sormisuolakin vielä

Tulimme käyttäneeksi yhtenä yönä hyödyllisesti ajan iltavuoroni päättymisen ja Kirjekaverimiehen lasten järjestämän kellokuuden herätyksen välillä keskustelemalla roolileikeistä. Niinkuin aikuisten. Tai ei ehkä niinkään leikeistä, kuin roolijaosta. Olemme jo aiemmin huomanneet, että hänelle ei oikein istu kovin määräävä rooli, eikä hän osaa ottaa tilannetta täysin omaan hallintaan, vaikka molemmat teoriassa sitä haluaisimme. Jotenkin tämä nyt sitten valikoitui muutenkin lyhyen yön puheenaiheeksi.

Ei mikään ongelma tämä, mutta kuitenkin havainto. Ajattelin ensin asiasta, että ehkä hän ei vaan ole sen tyyppinen. Hän on ympäröi minut huolenpidolla ja hellyydellä kaiken aikaa ja kaikessa, joten roolia on vaikea kääntää toiseksi. Aika kaukaa haettua olisi, että hän yhtäkkiä olisikin alistava tai esimerkiksi laittaisi minut kiusallaan odottamaan, kun muuten on aina täyttämässä jokaisen toiveen jo ennenkun niitä itsekään tajuaa. Yön keskustelun tuoksinnassa kuitenkin tajusin, että onhan hän kuitenkin ollut aiemmin toisenlainen, mutta suhteet ovat silloin olleet täysin erityyppisiä kuin tämä ylitiöromanttisuuden ja ystävyyteen nojautuva perhe-elämä. Suhteenlaadustahan tämä sittenkin riippuukin, eikä niinkään paljon meistä yksilöinä.

Ehkä me kaikki voimme olla vaikka minkälaisia, mutta emme kenen tahansa kanssa. Tästä oivalluksesta tulin jotenkin iloiseksi, koska se tukee harmaan sävyistä rakentuvaa maailmankuvaani. Samalla ymmärsin, että ei Fifty Shades of Gray ehkä sittenkään ollut ehkä ihan niin naiivi satu, kuin miksi sen olen mielessäni aiemmin tuominnut. Siihän päähenkilömies harrastaa vuosikausia sadistisia leikkejä ”palvelijoidensa” kanssa, mutta löytää sarjan alussa naisen, johon rakastuu, karsii repertuaaristaan hurjimmat jutut kokonaan pois ja alkaa pitämään myös ihan tavallisesta vaniljaseksistä. Tässä kaikessa kuluu paljon rahaa, toisinaan räjäytellään kulkuneuvoja ja välillä hengataan sukulaisten kanssa. Tulipa muuten edellisessä lauseessa upeasti referoitua kolmiosainen kirjasarja kahteen lauseeseen, ja joku vielä kehtaa pitää minua jaarittelijana…

Takaisin omaan elämään. Aasinsilta Fifty Shadesiin oli sitten muuten aivan kertakaikkisen kaukaa haettua, joten ei kannata antaa mielikuvituksen päästä ihan valloilleen sen enempää nykyisestä kuin edellisistä suhteistamme (tai päästä vaan, jos se sinusta kivalta tuntuu).

Keskustelusta seuraavana päivänä lähdimme ”mökkeilemään” vanhempieni luo maalle. Kirjekaverimies oli lomalla ja minä töissä, joten hän hoiti kaiken pakkaamisen omin päin. Perillä selvisi, että hän oli varautunut reissuun jokaisella mahdollisella asialla, josta vain voin tykätä, hakenut torilta parhaat mahdolliset aineet kesäkeittoon ja jopa pakannut sormisuolaa (jota tapaan tunkea kaiken päälle kotona) pieneen lasipurkkiin. Sormisuolan mukaan pakkaaminen minua varten pyytämättä symboloi kyllä erinomaisen hyvin tätä suhdetta. Veikkaanpa, että tällainen sormisuolan kuljettelu pikkupurkeissa kumppanin yllättävää sormisuolanhimon varalle ei tapahdu samassa suhteessa kuin kumppanin muiden himojen ruokkiminen leikkimällä vastakkaisia valta-asetelmia vuoteessa. Toisaalta valta-asetelmatyyppi voisi ehkä ottaa mukaan juuri sen sormisuolan erityishuomionosoituksena kumppanille, mutta silloin kesäkeittoaineilla hifistely ja lettutaikinamaito jätettäisiin kertakaikkisesti vaan kotiin.

Hmm… Tälläisiä havaintoja parisuhteesta ja ihmisyydestä tällä kertaa..

*ripottelee sormisuolaa leivälle*

Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Sairaslomaa sairasloman päälle

Meillä on oltu viimeisen puolen vuoden aikana kipeänä vähän saatanasti. Kukin vuorollaan ja välillä useampi samalla kertaa. Ollessani pidemmällä sairaslomalla toipumassa leikkauksesta, sain vielä sen päälle mahtaudin. Ihan vaan inasen ärsyttävää sen jälkeen, kun olin juuri viettänyt useamman päivän hyvin hiljakseen hoivaten pienempää matatautipotilasta. Koska Kirjekaverimies ei nykyään missaa mitään tautia, joka on mahdollista saada, niin toki hän sitten alkoi samantien ripuloida kun olin saanut itseni taas järjestykseen. Mahatautisettien jälkeen kävimme melkein viikon töissä ja sitten oli vuorossa yhteinen kesälomaviikkomme ja matka. Kirjekaverimies aloitti kuumeilun jo hyvissä ajoin pari päivää ennen matkalle lähtöä ja kuumeili ja yski koko reissun ajan. Jee. Hyvin hän silti jaksoi tutustua paikkoihin, mutta kyllähän pieni kuume ja vuorottainen hikoilu ja palelu vie vähän terää kivoilta jutuilta. Niinkuin vaikka seksiltä.

Koska meillä ei olla puoleen vuoteen tervettä päivää nähty (no, ehkä jokunen) ja on jonkun kerran tullut antauduttua lihallisiin iloihin kipeyksistä huolimatta. Empiirisen tutkimuksen mukaan seksin näkökulmasta siedettävin tauti on mahtauti, joka vastaavasti kaikista muista kuviteltavissa olevista näkokulmista on täysin sietämätön. Seksimielessä se on yllättäin se, joka vituttaa vähiten. Sehän menee tunnetusti aaltoina, jolloin toisinaan on niin huono olo, että ei mitää järkeä (eikä todellakaan tarvitse miettiä, että panetaako vai ei) ja niiden aaltojen välillä sitten ollaan muuten vaan paskana ja levätään. Mahatautisena ei kertakaikkisesti voi mennä töihin ja kukaan muukaan ei halua sattuneesta syystä olla missään tekemisissä. Jää siis hyvää aikaa seksille, kun joka tapauksessa on eristettävä itsensä kaikesta normaalielämästä eikä kuitenkaan jaksa tehdä mitään oikeasti järjellistäkään hommaa.

Leikkaushaavan varomisseksi oli omalta kohdaltani toisaalta ihan jees ja turhautuminen tylsiin päiviin oikeastaan lisäsi tarvetta hoitaa turhautumista seksillä heti jos sellaiseen tuli mahdollisuus. Leikkaushaava tosin sattui olemaan sellaisella alueella, mistä olisi voinut olla jotain iloakin, aiheutti se vähän miettimistä ja varomista sekä ennen kaikkea esteettistä haittaa.

Ja sitten jää vielä se ***tanan flunssaseksi. Jos jommalla kummalla tai toisella on kuumetta, se ei oikeastaan haittaa yhtään, vaikka kuume olisi korkeakin. Sitten on vielä kaikki hiton räkätautien kirjo… Nuha on jo ärsyttävä ja rajoittava, mutta sen voi vielä jotenkin hyväksyä, koska ”onhan tässä näitä muitakin eritteitä”.  Pahimmista pahin turn off on kuitenkin yskä. Niin hyvää virettä ei ole olemassakaan, ettei sitä latistaisi se, että toinen käy yskimään kesken panemisen. Tai kesken yhtään mikään. Alkaa välittömästi kaduttaa, että on ikipäivänä sellaiseen hommaan sekaantunut. Tai keneenkään ihmiseen, jolle voi tulla flunssa. Mieleen alkaa tulla välittömästi katkeria ajatuksia ja vannoo itselleen, että ”ei ikinä, ei ikinä enää”. Sitten kuitenkin yrittään jotenkin koota itsensä, että saisi homman edes jollain tasolla vietyä loppuun ja alkaa ajattelemaan, että riittääköhän sitä makaroonilaatikkoa vielä yhdelle vai kahdelle päivälle toivoen, että toinenkin kyllästyisi mahdollisimman nopeasti. Mitään vinkkejä miten saisi tyylikkäästi katkaistua koko prosessin kuin seinään, että saisi jätettyä välistä tuon makaroonilaatikkovaiheen edes?

Että näin hohdokasta täällä. Mites siellä?

Tarkemmin ajateltuani saatan sittenkin lopettaa koko lajin.

 

 

 

Uusperheiden sunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.

Avulias mies passivoi naisen

Olen huomannut muuttuneeni enemmän ja enemmän mukavuudenhaluiseksi koheltajaksi. Vaikka teoriassa en hyväksy itseltäni, että jätän asiat sen varaan, että Kirjekaverimies hoitaa ne lopulta, teen sitä kuitenkin kaiken aikaa. Harvoin tietoisesti, mutta aika usein siihen päädytään. Olen väsähtänyt töistä, joten hän käy lapseni kanssa pyörälenkillä. Olen myöhässä ja soitan hänet kuskaamaan, jotta ehtisin silti ajoissa. Unohdan kaikki mahdolliset avaimet vääriin paikkoihin ja hän tulee päästämään minut sisään ja kantaa samassa rappukäytävän ovelle hylkäämäni kantamukset sisään. Järjestän lapselle synttärit ja kukas sen lettupannun päätyy hakemaan maalta muu kuin Kirjekaverimies.

Viime päivinä kohellukseni on ollut aivan tajutonta. Yhden illan minun piti tehdä ilman häntä niinkin yksinkertaiset toimet kuin käydä yhden lapsetn kanssa  kirpputorilla ja kaupassa, antaa toiselle lapselle välipala ja toimittaa hänet harrastukseen. Kirjekaverimiehellä oli menoa ja kyllä näistä hommista nyt pitäisi normaalin terveen aikuisen suoriutua ihan kivasti aivan yksin. No en suoriutunut. Eteen osui myös minusta riippumatonta hidastetta, mutta kyllä tuo homma vaan kertakaikkisen perseelleen meni ja tarvittiin Kirjekaverimies minut pelastamaan. Jälleen kerran.

Olen miettinyt, että miten näin voi olla. Olen mukamas näin helvetin avuton, etten pärjää yhtä hiton tiistai-iltaa itsekseni? Tulin siihen tulokseen, että kohellan ja teen liian tiukkoja aikatauluja varmaan alitajuntaisesti siksi, että voin. Olen aina ollut aika altis säätämään asoita, keräämään ihmeellisiä pikkuhommia ja päätymään monimutkaisiin tilanteisiin, mutta aiemmin niissä on ehkä sitten kuitenkin joku tolkku ollut. Kaikki on pitänyt kuitenkin (enimmäkseen) itse hoitaa sitten lopulta. Nyt ei välttämättä tarvitse, koska Kirjekaverimies hoitaa ihan mielellään vaikka mitä. Hän on jotenkin luonteeltaan niin älyttömän avulias, että asiat ympärilläni sujuvat kuin itsestään silloinkin, kun ehtisin ja voisin ne itse hoitaa. Jotenkin päädyn pääsemään pälkähästä ihan älyttömän helpolla. Päivä toisensa jälkeen.

Nyt olen päättänyt skarpata! Eihän siinä voi niin käydä, että jokainen asia jää Kirjekaverimiehen hoidettavaksi vain siksi, että hän hoitaa ne paremmin. Eri asia on etukäteen sovitut auttamiset, mutta yritän nyt ainakin vähän rajoittaa tätä holtitonta häsläystäni sellaisiin mittoihin, että saan perusasiat itse hoidettua. Olenhan ne hoitanut ihan kohtuullisesti tähänkin saakka ennen kuin tuli tämä mahdollisuus heittäytyä avuttomaksi prinsessaksi. Muutenhan tässä käy pian niin, että en enää oikeasti osaa hoitaa asioita yksinäni, jos sellainen tarve joskus tulisi.

Toinen syy välttää tätä, on se, että haluisin kovasti välttää toistamasta samoja sudenkuoppia kuin aiemmissa suhteissamme on ollut. Kirjekaverimies on ainakin omasta näkökulmastaan päätynyt juoksupojaksi, josta on otettu kaikki tehot irti. Ei ole kovin vaikea uskoa tätä, kun huomaa kuinka helposti hän tavallaan hakeutuu tekemään kaiken ja tarjoaa apua kaikkeen. Edellisessä suhteessaan hänelle ei juurikaan jäänyt aikaa mihinkään omiin juttuihinsa. Tämä skenaario on hyvin kaukana meidän tilanteestamme, koska minä enemmänkin kannustan kuin rajoitan hänen menojaan. Silti ehkä hyvä pitää mielessä.

Ehkäpä asia onkin niin, että mukavuudenhaluinen nainen kahlitsee avuliaan miehen vaatimuksillaan ja tarpeillaan siinä missä avulias mies passivoi naisen? Ehkä nämä ovat toistensa kääntöpuolia. Eikä aina näin päin, tuttavapiiristäni löyty sellainenkin esimerkki, jossa nainen tekee kaiken, ihan kaiken. Ja repii hiuksiaan, kun ei saa koskaan levätä. Siinä mies ei sinänsä vaadi ihmeemmin mitään vaadi, jättää vain tekemättä. Miespuolinen minä?