Kolme iloista asiaa juuri tänään

 

1. Väsymys

Viime aikoina meilla ollaan oltu väsyneitä. Mies työstressin takia ja minä pitkittyneen flunssan takia. Meillä on selkeästi se aika vuodesta. Facebook juuri näytti vuosipäivää ihan samanlaiselle päivitykselle vuosi sitten. Huokailemme vuorotellen, miten ihanaa on ollut väsynyt silloin kun SAA olla väsynyt. Kun on ihan ok illalla vaan lysähtää sänkyyn ja olla hiljaa. Somettaa tai jos päätä särkee, niin vaan jumittaa. Sanoa, että nyt en tule, mene, enkä tee. En nyt jaksa. Tänään vain pakolliset. Eikä mitään kovin pahaa tapahdu, vaikka näin tekee pari viikkoa putkeen.

2. Mies, joka tekee ruokaa (silloin kun ei ole väsynyt)

Varhaisesta teini-iästä lähtien olen ollut kulloisenkin perheen ruokavastaava. Suurimman osan aikaa ihan omasta tahdostani ja rakkaudesta lajiin, mutta paljon ja etenkin viimeiset vuodet ihan vain siksi, että jonkun on pakko. Mikä lottovoitto, että mieheni ei ole vielä ehtinyt kyseiseen lajiin kyllästyä ja opettelee uutta mielellään. Niinpä saan nykyisin ”tilaamalla” omien toiveiden mukaista ruokaa valmistamatta sitä itse. Minun tarvitsee vain kertoa mitä kaupasta tarvitaan ja selostaa miten se tehdään sekä pyydettäessä käydä vilkaismassa, onko suunta oikea.

Toisinaan uusien ruokalajien kohdalla se on lähes yhtä työlästä kuin tehdä itse, mutta seuraavalla kerralla tarvitseekin vain silloin tällöin kävellä ohi ja kommentoida. Eihän sen niin työlästä tarvitsisi olla, mutta edustan sitä ihmistyyppiä, jolle  vääränmuotoinen tai -kypsyinen porkkanapala on harmillinen takaisku. Onneksi miehellä ei ole mitään ongelmaa ymmärtää asian vakavuutta ja hän on nopea oppimaan.

3. Jotain mitä odottaa

Elän muuten tasaista varman päälle-elämää, mutta yhdessä asiassa olen ottanut tavakseni pelata uhkapelia ihan surutta. Kyse on reissujen varaamisesta. Strategiani on, että varaan silloin kun hinta on kohtuullinen ja koen, että itse varaustapahtuma tuottaa minulle kaikkein eniten iloa. Varauksissa en huomioi sitä, onko minulla kyseiselle ajankohdalle tiedossa lomaa, lapsenhoitoa, työpaikkaa, asuntoa tai parisuhdetta. Senkun vaan varaan ja sitten yritän parhaani mukaan järjestää asiat siten, että matka toteutuu.

Näin olen tehnyt nytkin joskus Black Fridayn tienoilla ja minulla on ollut takataskussa muhimassa matkalippu  keväiseen Pariisiin (tai vähän niinkuin Pariisin suuntaan). Nyt näyttää, että tuulet ovat tälläkin kertaa suotuisat ja matka on toteutumassa. Olen aivan suunnattoman fiiliksissä! Matkassa parasta on se, että tapaan ystäväni ja pääsen tsemppaamaan häntä uudessa elämäntilanteessa. Ja ihan yhtä parasta on se, että pääsen tuulettamaan ajatuksiani tuttujen ympyröiden ulkopuolella!

Matkakohteessa on paljon tuttua, eikä minulla ole painetta nähdä mitään erityistä. Tiedän palaavani vielä monet kerrat uudestaan. Hengaan ranskaa puhuvan ja kaikki paikat tuntevan ystävän luona, joten minun ei tarvitse selvittää eikä osata mitään, jos ei huvita. Voin vaan olla sellainen perässä hämmästelijä. Toisaalta paikkakunta on sellainen, jossa en ole koskaan käynyt ja ihan kaikki on vielä uutta ja halutessani voin seikkailla tietysti yksiksenikin ihan niin paljon kuin lystäilen. Tai sitten vaan hakeutua lähimpään pâtisserieen, ostaa leivoksen tai pari ja lukea kirjaa lähimmässä sohvannurkassa.

 

 

 

 

 

Ihana minä! Tai eipä sittenkään.

On tämä ruuhkavuosielämä kertakaikkiaan ihmeellistä, että miten se voi tuntua niin raskaalta, vaikka kaikki on tosi hyvin. Elämä vaan on niin kovin täyttä kaikin puolin. Meillä ei ole perheessä mitään ihmeempää, ihan terveitä kaikki ollaan ja kaikilla menee ihan kivasti töissänsä ja missä nyt kaikki päivänsä notkuvatkin. Silti päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat yksiä hujauksia ja ”mitään” ei ehdi tehdä.

Välillä skarppaamme siten, että pesemme pyykkikorit tyhjiksi, teemme isot ruokaostokset ja valmistamme ruokaa valmiiksi monen päivän tarpeisiin. Siinähän on sitten seuraaville päiville jäätävä ihan hirveästi aikaa, kun ei tarvitse niitäkään vähään aikaan hoitaa? Eipä muuten jää. Kummasti siinä aina tulee kuitenkin jotain, jonka seurauksena sitä illalla on ihan samanlainen aivan sippi olo, kun kaikkina muitakin iltoina. Sellainen olo, ettei millään jaksaisi pestä hampaita mistään vaativammasta toimenpiteestä puhumattakaan. Vaativalla toimenpiteellä tarkoitan esimerkiksi ihokarvojen sokerointia ja muuta vartalonhoitoa.

Välillä otan niissäkin spurtin ja hoidan kaiken kerralla. Joskus jaksan rasvailla itseäni ihan useammankin illan putkeen, mutta sitten kun se jää, niin sitten se jää. Silloin käy niinkuin tänään joogassa, että ällöttyy omista korppujaloistaan ja vetää kiukulla läpi joogan miettien ihan muita asioita kuin Ujjayi-hengitystä. Nimittäin sitä, että mikä helvetti minua oikein vaivaa, etten saa pidettyä itseäni edes suhtkohtviehättävässä kuosissa sitten millään. Olen ollut tällä viikolla paljon vapaalla töistä ja aivan jopa panostanutkin ulkonäköön hiusten ja kasvojenhoidon osalta, mutta samalla toinen pää eli kaikki polvestä alaspäin, on ihan rappiolla. Miten paljon sellaiset aina viehättävänoloiset naisihmiset oikein käyttävät aikaa kauneusrutiineihin? Ja mitä he jättävät tekemättä pitääksen tasoa yllä

Viimeisen kahden vuoden aikana erilaiseen kauneudenhoitoon (voiko käyttää sanaa kauneudenhoito, jos kyseessä on enemmänkin siedettävyyden rajalla horjahtelu?) aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja silti siinä onnistuminen on heikompaa kuin ikinä. Pitääkseni itseni sellaisena, että itse pidän itsestäni, oman ulkonäon (fyysinen kunto mukaanlukien) hoitamiseen pitäisi varata päivässä useampia tunteja ja sen lisäksi aika merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Tämä tuntuu eriskummalliselta, koska en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen ja vaatimustaso ei missään nimessä ole millään naistenlehtitasolla. Ei siis ole niinkään intresseissä, että alkaisin yhtäkkiä näyttää fotoshopatulta kaksikymppiseltä tai yhdeltäkään Kardashianilta, vaan nimenomaan mukiinmenevältä versiolta ihan omasta ikäluokastani, jota näkee ihan oikeassa elämässä. Mutta kun se ei nyt vaan onnistu minulta millään.

Olenkin nyt tietyllä tavalla luovuttanut ja alkanut elää sellaista sitten kun-elämää. Sitten kun olen eläkkeellä, nimittäin. Vähän olisi vielä matkaa siihen. Nelisenkymmentä vuotta enää ja ehkä minullakin on sitten sileät jalkapohjat ja varpaankynsissä lakkaa ja silloin näytän varmaan ihan mukiinmenevältä 72-vuotiaalta naiselta. Toivossa on hyvä elää.

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Kipeänäolon ylellisyys

Olen onnistunut saamaan vuosikymmenen flunssan. En välttämättä verrattuna muiden flunssiin, mutta omalle kohdalleni ei ole tällaista kolahtanut naismuistiin. Aikuisiällä olen omien muistikuvieni mukaan ollut maksimissaan pari päivää kerrallaan sairaana, jos ei nyt lasketa sairaudeksi sektioiden jälkeisiä normikipuja ja aristuksia.

Paitsi nyt. Käynnissä kahdeksas päivä flunssaa. Oireet ovat vaihdelleet, mutta koko ajan olen ollut voimaton väsynyt ja varustettu vähintään kahdella muulla flunssaoireella kerrallaan. Olin joulun vapaana ja ensimmäisen arkipäivän kävin sinnittelemässä töissä. Ei varmaan olisi kannattanut. Pääsin kotiin neljältä, hoipuin ovesta sisään kymmentä yli ja itkin, koska olin niin väsynyt. Puoli viideltä mittasin kuumeen, joka oli hetkessä noussut 38 ja puoleen, kun viimein sain lopettaa työskarppaamisen (olen toisinaan hämmentävän tunnollinen vaikka toisissa asioissa välinpitämättömyyteni hakee veroistaan).

Sen jälkeen ollut tosi kipeä. Tänään elättelen toiveita siitä, että olisin tarpeeksi reipas siirtymään omaan kotiini. En nimittäin hoippunut sen työpäivän jälkeen sisään kotiovestani, vaan Kirjekaverimiehen. Omaan kotiin siirtyminen vaatii vähän reippautta, koska siellä pitää ensi töikseen mm. pedata sänky, inventoida jääkaappi ja viedä kaikki haisevat roskat ulos. Lähdin sieltä kiireellä suoraan lounaspöydästä joulupäivänä.

Jollain sairaalla tavalla olen vähän nauttinut tästä kipeänä olosta. Tämä on ollut erilainen mihinkään aiempaan kertaan ei ainostaan ärhäkkyytensä, mutta myös ympäristönsä puolesta. Olen saanut ihan älyttömän hyvää hoitoa. Luulen Kirjekaverimiehen vähän nauttivan hoivaamisesta, vaikka hän on itsekin kipeänä. Hän pyörii ympärilläni asettelemassa tyynyjä, tarjoamassa vettä, pitämässä huolta. Vie lääkäriin ja tuo ruokaa ja paijaa, kunhan se vaan ei satu ekä haittaa minua. Toisen ja ärhäkimmän kuumepäivän iltana hän haki harjan ja selvitti kaikki takkukasat pitkistä hiuksistani. Näki, että en itse jaksaisi. Tämä läppärikin oli vaan toissa yön aikana ilmestynyt lataukseen keittiönpöydän ääreen. Jos vaikka olisin eilen jo ollut tarpeeksi jaksava kirjoittamaan, mutta en tekemään tilaa ruokapöytään tai etsimään läppäriä ja johtoa.

Ei oikeastaan mitään syytä, miksi tästä pitäisi mitenkään yllättyä. Onhan hän muutenkin aivan ihana.

Kontrasti vaan on niin kovin suuri verrattuna Herra Exään, joka ei hyävksynyt minulta pienintäkään heikkoutta. Hänelle oli aivan kertakaikkisen käsittämätön konsepti se, että MINÄ voisin olla oikeasti kipeä tai edes väsynyt. Eli ne yhdestä kolmeen kertaan vuodessa olin yhden tai kaksi päivää kipeänä, olivat hänen näkökulmastaan täyttä teeskentelyä, joka aiheutti enemmän närkästystä ”tahallisesta ärsyttämisestään” tai ”töiden häiritsemisestä” kuin minkäälaista intressiä olla millään lailla avuksi. Koska periaatteet. Voi luoja, että olen tyytyväinen tuon Herra Ylituomarin siirtymisestä toisiin käsiin. Ja sitä paitsi nyt tämän flunssan aikana hän jopa hoiti yhden minulle suunnitellun päivän lapsiamme. Saa nähdä käytetäänkö sitä taas jossain kohtaa minua vastaan ja kuinka armottomasti, mutta nyt olen ihan vaan tyytyväinen. En olisi jaksanut sinä päivänä tehdä lasten kanssa yhtään mitään.

Mutta vielä siihen ylellisyyteen. Jos sairastaa pitää, niin on ihan hemmetinmoinen onni, että sen voi tehdä näin; ei yhtään lasta, rakas ihminen vierellä, kaikki viihdykkeet saatavilla, lämmin koti, iso sohva ja jääkaapissa ja puhelinsoiton päässä saatavilla kaikki ruuat, mitä voi kuvitella saavansa alas (minun tapauksessani lähinnä kaurapuuro).

Kiitollista vuotta 2017! Kiitos vaikka sitten kurkkukivusta, kaurapuurosta, työterveyspalveluista, särkylääkkeistä ja muuttuneista elämäntilanteista.

 

Ikävän uusi muoto

Ei liene äitibloggaria olemassakaan, joka ei olisi jo blogissaan tavalla tai toisella käsitellyt tätä kevään metatyösumaa. Täällä meilläkin sitä riittää ihan omiksi tarpeiksi, eikä siinä vielä kaikki; minulla on lisäksi ollut pian kuukauden uusi, vaativa työ. Sen lisäksi olen lukenut ja osallistunut kahteen pääsykokeeseen ja päässyt ennennäkemättömän kiihkeään sukudraamaan keskiöön. Sokerina pohjalla tietenkin jokakeväinen riemun ja raivon aihe: Herra Ex on maanviljelijä.

Niille, jotka eivät ole maanviljelijoiden kanssa säännöllisesti tekemisissä voin valaista maanviljelijyyden syvintä olemusta sen verran, että sesonkiaikoina kaikki muu maailmaa lakkaa olemasta ja kenenkään muun yhtään millään muulla ei ole yhtään mitään väliä. Toisaalta ymmärrettävää, mutta on se silti hienoisesti absurdi tilanne, kun raivokas maanviljelä soittaa, että ”MIKSI SUN PITÄÄ SOPIA JOTAIN PÄÄSYKOKEITA KYLVÖAIKAAN????! ETKÖ SÄ VITTU JO TAJUA, ETTÄ MULLA ON KIIRE!?”.

Joo, kyllä. Silloin kun Helsingin yliopistolta soitettiin, että milloin rouvalle sopisi tulla pääsykokeisiin vastasin, että laitetaan siihen kylvösesongin kuumimpaan huippuun. Koska koko maailman on salaliitossa maanviljelijöitä vastaan. Ei kun ei. Se olikin siksi, että maailma jatkaa pyörimistään yksittäisten, tärkeidenkin, ammattikuntien sesongeista huolimatta. Kysymättä lupaa edes minulta.

No juu. Edellämainituista syistä on ollut vähän hermo kireällä ja väsymystä esiintynyt. Lapsia on ”koko ajan” (no ei edes ole, mutta kun ehtinyt tottua x-määrään aikuisaikaa, on vaikea luopua saavutetuista eduista), stressi on omaa luokkaansa ja kalenterin avaaminen aiheuttaa ahdistuskohtauksen. Se on aiheuttanut omat ongelmansa myös parisuhteeseen. Tai lähinnä sellaisen, että sitä ei ehdi olla. Arki on romahtanut kerralla ja lyönyt meidät sata-nolla.

Välillä olemme samassa tilassa puolentoista metrin päässä toisistamme ja tunnemme kaipausta. Välillämme ei ole ainoastaan puolitoista metriä ilmaa, vaan myös ylikiehuva hernekeitto, lattialle valunut mehujää, kolme koneellista märkää pyykkiä ja korvia särkevä meteli, joka tulee kun kaadetaan kolmekymmentä litraa duploja lattialle. Lienee tuttua monille. Toista on ikävä. Tuntuu, että siitä ihanasta helatorstain aamusta, jolloin söimme kahdestaan aamiaista aurinkoisella joen pientareella olisi neljäsataa vuotta (todellisuudessa muuten kaksitoista yötä, laskin aivan itse). Ihan toinen todellisuus.

Uuden työni myötä on myös alkanut tapahtua sellaista, että olen ollut työpäivän jälkeen aivan aivokuollut. Työhöni on kuulunut koulutusta, joka on lyönyt kasvoille kuin hyökyaalto. En ole voinut kuvitella noin informatiivisia päiviä voivan olla olemassakaan! Tämä on sitten toisaalta myös tosi hyvä uutinen! Oppimista ei nimittäin tule puuttumaan jatkossakaan ja sehän jos mikä on minun juttuni, kunhan nyt jollain tasoilla pysyttäisiin järjellisellä tasolla.

Parisuhdemielessä tuo ylitsepursuava oppinen onkin ihan toinen stoori. Minulle ei ehdi tapahtua mitään muuta ja aivoni eivät vaan kertakaikkisesti ehdi ajattelemaan mitään muuta. Voitte vain kuvitella antoisuuteni parisuhteen toiselle osapuolelle; vain yksi puheenaihe ja osan aikaa olen ihan vain omissa maailmoissani, koska suuri osa asioista on vaitiolovelvollisuuden piirissä. Luonnollisesti teen töitä myös unissani ja joka aamu selostan kaikkia muita suuresti kiinnostavia yksityiskohtaisia tarinoita uniani kunnes kuulijakuntani ei enää pysty piilottelemaan pitkästymistään ja ärsyyntymistään.

Heti kun lasten iltatoimet on jollain tasolla saatu kahlattua läpi (toisinaan jo hyvissä ajoin ennen), kaadun sänkyyn ja vajoan koomaan näkemään lisää unia töistä. Eilenkin illalla noin yhdeksältä en vaan jaksanut mitään, en katsoa Temptation Islandia, en lukea, en jutella, en olla hauska, en huomata toisen hauskuutta, en edes syödä suklaakakkua. Minua harmitti ihan hirveästi, koska olin niin kovasti odottanut hetkeä, kun olisin vihdoin kahden. Ja sitten en vaan jaksanut. Kirjekaverimies silitteli minua ymmärtäväisenä ja lohdutti, että ei se haittaa. Minä nyyhkytin unen seasta, että minulla on ikävä häntä.

Nirinarinurinaa

Lapset ovat olleet minulla putkeen puolitoista viikkoa, josta suurimman osan toinen on ollut kipeänä. Väsyttää. Kaipaan omaa aikaa.

Tänään näin Herra Exää lyhyesti lapsen asioilla. Vihjailin, että voisi hyvin ottaa lapset tänään yöksi. Vastaus ei ollut kovinkaan lempeä: ”Etkö sä tajua miten rankkaa mulla on? Olen tehnyt joka päivä töitä niin-ja-niin paljon! Olisit voinut valita jonkun vähän paremman päivän tuollaiseen ehdotukseen!”

Ööh. OK. Ei sitten.

Ajattelin vaan, kun viimeviikkoinenkin lasten tapaaminen peruuntui. Oli kuulemma liian hankaloittavaa, kun toinen lapsi oli kipeä.

Tämä on siis se sama Herra Ex, joka vielä kuukausi sitten vakavin äänenpainoin ehdotteli 50/50-järjestelmää. En ollut hirveän innoissani lähtemässä sellaiseen, koska tiedän aika hyvin tämän hänen tapansa jättää lapset minulle aina jos lapsille tulee joku uhmakausi/flunssa/muu ärsyttävä hidaste, tai hänellä itsellään sattuu olemaan muuta tekemistä. Nyt ilmeisesti sattuu, joka minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää eikä käydä ehdottelemaan tuollaisia asiattomuuksia. Tavata nyt lapsia, vaikka on kiire. Daa?!

Aijai, miten ärsyttää! Siis tuollainen, että kipeänäoloviikon yksi ilta ja yö olisivat olleet liian hankalia viime viikolla. Olisi pitänyt muuttaa suunitelmia oikein, kuulkaas! Minulle ei varmaan tuottanut mitään päänvaivaa ollenkaan se, että yhtä erityisen tärkeää menoa lukuunottamatta  jokainen menoni ja tekemiseni peruuntui ihan samasta syystä? Kuten varmaan jokaisella normaalilla aikuisella minullakin oli olemassa suunnitelmia tuolle viikolle ja kuten joskus käy, jouduin muuttamaan niitä.

Samoin ärsyttää tuo, että hänen väsymyksensä ja kiireensä on mukamas aina tärkeämpää ja painavampaa. Eli jos hän kokee olevansa töineen ja perhe-elämineen väsynyt, niin silloin oletus on se, että minä en voi olla väsynyt samaan aikaan. Aika hyvinkin voin, esimerkiksi siitä, että hän on  jättänyt minulle koko lastenhoitovastuun ja lapsen sairastumisen takia kaikki omat hommani ovat päässeet kasaantumaan.

ARGH!

Minä ja Herra Ex

No, näitä väsymyksiä ja ärsytyksiä tulee ja menee. Kyllä varmasti pärjäilen noiden kanssa lauantaihin, jolloin viimein kahden viikon ikävöinnin jälkeen pääsevät isälle. En väitä, että ihan joka hetkestä suuresti nauttisin, mutta ei kai aina voi. Paitsi jos sattuu olemaan Herra Ex, joka tärkeänä henkilönä kaivelee rusinat pullasta silloin, jos rusinaa tekee mieli. (Enpä vissiin ole katkera tästä meidän yhtälöstä tällaisinä päivinä, kun väsyneenä saan osakseni kiukuttelua toisen väsymyksen takia.)

Se mikä tästä tulisi oppia, on että väsymyksen ei pitäisi olla mikään kilpailu. Ei ole mitään yhtä lasillista väsymystä mikä kahden vanhemman on jaettava keskenään.

”Minä olen nyt väsynyt, niin sinä et voi olla!”

Ei ole noin. Ikävä kyllä sitä jää joskus molemmille ja vielä muillekin.

(Jes! Jaksoinpa kirjoittaa tämän loppuun! Heti tuli hitusen parempi mieli!)

Rakastettu ja kunnioitettu äiti

Sitä olen nyt tällä kertaa.

Muistan aika monta kertaa miettineeni, että tuleeko näistä pikkuperkeleistä koskaan ihmisiä ja että muuttuuko lasten kanssa oleminen koskaan helpoksi. Tuleeko joskus päivä, jolloin ei koko ajan tarvitse kuunnella kirkumista ja sekasortoa? Jolloin ei enää laske tunteja, että ne lähtevät jonnekin toisten hoidettavaksi? Ehdin jo menettää toivon, koska millään mitä sanoin tai tein ei tuntunut olevan mitään väliä eikä vaikutusta. Koko ajan vaan sotkemista, tappelua, valittamista ja mitä lie ärsyttävän rasittavaa härväämistä. Ja kuten eroperheiden perussettiin taitaa kuulua, ainaista poissaolevan vanhemman kaipaamista ja (liian usein aiheetonta) ylistystä. Kuulostaako tutulta? Tässä pieni toivonpilkahdus:

Nyt on tullut kuitenkin yllätyskäänne. Tuohon aiemmassa kappalessa kuvattuun toimintaan on tullut tauko. Nykyään meillä pelataan, leikitään, keskustellaan ja tykätään äidistä. Äidin haleista vähän oikein kilpaillaan ja varmistellaan, että ehtiihän vielä ennen päiväkotia halia kunnolla. Äidin mieliksi tehdään asioita, jopa autetaan sisarusta. Sisaruksen kanssa voi leikkiä, jopa silloin kun on kaveri kylässä. Yhtäkkiä nuo tyypit ymmärtävät puhetta ja perusteluita ongelmitta, toinen opettaa toisen pelaamaan Unoa tai tuo kipeänä olevalla sisarukselle ämpäriä ja vesilasia silloinkin, kun ei ole edes tarvetta. Hetkittäin tulee oikein sellainen olo, että perhe-elämä on oikein mukavaa! Saan jopa mielenhäiriöajatuksia lähteä taas reissuun kolmisin lasten kanssa ja vieläpä uuteen kohteeseen, vaikka vannoin, ettei enää ikinä uudelleen.

Sekä muutoksen että puheen ymmärtämisen huomasin eilen, kun vietin päivää (en edes koko päivää) toisen, käytännössä terveen, lapsen kanssa kotona Häntä ei vaan vielä kehdannut viedä ripulin jälkeen päiväkotiin. Olin illalla aiiiiivan poikki. Sitten tajusin, että tosiaan, näin poikki en ole ollut pitkään aikaan, tämähän ON helpottunut. Poikkioleminen ei ole enää sääntö, vaan poikkeus. Tuusannuuskan väsyneillä aivoillani ajattelin, että mitenhän tämän päivän olisi saanut tehtyä vähemmän raskaaksi ja päätin ottaa asian puheeksi lapsen kanssa.

Aamulla sanoin lapselle, että tiedätkö nyt on sellainen tilanne, että äiti väsyi sun kanssa eilen ihan hirveästi. Tänään voit yrittää huomioida, että äiti ei jaksa olla tänään kaveri, eskaritäti ja äiti, vaan pelkkä äiti. Ja mitä siitä seurasi? Lapsi ymmärsi, että nyt ei äiti jaksa näitä muita rooleja. Siispä lapsi vietti päivän pienestä asunnostamme huolimatta aikalailla omissa oloissaan ja käänty puoleeni vain niissä asioissa, joissa käännytään äidin puoleen. Mahtavaa! Äiti jaksoinkin olla ihan mainiosti sen lyhyen päivän, joka meillä yhdessä oli ennen kuin lapsi lähti isänsä luo.

Siispä, jos elät keskellä sitä kaaosta, jossa lasten intresseissä on pääosin saada toisensa hengiltä tai sinut järjiltäsi, jaksa vielä vähän! Ja sitten vielä vähän lisää! Joskus siihen voi tulla tauko. Kiva tauko, jolloin ainoa kommunikoinnin muoto ei ole kirkuminen.