Kesälomakooste

Kesäloma on nyt takana päin ja voi herttinen miten hyvää se teki! Jäin lomalle lievästi sanottuna pahantuulisena ja muutama päivä alusta menikin vähän ”kriiseillessä”. Onneksi loma oli pitkä niin, ehdin tehdä paljon muutakin ja olla tosi hyvällä tuulella.

Pariskuntien lomarutiiniin kuulemma ihan kuuluu sellainen asia kuin lomariita. Tiedäthän se riita mitä vedetään menemään loman alussa, kun ollaan vielä samalla väsähtäneitä ja odotukset lomaan liittyen ovat kumminkin korkealla. Lapsiperheissä yleisimmät riidan aiheet ovat kuulemma raha, seksi ja kotityöt. Meidän molemmat riitamme sivusivat viimeistä; riitelimme ensin mansikoiden pakastamisesta ja sitten mustikanpoimintastrategioista. Ihanan kesäisiä aiheita siis! Molemmat olivat kylläkin ihan kunnollisia yhteenottoja, vaikka aiheet kuulostavatkin kesäpäivän keveiltä.

Kesäloman aikana ehdimme tehdä perheen kanssa kaikki mahdolliset kesätouhut ja suomalaista kesäidylliä onkin hyödynnetty ihan huolella. Mustikat, mansikat, telttailut, uimaretket, hepat, kissanpennut, kirjasto, vesisodat, museot, jäätelökiska ja pyöräretket. Vältimme ihan tarkoituksella tällä lomalla kaikki suuremmat reissut, koska olemme törsäilleet keväällä uuteen grilliin ja trampoliiniin. Ratkaisu osoittautui kaikin puolin hyväksi ja luulen pankkitilillekin kuuluuvan ihan hyvää. Grilliä ja trampoliinia on käytetty niinkutsutusti koko rahalla jo ensimmäisenä kesänä.

Kesän aikana olen harrastanut varsin paljon pöydän pyyhkimistä ja tiskikoneen täyttämistä. Ainahan näitä harrastetaan, mutta joinain päivinä koin ne ihan pääaktiviteeteiksi! Joskus saattoi vähän se harmittaakin, mutta toisaalta olen tosi iloinen siitä, että lapset alkavat ottaa vähän koppia joistain kotitöistä. Sain aamiaisen sänkyyn hyvin monena aamuna poikani toimesta.

Hän on tosi kultainen ja puuhaili minulle aamuisin erilaisia jugurttikulhoja ja koko perheelle sämpylöitä silloin kun olisi muuten ollut tylsää. Olimme yhtenä päivänä itsepoimimassa mansikoita ja kotiintultuamme hän komensi minut”jonnekin rauhassa kuuntelemaan kirjaa ja juomaan kurkkuvettä” sillä aikaa, kun organisoisi omakätisesti mansikoiden renssaamisen ja pakastamisen muun pikkuväen avustuksella. Ensimmäinen reaktioni oli kieltää koko homma ja hätistää lapset matkoihinsa, mutta sitten ajattelin ettei se kovin pahasti pieleen voi mennä; olenhan itse heidät opettanut. Poikani laitteli minulle kurkkuveden valmiiksi ja lähdin kuutelemaan Podcasteja yläkertaan. Nautitaan nyt kun kellään ei ole mikään erityinen vaihe (paitsi minulla joku varhainen neljänkympin kriisi)!

Kävin kolmestaan omien lasteni kanssa yhden yön kaupunkilomalla Helsingissä ja he halusivat hirveästi viettää aikaa hotellihuoneessa Aku Ankan ja kännykän kanssa. Yritin ehdotella, että lähdetään nyt jonnekin syömään, mutta lapset kannattivat eväiden ostamista huoneeseen ja ”sä voit ihan hyvin käydä tuolla alakerrassa vähän ottamassa aikuisten aikaa”. Aha. No kävin sitten:

Siinä sitä sitten muina naisina istuin yksin hotellin baarissa hämmästelemässä, että mitäs tämä tällainen touhu oikein on. Reilut puoli tuntia maltoin olla ja sitten palasin minäkin huoneeseen telkkaria katsomaan ja ennen kymmentä mentiinkin jo nukkumaan. Että sellainen kaupunkiloma oli meillä.

Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Sellaisena kuin oot

Hyväksy minut sellaisena kuin olen.

Ihan mahdoton pyyntö, ja silti niin luonnollinen tarve kaikille. Varmaan jokainen aikuinen on tullut hyvin tutuksi sen kanssa, että ympäristö ei hyväksy jotain ominaisuutta tai asiaa. Tai vaihtoehtoisesti kamppailee itsensä kanssa jatkuvasti toimiakseen muita miellyttävillä tavoilla.

Olen nyt suhteessa, jossa minut hyväksytään tällaisena. Ihan näin. En ole tottunut tällaiseen. Aiemmin kaikilla on ollut joku mutta. Mutta et siivoa ikinä kunnolla. Mutta voisit elää terveellisempää elämää. Mutta voisit olla joustavampi. Mutta voisit edes yrittää kiinnostua sarjoista. Mutta vaadit koko ajan liikaa. Mutta.

Nyt kun vihdoinkin olen tässä tilanteessa, että tuo mutta on pudonnut pois hiertämästä välejä, elän edelleen kuin se olisi siinä. En ihan aina itse tykkää itsestäni ihan tällaisena; tykkään enemmän siitä mielikuvasti mikä minulla on aiemmasta itsestäni. Tämä liittyy enimmäkseen siihen, että koen olleeni aiemmin aikaansaavempi kuin olen nyt. Siihen voi vaikuttaa ihan sellainenkin pikkuasia, kuin että työ syö viikottaisesta puuhakkuusajastani leijonanosan. Se, että epäpuuhakkuuteen liittyy tällainen kohtuullisen järjellinen selitys ei estä haikailemasta aiemman touhukkuuden perään. Oli simat pullotetuna, valokuvat järjesteltynä ja mitkään kissanristiäiset eivät varmasti jääneet käymättä…

Kirjekaverimies ei kaipaa kyseistä puuhakkuutta pätkääkään. Eihän hän ole minua koskaan sellaisena tuntenut ja ei se hänelle muutenkaan mikään arvo elämässä, että pajunoksat ovat maljakossa koristeltuna tiettynä päivänä. Silti huomaan pyyteleväni vähän anteeksi sitä, että en ole kuin olin aiemmin. Ehkä pyytelen sitä anteeksi itseltäni.

Sitten on näitä entisistä suhteista olevia peruja. Jostain syystä kuvittelen hänen äänettömästi paheksuvan jotain samoja asioita kuin aiemmat miehet. Näistä varmaan kaikkein syvimmin on juurtunut jonkinlainen syyllisyyden olo, jos olen väsynyt tai kipeä. Herra Exän kanssahan sellainen ei käynyt päinsä. Tiedustelin syytä tähän joskus eromme jälkeen, kun kaikkien muiden väsymyksen tai kipeänä olon hän hyväksyy ihan normaalisti. Kyse oli kuulemma siitä, että muut ovat oikeasti kipeitä tai väsyneitä joskus, mutta minä vain teeskentelen sen. Mielenkiintoinen näkökulma, kauniisti sanottuna.

Vielä nykyäänkin huomaan, että vähän perustelevani asiaa, jos olen joskus ihan poikki töistä ja päivän touhuista. Olen hoitanut niin ja näin monta asiakasta, riidellyt Herra Exän kanssa ja hoitanut sitä ja tätä sen jälkeen. Siksi olen nyt väsynyt, enkä jaksakaan tehdä valmiiksi huomisen ruokaa. Lienee aika turhaa toimintaa kenen tahansa normaalin ihmisen kanssa tällainen perustelu.

Joistain tällaisista ihmelukoista olen päässyt jo aikalailla eroon. En enää perustele (ainakaan ääneen) haluani harrastaa omia juttujani. Toisinaan järkeilen omassa päässäni mitä kaikkea ”hyödyllistä” olen tehnyt, jonka takia nyt sitten saan keskittyä tekemään jotain, mikä on minusta kivaa, vaikkei siitä seuraa merkittäviä hyötyjä. Joskus käytän siihen oikein rahaakin. Tähän on auttanut jo varmaan sekin, että olen jo niin kauan ollut eronnut ja saanut sen myötä paljon lapsivapaata aikaa. En ole enää vuosiin joutunut perustelemaan tai taistelemaan ajasta käyttääkseni sitä johonkin mihin itse haluan. Sitä tulee automaattisesti vähintään joka toinen viikonloppu.

Kuitenkin jos Kirjekaverimies ehdottelee minulle vapaan aamupäivän ohjelmaksi kahvila-aamiaista ja kirjanlukemista, pidän sitä aina sekunnin murto-osan vittuiluna (jota se olisi Herra Exän kanssa ollut) ennen kun tajuan, että tämähän olikin nyt ihan oikeasti hyväntahtoista eikä väheksyvää. Siltikin saatan edelleen miettiä, että sanoiko hän sen ehkä sittenkin vain kuulostakseen mukavalta tai jollain muulla kierolla motiivilla, josta joudun vielä ”maksamaan” myöhemmin. Jos vielä pidemmälle jaksan miettiä, tulen tulokseen, että ei. Hän on mukava. Ja hänelle on ihan sama mihin käytän vapaan aampäiväni, mutta hänelle ensisijaisia vaihtoehtoja ovat ne, joista tulen hyvälle tuulelle.

Melkein jännittää mihin tämä vielä kehittyy, kun toinen ei vaadi minulta… oikeastaan mitään. Ainoastaan kiiintymystä ja tykkäämistä hän on ilmoittanut tarvitsevansa. Alanko nyt kohta olemaan ihan hillittömän helposti väsähtänyt ja kipeä, syömään päärävintona kermakakkuja, asumaan entistäkin hurjemmassa sotkussa ja käyttämään kaiken ajan kahviloissa ja sohvalla seinää tuijottaen vaipuneena omiin ajatuksiini?

En välttämättä. Vaikka houkuttelevaltahan se toki kuulostaa.

Kun hyvä protesti menee pilalle

Olen tuntemistani ihmisistä taitavin protestoimaan asioista ja toiseksi taitavin kehittämään kaikenlaisia turhanpäiväisiä sääntöjä ja periaatteita. Ympäristössäni pyöritellään jatkuvasti silmiä näille ja tutuimmat ovat siihen jo täysin tottuneita. Selostin seikkaperäisesti eräälle ystävälleni kantaani erityyppisiin pehmoleluihin ja hän totesi, että jos kukaan muu sanoisi tuon saman, niin pitäisin häntä täysin hulluna, mutta kun nyt noin intohimoisesti asian perustelet, niin se alkaa jo kuulosta ihan uskottavalta. Kunpa jonain päivänä alkaisin kanavoimaan tuota johonkin tarpeelliseen, enkä suuntaisi voimavarojani Nalle Puhin ärsyttävyyden selostamiseen kaikille, jotka yhtään jaksavat kuunnella.

Ptotestoini puolestaan on sellainen asia, josta en aina niin hanakasti lähde selostamaan muille. Se on yksityisempää. Saatan omissa valinnoissani protestoida jotain pikkuasiaa vastaan vuosikausia ilman, että kukaan muu edes tietää siitä. Seuraava taso aiheeesta on, että ihmiset tietävät minusta jonkun toimintatavan, mutta taustat siihen on ymmärretty ihan väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on TV:n katselu, jonka lopetin suunnilleen vuonna 2011 siitä syystä, että Herra Ex toistuvasti valitti minulle kaukosäätimen jäävän jäljiltäni väärään paikkaan sekä siitä, että tallentavassa digiboksissamme minun ohjelmani olivat vallanneet liikaa tilaa tallennuspaikoista (yli 10%). Silloin ajattelin, että vittu mitä paskaa! Tätä en tarvitse! Lopetin koko lajin ja jos hän joskun pyysi minua sohvalle viettämään aikaa TV:tä katsellen, kieltäydyin suoraan tai menin siihen olemaan teatraalisesti tyytymätön ja katsomaan poispäin ruudusta.

Aika lapsellista ja rasittavaa, etenkin kun sitä jatkaa pari vuotta ja kaikki vuodet vielä eromme jälkeenkin. Olin jo ehtinyt itsekin unohtaa, että miksi en katso TV:tä, kunnes joku tuttavistani esitti virheellisen väittämän, että en tykkäisi katsoa TV:tä. Silloin tuli mieleen, että kyllähän minä siitä tykkään. Tai tykkäsin joskus ainakin. Nyt tämä kuitenkin on jotenkin kääntynyt niin, että minun oletetaan vastustavan/dissaavan yleisesti sarjojen kyttäämistä, jota kaikki nykyään tuntuvat enemmän tai vähemmän harrastavan. En vastusta; en vain itse tee sitä.

Herra Exälle protestointi kertoi paljon suhteemme tilanteesta muutenkin, mutta hyvässäkin suhteessa tämä puoli löytyy minusta. Tässä suhteessa se on vaan osoittautunut älyttömän hankalaksi. Pari viikkoa sitten vedin Kirjekaverimiehen osalta herneet nenään ja päätin, etten enää mene häneen asuntoonsa. En kertonut tästä hänelle mitään, vaan päätin, kuten yleensä näissä tilanteissa toimin. Esiinnyin loukkaantuneena muuten melkein kokonaisen viikonlopun ja hän hienosti leikki mukana draamaa kunnes kyllästyi ja tuli ystävällisesti kysymään  olenko nyt oikeasti tätä mieltä vai onko tämä nyt vain protestointia. Ilmoitin asian olevan siltä väliltä, mutta että jatkan sitä silti. Hän oli sitä mieltä että saan jatkaa ihan vapaasti, mutta hän ei nyt enää jaksa osallistua siihen ja aikoo käyttäytyä normaalisti. Tilanne normalisoitui. Ihanko hiukan häiritsee omaa protestointiani tällainen?!

Sitten hänelle kävi ilmi, että olen päättänyt olla menemättä enää hänen asuntoonsa. Tämän hän hyväksyi; ihan itse päätät. Protestoin hienosti muutaman päivän (ei mitenkään siis äänekkäästi, olin vaan hiljaisesti päättänyt olla menemättä sinne), mutta sitten tilanne mutkistui yhden hankalan työvuoron takia. Jouduin nimittäin sopimaan pienemmän lapseni hänen luokseen yökylään hyvin aikaisen aamuvuoron takia. Kirjekaverimies lähetti minulle päivällä viestin, että on tehnyt lapselleni lihapullia odottamaan sinne, jos hänellä olisi tanssitunnin jälkeen nälkä; Kiva, ystävällistä, varmasti olisikin nälkä. Ok. Tunnin päästä hän lähetti viestin, jossa kertoin tehneensä lihapullia meille kaikille muillekin ja olisimme tervetulleita tietysti kaikki. Siinä kohtaa olin vielä päättäväinen; ei kiitos, teen kotona jonkun ruuan toisen lapsen kanssa. Hän vastasi tämän olevan ok, mutta jos kyse on tästä protestoinnista, niin hän pakkaa meille sitten mukaan perunoita ja lihapullia. Hän tietää minun olevan siihen aikaan jo väsynyt tekemään kotitöitä.

Aww! Hyväksyy kiukuttelun, mutta tekee silti kuten tekisi muutenkin. Mitä meinaat? Tartuinko tarjoukseen?

Esteettisempiäkin ruokia on nähty, mutta maultaan harva on parempaa kuin lihapullat ja vanhan kansan ruskeakastike. Sain mukaan myös eväät seuraavaksi työpäiväksi. Tarviiko edes sanoa, että yökyläily oli menestys ja kaikki meni hyvin? Lapsi oli iloinen ja päätyi päiväkotiin kuten kuuluikin.

Mutta entäs mun protestointi? Miten sitä saa tällaisessa ympäristössä pidettyä yllä? En haluaisi siitä kuitenkaan luopuakaan.

Aika halvalla meni. Perkele.

 

 

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!

 

Kirjekaverimies ja elämänsä naiset

Huh, tässä on ollut aikamoisesti tilanne päällä viimeiset viikot. Ruuhkavuodet on muuten erinomaisen osuva sana kuvaamaan sitä kaikkea, mikä nyt on painanut päälle. Se, millä nyt sitten ajattelin rikkoa tämän kiusallisen pitkän blogihiljaisuuden, on ilmoitus minun ja Kirjekaverimiehen ensimmäisestä eripurasta. Hieno perhetapahtuma kertakaikkiaan! Ei kun ei, olisi ihan hyvin voitu jättää väliinkin.

Referoin tähän lyhyesti tilanteen menemättä liikoihin yksityiskohtiin; kolme omaa ja yksi muu lapsi, kiukuttelua, meteliä, sotkua, stressiä, kuuma lauantai-iltapäivä ja mies, joka ei osannut kertoa ajoissa, että kohta muuten keittää yli tämän setin kanssa. Ja nainen, joka on liian väsynyt tajutakseen tilannetta ilman, että siitä ilmoitetaan selkeällä ja kuuluvalla äänellä tai vaihtoehtoisesti kirjallisesti kolmena kappaleena virallisella leimalla ja allekirjoituksella.  Ärähdys, parahdus ja minulla herneet nenässä: Ei noin voi suuttua! Pitää varoittaa ensin!

Lopulta isommaksi jutuksi muodostui minun reaktioni asiasta kuin itse kuohahdus! Ja asian hilpeäksi puoleksi se, kenen kaikkien puoleen  Kirjekaverimies tässä asiassa kääntyi.

Minun, tietysti. Kunhan tilanne vaan ensin oli ehtinyt rauhoittua. Tämä ei ollut mikään huikea yllätys; olemmehan muutenkin jakaneet melkein vuoden ajan kaikki ajatukset ja tunteet. Kirjekaverimies on koko ajan kertonut, että ei ole oikeasti ollenkaan avoin ihminen eikä puhu asioistaan muille, oikeastaan kenellekään (paitsi minulle). Siis niistä kaikkein henkilökohtaisimmista.

Tässä asiassa tilanne näyttää muuttuneen. Hän nimittäin meni vanhemmilleen kylään heti sunnuntaiaamuna ja saman tien kolmen minuutin sisällä päätyi tilittämään tilanteen äidilleen (jolle yleensä ei varsinkaan kerrota yhtään mitään!). Tätä pidin yllättävänä, mutta ymmärrettävänä; onhan hänen äidillään paljon kokemusta ja näkemystä lasten kasvattamisesta ja muustakin asiaan liittyvästä, joten odotettavissa oli ihan hyviä neuvoja ja näkökantoja.

Luulin, että tilannetta oli jo ennätysmääräisesti käyty läpi ulkopuolisen kanssa, mutta ei! Maanantaina Kirjekaverimies tuli luokseni yöksi ja totesi soittaneensa exälleen jossain asiassa ja samalla kertoneensa koko jutun myös hänelle, koska ”exähän tuntee nämä mun reaktiot parhaiten, kun olen vihainen”.

Aha. Niin varmasti, mutta me ei olla te. Ex oli ollut ymmärtäväinen ja uskonut minun pian oppivan tulkitsemaan merkkejä ajoissa ennen kuin Kirjekaverimies siirtyy kiehumisen puolelle. Varmaan ihan totta.

Olin ensin vähän loukkaantunut, että exän kanssa oli puhuttu meidän väleistä… kunnes muistin, että itsehän harrastan samaa, ei ainoastaan oman exäni ja kymmenen kaverin kanssa (jos vaan ehtisin ja jaksaisin), vaan myös julkisessa blogissa. Seuraavaksi tunsin huvittuneisuutta; siis oikeasti, exälle, sinä!? Seuraavaksi mieleeni tuli, että ei!!! Huomenna on sitten vuorossa Kirjekaverimiehen elämän kolmas nainen, eli hänen pomonsa! O-ou!

Kirjekaverimies vakuutti, että nyt aihetta on käsitelty kaikkien sen päälle ymmärtävien kanssa, joten pomon kanssa ei tarvitse sitä enää käydä läpi. Tarina ei kerro, että miten kävi oikeasti. Jotenkin pidän sitä ihan luonnollisena jatkumona asian ollessa niin tärkeä, että siitä jutellaan sekä exän että äidin kanssa. Pomon kanssa hän on kuitenkin onnistunut ”pysymään yhdessä” myötä- ja vastamäet viimeiset kymmenen vuotta. (Väärinkäsitysten välttämiseksi tässä kohtaa pitää mainita, että ei vähääkään romanttisessa mielessä vaan enemmänki äiti(hahmo)-poika-mielessä.)

Mutta tottapa tosiaan! Meidän honeymoon-vaiheestamme on nyt siirrytty ensimmäisen draaman ja kertakaikkisen arkiturnausväsymyksen myötä seuraavaan vaiheeseen. Ei välttämättä ihan paska ole sekään. Jos tämä arki ei niin huikeasti painaisi päälle, niin sitä ehkä jaksaisi kirjoittaa arjen kutkuttavan hyvistä hetkistä ihan vaikka tältä kuluvalta viikolta. Nyt ei kuitenkaan ole sen aika, onhan kello jo kymmen (perjantai-iltana) ja väsymys ihan vertaansa vailla. Siis nukkumaan.

 

 

 

 

Nirinarinurinaa

Lapset ovat olleet minulla putkeen puolitoista viikkoa, josta suurimman osan toinen on ollut kipeänä. Väsyttää. Kaipaan omaa aikaa.

Tänään näin Herra Exää lyhyesti lapsen asioilla. Vihjailin, että voisi hyvin ottaa lapset tänään yöksi. Vastaus ei ollut kovinkaan lempeä: ”Etkö sä tajua miten rankkaa mulla on? Olen tehnyt joka päivä töitä niin-ja-niin paljon! Olisit voinut valita jonkun vähän paremman päivän tuollaiseen ehdotukseen!”

Ööh. OK. Ei sitten.

Ajattelin vaan, kun viimeviikkoinenkin lasten tapaaminen peruuntui. Oli kuulemma liian hankaloittavaa, kun toinen lapsi oli kipeä.

Tämä on siis se sama Herra Ex, joka vielä kuukausi sitten vakavin äänenpainoin ehdotteli 50/50-järjestelmää. En ollut hirveän innoissani lähtemässä sellaiseen, koska tiedän aika hyvin tämän hänen tapansa jättää lapset minulle aina jos lapsille tulee joku uhmakausi/flunssa/muu ärsyttävä hidaste, tai hänellä itsellään sattuu olemaan muuta tekemistä. Nyt ilmeisesti sattuu, joka minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää eikä käydä ehdottelemaan tuollaisia asiattomuuksia. Tavata nyt lapsia, vaikka on kiire. Daa?!

Aijai, miten ärsyttää! Siis tuollainen, että kipeänäoloviikon yksi ilta ja yö olisivat olleet liian hankalia viime viikolla. Olisi pitänyt muuttaa suunitelmia oikein, kuulkaas! Minulle ei varmaan tuottanut mitään päänvaivaa ollenkaan se, että yhtä erityisen tärkeää menoa lukuunottamatta  jokainen menoni ja tekemiseni peruuntui ihan samasta syystä? Kuten varmaan jokaisella normaalilla aikuisella minullakin oli olemassa suunnitelmia tuolle viikolle ja kuten joskus käy, jouduin muuttamaan niitä.

Samoin ärsyttää tuo, että hänen väsymyksensä ja kiireensä on mukamas aina tärkeämpää ja painavampaa. Eli jos hän kokee olevansa töineen ja perhe-elämineen väsynyt, niin silloin oletus on se, että minä en voi olla väsynyt samaan aikaan. Aika hyvinkin voin, esimerkiksi siitä, että hän on  jättänyt minulle koko lastenhoitovastuun ja lapsen sairastumisen takia kaikki omat hommani ovat päässeet kasaantumaan.

ARGH!

Minä ja Herra Ex

No, näitä väsymyksiä ja ärsytyksiä tulee ja menee. Kyllä varmasti pärjäilen noiden kanssa lauantaihin, jolloin viimein kahden viikon ikävöinnin jälkeen pääsevät isälle. En väitä, että ihan joka hetkestä suuresti nauttisin, mutta ei kai aina voi. Paitsi jos sattuu olemaan Herra Ex, joka tärkeänä henkilönä kaivelee rusinat pullasta silloin, jos rusinaa tekee mieli. (Enpä vissiin ole katkera tästä meidän yhtälöstä tällaisinä päivinä, kun väsyneenä saan osakseni kiukuttelua toisen väsymyksen takia.)

Se mikä tästä tulisi oppia, on että väsymyksen ei pitäisi olla mikään kilpailu. Ei ole mitään yhtä lasillista väsymystä mikä kahden vanhemman on jaettava keskenään.

”Minä olen nyt väsynyt, niin sinä et voi olla!”

Ei ole noin. Ikävä kyllä sitä jää joskus molemmille ja vielä muillekin.

(Jes! Jaksoinpa kirjoittaa tämän loppuun! Heti tuli hitusen parempi mieli!)

Miksei me riidellä ollenkaan?

Hämmentävää kyllä, meillä ei ole ehtinyt Kirjekaverimiehen kanssa olla yhtäkään riitaa, vaikka yhteiseloa taitaa olla takana jo yli kolme kuukautta (!Mihin nää päivät menee!?). En ole edes kertaakaan pahoittanut mieltäni, vaikka nimeeni voisi laittaa etunimen ja sukunimen väliin lisänimen”herneet nenässä”. Lähimmäksi riitaa olemme päässeet niin, että hän kertoi työpäivän jälkeen selättäneensä flunssaoireet yhdellä Buranalla ja yhdellä Zyrtecillä.

”Zyrtec on allergialääke ja sitä ei käytetä flunssaan!”, tuhahdin.

Mies nauroi varmaan viisi minuuttia sille, kuinka asia on mahdollista sanoa niin ärtyneesti ja syndänjuuriin saakka loukkaantuneena. Siis nauroi, eli ei oltu edes lähellä riitaa.

Toisinaan olen jopa vähän huolissani, että meillä on riitelymoodi kokonaan kokeilematta. se kuitenkin kuuluu elämään. Kirjekaverimies ei silti suostu vääntämään riitaa kasaan väkisin, joten ehkä siitä saadaan jossain vaiheessa meille ensimmäinen kunnon riita. Olisi aika klassikkoainesta alkaa riidellä siitä, että toinen ei halua riidellä.

Miksi meille sitten ei kehity riitaa, vaikka molemmilla on aiheesta erittäin vahva kokemuspohja?

Taidamme vaan olla niin paljon samaa mieltä. Tai edes tarpeeksi samaa mieltä. Lisäksi meillä on jollain lailla elämässä samanlainen rytmi.

Varmaankin asia, josta olen mieshistoriassani riidellyt tai pahoittanut mieltäni kaikkein eniten, on erilaiset aikataulut ja niihin liittyvä logiikka. Niiden uskon olevan tällä kertaa ihan avainasemassa tässä yhteistoiminnan saumattomuudessa.

 

3 Järisyttävää aikafaktaa Kirjekaverimiehestä (saattaa järkyttää herkimpiä)

1. Kirjekaverimies on ajoissa

Ihan todella hämmentää ja outoa. Toinen sanoo tulevansa kahdelta ja TULEE KAHDELTA. Tai lähtevänsä luokseni viiden minuutin päästä pyöräilemään luokseni ja ON KYMMENEN MINUUTIN PÄÄSTÄ PERILLÄ. Aluksi minulla meinasi mennä ihan pieleen kaikki, koska oletin kahdelta tulijan tulevan aikaisintaan varttia yli, enkä ollut itse siinä vaiheessa, missä piti. Nyt olen oppinut ja ensimmäistä kertaa koko elämässäni olen se, joka on löyhempi aikatauluissa. Ilmeisesti kuitenkin riittävän tarkka.

2. Haluamme samoja asioita samaan aikaan

Aiemmin on käynyt joskus niin, että toinen ei olekaan halunnut samaa asiaa samaan aikaan. Olen keksinyt mahtavan idean ja joutunut odottamaan parikymmentä minuuttia kengät jalassa sitä, että toinen alkaa perusteellisesti kuurata itseään tai jotain hushollin nurkkaa. Aika latistavaa tällaiselle, jonka fiilis voi mennä täysin ohi viiden minuutin odottelusta. Pahimmassa tapauksessa toisen visio on ollut kaikilta osin erilainen, jolloin edes odottelulla ei olla päästy haluamaani lopputulokseen. Blaah! Kirjekaverimiehen kanssa logiikkamme siitä, mikä asia menee etusijalle milloinkin on hämmentävän samanlainen. Myös abstraktit käsitteet kuten ”ihan kohta” menevät yksiin. Olen säästynyt turhautumiselta jo tähän mennessä noin miljoona kertaa.

3. Hän järjestää minulle aikaa

Kyllä, aikataulussa on aina yhden naisen mentävä aukko ja hommat suunnitellaan sen ympärille, että meidän tapaamisemme pystytään järjestämään. Juuri toisin päin kuin about kenenkään muun kanssa. Aiemmissa suhteissani edelleni on mennyt toistuvasti muun muassa työ,”työ”,  ”hyvä ystävä”, siskon kanssa hengailu, siivous, vanhempieni kanssa hengailu,  nukkuminen ja nurmikonleikkaus (kooste eri miehistä, noita kaikkia pakonomaisesti harrastava olisikin ollut mielenkiintoinen tapaus!). En voinnut kuvitella, että tämäkin päivä tulisi, että joku mies selvittää ensin mitkä illat viikossa olen vapaana ja sopii sen jälkeen muille illoille minuun littymättömät kissanristiäiset.

Tosi outoa, että juuri aikataulut toimivat, vaikka teoriassa aikataulujen puolesta meillä ei pitäisi ikinä olla yhteistä aikaa. Silti on. Toisesta pariskuntien suosituimmasta riidanaiheesta, rahasta, emme ole vielä paljonkaa neuvotelleet. Ehkä sieltä saisi jonkun riidan haalittua kasaan, ettei mene ihan siirapiksi?

 

 

 

Pahenevaa ärtyneisyyttä odotettavissa huomisiltaan saakka

Tämä viikko on ollut jotenkin niin…suosta. Lapsi on ollut kipeänä, selkä jumissa, stressinsitokyky äärimmilleen testissä, sää huonoin mahdollinen ja olo reipas kuin näillä tulppaaneilla:

Mikä siinä onkin, että muiden tulppaanit näyttävät aina ryhdikkäiltä ja hyvinvoivilta ja minun tältä? Onko nelivuotiaalla jotain osuutta asiaan?

Pari apeata hetkeä tältä viikolta…

Ensiksikin nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön huonosti, koska oli jännittynyt/ärsyyntynyt siitä, mihin olin erehtynyt lupautumaan alkuviikoksi töihin. Toinen lapsi oli kipeänä, joten tarvitsi hoitajan aikaisin aamulla (parinkymmenen kilometrin päästä…) ja toisen, sen aamu-unisemman, vein ensimmäisenä koko päiväkodin lapsista hoitoon. Sitten menin töihin huomaamaan, että minulle ei oikeasti ole mitään työvuoroa, vaan se on unohdettu perua. Kaikki tämä tietysti harmaassa vesisateessa. Love my life.

Toinen mahtava Suomi-kohtaus oli eilen, kun heräilin Kirjekaverimiehen kämpiltä (se oli ihan kivaa tosin) ja lähdin parin mutkan kautta kotiin, kun taivaalta tippui ISOJA vesipisaroita ja kadut olivat liukkaita, lätäkköisiä ja rumia. Mukanani minulla oli liikaa kannettavaa tavaraa ja päälläni juuri pesulasta haettu takki, joka oli pesua tarvinnut sen takia, että se oli kastunut ja kuivuessaan jäänyt ällöttävän likaisen näköiseksi. Tämänpäiväinen tarkastelu osoitti, että takkia ei tarvitse tuon kotiintulon takia viedä toista viikkoa peräkkäin pesuun, vaan se oli nyt kuivunut ihan siististi. Sitä en tiennyt kävellessäni, vaan mietin, että olisiko pitänyt ottaa taksi ja säästää pesulakäynnin hinta. Päädyin kuitenkin kävelemään, koska ”ulkoilu tekee hyvää”. Vitut.

Arvaan, että tämä ikuisesti jatkuva marraskuu ottaa päähän monia muitakin. En ole varmaan ainoa, joka on täysin hautautunut sisätiloihin ja toivoo jo kevättä, kesää, talvea tai mitä vaan muuta kuin tätä ikuista syksyä. Selaimellani on auki koko ajan vähintään kaksi matka-aiheista välilehteä, mutta juuri nyt ei mikään tunnu lohduttavan.

Otsikon ennusteen annoin Herra Exälle, joka soitti aamulla ja ilmoitti tulevansa käymään jossain vaiheessa. Sanoin ensin, että älä tule, ärsyttää kaikki. Muutin kuitenkin mieleni, kun hän lupasi hoitaa käynnillään selkävaivani kuntoon (kyllä, uskon ihmeisiin), joten nyt melkeinpä odotan hänen tuloaan. Jos edes vähän saisi vitutusastetta alaspäin. Todennäköisempänä pidän kuitenkin mojovaa riitaa jostain tärkeästä aiheesta, kuten siitä, että olen taas vienyt lapset hoitoon pukeutuneina silittämättömiin vaatteisiin.

Nyt jotain hyviä uutisia tänne ja heti! Tai edes säitä.