Pienet puutarhajuhlat

 

Järjestin viikonloppuna pienet puutarhajuhlat muutamille ystäville. Olin tilannut kauniin elokuisen sään ja sen sain.

Läheisten ystävien kanssa olo on helppoa, kun voi tehdä järjestelyt ja tarjoilut oman jaksaminen mukaan ja silti onnistuminen on varmaa. Joku muu voi yhtä hyvin saattaa ne loppuu, jos jotain on jäänyt tekemättä.

Teimme samana aamuna työnjaon mieheni kanssa; hän tekee ison kesäkeiton ruuaksi ja minä teen kaikki jälkkäriherkut. Sopivasti hommaa kummallekin. Vieraille ei tällä kertaa jäänyt juurikaan hommaa.

Kesäkeitosta ”juhlaruokana” voi olla montaa mieltä, mutta kaikki osallistujat taisivat olla ihan hyvää mieltä. Vihannekset olivat hyviä ja tuoreita ja ne lisäiltii kattilaan sopivalla syklillä siten, että raaka-aineista tuli sopivan kypsiä. Aivan tosi hyvää! Aivan hämmennyin, kun viisivuotias (tosi tuttu) vieraamme toi iloisena tyhjän lautasensa keittiöön ja kehui ruokaa ”Kiitos ruuasta. Oli tosi hyvänmakuista keittoa. Tässä ois tää lautanen.”. Hetken jo mietin, että tässä on varmaan joku koira haudattuna… Ei kuitenkaan ollut, hän oli vaan iloinen ja kohtelias. Meidän lasten ikäluokalla vaan ei kertakaikkiaan ole sellaista sukupolvikokemusta, että kesäkeittoa kuuluu yökötellä. Kesäkeiton ikävän kouluruuan status taitaa olla tiedossa niillä, jotka silloin ysärin alussa sitä koulussa yököttelivät.

Jälkiruuaksi tein mustikkapiirakkaa, mustaherukkarahkaa ja pannaria karviaishillolla. Näiden ideana oli, että kaikki marjat oli  itse poimittu ja suurin osa meidän omasta pihasta. Pihastamme tosiaan on poimittu marja jos toinenkin, koska keväällä paljastui meillä olevan 12 marjapuskaa ja lisäksi vadelmia. Pari puskista tuotti vain muutamia marjaterttuja, mutta muut aivan notkuivat.

Ihanan iltapäivän vietimme jälleen kerran terassilla ja pihalla, mutta kun juhlat loppuivat ja vieraat lähtivät kotiinsa, ihmettelimme miehen kanssa molemmat että tässäkö tämä oli. Nopeasti hurahti useampi tunti huis hais pois ja taas tuli ilta.

 

 

 

 

 

 

 

L for LUCKY

Viimeiset kaksi viikkoa emme ole ehtineet juurikaan viettää aikaa kahdestaan. Me aikuisten yhteisellä ajalla hemmotellut penteleet olemme tietysti kaivanneet sitä kovasti. Keskiviikkona Kirjekaverimies pitkästä taas palasi ”asumaan” luokseni, mikä on yhdessäolomme perusmuoto.

Työaikatauluni tämän lapsivapaan loppuviikon osalta näytti parisuhdemielessä lohduttomalta. Onneksi Kirjekaverimies on nykyään yrittäjä ja saa ainakin nimellisesti päättää omista työaikatauluistaan. Niinpä hänkin meni perjantaina omiin töihinsä vasta myöhäiseen iltaan kuten minäkin, jotta meille jäisi tälle viikolle edes yksi yhteinen vapaahetki.

Ai että miten oli hienoa olla yhdessä pitkästä aikaa melkein koko päivä! Pyörimme pitkään sängyssä aamulla, söimme älyttömästi hänen eksänsä tuomia tuliaissuklaita ja  kolmen ruokalajin lounaan hienossa ravintolassa. Keskustelimme, vilkkaasti, rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. Menimme takaisin kotiin. Nukuimme kahden tunnin päiväunet keskellä tavallista arkipäivää ja näimme unta toisistamme (nyt ollaan ällösiirapin rajalla, mutta näin tosiaan kävi).

Laitoin herätyskellon soimaan 14:40 ja aloitin työt unihiekat vielä silmissäni 15:00.

Ihan älyttömän hienoa! Juuri tällaisesta olen aina haaveillut. Jotenkin aivan mahtavaa saada samana päivänä kaikki ihanat parisuhdeasiat, vaikkei ollut edes vapaapäivä. Töiden jälkeen katsoimme vielä yhden jakson Vain elämää, ja siinä vaiheessa olin jo ihan kuin se hymiö, jolla on sydämet silminä. Edelleen minulla on erossaolojen jälkeen etäinen olo, kunnes taas asiat jonkin ajan kuluttua klikkaavat täysin. Joskus siihen menee tunti ja joskus kaksi päivää kuten nyt. Ja joka kerta se palaa enemmin tai myöhemmin.

 

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Kun kaikki muu on jo tehty

Olemme tehneet lyhyen suhteemme aikana ihan hirveästi juttuja. Sen huomaa parhaiten, kun käy läpi valokuvakansioita. Latasin perjantaina kännykästä koneelle kaksi ja puolituhatta valkokuvaa ja olen käynyt niitä nyt läpi. On se jännä, että tulee säännöllisesti huokailtua, että me ei käydä ikinä missään ja silti kuvamateriaalin perusteella olemme tehneet ihan hirveästi kaikenlaista! Ihania kuvia!

Tällä viikolla olemme tehneet taas sellaista, mitä emme olekaan koskaan aiemmin tehneet. Myöhään yhtenä arki-iltana keksimme keitellä kokeilumielessä inkiväärijuomaa, jota vedetään shottimuodossa torjumaan flunssaa. En usko tuollaisiin juttuihin YHTÄÄN, mutta nähtävästi suhteemme on jo siinä jamassa, että potkua haetaan niinkin kyseenalaisin keinoin kuin keittelemällä suuta polttelevasta juuresta taikajuomaa. Ihan vaan koska voi.

Juoma jätettiin yöksi jäähtymään ja aamulla kiskaisin siitä shotin. Sitten unohdin koko asian ja iltapäivällä ihmettelin, että mikä tässä päivässä on erilaista, kun olen voinut niin paljon paremmin. Myöhemmin vasta tajusin, että tiettyhän kyseessä oli tämä taikakeitos. Tai sitten vaan flunssani muuten alkoi antautua. Ihan sama, pääasia, että sain paremman vireen. Jos haluat terästää elämääsi huuhaalla, niin kokeile ihmeessä. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, jos määrä pysyy kohtuullisena.

Toinen tämän viikon projekti meillä on klassiset kokismaistiaiset. En ole koskaan kokeillut, mutta nyt olemme ostaneet muutamia kolajuomia ja aikomuksena siis testata erotanko oikeasti sokkotestillä aidon feikeistä. Pelkään kamalasti, että epäonnistun. Olen nimittäin ”jonkin verran” tehnyt jutun siitä, että vain aito Coca Cola käy, ja sekin pelkästään tölkistä. Voisikin muuten tähän ottaa yhdeksi verrokiksi pullossa olevan tölkkikokista vastaan. Tuleeko tästä nyt ihan nöyryytys?

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Pakkokin olla, koska tilin tilanteessa ei ole hurraamista ja kaikenlaisia hankintoja on mielen päällä.

Harhauduin yökylään

Eilisen iltavuoron jäljiltä minulla oli vakaa aikomus mennä omaan kotiin nukkumaan ihan yksin. Meninkin. Kävin oikein iltasuihkussa ja menin sänkyyn, mutta sitten erehdyin ajattelemaan alati ahdistavaa asiaa, Herra Exän tempauksia. Tulin ihan liian levottomaksia rauhoittuakseni untenmaille. Siispä, mitäs sitä voi muuta tehdä kuin pukea päälle ensimmäiset käteenosuvat vaatteet ja hurauttaa autolla suoraan Kirjekaverimiehen perhe-elämään. Olimmehan jo kuitenkin olleet taas pitkään (=yhden yön) erossakin. Ja mitäs siellä odottikaan…

Kaikkien levällään olevien lelujen ja tiskien keskellä odotti rennon hyväntuulinen Kirjekaverimies viskilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä. Hän otti tyytyväisenä minut vastaan. Hän kuunteli murheeni ja sitten alkoi hieromaan jalkojani yritti saada ajatuksiani pois ikävistä jutuista (missä tämä ihminen oli silloin, kun jalkani oikein huusivat väsymyksestä piiitkien seisomistyöpäivien jälkeen??).  Siinä hämärässä katselin häntä ja mietin, että mikä tuuri minulla onkaan, kun olen tuon ihanan miehen löytänyt minua paijailemaan ja pitämään hyvänä. Välillä ajatukset taas karkasivat takaisin ikävimpiin juttuihin, jonka hän heti huomasi ilmeestäni ja kutsui minut takaisin tähän maailmaan. Aikani siinä pallottelin maailmojen välillä, kunnes pysähdyin sitten tähän, meidän maailmaamme. Vitsi miten hyvä maailma meillä onkaan!

Hyvä päätös kiireiselle ja pitkälle päivälle nautiskella olostaan siitä lempeän katseen alla hämärässä yövalossa. Lempeä katse tosin lämpeni siitä pikkuhiljaa kuuman puolelle. Joka tapauksessa se saa minut vieläkin ajoittain aivan hartaaksi. En ole vielä ihan tottunut siihen, että minulla on aivan älyttömän ihana mies, joka katsoo, puhuu, tekee ja ajattelee kauniisti.

Lumouduin taas kerran hänen lämmöstään ja kaikesta, ja jäin yöksi. Illallahan se tuntuu aina hyvältä idealta. Huominen on huomenna ja silleen. Aamulla kuuden tienoilla lasten herätessä ei niinkään… Kyllä kadutti ja aikani pyörittyäni siirryin omaan kotiin aikeenani vielä nukkua ennen työvuoroa. Siitähän ei luonnollisestikaan tullut yhtään mitään.

Nyt olen taas täällä, Kirjekaverimiehen luona. Vakaassa päätöksessä, että tänään menen kotiin iltayöstä ja en herää lasten tahtiin aamyöllä. Vietetään vaan hetki kahdestaan sitten kun lapset ovat nukahtaneet.

Yeah, right…

 

Onneksi ne eivät tiedä, millaista tämän kuuluisi olla

 

 

Kirjekaverimies on viettänyt tämän viikonlopun lasten ja omenasoseen parissa. Minä töissä, baarissa, töissä, juhlissa ja kohta taas töissä. Juhlissa olimme itseasiassa eilen sellaisella kokoonpanolla kuin minä, Kirjekaverimies, hänen toinen lapsensa ja Herra Ex. Illalla Kirjekaveri kyseli tuntuiko minusta oudolta, että paikalla olivat lasteni molemmat vanhemmat, mutta ei lapsia (ovat matkoilla). Ei tuntunut. En edes huomannut, että siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Menihän se noinkin, että lapsipuoli istui Kirjekaverin ja Herra Exän välissä ja molemmat vuorotellen antoivat hänelle herkkupaloja mussutettavaksi.

Eilen illalla minäkin vähän onnistuin omenasosetalkoisiin ja ajattelin keittää samalla Kirjekaverin lapsille pienen omenakiisselin aamupuuron kanssa. Väsyneenä tein niin hölmösti, että suurustin mehun ensin ja lisäsin sitten vasta omenanpalat. Lopputulos oli ihan laitosruokaa. Pahoittelin tätä Kirjekaverimiehelle ja sanoin, että en sitten yhtään pahastu, jos tämä jää syömättä. Aamulla kun vihdoin tulin makkarista ihmisten ilmoille, oli melkein koko kiisseli jo kadonnut pikkuisiin suihin. Lapset eivät tienneet millaista sen olisi kuulunut olla ja tuo taso nyt sitten heille riitti.

Sama pätee toivottavasti tätä äitipuoli/isän tyttöystävä-hommaan. En ole oikein tyytyväinen tähän tasoon, mitä minulla on annettavaa, mutta en jaksa enkä pysty nyt parempaankaan. Omien lasten kanssa olen ihan läsnä suuren osan ajasta, mutta Kirjekaverin lasten kanssa siihen ei ole samanlaista velvoitetta. Siispä perustilanne on se, että heidän paikallaollessaan teen töitä säästääkseni vapaita omille lapsilleni, tulen myöhään jostain heidän jo nukkuessa, nukun pitkään ja lähden kiireen vilkkaa töihin. Sitten jos nyt sattuu olemaan päivä jolloin työpäivän lisäksi minulla ei ole muita menoja, vietän paljon aikaa koneella blogin ja koulutöiden parissa. Tai luen kirjoja. Tai olen vaan muuten passiivinen ja poissaoleva. Osallistun lapsenhoidollisiin tehtäviin vain, jos aistin Kirjekaverin olevan tosi väsähtynyt ja kotitöihin en nimeksikään. Joskus teen isosti ruokaa kaikille, keittelen kiisselin tai leivon jotain, mutta nämä ovat harvinaisuuksia.

Toimintatapani jättää mukavasti tilaa Kirjekaverille hoitaa vanhemmuuttaan haluamallaan tavalla ja jättää lapsille paljon isänsä huomiota. Kaikki kunnossa siis. Silti ylläpidän päässäni ihannetta siitä, että olisin paremmin mukana toiminnoissa ja ottaisin lapsiin enemmän kontaktia. Pitäisi olla punaposkinen ja puuhakas, eikä tällainen hämärällä tuleva ja lähtevä passiivinen kasa. Jos joku tulisi kysyneeksi lapsilta mitä teen tai millainen olen, vastaus sisältäisi melko varmasti pelkästään työtä, nukkumista ja koneellaoloa. Surkean kuuloista, mutta onko se sittenkään niin paha juttu? Ei välttämättä.

Päivän kiisseliaiheinen oivallus onkin, että samalla lailla kuin omenakiisselistä näillä lapsilla ei ole tiedossa mitään ideaalia siitä, millaisia äitipuolien kuuluisi olla. Kirjekaverimies kommentoi aiheeseen, että olen paras äitipuoli, joka heillä on koskaan ollut ja vaihtuvuutta ei toivottavasti tulla näkemään. Niinpä.  Yritän siis jatkaa paremmalla omalla tunnolla näin. Jos vaikka en satukaan muuttumaan punaposkiseksi puuhailijaksi. Omenakiisseli sen sijaan saa luvan olla ensi kerralla parempaa.

 

 

 

Rekonstruoidut treffit

Minulla oli eilen eräiden treffien vuosipäivä.

Kaksi vuotta sitten olin treffeillä yhden miehen kanssa. Hän tuli toiselta paikkakunnalta ja menimme yhdessä ulkoilmaleffaan. Tästä olen kirjoittanut jossain vuodentakaisessa postauksessa jo aiemminkin. Olin valmistautunut paremmin kuin yleensä (=ei ollenkaan) treffeille ja hankkinut kotiin iltapalaksi hyvää leipää, skagen-röraa ja sitruunaa sekä pullon varta vasten noita eväitä varten valittua valkkaria. Jälkiruuaksi lempileivoksiani.

Ajattelin valmistautua kunnolla siltä varalta, että treffit menisivät kivasti. Ihan kivasti ne menivätkin ja iltapalaakin nautiskeltiin suunnitelman mukaisesti. Siis muuten kivasti, mutta meidän välillämme ei ollut sitä paljon puhuttua kemiaa ollenkaan. Iltapalan jälkiruuan jälkiruuaksi ei siis ollut säkenöivää seksiä (joka saattoi olla treffien päätarkoitus alunperin), vaikka päädyimmekin samaan sänkyyn nukkumaan.

Eipä siinä mitään ihmeempää, yhdet keskivertoa vähän paremmat treffit, vaikka ne eivät mihinkään johtaneetkaan. Miehen kanssa emme tavanneet uudestaan, mutta ulkoilmaleffa elokuisessa illassa oli niin siisti juttu, että sen halusin kokea uudestaankin.

Viime vuonna kävin siellä uudestaan, en treffeillä, vaan kavereiden kanssa.

Tänä vuonna sain sitten vihdoin rakennettua treffeistä sellaiset, kuin ihan oikeasti halusin. Valmistautuminen oli aika lailla sama kuin aiemmallakin kerralla. Ajelin kolmesta eri paikasta etsimässä oikeaa skagen-röraa, mutta en onnistunut ja jouduin vaihtemaan suunniltelmaa ja kävin ostamassa saaristolaisleipää ja kylmäsavulohta sen sijaan. Lisäksi voita, sitruunaa ja leivoksia ja tietenkin se valkkari(tänä vuonna kuplilla). Kirjekaverimies oli onneksi niin kiireinen lasten kanssa, että ei huomannut kysellä mitään valmisteluistani (hän on muuten aivan pirun utelias ja meillä on tapana ihan liikaa suunnitella ruokailuja yhdessä…).

Niinpä, illalla hän tuli minua hakemaan ja menimme yhdessä leffaan. Oli tunnelmallista. Jotenkin niin siistiä katsoa elokuvaa ulkona ja pimeässä keskellä maaseutua. Elokuva oli hyvä (Mannen som heter Ove)  ja ei ollut yhtään kylmä.

Leffan jälkeen pakkasimme eväät ja lähdimme laiturille joenrantaan piknikille. Se osoittautuikin huonoksi ideaksi, koska tuuli nousi ja oli niin kovaa, että alkoi keskittyä siihen enemmän kuin muuhun. Melkein meni treffit pilalle, kun sää ei ollutkaan se tyyni ja ihana, jonka olin tilannut. Jos olisimme lähteneet kävelemään kotiin, olisi vaan tullut enemmän kylmä ja skumppapullon tyhjentäminen ei enää olisi napannut. Voi että…

Onneksi tulin ajatelleeksi, että voihan sitä taksia käyttää ”hätätilanteessa”  ihan kotikaupungissakin ja pääsimme pikaisesti takaisin kämpille ennen kuin tunnelma ehti laskea. Rakensimme edellistä paremman piknikin lasitetulle parvekkeelle; peitto alle ja päälle, tyynyjä selän taakse, vähän kynttilöitä, Spotifysta hiljaista taustamusiikkia, skumppapullo (lasien kanssa ei jaksanut enää säätää) ja eväät siihen viereen.

Ihanaa. Juuri mitä halusin. Kevyt hiprakka, yöilma,  ei kiirettä, ei kylmä ja hyvä olla toisen kanssa. Ilma oli viileää, seksi kuumaa ja sen jälkeen raukeina nukahdimme vällyjen väliin. Jossain vaiheessa  havahduimme siirtymään sisätiloihin loppuyöksi.

Jossain vaiheessa iltaa kerroin Kirjekaverimiehelle, että uudelleenjärjestän jo kerran elettyä iltaa, johon hän totesi minun olevan sekopää. Ei haittaa, kumpaakaan. Tämänkertainen rekonstruktio onnistui niin hyvin, että saatan jatkossakin kokeilla uudestaan tilanteita, jotka ovat suunnitelmissa vaikuttaneet täydellisiltä, mutta joiden toteutuksesta on jäänyt jokin puuttumaan.

 

 

 

 

Vaihtelua…

Eilen odotin Kirjekaverimiestä luokseni ja olo oli vähän levoton. Kaipaan elämääni muutosta, ihan tiettyä, mutta tulin ajatelleeksi, että voisihan vaihtelua tulla ehkä muillakin keinoin. Niinpä googlasin sana vaihtelua ja katsoin mitä vaihtelua olisi tarjolla.

Jotenkin nämä valmiit ehdotukset naurattivan minua ihan suunnattomasti ja aloin täällä yksinäni hohottaa ja hirnua. Kun Kirjekaverimies tuli, hän ihmetteli, että olinko kenties vetänyt ruokaa varten olevan viinipullon yksin, vai mitä ihmettä. Yritin selittää miten kamalan hauska juttu tämä oli, mutta hän ei ymmärtänyt nauraa kuin minun nauramiselleni.

Hän oli käynyt juuri ostamassa uuden puhelimen ja siihen vasta keksimme vaihtelua laittamalla kaikkein älyttömimmät soittoäänet ja taustakuvat. Tilanne eteni nopeasti riisumishommiin ja edelleen vaan en pystynyt keskeytämään hihittämistä, johon hän yhdessä vaiheessa kommentoi, että tässä kohtaa nauramisesta voisi joku ihan suuttuakin. No loppui se hihitys sitten jossain vaiheessa ja ei enää yhtä hulluna jatkunut myöhemminkään, mutta ajattelin silti kirjoittaa vaihteluvinkkejä teillekin, ettei tarvitse googlella kahlata.

Vaihtelua salaattiin: Mene sinne vihannesosastolle ja ostele sellaisia vihanneksia, joita normaalisti et osta. Sekoittele niitä ja lisää mahdollisesti joku tuntematon kalalaji.

Vaihtelua elämään: Tämä taisi olla se, jonka päädyin näistä avaamaan. Siellä ehdotettiin erilaisten reittien valitsemista tuttuihinkin paikkoihin, mutta en tajua et miten oman kodin lähellä ei muka kaikki reitit ole tuhat kertaa jo nähty. Siksi oma ehdotukseni onkin muuttaa asumismuotoa ja-paikkaa silloin tällöin. Perheen kokoonpanoakin voi muttaa vaihtelumielessä, mutta se ei ole kovinkaan miellyttävää.

Vaihtelua sänkyyn: Tällä ilmeisesti tarkoitetaan yleensä seksiä, jonka vaihtelu ilmeisestikin on helppoa, jos vaihtelee kumppania. Ei ole hirveän laaja empiirinen tutkimus aiheesta takana, mutta sanoisin, ettei ole kahta samanlaista.

Sänkyyn voi saada vaihtelua myös kuten minä olen vaihdellut asioita viimeaikoina. Myin lasten kerrossängyn, jonka seurauksena he muuttivat minun patjalleni (ei edes sänkyyn) nukkumaan. Sitten vaihdoin patjarykelmän paikkaa, mutta lapset pysyivät siinä vieressä. Patjan vieressä on vetoisa ikkuna ja jouduin muuttamaan osa-aikaisesti sohvalle.

Yhtenä päivänä ostin lapsille yllärinä uuden kerrossängyn ja patjat, jonka seurauksena minulla on edelleen 240cm leveä patjarykelmä huonossa kohdassa ja lapsilla järjellinen nukkumapaikka. Yhdessä välissä entinen minun huone, nykyinen lasten huone oli yli kuukauden TÄYSIN tyhjä, eli periaatteessa ”muutin” vaihtelun vuoksi myös kaksiosta yksiöön, koska toiseen huoneeseen ei jäänyt mitään toimintoja. Ja sitten takaisin kaksioon uuden kerrossängyn tultua.

Mutta hei! Vaihtelua! Onneksi olen perheen ainut aikuinen, joten voin tehdä myös tyhmää vaihtelua.

Vaihtelua salitreenin: Vaihda ei treeniä, vaan salia. Meidän kaupungissa on aivan yliedustetusti kuntosaleja väkimäärään nähden. Huonossa kunnossa oleva halpa voimamiessali, jota ei siivota, siisti naisten sali kaikilla herkuilla, halpa sali, jossa treenaat näyteikkunassa keskeisellä paikalla, juokse-yrjöö-jatka-sali, sali, jossa ei ole laitteita melkein ollenkaan ja sali, josta saa lääkärinpalveluita. Sitten  on vielä se yksi, jolla hain syksyllä vaihtelua elämääni ja kokeilu päätyi siihen, että yksi (hyvännäköinen) mummo tuli inkvisition kanssa kuulustelemaan minua siitä, että kuinka kehtaan jättää käsilaukun vartioimatta heidän salillaan. Valikoimassa myös kymmenkunta muuta, mutta samaan treeniin saa suuresti vaihtelua ihmettelemällä ketä missäkin käy ja mitä siellä tapahtuu.

Vaihtelua makaroonilaatikkoon: Tässä olen jo valmiiksi tosi hyvä. Repertuaarissani varmaan kymmenkunta erilaista. Suosittelen Hellapoliisin ohjetta, jossa käytetään Koskenlaskijaa sekä erilaisia tomaattipohjaisia soijaversioita. Itse tykkään noista ehkä yhdestä ja muita pystyn syömään, ei ole mun lempiruokaani.

Vaihtelua ruokaan: Jos olet sekasyöjä, liity Facebookisssa ryhmään Sipsikaljavegaanit ja mullista ajattelusi. Elämä ei ole koskaan enää entisensä. Muutenkin lihan sun muun poisjättö pakottaa jo itsessään keksimään ”jotain” uutta. Jos olet kasvissyöjä, liity johonkin lihakerhoon 😉 Kai se on sama toisin päin.

Vaihtelua treeniin: Ks. ylempää.

Vaihtelua englanniksi: Change, variation, fluctuation

Omaan vaihteluntarpeeseeni näistä ei auttanut mikään, mutta ehkä sitä työttömyyttä kestää, jos vaihtaa nämä kaikki muut. Täytyy nyt vaan yrittää nauttia niistä asioista, jotka ovat hyvin eivätkä kaipaa mitään vaihtelua.

Perhejuhlat melkein perheenä

Huh huh, olipa rankat ristiäiset lauantaina! Kestivät vain reilut pari tuntia ja jotenkin olimme kumpikin niistä aivan poikki. Naureskeltiin ihan, että kuinka voi kahvikekkereistä tuohon malliin väsyä! Tilaisuus meni erilailla kuin ajattelin, koska Kirjekaverimies ei ehtinyt yhtään esitellä minua kenellekään ja olin aika lailla oman onneni varassa koko tilaisuuden kanssa.

Tarjosin apuani järjestelyissä ja sain siitä sitten tekemistä niin, että oikeastaan ainut kenen kanssa ehdin kunnolla keskustella oli henkilö, jota tuskin tulen tapaamaan missään uudestaan. Se siitä perheeseen tutustumisesta 😀

Sunnuntaina, kun vihdoin olimme rauhassa, tajuissamme ja kahden, annoin asiasta seikkaperäisesti palautetta. Mikä meni pieleen ja mitä tarkalleen ottaen olisin halunnut tehtävän toisin? Ollessani Herra Exän kanssa naimisissa jouduin lukuisia kertyjä ”hylätyksi” omin päin minulle vieraiden ihmisten seuraan milloin missäkin reserviupseerikerhon-evvk-illallisilla, häissä, joissa en tunne hääparia ja hautajaisissa, joissa en tunne vainajaa. Useimmiten tietenkin kielellä, jota en puhu.

Alan siis olla jo hankalien sosiaalisten tilanteiden konkari, mutta siitä huolimatta olin mukavuusalueeni ulkopuolella. Kerroin, että minut saa vastaisuudessakin jättää oman onneni varaan muuten, mutta sitä ennen on ihan kohtuullista esitellä minut edes avainhenkilöille ja katsoa, että minulle on ajateltu ja varattu joku strategisesti järkevä istumapaikka.

Kirjekaverimies ymmärsi närkästykseni, kun pääsi rauhassa ajattelemaan tilannetta, johon oli minut tuonut. Olen häntä tottuneempi tuollaiseen ja muutenkin täysin vieraiden kanssa puhumiseen, joten lopulta kun olimme keskustelleet ja käyneet tilaisuuden läpi, hän päätyi ihailevasta katsoen hihittämään hillittömästi, että ”Sä oot just täydellinen! Kukaan ei olisi vetänyt tuota paremmin.”.

Hän kertoi vielä omasta näkökulmastaan ainosta kuulemastaan keskustelusta, jonka siellä kävin täysin vieraan, tuplasti ikäiseni, miehen kanssa, jonka tapasin ensimmäistä kertaa. Kirjekaverimies oli jotenkin ”vahingossa” (Huom! Tässä olisi ollut strategialle tarvetta jo hänen näkökulmastaan) päätynyt istumaan hänen kanssaan niin, että keskusteluetäisyydellä ei ollut muita ja päätynyt kiusalliseen hiljaisuuteen. Tiedäthän, kun pitäisi juhlissa pitää kepeää keskustelua yllä ja sitten sitä ei vaan mitenkään kehity?

Sitten minä istuin hetkeksi alas ja päädyimme puhumaan pitkään ja hartaasti Ranskan ja Venäjän vallankumouksista, palatseista ja taideaarteista. Kirjekaverimies kaitsi samalla lapsiaan ja olisi halunnut osallistua keskusteluun, mutta päätyi aiheen vaikeuden takia vaan seuraamaan ihastuneena miten hienosti minä tilanteen hoidin 😀

Vaikka itse sanonkin, se on ihan totta, että pärjäsin hienosti. Lopulta päädyin itsekin nauramaan tilanteelle, jossa olen menossa täysin vieraisiin juhliin avecina ja päädyn ensimmäisen kymmenen minuutin aikana järjestelemään kahvipöydän uudestaan, jonka jälkeen otan vahvan vastuun tarjoilun pyörittämisestä, käyn välillä ottamassa muutaman valokuvan päivän juhlittavista (koska kukaan muu ei näytä sitä tekevän), juttelen vallankumouksista vieraan sedän kanssa ja lopulta siivoan pöytiä ja pakkaan ylijääneitä ruokia.

Joku voisi kutsua järkyttäväksi päällepäsmäröinniksi, mutta onneksi Kirjekaverimies näkee sen vaan mahtavana hulluutena, juuri sellaisena mitä hän haluaa. Vähemmän hullu en osaisi ollakaan.

Miten valmistautua treffeille? Onko panostus vaivan arvoista?

Olen huomannut, että minulla on hyvin erilainen suhtautuminen treffeille valmistautumiseen kuin monilla muilla. Jotkut ihmiset kuulemma siis todella valmistautuvat treffeille!? Hankkivat uusia vaatteita, joita sitten sovittelevat peilin edessä ja miettivät miten tuoda esiin se paras itsensä kauniilla kampauksella ja meikillä. Toisaalta loogista, mutta toisaalta; miksi ihmeessä panostaa niin paljon aikaa ja vaivaa? Se vastapuolihan voi olla ihan turha!

Omalla kohdallani on jo hyvä suoritus se, että olen ehtinyt jollain lailla korjata meikkiä tai meikkailla ylipäätään ja pukenut ylleni jotkut vaatteet. Tähän asti kaikilla ekatreffeillä hiukset ovat olleet puhtaat, mutta ei kertaakaan mitenkään laitettuna, vaan ihan se peruksista peruksin ponnari tai tukka auki.

Tässä syitä, miksi en valmistaudu:

-Sovin ensimmäiset treffit yleensä hyvin lyhyellä varoitusajalla, joten siihen ei kertakaikkisesti meinaa löytyä aikaa. Jos jäisin odottelemaan hetkeä, jolloin ehdin laittautua kunnolla ja lähteä rauhassa jonnekin, en pääsisi ”ikinä” mihinkään.

-Miksi panostaa, kun ei tiedä onko se vaivan arvoista? Kauheaa, jos olisin järjestänyt varta vasten aikaa hoitaa itseni päästä kantapäihin jotain miestä varten (kuulostaa jo huonolta; itseään varten tuollaista tehdään) ja sitten heti kättelyssä huomaisin, että EI. Pettymys olisi liian järisyttävä kestettäväksi. Missä sitten hyödyntäisin tuon ekstrapanostuksen, kun harvoin sovin mitään muuta menoa treffien jälkeen, koska voivathan ne treffit mennä hyivnkin. Paukkaamalla paikalle noin vaan vältyn kehittämästä turhaa tunnelatausta tilanteeseen, johon ei välttämättä tarvitse mitään tunteita investoida.

-Miksi ylipäätään laittautua parhaimmilleen ensimmäisille treffeille, koska silloinhan kaikki seuraavat treffit ovat ulkonäöllisesti alamäkeä? En ole aina parhaimmillani. Suurimman osan aikaa olen ”normaali”, joskus laittautunut ja osan aikaa vaan paska kulahtanut kotiäiti (kuten nyt lapsen valvottamana ja vähän flunssaisena). Siispä haluan, että jos minuun ihastutaan, niin se ihastus kohdistuu siihen perusminään ja minuun ihmisenä eikä illuusioon siitä millainen olisin, jos minulla olisi rajattomasti aikaa ja kiinnostusta valmistautua treffeille.

-Jos menee paikalle ”neutraalina”, voi omalla käytöksellään (en nyt siis tarkoita epäkohteliaisuutta vaan sitä kuvaa, minkä antaa itsestään) karkottaa sen toisen helposti ja hellästi tuomalla esiin keskustelussa niitä piirteitä, jotka eivät toista innosta. En pidä yhtään tilanteesta, jossa toinen haluaisi tavata minua uudestaan ja joudun sanomaan ei, joten olen oikeasti ainakin kerran toiminut näin. Esittäytymisvaiheessa huomasin jo että ei käy (hassua, kuinka se onkin joskus jo sekunneissa selvää) ja otin tahallisesti epäviehättävän tyylin. Alle tunnissa kahvilasta ulos, heippa ja hän poisti minut seuraavana päivänä Tinder-listalta. Ehdin tehdä muutakin sinä iltana enkä jumittua väärän tyypin kanssa tuhlaamaan aikaa.

-Haluan antaa heti realistisen kuvan; elämäni on vähän kaoottista, mutta olen kuitenkin tosi kiva tyyppi. Niinhän se on. Miksi esittää muuta?

-Toisilla tai kolmansilla treffeillä on helppo yllättää positiivisesti. Jos näyttää siltä, että mies on kiinnostava ja kiinnostunut, voi sitten heittää kehiin sen parhaan paketin olematta huijari. Niinhän tekisin oikeassakin suhteessa.

Reissun Tinder-seksi-tyyppi, jonka kanssa chattailin useampana iltana ihmetteli tätä tapaani, että en kovasti laittaudu treffeille. Epäili, että en tuon takia tule kelpuutetuksi seuraaville treffeille. Voisihan siinä toki niin käydäkin, mutta silloin se olisi ehkä hyvä asia, jos en kerran yllä vaadittuun tasoon.

Tähän asti kuitenkaan sellaista tilannetta ei ole tullut vastaan, että olisin halunnut uusille treffeille ja en olisi päässyt. Nyt ei myöskään tule mieleen kuin yksi kerta, jolloin toinen olisi halunnut tavata uudelleen ja minä en. Sellainen tilanne on vähän kiusallinen molemmilla ja suorastaan ihmeen hyvin on treffikumppanien kanssa päädytty samaan lopputulokseen siitä, nähdäänkö uudelleen vai ei. Yleensähän se on ei.