Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Uusperhesunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Harhauduin yökylään

Eilisen iltavuoron jäljiltä minulla oli vakaa aikomus mennä omaan kotiin nukkumaan ihan yksin. Meninkin. Kävin oikein iltasuihkussa ja menin sänkyyn, mutta sitten erehdyin ajattelemaan alati ahdistavaa asiaa, Herra Exän tempauksia. Tulin ihan liian levottomaksia rauhoittuakseni untenmaille. Siispä, mitäs sitä voi muuta tehdä kuin pukea päälle ensimmäiset käteenosuvat vaatteet ja hurauttaa autolla suoraan Kirjekaverimiehen perhe-elämään. Olimmehan jo kuitenkin olleet taas pitkään (=yhden yön) erossakin. Ja mitäs siellä odottikaan…

Kaikkien levällään olevien lelujen ja tiskien keskellä odotti rennon hyväntuulinen Kirjekaverimies viskilasi toisessa ja kirja toisessa kädessä. Hän otti tyytyväisenä minut vastaan. Hän kuunteli murheeni ja sitten alkoi hieromaan jalkojani yritti saada ajatuksiani pois ikävistä jutuista (missä tämä ihminen oli silloin, kun jalkani oikein huusivat väsymyksestä piiitkien seisomistyöpäivien jälkeen??).  Siinä hämärässä katselin häntä ja mietin, että mikä tuuri minulla onkaan, kun olen tuon ihanan miehen löytänyt minua paijailemaan ja pitämään hyvänä. Välillä ajatukset taas karkasivat takaisin ikävimpiin juttuihin, jonka hän heti huomasi ilmeestäni ja kutsui minut takaisin tähän maailmaan. Aikani siinä pallottelin maailmojen välillä, kunnes pysähdyin sitten tähän, meidän maailmaamme. Vitsi miten hyvä maailma meillä onkaan!

Hyvä päätös kiireiselle ja pitkälle päivälle nautiskella olostaan siitä lempeän katseen alla hämärässä yövalossa. Lempeä katse tosin lämpeni siitä pikkuhiljaa kuuman puolelle. Joka tapauksessa se saa minut vieläkin ajoittain aivan hartaaksi. En ole vielä ihan tottunut siihen, että minulla on aivan älyttömän ihana mies, joka katsoo, puhuu, tekee ja ajattelee kauniisti.

Lumouduin taas kerran hänen lämmöstään ja kaikesta, ja jäin yöksi. Illallahan se tuntuu aina hyvältä idealta. Huominen on huomenna ja silleen. Aamulla kuuden tienoilla lasten herätessä ei niinkään… Kyllä kadutti ja aikani pyörittyäni siirryin omaan kotiin aikeenani vielä nukkua ennen työvuoroa. Siitähän ei luonnollisestikaan tullut yhtään mitään.

Nyt olen taas täällä, Kirjekaverimiehen luona. Vakaassa päätöksessä, että tänään menen kotiin iltayöstä ja en herää lasten tahtiin aamyöllä. Vietetään vaan hetki kahdestaan sitten kun lapset ovat nukahtaneet.

Yeah, right…

 

Onneksi ne eivät tiedä, millaista tämän kuuluisi olla

 

 

Kirjekaverimies on viettänyt tämän viikonlopun lasten ja omenasoseen parissa. Minä töissä, baarissa, töissä, juhlissa ja kohta taas töissä. Juhlissa olimme itseasiassa eilen sellaisella kokoonpanolla kuin minä, Kirjekaverimies, hänen toinen lapsensa ja Herra Ex. Illalla Kirjekaveri kyseli tuntuiko minusta oudolta, että paikalla olivat lasteni molemmat vanhemmat, mutta ei lapsia (ovat matkoilla). Ei tuntunut. En edes huomannut, että siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Menihän se noinkin, että lapsipuoli istui Kirjekaverin ja Herra Exän välissä ja molemmat vuorotellen antoivat hänelle herkkupaloja mussutettavaksi.

Eilen illalla minäkin vähän onnistuin omenasosetalkoisiin ja ajattelin keittää samalla Kirjekaverin lapsille pienen omenakiisselin aamupuuron kanssa. Väsyneenä tein niin hölmösti, että suurustin mehun ensin ja lisäsin sitten vasta omenanpalat. Lopputulos oli ihan laitosruokaa. Pahoittelin tätä Kirjekaverimiehelle ja sanoin, että en sitten yhtään pahastu, jos tämä jää syömättä. Aamulla kun vihdoin tulin makkarista ihmisten ilmoille, oli melkein koko kiisseli jo kadonnut pikkuisiin suihin. Lapset eivät tienneet millaista sen olisi kuulunut olla ja tuo taso nyt sitten heille riitti.

Sama pätee toivottavasti tätä äitipuoli/isän tyttöystävä-hommaan. En ole oikein tyytyväinen tähän tasoon, mitä minulla on annettavaa, mutta en jaksa enkä pysty nyt parempaankaan. Omien lasten kanssa olen ihan läsnä suuren osan ajasta, mutta Kirjekaverin lasten kanssa siihen ei ole samanlaista velvoitetta. Siispä perustilanne on se, että heidän paikallaollessaan teen töitä säästääkseni vapaita omille lapsilleni, tulen myöhään jostain heidän jo nukkuessa, nukun pitkään ja lähden kiireen vilkkaa töihin. Sitten jos nyt sattuu olemaan päivä jolloin työpäivän lisäksi minulla ei ole muita menoja, vietän paljon aikaa koneella blogin ja koulutöiden parissa. Tai luen kirjoja. Tai olen vaan muuten passiivinen ja poissaoleva. Osallistun lapsenhoidollisiin tehtäviin vain, jos aistin Kirjekaverin olevan tosi väsähtynyt ja kotitöihin en nimeksikään. Joskus teen isosti ruokaa kaikille, keittelen kiisselin tai leivon jotain, mutta nämä ovat harvinaisuuksia.

Toimintatapani jättää mukavasti tilaa Kirjekaverille hoitaa vanhemmuuttaan haluamallaan tavalla ja jättää lapsille paljon isänsä huomiota. Kaikki kunnossa siis. Silti ylläpidän päässäni ihannetta siitä, että olisin paremmin mukana toiminnoissa ja ottaisin lapsiin enemmän kontaktia. Pitäisi olla punaposkinen ja puuhakas, eikä tällainen hämärällä tuleva ja lähtevä passiivinen kasa. Jos joku tulisi kysyneeksi lapsilta mitä teen tai millainen olen, vastaus sisältäisi melko varmasti pelkästään työtä, nukkumista ja koneellaoloa. Surkean kuuloista, mutta onko se sittenkään niin paha juttu? Ei välttämättä.

Päivän kiisseliaiheinen oivallus onkin, että samalla lailla kuin omenakiisselistä näillä lapsilla ei ole tiedossa mitään ideaalia siitä, millaisia äitipuolien kuuluisi olla. Kirjekaverimies kommentoi aiheeseen, että olen paras äitipuoli, joka heillä on koskaan ollut ja vaihtuvuutta ei toivottavasti tulla näkemään. Niinpä.  Yritän siis jatkaa paremmalla omalla tunnolla näin. Jos vaikka en satukaan muuttumaan punaposkiseksi puuhailijaksi. Omenakiisseli sen sijaan saa luvan olla ensi kerralla parempaa.

 

 

 

Kaikkien kaveri

Eilen Kirjekaverimiehen ex-vaimo pyysi minua Fb-kaveriksi. Hämmentävää. Ensin ihmettelin, että miksi ihmeessä, mutta sitten ajattelin, että miksipä ei ja hyväksyin pyynnön. Onhan minulla jo ennestään kaverina FB:ssa Herra Exän nykyinen ja hänen exänsä. Ja eihän se Facebook-kaveruus mitään muuta, vaikka olenkin aiemmin hyväksynyt/pyytänyt kaveriksi vain sellaisia, joita oikeasti tunnen (nämä muut mainitut olen ainakin jollain tasolla tuntenut, joskaan en nykyisin heidän kanssaan hurjasti hengaile).

Vähän illalla ehdittiin Kirjekaverin kanssa kirjoitella siitä, että mikähän tämä juttu nyt on, että hän haluaa tutustua minuun (muutenkin olen saanut tällaista signaalia, ei ainoastaan Fb-juttu). Kirjekaveri ehdotti motiiviksi sitä, että hän haluaa olla suvaitseva ja ehkä myös sekin, että vietän hänen säännöllisesti aikaa hänen lastensa kanssa ja siksi hän haluaa tietää jotain minusta. Hmm, ymmärrettävää. Ja eihän meillä ole mitään syytä olla mitenkään huonoissakaan välissä. Eihän meillä ole mitään ongelmaakaan ja tutustuuhan sitä muutenkin kaiken maailman ihmisiin eri yhteyksissä.

Miksi tämä tuntuu järkeilystä huolimatta jotenkin erilaiselta? En saa sitä itselleni perusteltua. Ehkä se on jonkinlaista mustasukkaisuutta. En voi hyväksyä sitä, että tuo nainen on ollut naimisissa MINUN mieheni kanssa. Että MINUN Kirjekaverimieheni on hänet valinnut lastensa äidiksi. Onhan se aika hirveä ajatus tällaiselle, joka ei hyväksy miehelle mitään historiaa 😀 Kypsää käytöstä, I know. Onneksi pystyn suurimman osan aikaa esittämään, että nämä eivät ole ongelmia.

Ja heti kun Fb-tuttavuutemme pääsi alkuun, näinkin koko Kirjekaverimiehen ”entisen perheen” tänä aamuna tulevan autolla Kirjekaverimiehen työpaikalle. Olin ohikulkumatkalla menossa lapsen kanssa puistoon. Olipa hämmentävää, kun yhtäkkiä pysähtyivät siihen koko porukka ihan väärällä kokoonpanolla ihan väärään aikaan. Päädyin menemään ohi kuin en heitä huomaisikaan. Ajattelin, että mitä sitten onkin käynnissä, siihen ei varmaan kaivata osallistumistani. Kirjekaverimies tuli autosta ulos, huusi perään ja tuli kertomaan, että mikä juttu on meneillään. Muut lähtivät  jatkamaan matkaa. No drama siis ,mutta oli jotenkin ihmeellinen tilanne, että siihen sattumalta osuin. Juuri kun MINUN mieheni oli exän kanssa liikenteessä. 😀

Mieheni on kotiäiti

Hassua tämä, kun on itse palannut töihin ja vihdoin päässyt yli kotiäitivaiheesta ja sitten seurustelee sellaisen kanssa, joka säännöllisen epäsäännöllisesti muuttuu kotiäidiksi. Käytän nyt ihan tarkoituksella termiä kotiäiti, koska käsitykseni mukaan kotiäidit suhtautuvat asioihin tiukkapipoisemmin ja stressailevammin kuin koti-isät. Siitä johtuen kotiäiteily kuvaa Kirjekaverimiestä paremmin kuin koti-isäily.

Suurimman osan aikaa olen parisuhteessa ihan normaalin, työssäkäyvän ja aikuisten elämää viettävän Kirjekaverimiehen kanssa. Sitten kun hän viettää kaksi tai useamman päivän lasten kanssa ilman, että  käy välillä töissä (tai, noh, ihan missä vaan), hän muuttuu stressailevaksi höösääjä-kotiäidiksi, jonka keskustelunaiheet pyörivät kotiäitien perusaiheissa; riittääkö hernekeittoa kahdeksi vai kolmeksi päiväksi, matchaako pipo kenkiin, teinkö/sanoinko/ajattelinko jotain väärin ja lapsi saa nyt elinikäiset traumat, korvatulehdus, pottaharjpottelu ja uimahallikäynti. Keskusteluista putoavat pois kaikki ne aiheet, jotka eivät suoraan liity lapsiin. Ihan tärkeitä ja ok keskustelunaiheita, mutta mihin se muu elämä ehtii siinä kahdessa vuorokaudessa kadota? Tai ihan vaan ylipäätään normaali looginen päättely?

Olen itsekin elänyt tuota vaihetta monta vuotta ja käynyt samoja huikean kiinnostavia keskustelunaiheita läpi varmaan ihan non-stoppina, mutta tästä tekee hullunkurista se, että Kirjekaverimies vaihtelee näiden hahmojen välillä. Torstai-iltana hän on normaali aikuinen, joka puhuu välillä vanhemmuudesta ja välillä jostain ihan muusta. Perjantaina hän hakee lapset päiväkodista ja muuttuu melkein kertaheitolla kotiäidiksi. Sunnuntaina hän on jo aika kireä, kun on säntäillyt lasten perässä aamusta iltaan jo yhden kokonaisen päivän. Mielessä ainoastaan lapsiin liittyäviä aiheita. Kaikki muu on karissut johonkin vuorokauden aikana. Halailla ei malta, kun täytyy täyttää tiskikonetta. Kuuteen laskeminen on jo aika vaikea tehtävä. Miehelle, joka työpäivinään laskee alvit 23 534  euron ostoksesta. Päässä. Ja puhuu samalla puhelimessa toista asiaa.

Tämä roolin muutos muuttaa vähän minunkin rooliani. Kotiäitipäivinä skarppaan ja yritän olla avuksi enemmän, vaikka muina päivinä juuri minä olen hyvin herkästi sohvalle hakeutuvaa sorttia. Tänä viikonluppuna jopa heräsin (Kirjekaverimiehen) lasten kanssa joskus kukonlaulun aikaan, jotta herra Kotiäiti saisi nukuttua edes vähän pidempään. Laitoin uutta lastenohjelmaa edellisen loputtua ja annoin lasten mutustaa aamupalat sohvalla. Jos olisin itse ollut se makkarissa koiranunta nukkuva kotiäiti, olisin tullut kiukuttelemaan siitä, että miksi lasten annetaan syödä sohvalla, kun sen yleisesti tiedetään aiheuttavan sotkua. Herra Kotiäiti ei sitä tehnyt, koska on elänyt sellaisenkin vaiheen, että on itse ollut se karjalanpiirakkaa sohvalla syöttävä aikuinen, jonka silloin kotiäitivuorossa oleva lasten äiti on tullut tiukkasanaisesti nuhtelemaan. Roolit vaihtuvat ja perusasetelma pysyy. Ihan hyvä, että olemme molemmat kokeilleet kumpaakin

.

Kirjekaverimies on ollut kipeiden lasten kanssa kotona yli viikon putkeen. Lauantai-iltana hän hetkeksi muuttui taas itsekseen, mutta nyt… Täällä se hötsäilee ympäri asuntoa. Itsekin äsken kommentoi omaa toimintaansa: ”Nyt olen kyllä tosi kotiäitihommissa. Vaihdan lakakoita ja keitän hilloa…”

Jep.

Sun ja mun lapset

Meille on ollut viime aikoina ajankohtaista miettiä suhdetta toistemme lapsiin. Ei aina ihan yksinkertaista se.

Kirjekaverimies on paljon minua parempi tässä perhe-elämän touhussa ja sählingissä. Muutenkin luonteeltaan minua paremmin arkea sietävä tyyppi. Meillä on kuitenkin yhteisenä havaintona toistemme lapsista, että isommasta lapsesta on vaikeampi pitää kuin pienemmästä. Kirjekaverimiehellä on alusta asti synkannyt tosi hyvin pienemmän lapseni kanssa, mutta isomman lapseni käytös hämmentää häntä. Hän uskoo sen johtuvan siitä, että hänellä ei ole kokemusta sen ikäisten lasten käyttäytymisestä ylipäätään. Se voi pitää paikkansa, mutta uskon myös ulkonäöllä olevan vaikutusta asiaan. Pienempi näyttää tosi paljon minulta ja isompi ei niinkään. Niinpä pienempi saattaa automaattisesti enemmän ”liittyä” minuun.

Sen olen ainakin huomannut hänen lapsistaan. Hänen pienempänsä näyttää paljon isältään ja isompi taas ihan… vieraalta. Käytökseltään hänen esikoisena on puolestaan hyvin paljon Kirjekaverimiehen itsensä kaltainen ihan samala lailla kuin minunkin esikoiseni, jonka  ajatusmaailma muistuttaa omaani toisinaan kiusallisenkin paljon.

Minulla ajatuksia on herätellyt se, kun olen huomannut vähän jopa vältteleväni ajan viettämistä Kirjekaverimiehen lasten kanssa. Olen useasti päätynyt kotiin yöksi sellaisina iltoina, kun olen päässyt valitsemaan oman (tyhjän) kodin ja hänen lapsiperhekotinsa välillä. Joskus taas teen niin, että heilun omissa menoissani lasten nukkumaanmenoaikaan saakka ja hiivin iltarituaalien aikana sohvan nurkkaan kirjan kanssa ja sen jälkeen vietän loppuillan laatuaikaa Kirjekaverimiehen kanssa kuin mitään lapsia ei talossa olisikaan (tai huomista päivää ylipäätään..). Aamulla sitä kadumme molemmat, koska hänen lapsensa heräävät hyvänäkin aamuna toooosi aikaisin. Silloin alkaa meno ja meininki, joka saa minut joka ikinen kerta toivomaan jotain teleporttausta omaan kotiini.

Niinhän se asia vaan on, että olen Kirjekaverimiehen kanssa hänen itsensä takia ja lapset ovat siinä paketissa vain välttämätön lisä (vaikkakin hän on lapsilleen niin hyvä isä, että se on mielestäni tavattoman seksikästä!). Silti pitäisi pitää jonkinlainen suhde olla hänen lapsiinsakin. Mielellään aika hyvä…

En edes tiedä mikä heissä on minua viime aikoina alkanut pännimään. Melu ja liian aikaiset aamuherätykset tietysti, mutta ne nyt ovat yleisesti lasten tunnettuja perusominaisuuksia. Lapset eivät siis ole tehneet mitään väärin, ovat vaan lapsia. Harmi, ettei tämä järkeily riitä siihen, että alkaisin välittömästi täysillä nauttia ihan jokaisesta kohtaamisesta.

Kyse ei (luojan kiitos!!) ole eriävistä kasvatusarvoista tai mistään oikeasti vakavasta, vaan ihan yksittäisistä tilanteista, jotka pikkulapsiperheessä toistuvat useamman kerran päivässä. Ihan vaan näitä, että ärsyttää kun jokainen ruokailu alkaa ja loppuu volinaan kaksivuotiaan potiessa milloin mitäkin ruokadraamaa (hän käyttäytyy lähes koko hereilläoloaikansa kuin ei olisi saanut ruokaa viikkoon) tai isompi tönäisee pienemmän nurin ja juoksee karkuun. Ei mitään mitä ei olisi omienkin lasten kanssa jossain vaiheessa ollut.

Ei myöskään ole kyse siitä, että näkisin omat lapseni mitenkään erityisen erinomaisina ja hyväkäytöksisinä. Ne vasta pieniä perkeleitä osaavatkin olla. Ihan viimeiseltä kolmelta päivältä voisi ottaa esimerkiksi omien hellantelttujen toiminnasta, että seitsemänvuotiaani on 3/3 vapaasta aamusta ollut kärttämässä minulta jotain puhelimeen liittyvää ennen kuin olen edes silmiäni avannut ja nelivuotiaani ei mene nukkumaan kesäloman kadonneen unirytmin takia MILLÄÄN, ei päivällä eikä illalla.

Kyse taitaa olla vaan siitä, että olen saanut vihdoinkin ohi tuon pikkulapsisekoilun omassa perheessäni ja siihen palaaminen tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. He ovat pieniä ja tarvitsevia, eivätkä omiani.

Eilen kävimme ”uusperheen” kanssa saaressa ja veneilemässä ja silloin minulle kirkastui myöskin se, että lapset (kaikki!) pännivät minua ihan siksi, että ikävöin Kirjekaverimiestä. Yhteen retkeen sai ujutettu jos minkälaista härdelliä, joka piti meidät henkisesti ja fyysisesti liian etäällä toisistamme. Koko ajan oli jonkun onki solmussa, kakat vaipassa tai kännykkä luvattomasti käytössä, johon tarvittiin meidän jomman kumman puuttumista tai apua.

Jos olisimme olleet molemmat perheet omissa menoissamme, en olisi häntä siinä ajassa alkanut ikävöimään. Elänyt vaan ja ollut tyytyväinen. Kuitenkin tuossa kun  maisemat, luonto, auringonlasku ja Kirjekaverimiehen ilahduttava seura olivat melkein saatavilla ja samalla saavuttamattomissa, ei pystynyt kuin ajattelemaan, että olisimmepa tässä ihan kahdestaan. Kaikki vaan oli esteenä meidän välillämme; kakkavaippa, liian paksu makkaratikku, ruokaa edeltävä (ja sen jälkeinen) ulvonta, karannut mato ja luvattomasti käyttöönotettu kännykkä. Perkele. Menkää pois, kaikki! Liian hyvä ympäristö kaiken maailman nahisteluun.

 

Onneksi, onneksi… kaikkea ärsyttävää toisten lapsiin liittyvää säätöä on mahdollista paeta yksinkertaisesti siirtymällä toiseen osoitteeseen nauttimaan ihan vaan omien lasten ajoittain huikean ärsyttävästä ja järjettömästä käytöksestä ja oman kasvatuksensa epäjohdonmukaisuuksista.

Tulee pian kuitenkin se molempien odottama ilta, kun mennään taas saareen.

Kahdestaan.

Velipuolia enemmän kuin laki sallii

Tämä uusperhepaletti aiheuttaa aikamoisesti lisää ihmissuhteita. Sukulaisuuden tyyppisiä. Välillä päiväjärjestykset kuulostavat omaankin korvaan aika absurdeilta:

Käytiin yhtenä iltana tällä viikolla jätskillä lasteni, äitini, exäni ja Kirjekaverimiehen kanssa.

Tänään olin menossa katsomaan tanssiesitystä lapseni, äitini, appiukkoni ja anopin äidin kanssa. Olin parkkihallissa haahuilemassa parkkilappua ja samaan aikaan siihen tuli Kirjekaverimiehen äiti JA lapsi. Samalla hetkellä soi puhelin ja appiukko kyseli perääni. Hetken jo skrollasin päässäni, että jokin tässä ei nyt täsmää; onko minulla mennyt nyt päivät sekaisin? Väärä anoppi paikalla ja appiukko raukka harhailemassa väärässä päässä kaupunkia… Eivät olleet päivät sekaisin, vaan he nyt vaan sattumalta osuivat siihen haahuilemaan ja appiukko oli saanut anopilta väärät sijaintikoordinaatit.

Huomennahan menen sitten katsomaan tanssiesitystä vuorostaan lapseni, isäni, appiukkoni ja anopin äidin kanssa, jonka jälkeen menen lasteni kanssa Kirjekaverimiehen vanhempien luokse juhlimaan ”lapsipuolten” synttäreitä. Olisko jo tarpeeksi appivanhempia ja sen sellaisia yhdelle päivälle? Eikä siinä vielä kaikki; tarvitaan sinne toki myös Kirjekaverimiehen ex-vaimo. Oujee.

Jep, meneehän tämä sekavaksi aikuisellekin, mutta lapsilla varsinkin ei ole helppoa. Isän luota löytyy kolme sisaruspuolta ja Kirjekaverillekin on tosiaan pari kappaletta niitä lapsia ehtinyt siunaantua. Toki sekä Kirjekaverimies että exäni nykyinen rouva ovat valinneet persoonallisesti kuopuksiensa nimet suosituimpien joukosta, joten tottahan he sitten ovat samannimisiä. Sukunimetkin ovat vahvasti samantyyppisiä, joten keskusteluissamme vilahtelevat kasuaalisti koko nimet tyyliin Aleksivirtala ja Aleksivirtanen.

Eilen olimme kaupassa miettimässä pieniä lahjoja Kirjekaverimiehen lapsille, jolloin keskustelu meni jotenkin näin:

-Oisko tää kiva tää Duplo, missä on näitä eläinvauvoja?

-Joooooo! Aleksilla on tämä!

-No eihän se sitten ole hyvä, jos hänellä sellainen jo on…

-Eikä kun se on Aleksivirtasella.

-Niin mutta onko Aleksivirtalalla Lego-laatikossa nämä jo? 

-Ei, vain Aleksivirtasella. Aleksivirtalalla on paloasema ja ambulanssi.

Tosiaan, aina jos nimiä ei sanota kokonaan, käy niin että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Siispä äsken viimeisenä kysymyksenä kun lähdin pois ”nukuttamasta” lastani, tuli: Äiti pääsenhän mä huomenna sinne Aleksivirtalan synttäreille mukaan? Ja haluan auttaa siinä Aleksivirtalan kakkuhommassa myös! Laitan kaikki ne vaahtokarkit.

Niin, isommalla lapsi(raukallani) saattaa olla jonain päivänä kolme pikkuvelipuolta, joista kaksi on lähes samannimisiä. Ei ihan hirveästi käy kateeksi. Hän tosin huumorimiehenä spekuloin yhtenä päivänä, että jos minä ja Kirjekaverimies saisimme vielä yhden pojan, hänet voisi nimetä vaikka Aleksiksi. Minun sukunimelläni tällä kertaa.

Oh, well! Etsi kuvasta neljän kaimaparin kurahanskat…

Ikävän uusi muoto

Ei liene äitibloggaria olemassakaan, joka ei olisi jo blogissaan tavalla tai toisella käsitellyt tätä kevään metatyösumaa. Täällä meilläkin sitä riittää ihan omiksi tarpeiksi, eikä siinä vielä kaikki; minulla on lisäksi ollut pian kuukauden uusi, vaativa työ. Sen lisäksi olen lukenut ja osallistunut kahteen pääsykokeeseen ja päässyt ennennäkemättömän kiihkeään sukudraamaan keskiöön. Sokerina pohjalla tietenkin jokakeväinen riemun ja raivon aihe: Herra Ex on maanviljelijä.

Niille, jotka eivät ole maanviljelijoiden kanssa säännöllisesti tekemisissä voin valaista maanviljelijyyden syvintä olemusta sen verran, että sesonkiaikoina kaikki muu maailmaa lakkaa olemasta ja kenenkään muun yhtään millään muulla ei ole yhtään mitään väliä. Toisaalta ymmärrettävää, mutta on se silti hienoisesti absurdi tilanne, kun raivokas maanviljelä soittaa, että ”MIKSI SUN PITÄÄ SOPIA JOTAIN PÄÄSYKOKEITA KYLVÖAIKAAN????! ETKÖ SÄ VITTU JO TAJUA, ETTÄ MULLA ON KIIRE!?”.

Joo, kyllä. Silloin kun Helsingin yliopistolta soitettiin, että milloin rouvalle sopisi tulla pääsykokeisiin vastasin, että laitetaan siihen kylvösesongin kuumimpaan huippuun. Koska koko maailman on salaliitossa maanviljelijöitä vastaan. Ei kun ei. Se olikin siksi, että maailma jatkaa pyörimistään yksittäisten, tärkeidenkin, ammattikuntien sesongeista huolimatta. Kysymättä lupaa edes minulta.

No juu. Edellämainituista syistä on ollut vähän hermo kireällä ja väsymystä esiintynyt. Lapsia on ”koko ajan” (no ei edes ole, mutta kun ehtinyt tottua x-määrään aikuisaikaa, on vaikea luopua saavutetuista eduista), stressi on omaa luokkaansa ja kalenterin avaaminen aiheuttaa ahdistuskohtauksen. Se on aiheuttanut omat ongelmansa myös parisuhteeseen. Tai lähinnä sellaisen, että sitä ei ehdi olla. Arki on romahtanut kerralla ja lyönyt meidät sata-nolla.

Välillä olemme samassa tilassa puolentoista metrin päässä toisistamme ja tunnemme kaipausta. Välillämme ei ole ainoastaan puolitoista metriä ilmaa, vaan myös ylikiehuva hernekeitto, lattialle valunut mehujää, kolme koneellista märkää pyykkiä ja korvia särkevä meteli, joka tulee kun kaadetaan kolmekymmentä litraa duploja lattialle. Lienee tuttua monille. Toista on ikävä. Tuntuu, että siitä ihanasta helatorstain aamusta, jolloin söimme kahdestaan aamiaista aurinkoisella joen pientareella olisi neljäsataa vuotta (todellisuudessa muuten kaksitoista yötä, laskin aivan itse). Ihan toinen todellisuus.

Uuden työni myötä on myös alkanut tapahtua sellaista, että olen ollut työpäivän jälkeen aivan aivokuollut. Työhöni on kuulunut koulutusta, joka on lyönyt kasvoille kuin hyökyaalto. En ole voinut kuvitella noin informatiivisia päiviä voivan olla olemassakaan! Tämä on sitten toisaalta myös tosi hyvä uutinen! Oppimista ei nimittäin tule puuttumaan jatkossakaan ja sehän jos mikä on minun juttuni, kunhan nyt jollain tasoilla pysyttäisiin järjellisellä tasolla.

Parisuhdemielessä tuo ylitsepursuava oppinen onkin ihan toinen stoori. Minulle ei ehdi tapahtua mitään muuta ja aivoni eivät vaan kertakaikkisesti ehdi ajattelemaan mitään muuta. Voitte vain kuvitella antoisuuteni parisuhteen toiselle osapuolelle; vain yksi puheenaihe ja osan aikaa olen ihan vain omissa maailmoissani, koska suuri osa asioista on vaitiolovelvollisuuden piirissä. Luonnollisesti teen töitä myös unissani ja joka aamu selostan kaikkia muita suuresti kiinnostavia yksityiskohtaisia tarinoita uniani kunnes kuulijakuntani ei enää pysty piilottelemaan pitkästymistään ja ärsyyntymistään.

Heti kun lasten iltatoimet on jollain tasolla saatu kahlattua läpi (toisinaan jo hyvissä ajoin ennen), kaadun sänkyyn ja vajoan koomaan näkemään lisää unia töistä. Eilenkin illalla noin yhdeksältä en vaan jaksanut mitään, en katsoa Temptation Islandia, en lukea, en jutella, en olla hauska, en huomata toisen hauskuutta, en edes syödä suklaakakkua. Minua harmitti ihan hirveästi, koska olin niin kovasti odottanut hetkeä, kun olisin vihdoin kahden. Ja sitten en vaan jaksanut. Kirjekaverimies silitteli minua ymmärtäväisenä ja lohdutti, että ei se haittaa. Minä nyyhkytin unen seasta, että minulla on ikävä häntä.