Sairaslomaa sairasloman päälle

Meillä on oltu viimeisen puolen vuoden aikana kipeänä vähän saatanasti. Kukin vuorollaan ja välillä useampi samalla kertaa. Ollessani pidemmällä sairaslomalla toipumassa leikkauksesta, sain vielä sen päälle mahtaudin. Ihan vaan inasen ärsyttävää sen jälkeen, kun olin juuri viettänyt useamman päivän hyvin hiljakseen hoivaten pienempää matatautipotilasta. Koska Kirjekaverimies ei nykyään missaa mitään tautia, joka on mahdollista saada, niin toki hän sitten alkoi samantien ripuloida kun olin saanut itseni taas järjestykseen. Mahatautisettien jälkeen kävimme melkein viikon töissä ja sitten oli vuorossa yhteinen kesälomaviikkomme ja matka. Kirjekaverimies aloitti kuumeilun jo hyvissä ajoin pari päivää ennen matkalle lähtöä ja kuumeili ja yski koko reissun ajan. Jee. Hyvin hän silti jaksoi tutustua paikkoihin, mutta kyllähän pieni kuume ja vuorottainen hikoilu ja palelu vie vähän terää kivoilta jutuilta. Niinkuin vaikka seksiltä.

Koska meillä ei olla puoleen vuoteen tervettä päivää nähty (no, ehkä jokunen) ja on jonkun kerran tullut antauduttua lihallisiin iloihin kipeyksistä huolimatta. Empiirisen tutkimuksen mukaan seksin näkökulmasta siedettävin tauti on mahtauti, joka vastaavasti kaikista muista kuviteltavissa olevista näkokulmista on täysin sietämätön. Seksimielessä se on yllättäin se, joka vituttaa vähiten. Sehän menee tunnetusti aaltoina, jolloin toisinaan on niin huono olo, että ei mitää järkeä (eikä todellakaan tarvitse miettiä, että haluttaako vai ei) ja niiden aaltojen välillä sitten ollaan muuten vaan paskana ja levätään. Mahatautisena ei kertakaikkisesti voi mennä töihin ja kukaan muukaan ei halua sattuneesta syystä olla missään tekemisissä. Jää siis hyvää aikaa seksille, kun joka tapauksessa on eristettävä itsensä kaikesta normaalielämästä eikä kuitenkaan jaksa tehdä mitään oikeasti järjellistäkään hommaa.

Leikkaushaavan varomisseksi oli omalta kohdaltani toisaalta ihan jees ja kyllästyminen tylsiin päiviin oikeastaan lisäsi tarvetta hoitaa turhautumista seksillä heti jos sellaiseen tuli mahdollisuus. Leikkaushaava tosin sattui olemaan sellaisella alueella, mistä olisi voinut olla jotain iloakin, aiheutti se vähän miettimistä ja varomista sekä ennen kaikkea esteettistä haittaa.

Ja sitten jää vielä se ***tanan flunssaseksi. Jos jommalla kummalla tai toisella on kuumetta, se ei oikeastaan haittaa yhtään, vaikka kuume olisi korkeakin. Sitten on vielä kaikki hiton räkätautien kirjo… Nuha on jo ärsyttävä ja rajoittava, mutta sen voi vielä jotenkin hyväksyä, koska ”onhan tässä näitä muitakin eritteitä”.  Pahimmista pahin turn off on kuitenkin yskä. Niin hyvää virettä ei ole olemassakaan, ettei sitä latistaisi se, että toinen käy yskimään kesken seksin. Tai kesken yhtään mikään. Alkaa välittömästi kaduttaa, että on ikipäivänä sellaiseen hommaan sekaantunut. Tai keneenkään ihmiseen, jolle voi tulla flunssa. Mieleen alkaa tulla välittömästi katkeria ajatuksia ja vannoo itselleen, että ”ei ikinä, ei ikinä enää”. Sitten kuitenkin yrittään jotenkin koota itsensä, että saisi homman edes jollain tasolla vietyä loppuun ja alkaa ajattelemaan, että riittääköhän sitä makaroonilaatikkoa vielä yhdelle vai kahdelle päivälle toivoen, että toinenkin kyllästyisi mahdollisimman nopeasti. Mitään vinkkejä miten saisi tyylikkäästi katkaistua koko prosessin kuin seinään, että saisi jätettyä välistä tuon makaroonilaatikkovaiheen edes?

Että näin hohdokasta täällä. Mites siellä?

Tarkemmin ajateltuani saatan sittenkin lopettaa koko lajin.

 

 

 

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

”Me ei ikinä tehdä niitä, mitä mä haluisin.”

Näin sanoi ihana viisivuotiaani. Kuvittelin, että olemme paljonkin tehneet sellaista mitä hän haluaa, mutta sitten taas toisaalta hänen halunsa kyllä jäävät vähän taka-alalle perheessämme.

Siispä; Mitä se sitten on, mitä haluaisit, muruseni?

Muuttaa Espanjaan.

Niin, se on ihan totta, että sitä ei ollakaan nyt tehty. Tunsin piston sydämessäni. Jos lapsella näin harvoin on palavia haluja, niin pitäisikö niitä edes välillä toteuttaa?

Olen miettinyt asiaa tässä muutaman kuukauden ja se alkaa koko ajan tuntua paremmalta idealta. Olisi kaukana räntäsateesta, loskasta, kurahousuista ja mikä tärkeintä; exästä!

Huono puoli on, että samalla olisi vähän turhan kaukana myös Kirjekaverimiehestä ja työpaikasta. Pieni aukko suunnitelmassa siis. Mietin kovasti ratkaisuja tähän. Etäsuhde ei tässä suhteen vaiheessa nappaa yhtään ja työpaikkaakaan en taida saada mukaani.

Olen jotenkin täysin kyllästynyt melkein kaikkiin säihin. Kirjekaverimieskin sanoi tuossa yhtenä päivänä, että ”sä olet kyllä tosi katkera säästä”. Kuulostaa ihan hullulta, että voi olla katkera säästä, mutta sitä olen kieltämättä ollut. Aina sataa räntää, paitsi se yksi aurinkoinen talvipäivä, joka tänä vuonna osui viime sunnuntaille ja ne pari kivaa alkusyksyn päivää.

Sääangsti johtuu varmaan osittain siitä, että olen alkanut aiempaa paremmin viihtyä ulkona ja olen alkanut luoda sen ympärille kaikenlaisia odotuksia. Kuten vaikka että talvella olisi edes välillä talvinen sää. Tänä aamun heräsin älyttömään lumiauran jyskeeseen, joka jatkui jatkumistaan ja ajattelin, että upeaa; siellä on varmaan nyt kivasti lunta. Kun kävelin töihin huomasin sitä olevan noin 1,3cm ja mietin että mitä hittoa se lumiaura siinä pienellä kadunpätkällämme jyysti toista tuntia. Iltapäivällä 1,3-senttinen lumipeite oli tietysti jo kadonnut ja tilalla oli tuttu, läpitunkeva, loska.

Joo, ei ole mitään niin järjetöntä kuin valittaa Suomen säästä muille suomalaisille, mutta teen sen silti. Mitä tässä muutakaan voi? Paitsi ottaa viisivuotiaan vinkistä koppi ja mennä muualle valittamaan vaihteeksi kuumuudesta ja kuivuudesta.

Mene ja tiedä.

Haaveena valinnanvapaus

Oi että näitä ruukavuosia! Omaa aikaa saa silloin, kun on kipeänä, ei muulloin. Flunssat on nyt lusittu ja arki alkanut uudeelleen. Huomaan jatkuvasti haaveilevani, että minulla olisi enemmän..niin mitä? Jotain epämääräista aikaa siihen ja aikaa tähän, eli varamaankin valinnanvapautta. Aikaahan meillä on suunnilleen saman verran kaikilla, suunnilleen 24 tuntia vuorokaudessa.

Tykkään tällä hetkellä lähes kaikista elämäni osa-alueista paikkojen välillä siirtymistä, pukeutumista (kyllä, tämä on vielä 31-vuotiaana maailman tylsintä) ja eteisessä lojuvien kassien purkamista lukuunottamatta. No juu, onhan välillä pakko tavata tai olla tekemisissä joidenkin ihmisten kanssa, jota ei niinkään haluaisi.

Käytännössä kaikki on kuitenkin ihan kivaa!

Montaa kivaa vaan saisi olla paljon enemmän, kuten vaikka:

Perheaikaa: Ei kiirettä minnekään. Lapset saisivat leikkiä leikkejään niin kauan kuin leikittää ja jotain voitaisiin tehdä yhdessäkin. Muun ajan lukisin vaikka kirjaa tai kirjoittaisin blogia. Tai tuijottaisin seinää ja ajattelisin. Ainakin yhdellä kädellä söisin samalla puoli peltiä mokkapaloja. Nyt perheaikaa on aina niin vähän kerrallaan, että kaiken joutuu keskeyttämään ja kotityöt ja muu vastaava skeida estää minua rauhoittumasta. Mokkapaloja onneksi on…

Parisuhdeaikaa: Yhtäjaksoista ja sellaista, että voisi omien intressien mukaan lähteä minne vaan miksi vaan ajaksi, eikä tarvitsisi miettiä, että ehtiikö töihin/kauppaan/pyykkitupaan/hakemaan lasta. Onhan meillä parisuhdeaikaa, mutta sitäkin on jotenkin aina liian vähän. Illat ovat lyhyitä ja väsyneitäkin.

Ruutuaikaa: Jos saisi ja jaksaisi vaan olla koneella nin kauan, että on löytänyt laskettelusukset, asunnon, parhaat lomadiilit ja lentohinnat, arkireseptejä (jotka ei kyllästytä ikinä) vuodeksi, parhaan hintalaatusuhteen kotivakuutukselle, auton ja elämän tarkoituksen. Olen aivan liian vähän koneella nykyisin muualla kuin töissä ja siellä teen vain rakkaan ruutuni kanssa vain oikeita töitä.

Työaikaa: Siis niin, että ois siellä töissä niin kauan että saisi kaikki tekeillä olevat hommat valmiiksi, vähän jutusteltua työkavereiden kanssa ja sitten ei lähtisi sieltä juosten hakemaan lapsia jostain. Minulla on vahvasti sellainen tunne, että olen luisunut tekemään aivan liikaa töitä töissä ja venyttämään niitä aina niin pitkälle, että tulee aina hirveä kiire lähteä.

Omaa aikaa: Siis jotain sellaista, että samaan aikaan saisi, ehtisi ja jaksaisi tehdä mitä haluaa. Ja sitten vielä, että olisi ehtinyt kartoittaa mitä oikeasti haluaa. Minullahan toisinaan on omaa aikaa, mutta en ehdi hyödyntämään sitä kunnolla, koska oman ajan tullessa ehdin alkaa miettiä vasta, että mitähän minä nyt eniten tarvitsen. Sitten onkin jo aika lähteä johonkin tekemään jotain mikä on just ihan sillä hetkellä pakko saada hoidettua.

Kouluaikaa: Siis sitä, että olisi koulupäivä ja menisi kouluun ja koulusta kotiin. Kotona sitten hengähtäisi hetken ja tekisi annetut tehtävät heti samana päivänä, kun asiat ovat vielä kirkkaana muistissa. Siinä sitten sopisi vaikka jonkun harjoittelupäivän itselleen ja valmistautuisi siihen kunnolla. Sitten menisi tekemään sen harjoittelun ihan itseluottamusta uhkuen. Nykytilannehan on että koulupäivänä mennään joko ihan vaan töihin tai sitten koulupäivän jälkeen juoksujalkaa vetämään työpäivä siihen perään.

Kaveriaikaa: Ihan sitä, että olisi kavereita muutenkin kuin Facebookissa. Voisi vaikka käydä kahvilla tai tehdä yhdessä illallisen. Tai jopa käydä jossain iltamenoissa niin, ettei olisi jo ihan nukkumavalmis sen alkaessa. Sisimmässäni tiedän, että tässä maailmassa on monia ihmisiä kenen kanssa mielelläni viettäisin aikaa, vaihtaisin ajatuksia ja tekisin asioita, mutta kaikki tämä on lähinnä teoreettista.

Harrastusaikaa: Sitä, että vaan tekisi omia juttujaan, leipoisi kakkuja ja hauduttelisi patoja. Välillä kirjoittaisi blogia ja lukisi pari kirjaa. Ja kävisi kävelyllä ja ottaisi muutaman kuvan taas samoista ranta-aitoista. Ja menisi kahvilaan lukemaan lehteä. Sitten menisi kotiin järjestelemään valokuvakansioita. Nämä ovat nyt niin kaukaisia asioita, että en melkein enää edes muista mitä niitä edes oli. Tätä saisin lisää jos olisin valmis tinkimään perhe-ajastani. En taida olla joten odottakoon nyt vähän.

Ostosaikaa: Niin, että kävisi ruokakaupassa sillä lailla, että ajatukset olisivat kasassa ja tekisi järjellisiä hankintoja, niin ettei tarvitsisi heti mennä uudestaan. Nykyään kipitän kaupan nopeasti, ostan kroonisesti liian vähän kaikkea ja tulen kaupassakäyntien välillä kotiin toteamaan toimineeni hölmösti . Myös muihin ostoksiin pitäisi kiinnittää huomiota.

Matkustusaikaa: Siis ihan sitä, että vaan varailisi päättömästi kaikenlaista ja ei jännittäisi, että järjestyykö töistä vapaata tai ehtiikö olla lasten kanssa tarpeeksi koko kuukautena, jos tekee välillä pienen aikuisten loman. Eikä myöskään ylianalysoisi sitä, että jos ennen matkustusajankohtaa ostaisi vaikka sitten sen asunnon, niin menisikö budjetti liian tiukille. En meinaa kestää näitä lentoyhtiöiden tarjouksia nyt ollenkaan, kun en uskalla varailla niin paljon kuin haluaisin. Menee niiiiiiiiin hyvät hinnat ja ideat nyt sivu suun. Matkustusta on nyt ollutkin, sitä en voi yhtään väittää. Se on kuitenkin aiheuttanut aika kovaa asioiden kuormitusta kaikkeen muuhun matkojen välillä.

Aina välillä mietin, että hoidanko vaan asiat jotenkin tosi huonosti, kun ei muka ikinä ole tarpeeksi aikaa mihinkään. Sitten katson taas kalenteria ja totean, että aika alkeellisellakin matematiikalla huomaa, että en. Hoidan ne ihan suhteellisen hyvin tilanteeseen nähden. Teen mitä täytyy, että tämä paketti saadaan pysymään näinkin hyvin kasassa. Taspainoilen arjessa kaikkien näiden välillä ja yritän riittää vähän joka paikkaan. Satun myös olemaan luonteeltani sellainen, että jos jokin on kivaa, niin mikään aika ei ole riittävästi.

Harvoin jää kauheasti vaihtoehtoja sen suhteen, mitä tekisin kallisarvoisella ajallani. Joskus valinnan voi tehdä siinä, että riennänkö töista hakemaan lapset kotiin vai annan jäädä yöksi muualle. Usein olen päätynyt hakemaan kotiin ja joskus en. Nyt pitkästä aikaa on mahdollisuus tehdä ”iso valinta”, koska se määrittää käytännössä koko vapaan viikonlopun kulun ja ajatukseni risteilevät laidasta laitaan sen suhteen. Olen menossa hotelliin yöksi reilun viikon päästä. Minä, mutta en ole vielä päättänyt kuka muu. Minulla on mahdollisuus mennä sinne joko yhden tai molempien lasten kanssa, Kirjekaverimiehen kanssa tai sitten jonkun kaverin kanssa. Haluaisin valita kaikki. Nyt leikittelen ajatuksella, että miten erilaisen vuorokauden loman kenenkin kanssa pystyisi suunnittelemaan. Iloista on se, että mihin sitten päädynkin, niin puitteet vapaa-ajan vietolle ovat mitä parhaat ja seura myös. Ehkä joudun vetämään vielä arvalla, että mitä aikaa tästä minulle muodostuu.

 

 

Ei lastentauteja, vaan naistenvaivoja

Minusta on tainnut vihdoinkin kasvaa normaali aikuinen nainen! Kiitos lääkärien hyvinkin tiukkojen lausuntojen, olen nyt lopultakin tuntea itseinhoa, mikä naistenlehtien ja kahvipöytäkeskustelujen valossa näyttää olevan olennainen osa naisena olemista. Painan tällä hetkellä vähemmän kuin olen painanut koko aikuisiälläni ja silti en ole koskaan ole kokenut itseäni näin lihavaksi ja epäviehättäväksi. Cheers! Lopultakin!

Olihan tuo aika lapsellista vaan vuosi toisensa jälkeen tuntea itsensä ihan riittävän hyväksi sellaisenaan. Se on nelivuotiaiden hommaa.

Olen toisessakin asiassa kasvanut aikuiseksi. Olen itseinhon lisäksi saavuttanut riittämättömyyden tunteen lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Olen aina ollut vähän sellainen, että kerään ongelmia. Tai jos nyt ei ihan aina ongelmia, niin ainakin päällekkäisiä projekteja. Se ei ole aiemmin haitannut juurikaan menoa ja olen  sietänyt suhteellisen hyvin keskeneräisyyttä. Nyt kun työssäkäyvän arki on painanut päälle jo useamman kuukauden putkeen, alkaa jopa minusta löytyä näitä riittämättömyyden tunteilta, joilta olen hämmentävän hyvin välttynyt tähän asti.

Nyt olen muuttunut itseäni piiskaavaksi suorittajaihmiseksi, joka tuntee huonoa omaatuntoa jokaisesta itseeni käytetystä hetkestä. Tällä hetkellä ainut oma aika, mitä itselleni hyvällä omallatunnolla suon, on se kun pelaan töissä Hay Day:ta. Melkein kuin omaa aikaa, paitsi että ei.

Aiemmin toinen usein sallittu itsenihellimistapa on ollut herkuttelu, mutta nyt sekin on viety, joten jäljelle jää vain kananrehun valmistus, kanojen ruokinta ja munien kerääminen. Hyvä, että edes virtuaaliset kanat saavat syödä rajattomasti rehua.

Muuna aikani ajatusmaailmani on muuttunut normaaliksi töissäkäyvien äiti-ihmisten ajatusmaailmaksi. Jatkuvasti olen tilanteessa, jossa haluaisin tehdä jotain, mutta en tee, koska sen sijaan pitäisi…

…lukea lapselle kirjaa

…pestä pyykkiä

…lukea Wilma-viestit

…tehdä koulutehtäviä

…varata autolle katsastus ja öljynvaihto

…ilmoittaa päiväkotiin hoitoajat

…käydä kaupassa

…auttaa lasta koulutehtävissä

…kiukutella eksälle

Ja sitten taas toisaalta silloin, kun oikein haluaisin lähteä hoitamaan jotain asioita, niin eikös vaan jompi kumpi lapsista kehitä jonkun elämää suuremman kriisin. Sen jälkeen usein päädyn päättelyssäni siihen, että on parempi pysyä kotona ja antaa lasten levätä omien arkimenojensa päälle. Ja taas on öljyt vaihtamatta ja imuri hakematta korjauksesta. ikuinen to do-lista.

Elämä tuntuu yhdeltä isolta rajoitukselta; älä syö, koska lääkärit, älä lähde kotoa muualle kuin töihin, koska lapset, älä lue kirjaa, koska koulutehtävät ja älä sovi mitään kaverimenoja, koska työ ja perhe.

Lisäksi kaikki osa-alueet häiritsevät toisiaan. Olen töissä ja tiedän, että pitäisi olla koulussa. Olen kerrankin lähdössä jonnekin aikuisten menoon ja lapsi itkee, että miksi joutuu aina viikonloppuisin hoitoon. Olen koulussa ja mietin, että onko tämä nyt se tapa, johon kannattaa käyttä kaikki vapaa-aikansa. Ollessani lasten kanssa mietin, että nyt pitäisi varmaan urheilla, koska muuten lääkärit käyvät ihan mahdottomaksi.

Ainut, joka ei tunge mihinkään toiselle osa-alueelle, on työ. Sieltä kukaan ei ikinä koskaan milloinkaan soittele perään ja oven suljettuani ei ole mitään, mitä voin minkään työasian hyväksi tehdä. Toisaalta työpaikkakin osaa sillä lailla sotkea asioita, että vuorojen ajankohdat voivat sotkea elämän kaikki muut osa-alueet ihan totaalisti, josta minun kuuluu myös asiaankuuluvasti kantaa huonoa omaatuntoa.

Kuulostaa kivalta? No entäs tutulta?

 

 

 

 

Työvoitto

Olen ollut eilisen vähän niinkuin kotiarestissa toipilaan lapsen takia  ja ehtinyt tehdä yhtä ja toista, kun Kirjeakaverimieskään ei ole ollut ”häiritsemässä”. Sen lisäksi, että ole pessyt meidän kaikki pyykit viimeisen kahden viikon ajalta (Voi tuota ekaluokkalaisen epäuskoa; Äiti oletko sä pessyt täältä ihan kaiken-kaiken?!”), olen tilannut itselleni farkut rikkimenneiden ainokaisteni tilalle, katsellut asuntoja, ostanut rahastoa, selittänyt lapselle homon ja lesbon eron ja leiponut pipareita, olen pitkästä aikaa ollut yhteydessä joihinkin ystäviin, joihin yhteydenpito on jäänyt vähän arjen hampaisiin puolin ja toisin.

Onpas hyvä, että Kirjekaverimies on välillä kiireinen ;D

Niin, siis niihin ystäväviin. Tai eniten nyt yhteen, joka kertoi heti, että ei ole miesasioissa saanut mitään aikaan, vaikken kysynytkään. Olen lakannut kysymystä jo kauan sitten, koska on kivempi antaa hänen kertoa niitä kuulumisiä, joita hän valitsee kertoa. Ei ole välttämättä kiva aina kerrata, että jossain samassa asiassa ei ole tapahtunut mitään hyvää kehitystä.

Olen tällä hetkellä kuitenkin itse niin ihastuksissani, että sitä en malta olla hehkuttamatta kaikille, jotka tippaakaan jaksavat kuunnella. Jollekin se voi tuntua suolalta haavoihin, vaikka en sitä toivo. Minulla on ollut niin tyhjiä suhteita aiemmin ja kaikki sen tietävät, että pidätän oikeuden olla himmailematta nyt yhtään hehkutuksessa. Siltä ei nyt välty kukaan niin kauan kuin bling-blingiä suhteessa riittää.

Eilisen meseilyn tiimellyksessä tajusin, että oikeastaan minusta itsestänikin tuntuu, että olen ”ansainnut” olla onnellinen nyt. Moni on minulle niin sanonut viitaten jonkin verran aiempiin diipa-daapa-suhteisiin ja eniten pitkään avioliittoon Herra Exän kanssa. En näe asiaa niin, että olisin niinkään kurjalla avioliitolla ansainnut onnea jatkossa, vaan sillä, kuinka paljon olen nähnyt vaivaa etsiäkseni sopivaa miestä sen jälkeen.

Näin jälkeenpäin ajateltuna olen puuhastellut ihan järjettömästi asian parissa. Olen karsinut, etsinyt, karsinut ja vielä lisää karsinut. Tehnyt töitä sen eteen, että löytäisin jotain, mitä haluaisinkin löytää. Eihän se varsinaisesti ihan ensimmäisellä Tinderin avaamisella tullut tämä yhteys Kirjekaverimieheen ja sittenkin, kun olimme jo pari Tinderissä, oli vielä pitkä matka siihen, että meistä tuli pari elämässä. Välillämme kulki viime vuoden heinäkuun ja joulukuun välillä pelkästään messengerissä yli 25 000 viestiä. Samaan aikaan olen intensiivisesti etsinyt myös töitä ja molempien etsintöjen suhteen olisi ilman muuta pitänyt olla jonkinlainen tukkimiehen kirjanpito niistä työpaikkahakemuksista ja miehistä, niistä joista ei  seurannut mitään hyvää. Määrät olisivat varmasti yllätys myös itselleni.

Minulla oli tapana pitää Tinderissä noin sata matchia koko ajan listalla. Jos joku aloitti keskustelun, vastasin aina. Avasin itse keskusteluja tosi aktiivisesti ja jatkoin aina kunnes karsinnan aihetta löytyi, jonka jälkeen mies meni poistoon, jos ei ollut jo poistanut minua. Uskon käyneeni Tinderissä aivan minimissään  500 jonkintasoista ”keskustelua”. Lisäksi oikeissa deittiprofiileissa oli niissäkin tiuhaan käynnissä kaikenlaista. Varmasti yli sata tyyppiä, todennäkoisesti lähempänä kahta sataa ja hyvin voi olla paljon ylikin. Ja oikeassakin elämässä olen varmaan tietoisesti ja tiedostamatta swipannut oikealle ja vasemmalle kaiken aikaa.

Toisin sanoen olisi suoranainen ihme, jos ei olisi missään vaiheessa mitää kivaa löytynyt tuolla urakoinnin määrällä! Ja samalla toisin päin, että jos suhtautuu sinkkuuteen samalla systeemillä kuin minä liikakiloihin, se ei varsinaisesti lisää onnistumisen todennäköisyyttä. Olisi hirveän kiva, jos ne katoaisivat itsestään, mutta enpä näytä asialle yhtään mitään tekevän. Tosin rakkausasioissa on  harmillisesti olemassa mahdollisuus, että mikään määrä työtä ei tuo toivottua tulosta, joka on vähän helvetin epäreilua. Toisaalta kaikkien sinkkuelämän sohvalle jääjien onneksi olemassa sekin mahdollisuus, että romanttisten komedioiden tapaan asiat tapahtuvat itsestään, vaikkei asiaan keskittyisikään, ja sitten vaan ja happily ever after.

Onneksi niin oikeasti voi käydä, ja käykin. Joka päivä jollekin.

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!

 

Sun ja mun lapset

Meille on ollut viime aikoina ajankohtaista miettiä suhdetta toistemme lapsiin. Ei aina ihan yksinkertaista se.

Kirjekaverimies on paljon minua parempi tässä perhe-elämän touhussa ja sählingissä. Muutenkin luonteeltaan minua paremmin arkea sietävä tyyppi. Meillä on kuitenkin yhteisenä havaintona toistemme lapsista, että isommasta lapsesta on vaikeampi pitää kuin pienemmästä. Kirjekaverimiehellä on alusta asti synkannyt tosi hyvin pienemmän lapseni kanssa, mutta isomman lapseni käytös hämmentää häntä. Hän uskoo sen johtuvan siitä, että hänellä ei ole kokemusta sen ikäisten lasten käyttäytymisestä ylipäätään. Se voi pitää paikkansa, mutta uskon myös ulkonäöllä olevan vaikutusta asiaan. Pienempi näyttää tosi paljon minulta ja isompi ei niinkään. Niinpä pienempi saattaa automaattisesti enemmän ”liittyä” minuun.

Sen olen ainakin huomannut hänen lapsistaan. Hänen pienempänsä näyttää paljon isältään ja isompi taas ihan… vieraalta. Käytökseltään hänen esikoisena on puolestaan hyvin paljon Kirjekaverimiehen itsensä kaltainen ihan samala lailla kuin minunkin esikoiseni, jonka  ajatusmaailma muistuttaa omaani toisinaan kiusallisenkin paljon.

Minulla ajatuksia on herätellyt se, kun olen huomannut vähän jopa vältteleväni ajan viettämistä Kirjekaverimiehen lasten kanssa. Olen useasti päätynyt kotiin yöksi sellaisina iltoina, kun olen päässyt valitsemaan oman (tyhjän) kodin ja hänen lapsiperhekotinsa välillä. Joskus taas teen niin, että heilun omissa menoissani lasten nukkumaanmenoaikaan saakka ja hiivin iltarituaalien aikana sohvan nurkkaan kirjan kanssa ja sen jälkeen vietän loppuillan laatuaikaa Kirjekaverimiehen kanssa kuin mitään lapsia ei talossa olisikaan (tai huomista päivää ylipäätään..). Aamulla sitä kadumme molemmat, koska hänen lapsensa heräävät hyvänäkin aamuna toooosi aikaisin. Silloin alkaa meno ja meininki, joka saa minut joka ikinen kerta toivomaan jotain teleporttausta omaan kotiini.

Niinhän se asia vaan on, että olen Kirjekaverimiehen kanssa hänen itsensä takia ja lapset ovat siinä paketissa vain välttämätön lisä (vaikkakin hän on lapsilleen niin hyvä isä, että se on mielestäni tavattoman seksikästä!). Silti pitäisi pitää jonkinlainen suhde olla hänen lapsiinsakin. Mielellään aika hyvä…

En edes tiedä mikä heissä on minua viime aikoina alkanut pännimään. Melu ja liian aikaiset aamuherätykset tietysti, mutta ne nyt ovat yleisesti lasten tunnettuja perusominaisuuksia. Lapset eivät siis ole tehneet mitään väärin, ovat vaan lapsia. Harmi, ettei tämä järkeily riitä siihen, että alkaisin välittömästi täysillä nauttia ihan jokaisesta kohtaamisesta.

Kyse ei (luojan kiitos!!) ole eriävistä kasvatusarvoista tai mistään oikeasti vakavasta, vaan ihan yksittäisistä tilanteista, jotka pikkulapsiperheessä toistuvat useamman kerran päivässä. Ihan vaan näitä, että ärsyttää kun jokainen ruokailu alkaa ja loppuu volinaan kaksivuotiaan potiessa milloin mitäkin ruokadraamaa (hän käyttäytyy lähes koko hereilläoloaikansa kuin ei olisi saanut ruokaa viikkoon) tai isompi tönäisee pienemmän nurin ja juoksee karkuun. Ei mitään mitä ei olisi omienkin lasten kanssa jossain vaiheessa ollut.

Ei myöskään ole kyse siitä, että näkisin omat lapseni mitenkään erityisen erinomaisina ja hyväkäytöksisinä. Ne vasta pieniä perkeleitä osaavatkin olla. Ihan viimeiseltä kolmelta päivältä voisi ottaa esimerkiksi omien hellantelttujen toiminnasta, että seitsemänvuotiaani on 3/3 vapaasta aamusta ollut kärttämässä minulta jotain puhelimeen liittyvää ennen kuin olen edes silmiäni avannut ja nelivuotiaani ei mene nukkumaan kesäloman kadonneen unirytmin takia MILLÄÄN, ei päivällä eikä illalla.

Kyse taitaa olla vaan siitä, että olen saanut vihdoinkin ohi tuon pikkulapsisekoilun omassa perheessäni ja siihen palaaminen tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. He ovat pieniä ja tarvitsevia, eivätkä omiani.

Eilen kävimme ”uusperheen” kanssa saaressa ja veneilemässä ja silloin minulle kirkastui myöskin se, että lapset (kaikki!) pännivät minua ihan siksi, että ikävöin Kirjekaverimiestä. Yhteen retkeen sai ujutettu jos minkälaista härdelliä, joka piti meidät henkisesti ja fyysisesti liian etäällä toisistamme. Koko ajan oli jonkun onki solmussa, kakat vaipassa tai kännykkä luvattomasti käytössä, johon tarvittiin meidän jomman kumman puuttumista tai apua.

Jos olisimme olleet molemmat perheet omissa menoissamme, en olisi häntä siinä ajassa alkanut ikävöimään. Elänyt vaan ja ollut tyytyväinen. Kuitenkin tuossa kun  maisemat, luonto, auringonlasku ja Kirjekaverimiehen ilahduttava seura olivat melkein saatavilla ja samalla saavuttamattomissa, ei pystynyt kuin ajattelemaan, että olisimmepa tässä ihan kahdestaan. Kaikki vaan oli esteenä meidän välillämme; kakkavaippa, liian paksu makkaratikku, ruokaa edeltävä (ja sen jälkeinen) ulvonta, karannut mato ja luvattomasti käyttöönotettu kännykkä. Perkele. Menkää pois, kaikki! Liian hyvä ympäristö kaiken maailman nahisteluun.

 

Onneksi, onneksi… kaikkea ärsyttävää toisten lapsiin liittyvää säätöä on mahdollista paeta yksinkertaisesti siirtymällä toiseen osoitteeseen nauttimaan ihan vaan omien lasten ajoittain huikean ärsyttävästä ja järjettömästä käytöksestä ja oman kasvatuksensa epäjohdonmukaisuuksista.

Tulee pian kuitenkin se molempien odottama ilta, kun mennään taas saareen.

Kahdestaan.

Kun asioiden jakaminen ei auta

Tuttavapiirinii kuuluu joitain ”ärsyttävän positiivisia” henkilöitä, joiden kuulumiset kuuluvat olevan yhtä juhlaa niin livenä kuin Facebookissa ja Instassakin. Aiemmin olen aina vähän ihmetellyt tuota; onko jotenkin vähäjärkistä nähdä maailma joidenkin vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi? Mikä näitä tyyppejä vaivaa, jos oikeasti koko maailma näyttäytyy ainoastaan fantastisena? Voiko kaikki olla täydellistä?

No ei voi, tietysti. Sen tietää joka ikinen tasapainoinen aikuinen. Ei se silti tarkoita, että niitä negatiivisia asioita olisi kaikkien pakko koko ajan tilittää, kuten itse olen taipuvainen tekemään. Avioeron aikaan tein sitä niin paljon livetilityksen lisäksi puhelimessä, että minulla oli ajoittain kyynärtaive kipeänä siitä, että olin ollut niin pitkiä aikoja luuri kädessä. Sitä aiemmin ja sen jälkeenkin olen ollut valittamisen ja tilittämisen puoliammattilainen. Eroa seurasi pitkä vaihe, jossa harmia aiheutti työ- ja opiskelupaikan puuttumiseen littyvät ongelmat, jotka ikävä kyllä eivät olleet ihan pikkujuttuja nekään.

Jossain vaiheessa väsähdin totaalisti jo ihan kuulumisten kertomiseenkin. Minulla on paljon mukavia ihmisiä elämässäni, jotka kantoivat huolta tilanteen kehittymisestä ja jaksamisestani tuon kaiken hankaluuden keskellä. Oli tosi väsyttävää, että aina kuin näin kenet tahansa, hän kysyi ensimmäisenä mitä töitä olen hakenut, missä haastattelussa käynyt ja miten oli opiskelujuttujen laita. Ymmärrettävä kysymys, koska kaikki tiesivät sen olevan se isoin elämäni issue sillä hetkellä, mutta huonolta tuntui aina uudestaan ja uudestaan sanoa, että ei vieläkään mitään hyviä uutisia ja kerrata epäonnistumisia tapaamisesta toiseen aivan kuin en olisi niitä tarpeeksi ehtinyt kerrata itsekseni arkipäivisin, jolloin päätöimisesti yritin joko hakea työpaikkoja tai lukea pääsykokeisiin. Lisäksi keskusteluun aina, kun jollain ihmisellä on joku monitahoinen ongelman, liittyy se puolipakollinen vaihe, jossa hänelle hyväntahtoisesti ehdotetaan erilaisia vaihtoehtoja ja toimintamalleja ”Oletko ajatellut, että tekisit …. tai ….?”

Kyllä. Olin ajatellut. Noin 35 tuntia joka viikko. Jokaista kuviteltavissa olevaa vaihtoehtoa. Ne vain kaikki oli jo kokeiltu ja tavalla tai toisella tai eivät kertakaikkisesti yhtään soveltuneet elämäntilanteeseeni tai persoonaani.

Sitten päätin, että en enää puhu koko jutusta. En edes niille, joiden ihan tasan tarkkaan tiesin haluavan minulle pelkkää hyvää eikä äänensävyssä kuulunut hiukkaakaan vähättelyä, vittuilua tai arvostelua (niitäkin lajeja ehti tuossa melkein parissa vuodessa tulla ihan varsin riittävästi, mutta eri ihmisiltä, ja se onkin ihan eri stoori). En puhunut ongelmasta enkä asioiden kehittymisestä enää kuin Kirjekaverimiehen kanssa ja hänenkin kanssaan vain valittuina hetkinä, että aikaa jäisi muullekin keskustelulle.

Joistain tuttavista se, että suljin heidät ulkopuolelle tuosta alueesta, tuntui varmasti tylyltä, koska he olisivat halunneet oikeasti olla apunani ja tukenani. Onneksi kuitenkin olen kyllästymisestäni aiheeseen huolimatta ilmeisesti jollain lailla puolijärjellisesti saanut viestittyä sen, että puhumattomuuteni ja ajoittain tökerötkin keskustelusta kieltäytymiset eivät johtuneet siitä, että he olisivat mitään tehneet väärin missään vaiheessa. Päinvastoin.

Ilmoitin aika tiukasti, että en enää vastaa kysymyksiin aiheesta, mutta minulle on ok ja suotavaakin lähettää esimerkiksi linkkejä tai vinkkejä avoimista työpaikoista, jos sellaisia tuli vastaan. En kuitenkaan enää juurikaan kellekään kommentoinut niiden sopivuutta tai sopimattomuutta, perustellut hakemista tai hakematta jättämistä enkä mahdollisen hakuprosessin etenemistä. Totesin vaan, että ilmoitan sitten kun jotain ilmoitettavaa on.

Onneksi sitä sitten lopulta tuli ja silloin tunsin itsekin tavallaan helpotusta myös kaikkien niiden puolesta, jotka olivat minua jaksaneet tsempata ja yrittää auttaa kukin omilla tavoillaan. En tajua, miten ovatkin niin hyvin minua sietäneet ongelmineen kaikkineen.

Tuosta tuskien keväästä opin sen, että joku muukin voi ihan omia voimia säästääkseen antaa elämästä ruusuisen kuvan. Ei niinkään siksi, että haluaisi esittää muuta kuin on, vaan jotta saisi itsestään esiin muitakin puolia, kuin mahdolliset ongelmat.

Monet oivaltavat tämän jo aiemmin, mutta minulta siihen vierähti vuosi jos toinenkin. Ja koska se on minulle uutta, se vaatii vielä harjoitusta ja tänään huomasin taas kertoneeni mieltäni painavasta asiasta liian monelle ihmiselle Taas huomaan kertaavani samaa, ei niinkään kivaa asiaa useamman eri ihmisen kanssa…

Tässä sitä taas ollaan siis.

Ottamassa vastaan hyväntahtoisia tiedusteluita ja perustelemassa omaa kantaa ihmisille, joilla ei ole asiaan mitään vaikutusmahdollisuuksia eikä oikein mitään uusia näkökulmiakaan. Olenhan ehtinyt asiaa jo pidemman aikaa miettiä. Ja jälleen olen vastaillut liian lyhyesti ja liian tylysti, vaikka muut ovat tarkoittaneet vain hyvää.

.

 

Nirinarinurinaa

Lapset ovat olleet minulla putkeen puolitoista viikkoa, josta suurimman osan toinen on ollut kipeänä. Väsyttää. Kaipaan omaa aikaa.

Tänään näin Herra Exää lyhyesti lapsen asioilla. Vihjailin, että voisi hyvin ottaa lapset tänään yöksi. Vastaus ei ollut kovinkaan lempeä: ”Etkö sä tajua miten rankkaa mulla on? Olen tehnyt joka päivä töitä niin-ja-niin paljon! Olisit voinut valita jonkun vähän paremman päivän tuollaiseen ehdotukseen!”

Ööh. OK. Ei sitten.

Ajattelin vaan, kun viimeviikkoinenkin lasten tapaaminen peruuntui. Oli kuulemma liian hankaloittavaa, kun toinen lapsi oli kipeä.

Tämä on siis se sama Herra Ex, joka vielä kuukausi sitten vakavin äänenpainoin ehdotteli 50/50-järjestelmää. En ollut hirveän innoissani lähtemässä sellaiseen, koska tiedän aika hyvin tämän hänen tapansa jättää lapset minulle aina jos lapsille tulee joku uhmakausi/flunssa/muu ärsyttävä hidaste, tai hänellä itsellään sattuu olemaan muuta tekemistä. Nyt ilmeisesti sattuu, joka minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää eikä käydä ehdottelemaan tuollaisia asiattomuuksia. Tavata nyt lapsia, vaikka on kiire. Daa?!

Aijai, miten ärsyttää! Siis tuollainen, että kipeänäoloviikon yksi ilta ja yö olisivat olleet liian hankalia viime viikolla. Olisi pitänyt muuttaa suunitelmia oikein, kuulkaas! Minulle ei varmaan tuottanut mitään päänvaivaa ollenkaan se, että yhtä erityisen tärkeää menoa lukuunottamatta  jokainen menoni ja tekemiseni peruuntui ihan samasta syystä? Kuten varmaan jokaisella normaalilla aikuisella minullakin oli olemassa suunnitelmia tuolle viikolle ja kuten joskus käy, jouduin muuttamaan niitä.

Samoin ärsyttää tuo, että hänen väsymyksensä ja kiireensä on mukamas aina tärkeämpää ja painavampaa. Eli jos hän kokee olevansa töineen ja perhe-elämineen väsynyt, niin silloin oletus on se, että minä en voi olla väsynyt samaan aikaan. Aika hyvinkin voin, esimerkiksi siitä, että hän on  jättänyt minulle koko lastenhoitovastuun ja lapsen sairastumisen takia kaikki omat hommani ovat päässeet kasaantumaan.

ARGH!

Minä ja Herra Ex

No, näitä väsymyksiä ja ärsytyksiä tulee ja menee. Kyllä varmasti pärjäilen noiden kanssa lauantaihin, jolloin viimein kahden viikon ikävöinnin jälkeen pääsevät isälle. En väitä, että ihan joka hetkestä suuresti nauttisin, mutta ei kai aina voi. Paitsi jos sattuu olemaan Herra Ex, joka tärkeänä henkilönä kaivelee rusinat pullasta silloin, jos rusinaa tekee mieli. (Enpä vissiin ole katkera tästä meidän yhtälöstä tällaisinä päivinä, kun väsyneenä saan osakseni kiukuttelua toisen väsymyksen takia.)

Se mikä tästä tulisi oppia, on että väsymyksen ei pitäisi olla mikään kilpailu. Ei ole mitään yhtä lasillista väsymystä mikä kahden vanhemman on jaettava keskenään.

”Minä olen nyt väsynyt, niin sinä et voi olla!”

Ei ole noin. Ikävä kyllä sitä jää joskus molemmille ja vielä muillekin.

(Jes! Jaksoinpa kirjoittaa tämän loppuun! Heti tuli hitusen parempi mieli!)