Sesonkiruokaa; kaalilaatikko (ilman lihaa)

Kaalilaatikko on alkanut maistua minulle vasta ihan aikuisiällä, joten uutuudenviehätys on vielä käynnissä sen kanssa. Olenkin tehnyt niitä aika usein viimeiset pari vuotta lihalla ja ilman. Onhan nyt hieno tällainen ruoka, joka on ihan oikea klassinen ”kunnon ruoka” eli lämmin ruoka ja siinä toteutuu valmiiksi lautasmalli!

Nyt tein tällä kertaa Mifu-kaalilaatikon ja se oli suuri menestys! Yksi lapsista oikein intoili, että tätä tarjotaan huomenna kaverillekin. Vähän hienovaraisesti varoittelin, ettei kannata ihan hirveästi pettyä jos kaveri ei kuulukaan kaaliruokien kannattajiin. Minulla on sellainen käsitys, etteivät seitsemänvuotiaat ihan välttämättä kuulu.

Mifu on maultaan aika mieto, joka kivalla tavalla miedontaa kaalia.

No mutta tässä ois summittainen ohje. Minähän en kokkauksessa ruukaa mittailla, mutta käsimitta on aika tarkaksi kehittynyt.

Mifu-kaalilaatikkoon tarvitset:

kaalin (n.1,5-2kg)

2-3 kuorittua sipulia

3 kuorittua porkkanaa

n.75g voita, voit käyttää lisänä rypsiöljyä tai jopa vaihtaa voin kokonaan öljyyn

2,5dl rikottuja ohrasuurimoita

6 dl vettä

2pkt maustamatonta Mifua

2-4dl kermaa

kasvisfondia,  kuivattua meiramia, suolaa,  siirappia, valkopippuria ja mustapippuria

Suikaloi kaali ja sipuli. Mieluusti erillisiin kasoihin, mutta tämä ei ole niin tarkkaa.

Viipaloi porkkana ohuiksi viipaleiksi. Silppusin nämä kaikki yleiskoneen suikaleterällä, mutta onnistuuhan tämä veitsellä yhtä lailla.

Voitele iso vuoka.

Keitä ohrasuurimot ja vesi puuroksi. Lisää sekaan pari ruokalusikallista kasvisfondia ja noin puoli teelusikallista kuivattua meiramia. Noin kymmenen minuutin keittoaika riittää, mutta puuro kannattaa jättää vielä hautumaan kattilaan muiden työvaiheiden ajaksi lämpimälle levylle. Vettä tulee lisätä kesken keittämisen, jos puuro menee liian kovaksi ja uhkaa palaa pohjaan. Älä unohda sekoitella puuroa!

Freesaa kaali ja porkkana useammassa erässä (tai useammalla pannulla). Jokaiseen pannulliseen laitetaan nokare voita ja vähän rypsiöljyä. Älä kuitenkaan varsinaisesti ala paistaa kaalia, vaan se kannattaa jättää vaaleaksi. Freesaillessa voit maustaa kaalin kevyesti valkopippurilla ja suolalla. Laita kuitenkin mieluummin varovasti tässä vaiheessa.

Paista sipulit voinokareessa. Ne saavat kevyesti ruskistuakin.

Mausta Mifu kavisfondilla ja mustapippurilla.

Sekoita vuokaan tai muuhun isoon uuniastiaan kaikki aineet. Tässä kohtaa voit maistaa sekoitusta ja lisätä tarvittaessa mausteita. Siirapin suhteen makuja on monenlaisia, minusta tähän määrään sopii noin kuusi ruokalusikallista.

Sitten uuniin! 175 astetta ja 1,5 tuntia lienee lähellä hyvää lopputulosta.

Kaalilaatikko Mifusta

Pienet puutarhajuhlat

 

Järjestin viikonloppuna pienet puutarhajuhlat muutamille ystäville. Olin tilannut kauniin elokuisen sään ja sen sain.

Läheisten ystävien kanssa olo on helppoa, kun voi tehdä järjestelyt ja tarjoilut oman jaksaminen mukaan ja silti onnistuminen on varmaa. Joku muu voi yhtä hyvin saattaa ne loppuu, jos jotain on jäänyt tekemättä.

Teimme samana aamuna työnjaon mieheni kanssa; hän tekee ison kesäkeiton ruuaksi ja minä teen kaikki jälkkäriherkut. Sopivasti hommaa kummallekin. Vieraille ei tällä kertaa jäänyt juurikaan hommaa.

Kesäkeitosta ”juhlaruokana” voi olla montaa mieltä, mutta kaikki osallistujat taisivat olla ihan hyvää mieltä. Vihannekset olivat hyviä ja tuoreita ja ne lisäiltii kattilaan sopivalla syklillä siten, että raaka-aineista tuli sopivan kypsiä. Aivan tosi hyvää! Aivan hämmennyin, kun viisivuotias (tosi tuttu) vieraamme toi iloisena tyhjän lautasensa keittiöön ja kehui ruokaa ”Kiitos ruuasta. Oli tosi hyvänmakuista keittoa. Tässä ois tää lautanen.”. Hetken jo mietin, että tässä on varmaan joku koira haudattuna… Ei kuitenkaan ollut, hän oli vaan iloinen ja kohtelias. Meidän lasten ikäluokalla vaan ei kertakaikkiaan ole sellaista sukupolvikokemusta, että kesäkeittoa kuuluu yökötellä. Kesäkeiton ikävän kouluruuan status taitaa olla tiedossa niillä, jotka silloin ysärin alussa sitä koulussa yököttelivät.

Jälkiruuaksi tein mustikkapiirakkaa, mustaherukkarahkaa ja pannaria karviaishillolla. Näiden ideana oli, että kaikki marjat oli  itse poimittu ja suurin osa meidän omasta pihasta. Pihastamme tosiaan on poimittu marja jos toinenkin, koska keväällä paljastui meillä olevan 12 marjapuskaa ja lisäksi vadelmia. Pari puskista tuotti vain muutamia marjaterttuja, mutta muut aivan notkuivat.

Ihanan iltapäivän vietimme jälleen kerran terassilla ja pihalla, mutta kun juhlat loppuivat ja vieraat lähtivät kotiinsa, ihmettelimme miehen kanssa molemmat että tässäkö tämä oli. Nopeasti hurahti useampi tunti huis hais pois ja taas tuli ilta.

 

 

 

 

 

 

 

Vaikuttava porkkanasato hyvässä käytössä

Nyt kun meillä on oma piha, oli tietenkin touhukkaasti perustettava pari viljelylaatikkoa lasten projekteiksi. Kylvöt meinasivat jäädä aika viime tippaan, perustaminenkaan ei mennyt ihan putkeen, koska paksun multakerroksen läpi onnistui puskemaan lähinnä rikkaruohomaisia saniaisia, jotka näyttävät meillä valtaavan koko pihan, jos niille antaa mahdollisuuden.

No mutta lopputulos on tärkein. Porkkanasatomme on runsaslukuinen. Kuulostaa hyvältä, mutta näyttää tältä:

Nämä ovat siis ne isot porkkanat. Eipä sitten ole pahemmin harvennettu. Eikä kasteltu. Onhan tässä vielä syksyä jäljellä, mutta luulenpa ettei meidän porkkanasadolla nyt kovasti perhettä ruokita.

Halusin kuitenkin fiilistelymielessä tehdä yhden ruuan omista porkkanoista ennen kuin tulee routa, loska ja mitä lie porkkanarutto. Pikkuiset porkkanan naatithan ovat maultaan aivan vertaansa vailla. Pakkasesta löytyi jokin aika sitten heräteostoksena Lidlistä ostettuja perunavohveleita ja joskus vuosikymmenen alkupuolella sinne haudattuja keitettyjä beluga-linssejä. Myös pussi Oumphia löytyi.

 

Näistä aineista valmistin sitten kaikkien lapsiperheiden suosikkiannoksen: perunavohvelit, linssi-sipulimuhennoksen, Oumpia ja voissa paistetut porkkanan naatit. Suosittelen aikuisille, mutta useimmat lapset meillä vähän reklamoivat kuka mistäkin tässä annoksessa, joka on epätavallista. Yleensä vähintään kaksi neljästä lapsesta tykkää ruuasta kuin ruuasta.

I like ❤

Juhannus ja synttärit

Juhannus ja synttärit osuvat aika usein melkein tai tasan samalle päivälle. Päätin juhlia synttäreitäni tänä vuonna vähän hassulla tavalla, kun en oikeista juhlista välitä.

Tässä nämä päälimmäiset;

Keräsin kotipihaltamme kasan kukkia, niitähän rakastan.

Sen jälkeen hakeuduin itseäni parempaan seuraan ja pyysin miestäni räpsimään kuvia. En ole eläinihminen ollenkaan, mutta kyllä vaan eläinVAUVOJEN seura kelpaa. Mieluiten nisäkkäiden; hyttysistä ja matelijoista en niinkään välitä.

Serkkuni osui paikalle ja oli sillä kannalla, että olen tullut hulluksi. Mielipiteeni on vastakkainen; Hulluja ovat kaikki, jotka eivät yritä ottaa selfietä karitsan kanssa tilaisuuden tullen. Aivan mielettömän suloisia ne ovat ja hassuja vielä sen päälle. Näyttävät mielenosoituksellisesti kieltä, kun yritän asetella ne kivasti kuvaan, juoksevat holtittomasti ja toisinaan hymyilevät kameralle.

Siis oikeasti hymyilevät:

 

Juhannus vietettiin pienin menoin ystäväperheen kanssa ja tämä loppuviikonloppu meneekin töissä. Tänään olin toivonut oikean synttäripäivän kunniaksi keitettyjä perunoita ja kirjanlukua riippumatossa ilman vieraita. Molemmat sain ja lisäksi mies ja lapsipuolet olivat leiponeet minulle kakun.

 

 

Kolme iloista asiaa juuri tänään

 

1. Väsymys

Viime aikoina meilla ollaan oltu väsyneitä. Mies työstressin takia ja minä pitkittyneen flunssan takia. Meillä on selkeästi se aika vuodesta. Facebook juuri näytti vuosipäivää ihan samanlaiselle päivitykselle vuosi sitten. Huokailemme vuorotellen, miten ihanaa on ollut väsynyt silloin kun SAA olla väsynyt. Kun on ihan ok illalla vaan lysähtää sänkyyn ja olla hiljaa. Somettaa tai jos päätä särkee, niin vaan jumittaa. Sanoa, että nyt en tule, mene, enkä tee. En nyt jaksa. Tänään vain pakolliset. Eikä mitään kovin pahaa tapahdu, vaikka näin tekee pari viikkoa putkeen.

2. Mies, joka tekee ruokaa (silloin kun ei ole väsynyt)

Varhaisesta teini-iästä lähtien olen ollut kulloisenkin perheen ruokavastaava. Suurimman osan aikaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin, mutta paljon ja etenkin viimeiset vuodet ihan vain siksi, että jonkun on pakko. Mikä lottovoitto, että mieheni ei ole vielä ehtinyt kyseiseen lajiin kyllästyä ja opettelee uutta mielellään. Niinpä saan nykyisin ”tilaamalla” omien toiveiden mukaista ruokaa valmistamatta sitä itse. Minun tarvitsee vain kertoa mitä kaupasta tarvitaan ja selostaa miten se tehdään sekä pyydettäessä käydä vilkaismassa, onko suunta oikea.

Toisinaan uusien ruokalajien kohdalla se on lähes yhtä työlästä kuin tehdä itse, mutta seuraavalla kerralla tarvitseekin vain silloin tällöin kävellä ohi ja kommentoida. Eihän sen niin työlästä tarvitsisi olla, mutta edustan sitä ihmistyyppiä, jolle  vääränmuotoinen tai -kypsyinen porkkanapala on harmillinen takaisku. Onneksi miehellä ei ole mitään ongelmaa ymmärtää asian vakavuutta ja hän on nopea oppimaan.

3. Jotain mitä odottaa

Elän muuten tasaista varman päälle-elämää, mutta yhdessä asiassa olen ottanut tavakseni pelata uhkapelia ihan surutta. Kyse on reissujen varaamisesta. Strategiani on, että varaan silloin kun hinta on kohtuullinen ja koen, että itse varaustapahtuma tuottaa minulle kaikkein eniten iloa. Varauksissa en huomioi sitä, onko minulla kyseiselle ajankohdalle tiedossa lomaa, lapsenhoitoa, työpaikkaa, asuntoa tai parisuhdetta. Senkun vaan varaan ja sitten yritän parhaani mukaan järjestää asiat siten, että matka toteutuu.

Näin olen tehnyt nytkin joskus Black Fridayn tienoilla ja minulla on ollut takataskussa muhimassa matkalippu  keväiseen Pariisiin (tai vähän niinkuin Pariisin suuntaan). Nyt näyttää, että tuulet ovat tälläkin kertaa suotuisat ja matka on toteutumassa. Olen aivan suunnattoman fiiliksissä! Matkassa parasta on se, että tapaan ystäväni ja pääsen tsemppaamaan häntä uudessa elämäntilanteessa. Ja ihan yhtä parasta on se, että pääsen tuulettamaan ajatuksiani tuttujen ympyröiden ulkopuolella!

Matkakohteessa on paljon tuttua, eikä minulla ole painetta nähdä mitään erityistä. Tiedän palaavani vielä monet kerrat uudestaan. Hengaan ranskaa puhuvan ja kaikki paikat tuntevan ystävän luona, joten minun ei tarvitse selvittää eikä osata mitään, jos ei huvita. Voin vaan olla sellainen perässä hämmästelijä. Toisaalta paikkakunta on sellainen, jossa en ole koskaan käynyt ja ihan kaikki on vielä uutta ja halutessani voin seikkailla tietysti yksiksenikin ihan niin paljon kuin lystäilen. Tai sitten vaan hakeutua lähimpään pâtisserieen, ostaa leivoksen tai pari ja lukea kirjaa lähimmässä sohvannurkassa.

 

 

 

 

 

Ummikot Aasiassa: Ubud

Balin reissun ensimmäisen osan kirjoittamisesta onkin jo vierähtänyt aikaa. Luin sen läpi muistin virkistämiseksi ja havaitsin sen aivan liian pitkäksi. Sori siitä. Ja siltikin taidan tehdä toisen lähes yhtä pitkän Bali-pläjäyksen.

Vietimme Ubudissa neljä täyttä päivää ja rapiat päälle. Yövyimme rappioromantiikan kehdossa, jonka nimi oli oikeasti Ubud Garden Villa. Tyyppiesimerkki mitä käy, jos rakentaa jotain hienoa, eikä pidä siitä riittävästi huolta. Villat ja koko alue olivat aikanaan olleet aivan todella upeita, mutta nyt meitä odotti ränsistynyt ja uinuva museo. Aluksi olin siitä jälleen kerran ihan kauhuissani, mutta sitten aloin tottua siihen jopa niin hyvin, ettei ahdistanut enää yhtään ja olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Sopeutumista helpotti, kun muistin miettiä vähän valuuttakurssia ja huomioida mitä olin majoituksestamme maksanut. En juuri mitään, ja silti meillä oli ihan oma huvila viidakossa.

Ubudissa meille aukesi suorastaan ruokataivas. Saariston epäluotettavien eväiden jälkeen oli mahtavaa päästä paikkaan, jossa jo vähän ymmärrettiin turisimin päälle. Ensimmäisen aterian Ubudiin tulemisen jälkeen söimme Moksassa keskellä viidakkoa. Satoi kaatamalla, kaikki oli vihreää ja jotenkin ennen kuin sain edes listan käteeni, tiesin olevani oikeassa paikassa. Tilasimme molemmat kolme ruokalajia ja alkudrinkit ja olimme niin onnellisia kuin vain voi olla. Ruoka oli aivan täydellistä ja molempien drinkit myös. Mieheni on kovasti viskien, gintonicien ja sen sellaisten perään, mutta silti en ole varmaan koskaan nähnyt häntä niin iloisena kun siinä juodessaan sitruuna-inkivääri-aloe vera- mocktailiaan. Tässä kohtaa taas muisti olla tyytyväinen kumppanivalintaansa (etenkin kun kokemusta on ehtinyt kertyä muunkinlaisesta). On sanoinkuvaamattoman mahtavaa olla liikkeellä sellaisen ihmisen kanssa, joka on mieleltään avoin eikä jumiudu yhteen tyyliin tälläkään elämänalueella, vaan on innolla ja uteliaisuudella mukana monenlaisissa ruuissa, tekemisissä ja tekemättä jättämisissä.

Ubud on ilmeisestikin monenlaisten taiteilijoiden ja hyvinvointihippien paikka, joten ruoka oli sen mukaista; kaunista ja terveellistä. Toki valikoima oli laaja ja muunlaistakin olisi löytänyt, mutta valtaosa Ubudissa syömistämme eväistä oli vegaanista, holistista ja plant-based ja mitä näitä trendisanoja nyt on. Ennen kaikkea kuitenkin ihan mahtavan hyvää ja tyydyttävää! Herkkuperseenä melkein häpeä myöntää, mutta minun ei varmaan koskaan ole tehnyt niin vähän mieli suklaata, sipsejä ja sen sellaista kuin näinä Ubudissa viettäminäni vegaaniherkuttelupäivinä. Eniten söimme Alchemyssa ja pari kertaa kävimme illallisella Moksassa.

Näihin meni jo ihan paperirahaakin eli hinnat olivat lähes samaa tasoa kuin Suomessa.  Halvemmalla olisi todellakin voinut päästä, mutta teimme nyt näin tällä kertaa.

Teimme toki Ubudissa muutakin kuin söimme. Kävelimme vähän kaupungilla, se ei säväyttänyt oikein ollenkaan. Ubud Market- käynti oli turha, olisi voinut jättää kokonaan väliin. Kävimme apinametsässä, ihan ok, mutta en nyt sanoisi senkään olevan mikään must see, jos ei ole suuremmin apinoiden perään. Viidakko oli hieno, mutta sitä on runsaasti nähtävillä ympäriinsä Ubudissa muutenkin. Riisipellot olivat vaikuttavia. Sitä suosittelen, jos ei ole aiemmin nähnyt. Kävimme vesiputouksilla myös, joka oli ihan hieno paikka sekin.

Ikimuistoisin setti oli Ubudin osuudesta oli retki tulivuorelle, joka ei kuitenkaan ollut Ubudissa. Lähdimme minun suunnitelmani mukaisesti Mt. Baturille auringonnousua katsomaan. Siitä onkin meille naurettavaa varmaan loppuelämäksi, vaikka paikanpäällä mentiinkin läpi aika lailla kaikki muut tunteet; hämmennys pelko, raivo, väsymys, turhautuminen ja kiukku.

Tässä mieheni näkökulma:

Ja tässä minun:

Tässä vielä olennaiset kuvat, ettei kenenkään toisen reppanan tarvitse niitä varten sinne lähteä.

Kun kaikki muu on jo tehty

Olemme tehneet lyhyen suhteemme aikana ihan hirveästi juttuja. Sen huomaa parhaiten, kun käy läpi valokuvakansioita. Latasin perjantaina kännykästä koneelle kaksi ja puolituhatta valkokuvaa ja olen käynyt niitä nyt läpi. On se jännä, että tulee säännöllisesti huokailtua, että me ei käydä ikinä missään ja silti kuvamateriaalin perusteella olemme tehneet ihan hirveästi kaikenlaista! Ihania kuvia!

Tällä viikolla olemme tehneet taas sellaista, mitä emme olekaan koskaan aiemmin tehneet. Myöhään yhtenä arki-iltana keksimme keitellä kokeilumielessä inkiväärijuomaa, jota vedetään shottimuodossa torjumaan flunssaa. En usko tuollaisiin juttuihin YHTÄÄN, mutta nähtävästi suhteemme on jo siinä jamassa, että potkua haetaan niinkin kyseenalaisin keinoin kuin keittelemällä suuta polttelevasta juuresta taikajuomaa. Ihan vaan koska voi.

Juoma jätettiin yöksi jäähtymään ja aamulla kiskaisin siitä shotin. Sitten unohdin koko asian ja iltapäivällä ihmettelin, että mikä tässä päivässä on erilaista, kun olen voinut niin paljon paremmin. Myöhemmin vasta tajusin, että tiettyhän kyseessä oli tämä taikakeitos. Tai sitten vaan flunssani muuten alkoi antautua. Ihan sama, pääasia, että sain paremman vireen. Jos haluat terästää elämääsi huuhaalla, niin kokeile ihmeessä. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, jos määrä pysyy kohtuullisena.

Toinen tämän viikon projekti meillä on klassiset kokismaistiaiset. En ole koskaan kokeillut, mutta nyt olemme ostaneet muutamia kolajuomia ja aikomuksena siis testata erotanko oikeasti sokkotestillä aidon feikeistä. Pelkään kamalasti, että epäonnistun. Olen nimittäin ”jonkin verran” tehnyt jutun siitä, että vain aito Coca Cola käy, ja sekin pelkästään tölkistä. Voisikin muuten tähän ottaa yhdeksi verrokiksi pullossa olevan tölkkikokista vastaan. Tuleeko tästä nyt ihan nöyryytys?

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Pakkokin olla, koska tilin tilanteessa ei ole hurraamista ja kaikenlaisia hankintoja on mielen päällä.

Kun hyvä protesti menee pilalle

Olen tuntemistani ihmisistä taitavin protestoimaan asioista ja toiseksi taitavin kehittämään kaikenlaisia turhanpäiväisiä sääntöjä ja periaatteita. Ympäristössäni pyöritellään jatkuvasti silmiä näille ja tutuimmat ovat siihen jo täysin tottuneita. Selostin seikkaperäisesti eräälle ystävälleni kantaani erityyppisiin pehmoleluihin ja hän totesi, että jos kukaan muu sanoisi tuon saman, niin pitäisin häntä täysin hulluna, mutta kun nyt noin intohimoisesti asian perustelet, niin se alkaa jo kuulosta ihan uskottavalta. Kunpa jonain päivänä alkaisin kanavoimaan tuota johonkin tarpeelliseen, enkä suuntaisi voimavarojani Nalle Puhin ärsyttävyyden selostamiseen kaikille, jotka yhtään jaksavat kuunnella.

Ptotestoini puolestaan on sellainen asia, josta en aina niin hanakasti lähde selostamaan muille. Se on yksityisempää. Saatan omissa valinnoissani protestoida jotain pikkuasiaa vastaan vuosikausia ilman, että kukaan muu edes tietää siitä. Seuraava taso aiheeesta on, että ihmiset tietävät minusta jonkun toimintatavan, mutta taustat siihen on ymmärretty ihan väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on TV:n katselu, jonka lopetin suunnilleen vuonna 2011 siitä syystä, että Herra Ex toistuvasti valitti minulle kaukosäätimen jäävän jäljiltäni väärään paikkaan sekä siitä, että tallentavassa digiboksissamme minun ohjelmani olivat vallanneet liikaa tilaa tallennuspaikoista (yli 10%). Silloin ajattelin, että vittu mitä paskaa! Tätä en tarvitse! Lopetin koko lajin ja jos hän joskun pyysi minua sohvalle viettämään aikaa TV:tä katsellen, kieltäydyin suoraan tai menin siihen olemaan teatraalisesti tyytymätön ja katsomaan poispäin ruudusta.

Aika lapsellista ja rasittavaa, etenkin kun sitä jatkaa pari vuotta ja kaikki vuodet vielä eromme jälkeenkin. Olin jo ehtinyt itsekin unohtaa, että miksi en katso TV:tä, kunnes joku tuttavistani esitti virheellisen väittämän, että en tykkäisi katsoa TV:tä. Silloin tuli mieleen, että kyllähän minä siitä tykkään. Tai tykkäsin joskus ainakin. Nyt tämä kuitenkin on jotenkin kääntynyt niin, että minun oletetaan vastustavan/dissaavan yleisesti sarjojen kyttäämistä, jota kaikki nykyään tuntuvat enemmän tai vähemmän harrastavan. En vastusta; en vain itse tee sitä.

Herra Exälle protestointi kertoi paljon suhteemme tilanteesta muutenkin, mutta hyvässäkin suhteessa tämä puoli löytyy minusta. Tässä suhteessa se on vaan osoittautunut älyttömän hankalaksi. Pari viikkoa sitten vedin Kirjekaverimiehen osalta herneet nenään ja päätin, etten enää mene häneen asuntoonsa. En kertonut tästä hänelle mitään, vaan päätin, kuten yleensä näissä tilanteissa toimin. Esiinnyin loukkaantuneena muuten melkein kokonaisen viikonlopun ja hän hienosti leikki mukana draamaa kunnes kyllästyi ja tuli ystävällisesti kysymään  olenko nyt oikeasti tätä mieltä vai onko tämä nyt vain protestointia. Ilmoitin asian olevan siltä väliltä, mutta että jatkan sitä silti. Hän oli sitä mieltä että saan jatkaa ihan vapaasti, mutta hän ei nyt enää jaksa osallistua siihen ja aikoo käyttäytyä normaalisti. Tilanne normalisoitui. Ihanko hiukan häiritsee omaa protestointiani tällainen?!

Sitten hänelle kävi ilmi, että olen päättänyt olla menemättä enää hänen asuntoonsa. Tämän hän hyväksyi; ihan itse päätät. Protestoin hienosti muutaman päivän (ei mitenkään siis äänekkäästi, olin vaan hiljaisesti päättänyt olla menemättä sinne), mutta sitten tilanne mutkistui yhden hankalan työvuoron takia. Jouduin nimittäin sopimaan pienemmän lapseni hänen luokseen yökylään hyvin aikaisen aamuvuoron takia. Kirjekaverimies lähetti minulle päivällä viestin, että on tehnyt lapselleni lihapullia odottamaan sinne, jos hänellä olisi tanssitunnin jälkeen nälkä; Kiva, ystävällistä, varmasti olisikin nälkä. Ok. Tunnin päästä hän lähetti viestin, jossa kertoin tehneensä lihapullia meille kaikille muillekin ja olisimme tervetulleita tietysti kaikki. Siinä kohtaa olin vielä päättäväinen; ei kiitos, teen kotona jonkun ruuan toisen lapsen kanssa. Hän vastasi tämän olevan ok, mutta jos kyse on tästä protestoinnista, niin hän pakkaa meille sitten mukaan perunoita ja lihapullia. Hän tietää minun olevan siihen aikaan jo väsynyt tekemään kotitöitä.

Aww! Hyväksyy kiukuttelun, mutta tekee silti kuten tekisi muutenkin. Mitä meinaat? Tartuinko tarjoukseen?

Esteettisempiäkin ruokia on nähty, mutta maultaan harva on parempaa kuin lihapullat ja vanhan kansan ruskeakastike. Sain mukaan myös eväät seuraavaksi työpäiväksi. Tarviiko edes sanoa, että yökyläily oli menestys ja kaikki meni hyvin? Lapsi oli iloinen ja päätyi päiväkotiin kuten kuuluikin.

Mutta entäs mun protestointi? Miten sitä saa tällaisessa ympäristössä pidettyä yllä? En haluaisi siitä kuitenkaan luopuakaan.

Aika halvalla meni. Perkele.

 

 

Me tässä opetellaan… kuka mitäkin

Elämä on kuulkaa hirveän opettavaista aikaa!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut kokonaisen uuden maailman työelämässä, mutta yhtälailla parisuhdekin voi opettaa yllättäviä taitoja. Matkalla ollessamme Kirjekaverimies huokaisi jossain vaiheessa, että ”me ollaan varmaan maailman eniten toisistamme oppinut pariskunta”.  Tuolloin aiheena oli lastenkasvatus. Siitä olemme toden totta käyneet miljoona keskustelua, mutta opittu on muutakin! Tämän sain ilokseni eilen huomata.

Minusta tuntuu, että teen nykyään kaiken vapaa-aikani ruokaa, poimin tai säilön jotain. Eilen töiden jälkeen kävelimme vähän kauemmas kauppaan ja tulimme kotiin kokkailemaan, taas kerran. Aikomuksena oli tehdä lohisalaatti, kurpitsakeitto ja sienikeitto ja niihän me tehtiinkin. Näistä kurpitsakeitto sovittiin Kirjekaverimiehen hommaksi ja se olikin siitä mielenkiintoista, että meistä kumpikaan ei ole oikein kurpitsaa käsitellyt aiemmin.

Hän kaiveli kurpitsaa ja irvistelimme hajulle. Yäk. Kuuluuko tämän olla tällaista? Siemenosa oli helppo ottaa pois, mutta malton poistaminen oli vaikeampaa rikkomatta kurpitsan ulkopintaa. Miten sen muka saa pois?  Kirjeakaverimies selvitti Googlen avulla, että se kuuluu tehdä jäätelökauhalla ja niin se sitten onnistuikin. Malto laitettiin kattilaan muiden keittoaineidan kanssa ja vitsailimme, että siitä tulee varmasti yhtä hyvää kuin mitä hän on joskus syönyt ihan hienossa ravintolassa. Olimme oikeasti melko varmoja, että meidän keittomme ei voi hajun perusteella olla syömäkelpoista ollenkaan. Siemenet hän aikoi paahtaa pannulla ja maustaa naposteltaviksi.

Keitto ja siemenet valmistautuivat lopulta suunnilleen samaan aikaan ja Kirjekaverimies tanssahteli innoissaan ympäri keittiötä kuin popkorni huomatessaan, että molemmista tuli ihan älyttömän hyviä. Hän oikein loisti, kun oli onnistunut taas kerran keittiössä saamaan aikaan jotain hienoa, mitä ei olisi aiemmin uskonut tekevänsä. Ihan itse ja vain ylimalkaisilla ohjeilla. Suunnitteli ostavansa omaankin kotiinsa kurpitsan viikonlopuksi, kun oli niin hauska ja palkitseva projekti.

Kun sain lapset pesuille ja pusuille ja menin sängylle loikoilemaan, tuli hän siihen häntä heiluen intoilemaan, että voidaanko tehdä lista kaikista ruuista, mitä hän on oppinut nyt tekemään. Aiemmin hänellä oli muutama luottoresepti ja ei juurikaan varmuutta alkaa kokeilemaan mitään sen jännempää. Tortillakeittoa, pinaattilettuja, quorn-hamppareita, nachoilla leivitettyä kanaa, makkarakeittoa, punajuurikeittoa, uunipunajuurta, sienipastaa, kasvishernekeittoa, hillot, kiisselit, merimiespihviä, vegaaninen shepherd’s pie…olihan noita. Tosi monia saatiin palautettua mieleen ihan muutamassa hetkessä. Siinä kohtaa minullekin kirkastui, että tässä alle vuodessa on tehty tälläkin saralla ihan hirveästi asioita yhdessä ja hän on ihan oikeasti oppinut tekemään noista ruuista ”kokkiversiot” ihan huomaamattani.

Harmittelin sitä, että olen itse niin umpimielinen, että en ole häneltä oppinut juurikaan uusia taitoja. Hänen erityisosaamisensa kiinnostaa minua paljonkin, mutta jotenkin minuun ei tartu oppia, niin että voisin sanoa hallitsevani siitä yhtään mitään osaa. Ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa sitten, kun työ, koulu ja lapset eivät enää niin totaalisesti vie mehuja minusta. Tai ehkä minuunkin on sitten jotain tarttunut huomaamattani.

Sitten ennen nukkumaanmenoa tajusin, että olenhan minäkin jo oppinut.

Parisuhdetaitoja.

Luottamusta. Olen jo jonkin aikaa osannut luottaa siihen, että Kirjekaverimies tulee huomennakin luokseni kovertamaan kurpitsoita, soseuttamaan lehtikaalia, muussaamaan omenaa tai taulukoimaan tuottoennusteita Exceliin, eikä ole häviämässä minnekään.

 

 

Elämää kahdessa kodissa

Tässä tämänkertaiset eväät

On tosi kätevää seurustella miehen kanssa, joka asuu 850 metrin päässä ja jolta on työpaikalleen meidän molempien kodeista aika lailla tuo sama matka. Ei tarvitse sitten päättää niin lopullisesti kenen luona ollaan ja suunnitelman vaihtaminen spontaanisti onnistuu helposti.

Me kuitenkin olemme onnistuneet tekemään tästä seilaamisesta taidetta. Nytkin istun kotisohvallani toppatakissa odottamassa tiskikoneen pysähtymistä. Tällä kertaa mukaan on pakattu avattu Vanilla-purkki, puolikas avokado, kilo suolaa sekä veriset housut, joita en nyt sitten tällä kertaa laittanut mukaan kuvaan. Muutaman viime päivän aikana kotiemme välillä on liikkunut muunmuassa raastettua parmesaania, silmätippoja, munakasrullia ja matikankirjoja. Ja jonkin verran ihan normaalejakin yökamppeita.

Tänään heräsin Kirjekaverimiehen luota, otin hänen autonsa ja lähdin jumppaan. Palasin hänen luokseen, kävin suihkussa ja tajusin, että minulla on mukana vain yhdet rintaliivit. Ne hiestä märät. Kiva. Ei vaihtoehtoja, joten puin ne päälle, pakkasin matikankirjat matkaan ja lähdin lounaan kautta opiskelemaan kirjastolle. Kirjastossa ajattelin, että menenpä kotiin leipomaan juustokakun, johon olin jo valmiiksi hankkinut aineet. Pääsiäisleivontaa. Paitsi että tekemisen aloitettuani tajusin, että siihen ostettu tuorejuusto sijaitsee väärässä asunnossa. Siispä ehdotin töistä päässeelle Kirjekaverimiehelle pyörälenkkiä, jonka aluksi hän toi kotoaan minulle puuttuvan juuston. Siinä kohtaa, kun hän oli eteisessä antamassa sitä minulle, tajusin, että olen leipomassa ihan väärää asiaa. Melkein mikään aineista ei ollut laktoositonta ja olisi pitänyt olla, koska ehdin ”opiskelun” aikana sopia huomiseksi kyläilyn mihin yksi laktoositon juustokakku sopisi hienosti.

Kirjekaverimiestä saattaa tänään yllättää 30 munan munakenno, joka on päivän aikana ilmestynyt hänen autoonsa (unohtui sinne). Tai sitten ei yllätä yhtään, onhan näitä nähty ennenkin. En tiedä vielä missä munakenno aikoo asua, mutta melko varmasti ei siellä, missä munille on seuraavan kerran kysyntää. Jotenkin aina väärässä paikassa tuntuvat kroonisesti olevan myös autot, polkupyörät ja hiusharjat. Jos olen viikonlopun Kirjekaverimiehellä, hiusharjani ovat kotona, kun hän tulee baarireissun jälkeen luokseni yöksi, huolellisesti pakattu reppu on jostain käsittämättömästä syystä työpaikalla ja voi käydä helposti niinkin että Kirjekaverimiehen kolmesta polkupyörästä yksikään ei ole miehen kanssa samassa osoitteessa. Eikä auto.