Ummikot Aasiassa: Sanur ja Nusa Penida

Meillä oli lyhyehkön matkan aikana kolme erilaista lomaa. Ne jo matkan aikana tuntuivat ihan erillisiltä, vaikka ne kaikki ovatkin osa samaa pikkuista Balia. Laitan tähän postaukseen pääpiirteet kahdesta ensimmäisestä paikasta.
Sanur
Sanur oli vähän kuin aurinkorannat esimerkiksi Espanjassa, mutta hintatasoltaan halvempi. Homma perustui lyhyen visiittimme mukaan siihen, että siinä on pitkä ranta ja sen lisäksi löytyi enimmäkseen turisteille rakennettu pääkatu, jossa on palveluita. Ei kuitenkaan aivan turistikrääsää ollut havaittavissa vaan ihan järkeviä palveluita; ravintoloita, hierontapaikkoja, pesuloita ja joitain kauppoja. Emme juuri käyneet kaupoissa, mutta myynnissä näytti olevan ihan ok näköisiä ja tyylikkäitä mekkoja ja sandaaleita eikä mitään avaimenperiä, joissa mainostetaan Balia. Laatu toki voi noissa hyvännäköisissäkin tavaroissa mikä vaan, en tosiaan perehtynyt yhtään siihen.

Ranta oli kaunis ja ei ollenkaan liian ruuhkainen. Ravintolatarjontaa on monenlaista ja kannattaakin vähän miettiä hinnat läpi ennen kuin tilaa. Kaikki hinnathan Balilla ovat satoja tuhansia, joten siinä menee helposti pää pyörälle. Korkeimmatkin hinnat ovat eurooppalaiseen verrattuna ihan ok, mutta jos ei muutaman kymmentä metriä kävelemällä säästää kahden hengen juomissa kympin, niin kannattaa silloin välillä vähän kävelläkin.

Sanurissa oli vähän koko ajan sellainen olo, että missä kaikki ovat. Sää oli ihana, mutta ihmisiä oli hyvin vähän liikkeellä sekä päivällä että illalla.

Meidän Sanurin visiittimme omaa villaamme lukuunotatta oli aika mitäänsanomaton. Minulle jäi alueesta muuten huono fiilis, koska näin erään nelijalkaisen eläimen, jota satun pelkäämään ihan helvetisti. Niitä on varmuudella ihan kaikissa maissa ja täällä Balilla etenkin ihan jokaisessa kylässä puutteellisen jätehuollon ja yleisesti piittaamattoman roskapolitiikan takia. Silti. Kauhu ja ahdistus. Tämä muuten tapahtui ihan pääkadulla rannanpuoleisella osuudella.

Nusa Penida
Nusa Penida on suurikokoinen saari Balin vieressä. Käyntikohteena se ei ole yhtä suosittu kuin Gili ja Lombok, vaan enemmänkin nouseva kohde. Kaikkiin edellämainittuihin tehdään myös päiväretkiä mantereelta, mutta me viivyimme Nusa Penidalla kolme yötä. Matka sinne käy pikaveneellä, me menimme  emäntämme Lilyn neuvojen mukaisesti ”public boatilla”, jolloin veneessä luki Angel Billabong Cruises.

Matka edestakaisin Sanurista muuten maksaa sataman lipputoimistosta ostettuna 400 000. Kadulla joka kulmassa lippuja kauppaavat äijät myyvät niitä 600 000/suunta. Eipä sen väliä, molemmat ovat suomalaisbudjetilla ihan ok hintoja, mutta kyllähän sellainen huijauksentuntu on harmittava olotila. Otimme villalta taxin satamaan ja kuski yritti kovasti viedä meidät lippuostoksille tällaiseen kadun kulmapaikkaan, mutta sanoin silloin hymyilevän päättäväisesti ”ei kiitos” niin kauan, että uskottiin. Kyseessä oli ainakin Sanurin alueella turvallisena pidetty ja mittaria käyttävä Blue Taxi. Mittaria tosiaan käytettiin ja muuta huijausta ei tuon lyhyen ja ainoaksi jääneen Blue Taxi-matkan aikana ollut, mutta olisihan tuo lipun osto ollut aikamoinen turistiansa.

Laivojen luo kahlataan Sanurin päässä, joka on hyvä ottaa vaatetuksessa huomioon. Itsehän en ottanut. Käyttämämme veneyhteys oli nopea ja ihan luotettavanoloinen. Aallot tuntuivat maakravusta hurjalta, mutta olivat oikeasti ihanan pehmeitä. Lombok näkyy käytännössä koko matkan ikkunasta jättimäisenä vuoristona, paitsi silloin kun aallot nousevat niin korkeiksi ettei horisonttia näkynyt ollenkaan. Kuulostaa ja tuntuu aivan karsean jännittävältä, mutta keikutus veneessä ei ollut mikään paha. Veneeseen, kuten jokaikiseen muuhunkin paikkaan, kannattaa varautua vesipullolla. Vauhti on niin hurja että kaikki räppänät suljetaan ja lämpötila nousee nopeasti kovinkin kuumaksi.

Saarelle rantautuessa valitaan laiturille tullessa (siellä päässä tosiaan on laituri) vähiten ärsyttävä taksijätkä ja hiotaan hinta kuntoon, jos ei ole tajunnut sopia noutoa hotellilta. Meillä se olisi kuulunut hintaankin.  Taksijätkät ovat muuten siinä kilpailutilanteessa tosiaan aika ärsyttäviä kaikki, vaikka valinnan jälkeen osoittautuisivat oikeinkin mukaviksi. Päädyimme valitsemaan yhden juuri tällaisen. Wyatiksi itsensä esittelevä kuski muuttui heti valintatilanteen jälkeen tungettelevasta tyrkyttäjästä erittäin mukavaksi jätkäksi, joka puhuu ihan hyvää englantiakin. Päädyimme maksamaan reilun puolen tunnin matkasta noin 9€, eli Wyatilla oli onnenpäivä, mutta myös me olimme ihan tyytyväisiä, vaikka tämä matka olikin jo kertaalleen hotellihuoneen muodossa maksettu. Hinta oli sikäli korkea, että viideksi-kuudeksi tunniksi saa kuskin ja auton käyttöön n.25 eurolla, mikäli sellaista sattuisi tarvitsemaan.

Hotellimme oli Pandawa Beach Resort, jossa oli kymmenen huonetta, uima-allas ja pieni ravintola. Hotelli oli aivan upouusi ja huone oli tilava ja hieno. Seutu ympärillä oli aivan köyhänoloista ja hyvin kaukana mistään, mihin on tottunut. Hotelli oli rakennettu nimenomaan meille länsimaisille turisteille ja henkilökunta oli ystävällistä, mutta he olivat etenkin ravintolapalveluiden osalta hellyyttävät kujalla siitä, mitä me oikeasti haluaisimme. Jossain vaiheessa näkökulma häilyi myös hellyyttävyyden ja raivostuneisuuden välimaastossa, kun turhautuminen kasvoi matkan aikana. Balilaiset ovat aivan mielettömän ystävällisiä ja avuliaita ja voin olla sataprosenttisen varma, että he ylimielellään tekisivät kaiken mahdollisen meille ”oikein”, jos vain tietäisivät miten.

Kulttuuri maailman reunalla kelluvassa pienessä saaressa vaan on niin kaukana omastamme, että sitä on vaikea edes käsittää. Ihan molemminpuolisesti.

Tämä kuulostaa nyt tosi huonolta sillä lailla, että haluaisin kaiken olevan kuin Suomessa, mutta oikeasti kyse on vaan ruokahygienian kaipuusta ja vähän myös makumieltymysten yhteensovittamisesta. Hotellin ravintolassa nimittäin oli saatavilla ”Western food” eli pizzaa, hodaria ja sen sellaista sekä muutama ”local dish”. Kumpikin genre oli vähän kuin halpa ja kalpea kopio itsestään. Lisäksi ruuan säilytys ja erityisesti aamiaisen tarjoilu oli kaltaiselleni köksäihmiselle helvetillistä seurattavaa; haaleita lämpimiä ruokia (niissä sentään kannet) ja tämän lisäksi pilkottuja hedelmiä sekä leipää ja sen sellaista ilman mitään suojaa, eli toisinsanoen täynnä kärpäsiä. Ei helvetti. Ei.
Se mikä tekee saaren ruokahommasta vielä pahemman, on että meidän hotellimme hygienia näytti olevan vähiten vituillaan, joten söimme käytännössä lähes vain siellä tai sitten sipsejä. Ja silti jännitti, että mitä tästä kaikesta seuraa. Seurasihan siitä, ihan kunnon setti kummastakin päästä, joka onneksi meni nopeasti ohi. Epäilen lähteeksi ainoaa hotellin ulkopuolista ravintolakokemusta, mutta kukapa tietää eikä sillä ole lopputuloksen kannalta väliäkään.
Nusa Penida saarena on näitä ruokahommia ja roska-ongelmaa lukuunottamatta aivan mahtava. Tosin nyt ollaan roskaongelman kanssa ihan viimeisellä rajalla, että menetetäänkö peli kokonaan ja saari alkaa sitten vaan toimia ihan virallisena kaatopaikkana.

Saarella on muutamia turistikohteiksi valjastettuja käyntikohteita, joissa jokin saaren poukama on nimetty ja niitä on alettu mainostaa jotenkin ainutlaatuisina. Asian laita on kuitenkin sillä lailla, että sitä yhtä henkeäsalpaavan upeaa jyrkännettä riittää karkeasti arvioituna kymmenen kilometriä, ainakin. Siis sanoinko jo, että kyseessä on aivan fantastisen hieno rannikko?! Huikeita jyrkänteitä ja niiden välillä silloin tällöin kaunis ranta, josta pääsee uimaan ihanaan turkoosiin ja lämpimään meriveteen.

Rannat ovat vähän petollisen kauniita kauempaa katsottuna, ne ovat oikeasti aivan tautisen terävää korallimursketta täynnä eivätkä niinkään hiekkarantoja. Kengät ovat ihan must. Luonnollisesti meillä ei sattunut uimakenkiä mukaan.

Mereltä päin katsottuna näki, miten meri oli hionut kallioon erilaisia hyllyjä ja onkaloita ja näkymä oli aivan..miten se nyt sanotaan kun ei riitä mitkään sanat? Kallioita kelpaa ihailla niin mantereen kuin merenkin puolelta, jotko molemmat älysimme onneksi toteuttaa. Tirautin veneessä pienen itkunkin, ihan vaan kun oli niin hienoa. Emme ottaneet kauheasti kuvia, koska netti on niitä pullollaan jo valmiiksi, mutta toki silloin tällöin jotain räpsittiin.

Onnistuimme kokemattomuudestamme huolimatta käyttämään saariston päivät hyvin.
Ensimmäisenä kokonaisena päivänä vuokrasimme molemmat omat skootterit (en halua kyyditä, enkä etenkään istua kyydissä) ja ajoimme ihailemaan niitä rotkoja. Saarella on oikeastaan yksi tie vaan, mutta se ei estänyt meitä eksymästä ja päätymästä eri paikkaan kuin mihin olimme menossa. Liikenne on vasemmanpuoleinen. Eksyminen oli korkeuserojen ja viidakkomaisten näkymien takia ihan erityisen hieno homma. Ajelimme pienten kylien läpi ja hymyilimme poskemme kramppiin saakka. Hymyilimme, koska meille hymyiltiin niin paljon, koska skootterilla ajaminen siinä lämmössä oli niin kertakaikkisen ihanaa ja koska maisemat olivat vaihtuvia ja liikuttavan upeita.

Tie oli toisinaan oikein hyvä ja toisinaan aivan jäätävän huono. Olisi pitänyt ottaa kuvia siitä, koska kukaan ei pysty pelkästä kertomuksesta pelkällä mielikuvituksella arvaamaan kuinka huono tien on mahdollista olla, siis niiiiiiin huono ja sitten vielä vähän päälle. Tämä ei kuitenkaan haitannut, koska itsepä päätät vauhdin ja tyylin.
Vaikka päädyimme Kelingkingiin emmekä Broken beachiin, jonne olimme alunperin matkalla, ei kohteella oikeastaan ollut väliäkään, koska sitä upeutta tosiaan riittää ja toisaalta kaikki ne rotkot ainakin mereltä katsottuna aika samantyyppisiä. Voin olla väärässäkin, kun en tosiaan niitä muita käynyt. Olen tyytyväinen tähän tapaan, jolla vedimme päivän, eli siten ettemme alkaneet ahnehtia kohteita enempää. Jäi aikaa nauttia siitä missä oli.
Kelingkingin jälkeen kaipasimme uimaan ja päätimme lähteä Crystal Beachille, joka oli ihan kiva paikka, mutta jota en kuitenkaan suosittele, jos on esimerkiksi vain päiväretkellä. Se on jotenkin niin…tavallinen. Pohja muuten on tosi terävää settiä ja pitää mennä pitkälle mereen ennen kuin on uimasyvyydessä. Mitään vikaa siinä ei kuitenkaan ollut, päinvastoin, nautimme rannasta, aurongosta ja toisistamme tosi paljon.

Kelingkingissä on myös jyrkänteiden lisäksi aivan fantastisen näköinen todellinen paratiisirannan poukama, mutta sinne päästäkseen on mentävä todella vaarallinen ja fyysisesti vaativa kävelyreitti. Mies ei korkeanpaikankammoisena voinut harkitakaan sinne menoa, vaikka olisikin fyysisesti sen pärjännyt. Itse en pelännyt fyysistä rankkuutta enkä korkeutta, vaan enemmänkin häthätää risuista kyhättyjen rakenteiden kestävyyttä ja maakerroksen sortumista, joten vähän känkkäränkkänä jouduin jättämään homman välistä. Kamalan ärsyttävää, kun olet tullut maapallon toiselle puolelle tekemään ihania juttuja ja sitten et kuitenkaan tee. Ehkä kuitenkin fiksu ratkaisu, koska sekä kunnossani että ketteryydessäni on huomautettavaa.

Rannalle uskaltautui vain pieni kourallinen ihmisiä. Veikkaan lähinnä fitness/lifestyle-bloggareita, joille kunnon selfie on sen verran kovaa valuuttaa, että pieni hengenvaara on ihan jees. Jonkinverran noita selfie-ihmisiä onkin joutunut maksamaan hengellään niistä parhaista selfieistä tuolla jyrkänteillä. Meno oli niiden suhteen ihmeen villiä ja varomatonta ottaen huomioon, että minkäänlaisia turvajärjestelmiä ei ole.
Otettiinkin mekin selfietä, totta kai, mutta sellaisia turvallisia keski-ikäisten versioita.
Toinen päivä Nusa Penidalla meni muiden kiinteiden ja ruskettuneiden parikymppisten kanssa (LOL) vesiurheilun merkeissä. Valitsimme randomilla Octopus-divingin, joka oli erittäin iloinen yllätys kaikin puolin. Mies sukelsi ja minä kokeilin snorklausta ensimmäisen kerran. Vene oli siisti, ryhmä ihan sopiva ja sukellusjätkät puhuivat riittävästi englantia ja pitivät meistä hyvää huolta. Pelkäsin venematkalla ensimmäiseen kohteeseen ihan hirveästi, sellaista hyvää pelkoa, jännitystä. Mentiin kovaa ja aallot olivat taas isoja ja pehmeitä. Ensimmäinen snorklauskohteeni jännitti minua niinikään hirveästi, koska en tiennyt onko se jotenkin vaikeaa. Saksalaiset pojat tsemppasivat ja neuvoivat kuinka toimia, kun näkivät jännitykseni (vaikka yritin peittää sitä ja olla coolisti).

Otin pelastusliivin päälleni ja snorklausoppaani Bobby halusi minun lisäksi pitävän kiinni pelastusrenkaasta. Hän kuskaili minua sillä sitten oikeaan suuntaan ja katsoi perääni oikeastaan lähes koko ajan. Kun laitoin pään veteen, kävi kuten kaikki sanovat; kaikki rauhoittui ja ei pelottanut enää. Aluksi näin enemmän sukeltajia kuin kaloja allani, mutta Bobby vei minut eri kohtaan ja tuli muutakin nähtävää; vauvahai ja kolme paholaisrauskua eli mantaa.

Lopulta minulle tuli huono olo, koska ilmassa oli niin paljon bensankäryä. Kohde oli älyttömän suosittu rauskujen takia ja siksi paikalla oli varmaan sata sukeltajaa, pirusti paljon snorklaajia ja aivan liikaa veneitä käryttämässä. Huonovointisuus jatkui veneeseen nousemisen jälkeen puolisen tuntia, onneksi seuraavaan kohteeseen oli matkaa.

Tällainen bensankäry ja ruuhka ei ole hyväksi ympäristölle ja siitä tulikin mieleen, että nostan hattua sukellusfirmallemme siinä, että he käyttäytyivät ympäristöä kunnioittaen siinä määrin, kun se tuolla alalla käy päinsä; vesipulloja ei jaettu, vaan vesi tarjottiin isosta säiliöstä omiin pulloihin tai tiskattaviin mukeihin, eväät oli pakattu pestäviin astioihin ja he myös organisoivat roskankeräystalkoita saarella viikottain. Meille ohjeistettiin olemaan hiljaa ja paikallaan, jos mantat tulevat, mutta muiden sukellusfirmojen oppaat siellä huusivat ja mesosivat ihan täysillä vastaavassa tilanteessa eli vastakkaisia arvoja oli myös nähtävissä. Joku yritti jopa kalastaa rauskuja pitkällä siimalla, mutta oppaani Bobby kävi keräämässä siiman rullalle jonkun toisen snorklausoppaan kanssa. Seurasin hämmentyneenä tätä hommaa vedessä kelluen ja vasta jälkeenpäin veneessä selvisi, että Bobby oli asialla ja että mitä siinä oikein tapahtui. Siima näytti seuraavan rauskuja, joten luulin aluksi niiden erittävän jotain mennessään.

Tässä ei nyt ole tarkoitus nostaa ylos ”omaa erinomaista valintaa”, koska se tehtiin täysin satunnaisesti, vaan suositella muille tätä hyväksi havaittua.
Takaisin snorkalaukseen; seuraavassa kohteessa menimme matalaan kohtaan, jossa oli alla mielenkiintoista korallia. Ilmeisesti kuitenkin kuollutta, koska ei ollut värikästä. Tässä kohtaa uskalsin kokeilla jo ilman liiviä ja se oli uskomattoman helppoa! Vesi kannatteli minua kuin minullla edelleen olisi liivi päällä! Villiinnyin tästä ja aloin ihan vallattomasti mennä joka paikkaan, kun meni oli ketterämpää ilman liiviä. Tässä kohtaa Bobby lakkasi valvomasta minua niin tarkasti ja näytti vain välillä, että mihin suuntaan pitäisi mennä. Tämä matala kohta oli minusta kaikkein mielenkiintoisin ja näin erilaisia tavallisia kaloja. Mikä vapaus! Siinä sitä vaan muita naisina lekotteli valtameressä snorkkelin kanssa.
Kolmas snorklauskohde oli syvässä kohdassa ja siinä pointtina oli isot kalat, joita kutsuttiin parvena paikalle heittelemällä riisiä veneen kannelta. Ei enää niin kiintoisaa.
Vaikka olimme samalla pikkuveneellä mieheni kanssa, niin hengasimme enimmäkseen eri porukoissa, koska toinen sukelsi ja toinen ei. Hänellä kokemukset olivat yllättävän erilaisia kuin minulla sen osalta, mitä tuli veden alla havainnoitua.
Nusa Penida ja Bali vähän muutenkin on muuten ihan erinomainen kohde saada ensinnäkin karsea maailmantuska turismin vaikutuksista ympäristöön ja kulttuuriin vertaamalla ympäristöä Suomeen ja ihmisiä itseenä. Toisaalta on huikeat mahdollisuudet kehittää älytön ulkonäkökompleksi vertaamalla itseään muihin turisteihin. Nusa Penidalla etenkään ei käy ketään tälläisiä normaaleita suomalaisia, vaan pelkästään tasaisesti ruskettuneita juuri parinkympin ylittäneitä beibejä komeiden boyfriendiensä tai yhtä kuumien kavereidensa kanssa. Luonnollisestikin lähes alasti koko ajan (=todella pienissä uikkareissa) tai vaihtoehtoisesti jossain pakasta vedetystä hulmuavassa mekossa. Kiva siinä sitten tällaisena enemmänkin punakkuuteen ja tanakkuuteen taipuvaisena pyöriä niiden seassa pukeutuneena valkoiseen aurinkorasvakerrokseen tai mihin nyt burkhaan milloinkin pitää pukeutua palamisen välttämiseksi. Hellevaatetukseeni kuuluu myös lierihattu ja tukkahan on toki suomalaiseen tapaan lätässä kuten aina muulloinkin. Näihin beibeihin ei päde luonnonlait ollenkaan, tukka on useimmilla kuohkea ja kauniisti levällään tai jollain boheemilla tuuhealla letillä eikä todellakaan valu hiki ikinä missään, vaan aina ollaan valmiina ottamaan se täydellinen selfie oltiin sitten rotkon tai uima-altaan reunalla.
Aikuisena naisena osaan tietysti suhtautua tähän ihan hyvin. NOT. Onneksi mieheni niin kovasti tykkää minusta ihan näinkin, niin pystyn suhtautumaan tähän hyväntuulisen ironisesti ja jopa iloitsemaan miesnäkökulmaa ajatellen hyvistä maisemista. Chrystal Bayn ruuhkaisella rannalla valitsin ihan tahallaan sellaisen paikan, jossa näkymä oli erityisen viehättävää.
Nusa Penidassa emme käyneet rannoilla ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Helle ja kulttuuri vei voimat yllättävän hyvin ja omalla pienellä uima-altaallakin oli mukavaa olla etenkin iltaisin aurinkotuolissa maaten ja tähtiä katsellen. Oma resort tuntui sellaiselta keitaalta, jossa aivot eivät surraa ihan niin täysillä muuhun ympäristöön verrattuna. Tähän toki auttaisi varmasti paljon matkustelukokemus vastaavissa paikoissa, jolloin ei tarvitsisi ihan niin kovasti kaikesta hämmästyä.

Viimeisenä Nusa Penidan aamuna ajoimme skootterilla rantaan katsomaan auringonnousua ja seurailemaan mereltä palaavia kalastusveneitä. Olisin halunnut kerätä pois ne muutamat roskat, mitä rannassa oli, mutten tajunnut tuoda muovipussia mukana. Juuri sellainen täydellinen rantahetki omiin mietteisiin vajonneena tuijottaa merelle ja nauttia olosta. Siellä ollut juuri ketään muita lähistöllä, joka on tavanomainen tilanne kaikilla muilla rannoilla kuin niillä, jotka on nimetty saaren käyntikohteiksi. Muutamia kulkukoiria, leikkiviä lapsia ja jokunen kalastaja voi näkyä tavallisilla rannoilla, mutta ei juurikaan muita turisteja.

Tarkennan vielä edelliseen, että tilanne olisi ollut aivan täydellinen muuten,  mutta miehellä oli meneillään Bali-bellyn kivuliain vaihe ja noin tunnin päästä rannalle ajelehti jokin kuollut eläin. En mennyt katsomaan lähempää, mutta veikkaan että juuri se eläin, jota en halua nähdä enkä sanoa ääneen. Mies sanoi, että taitaa olla hyvä aika lähteä. Näihin lauseisiin tiivistyykin mainiosti Nusa Penida. Paljon rauhallista, hyvää ja ihanaa ja loput inhottavaa. Ja välillä sattuu.

Ummikot Aasiassa -Bali

Nyt seuraa muutama postaus Balin matkailusta. Matkalla on ollut kivasti aikaa kirjoitella ja ajattelin, että ehkä näistä kokemuksistani voi olla jollekin vaihtoehtoisesti huvia tai jopa hyötyä omaa matkaa suunnitellessa. Minulla on ei ole aiempaa kokemusta reissuista Aasian suuntaan ja sen kyllä huomaa.

Lentomatka Balille oli, noh, pitkä. 5h 30 min + 9h 20 min.

Onnistuin ottamaan lentämisestä ilon irti ja nukuin paljon ja lopun aikaa jumitin. Ei edes alkanut puuduttaa, vaan oli enemmänkin kiva tunne kiireisten viikkojen jälkeen olla tekemättä paljon mitään. Koneenvaihto Dohassa oli mielenpainuva; kenttä oli iso ja hieno ja ulkoilma aivan älyttömän kuumaa. Lentokoneesta putkeen kävellessä oli kuin olisi ollut aurinkoon jätetyssä suljetussa muovipussissa. Vaikka oli yö. Onnistuimme lyöttäytymään vaihdon ajaksi yhteen suomenruotsalaisen surffaripariskunnan ja yksin matkustavan tyttösen kanssa, joten hetken olimme aivan oikeita, sosiaalisia travellereita.  Ei yhtään meidän tapaista tällainen vuolas sosiaalisuus vieraiden kanssa.

Lähdimme Suomesta illalla, koneenvaihto oli keskellä yötä Dohassa ja lento Balille laskeutui paikallista aikaa illalla, joten meillä oli vajaavaisten laskelmieni mukaan vuorokauden putkeen joko iltaa taikka yötä eri aikavyöhykkeillä.

Balin lentokenttä tuntui myös aivan himmeän kuumalta! Kuskin otimme suomalaisen matkatoimiston kautta, koska halusin jättää välistä taksisekoilun vieraassa kulttuurissa heti alkuun. Kuski oli sovitusti vastassa, mutta jotenkin hän jäi meiltä huomaamatta aluksi ja paikallinen taksikulttuuri yritti ulottaa lonkeroitaan ja hämmentää meitä ihan huolella. Kun oikea kuski löytyi, alkoivat asiat luistaa hyvin ja pääsimme ensimmäiseen kohteeseemme Sanuriin.

Olin ensimmäisen yön osalta varannut meille suhteellisen hintavan ja tasokkaan majoituksen (Lily Luxury Suites), koska arvasin, että näin erilainen kulttuuri voisi muuten käydä turhan jännittäväksi. Kyseessä oli neljän huoneen villa, jossa meitä odotti miellyttävä ranskalaisrouva henkilökuntineen. Kun taksi pysähtyi kohteeseen, kävi hetken mielessä, että nyt ollaan kyllä väärässä paikassa. Katu oli syrjäinen, kapea, pimeä,hiljainen ja pelottavan oloinen. Kaikkea muuta kuin kutsuva. Myöhemmin selvisi, että näin se homma toimii täällä päin. Kun pääsimme portista sisään, meillä oli huone aivan paraatipaikalla ja ei kun vaan tervetuliais-smoothieta käteen altaan reunalla.

Villamme oli kaunis ja erittäin siisti, vaikka jotkin yksittäiset pinnat olivatkin jo vähän aikaa nähneitä. Emäntämme Lily istahti seuraan ja selosti ihan suoraan mitä meidän kannattaa tehdä sinä iltana; ensin uimaan, sitten puoli kilsaa pimeitä ja hämysiä katuja left-right-left ja parisataa metriä, niin siinä on ihan kiva ravintola ja live-musiikkia. Hän myös kyseli matkasuunnitelmaa muuten ja vastaili hämmentyneisiin kysymyksiimme.

Juttelimme jälkeenpäin kahdestaan, että tämän intervention olisi voinut kokea tungettelevana, mutta toisaalta emme ikinä emmekä millään ilveellä olisi saaneet itse tajuttua samoja asioita ja olisimme varmaan käyttäneet illan paljon huonommin. Ei nimittäin ole ihana meidän juttu lähteä kulkemaan kapeita, hiljaisia ja pimeitä kujia pitkin pääkadulle, jos ei olisi nimenomaisesti kerrottu, että se ON turvallista ja vapaana kulkevat koirat VAIN räkyttävät ohikulkijoille, EIVÄTKÄ pure. Saatika että olisimme osanneet selvittää missä tämä pääkatu edes on, tai että mihin suuntaan sitä kannattaa ja ei kannata mennä. Ensimmäinen ilta oli ihana, löytyi se viihtyisä ravintola, live-musiikki ja uima-altaassa pulikointi tuntui ihan täydelliseltä.  Pimeys oli nimenomaan hyvä uutinen siinä kohden.

Olen huomannut, että ainakin omalla kohdallani kaikkein hämmentävin kohta on juuri uuteen maahan tai kohteeseen tuleminen. Ideaali olisikin selvittää ja suunnitella mahdollisimman hyvin siirtyminen lentokentältä majoitukselle ja jopa ensimmäinen kokonainen matkapäivä. Huomaan olevani itse niin pölmystynyt uusissa paikoissa, että jään herkästi turhaan jumittamaan paikalleen, kun aivot yrittävät prosessoida uutta tilannetta. Hyvällä suunnittelulla pystyy ehkä välttymään turhilta epämukavilta tilanteilta kyydin etsintään liittyen. Lentokentillä paikalliset kuskit kyllä näkevät ketkä ovat uunoja ja ottavat siitä irti kaiken hyödyn. Vaikka olisikin menossa kohteeseen vaikkapa junalla tai vuokra-autolla, niin pienellä etukäteisselvittelyillä välttyy kantelemasta turhan päiten matkatavaroita vääriin suuntiin.  Paluumatkaan mennessä on yleensä ehtinyt sopeutua paikkaan jo sen verran, että käytännöt ovat jokseenkin  tuttuja.

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!

 

Synttäriyllätys miehelle onnistui

Onnistuin kuin onnistuinkin pitämään salassa Kirjekaverimiehen synttärisuunnitelmat. Ja ai ai, miten se oli kivaa! Hän on niin utelias luonne, että ihan kihisi uteliaisuudesta!

Annoin hänelle oikeana syntymäpäivänään kirjeen, jossa lupasin viedä hänet mökkireissulle Suomessa ja annoin silloin tällöin pieniä vihjeitä siitä, mitä siihen mahdollisesti tulee kuulumaan. Olemme keväällä keskustelleet Kauppalehden kokoamasta kesäretkikohdelistasta, johon on koottuna Suomen taloudellisen historian kannalta merkittäviä paikkoja. Siihen suuntaan vahvasti vedätin, että joku niistä ja lisäksi vihjeenä oli  kahdenkeskinen mökkeily.

No mutta eihän me menty mihinkään niistä! Vaan lähdettiinkin Tallinnaan ystävieni kanssa. Kirjekaverimies tietysti oletti yllätysosuuden olevan siinä, mutta Tallinnassa hänelle selvisi loputkin, eli että olin kutsunut mukaan hänen lapsuuden ystävänsä vaimoineen (miksi tämä sana on sama kuin monikko, vaikka on yksikkö…yksi vaimo siis) ja olimme varanneet Tallinnan reissun aloitukseksi koko porukalle pakopelin.

Viikonloppu oli aivan mielettömän ihana! Varmaankin meille kaikille. Vietimme kaksi yötä Tallinnan aivan uudessa Hiltonissa ja ajattelin varmaan tuhat kertaa sen viikonlopun aikana, miten mahtavaa olla minä, siinä ja sillä hetkellä. Ympäristö aiheutti jatkuvia WAU-hetkiä, sain viettää aikaa ylellisessä ympäristössä kahdestaan Kirjekaverimiehen kanssa ja isommalla porukalla ilman kiirettä nautiskellen hulluttelusta, syvällisistä keskusteluista, hyvästä ruuasta ja viimeistellyistä drinkeistä.

Elämä oli hetken juuri sellaista, kuin millaiseksi sen parhaimmissa unelmissaan on maalannut. En tosiaan olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut sellaista voivan minulle tapahtua saati muuttuvani ihmiseksi, joka osaa sen kaiken avosylin ottaa vastaan.

Pari kertaa viikonlopun aikana menin henkisesti ”tilanteen ulkopuolelle” ja mietin, miltä minä vaikutan ja mikä tilanne on. Tunsin iloa, kiitollisuutta ja ylpeyttä siitä, että olen ja olemme ystävieni kanssa kulkeneet yhdessä jo pitkän matkan ja kasvaneet sen aikana oikeasti aikuisiksi. Tiedämme mitä haluamme ja tarvitsemme ja osaamme jopa erottaa ne kaksi asiaa tosistaan. Tässä mielessä paras hetki oli se, kun olin jäänyt hotellille nukkumaan päiväunia ja muut olivat menneet kaupungille. Heräilin verhojen pimentämästä huoneesta, laittauduin ilman kiirettä, keinahtelin hotellin aulan läpi taksiin. Tunsin täyttä varmuutta siitä, että pärjään itsekseni ja kaikki muut ilman minua.

Perille päästyäni minua odotti mies, joka on minuun aivan hulluna ja ystäviä, jotka eivät pahastu eivätkä kyseenalaista sitä, etten lähtenyt liikkeelle samaan aikaan muiden kanssa. Jokainen kyllä tiesi, että nautin täysillä heidän seurastaan, vaikka toisinaan valitsen olla hetken yksin.

Kuvassa osioita kolmekymppisistä naisista, jotka huomaavat  kulkevansa omaa tietään yhä vapaantuneemmin. Olisihan tähän voinut muitakin kuvia laittaa, mutta yleisilmeen ollessa mustaa ja kultaa, on hyvien kuvien saaminen turhan vaivalloista. Senkin ajan voi käyttää paremmin, koska on jo niin aikuinen (hah!), että itse hetki on tärkeämpi kuin onnistuneet kuvat…

Tässähän nyt ei ole mitään ihmeellistä. Paitsi että sama tilanne kymmenen vuotta sitten olisi ollut täysin mahdoton. Olin miehen kanssa, jolle olin tottumus ennemmin kuin tahtotila. En olisi ”uskaltanut” ulkomailla tai edes vieraassa kaupungissa jättäytyä porukasta (Tallinna on minulle ulkomaa, koska en ole käynyt siellä kuin yhden yön seitsemän vuotta sitten). Olisin myöskin kokenut velvollisuudekseni pysyä samassa tahdissa muun porukan kanssa, kun kerran yhdessä reissussa ollaan.

En olisi tuntenut olevani ”kotonani” niin hulppeassa hotellissa ja olisin suuresti kiusaantunut tuolla koetusta asiakaspalvelun määrästä ja intensiteetistä (paljon henkilökuntaa-vähän asiakkaita), joka tapahtuu vieläpä ulkomaan kielellä. Myös taloudellisesti olen ollut hurjasti epävarmempi.

Viime vuodet olen ollut yksin vastuussa ja vallassa raha-asioihin nähden ja sen myötä oppinut säästämään ja tuhlaamaan juuri niissä kohdissa kuin itse haluan. Punnitsemaan itse mihin haluan vähät rahani käyttää ja tekemään sen vailla syyllisyyttä.

Kyllä vaan on ihanaa olla aikuinen! Nyt ja näin. Pitäisi useamminkin ajatella sitä, miten joku tietty tilanne on juuri nyt ja miten se olisi ollut jonkun x-ajan aiemmin, sillä vaikka toisinaan tuntuu, että ”mikään ei kehity minnekään”, niin kyllä muuten kehittyy.

Turvallisuus deittailussa – Näin vältät sarjamurhaajat ja stalkkerit

Monet (itseni mukaanlukien) ovat ihmetelleet, miten näinkin turvallisuushakuisena (lue:nynnynä) ihmisenä olen kuitenkin niin rohkeasti lähtenyt treffeille ihan täysin ventovieraiden kanssa. Olen tosiaan itsekin siitä vähän yllättynyt, koska en edes uskalla pomppia täysillä trampoliinilla (se voi ratketa!) enkä hakea hyviä työpaikkoja (”kun en kuitenkaan niitä saa”). Toisin sanoen olen sekä fyysisen satuttamisen että henkisten takaiskujen pelossa. Tämän ”riskideittailun” olen kuitenkin onnistunut perustelemaan itselleni tarpeeksi turvalliseksi harrastukseksi.

Tottahan se on; kaikissa deittipalveluissa on varmasti monenlaista vaarallista seuraa tarjolla ja ihmiset voivat esiintyä toisenlaisina kuin ovat tai ihan kokonaan toisina henkilöinä. Erityisen vaarallista tuollainen on tietysti lapsille ja nuorille, jotka ovat monesti aikuisia naiivimpia ja toisaalta hakevat huomiota joskus myös ihan äärikeinoilla sieltä mistä sitä onnistuvat saamaan. Jossain mielessä uskon, että pelkästään se, että olen (suhteellisen tasapainoinen) aikuinen, antaa tietynlaista turvaa näissä asioissa. Ihan jo siinäkin muodossa, että en kuvittelekaan pärjääväni yksin.

Olen nimittäin ottanut tavaksi treffeille lähtiessä lähettää jollekin ystävälleni kaikki tiedot siitä, kenen kanssa olen menossa ja minne. Joskus ne tiedot ovat hyvinkin vähäiset (ja niidenkään oikeellisuutta ei pysty varmistamaan), mutta kyllä usein lyhyenkin keskustelun jälkeen on tiedossa kuva, työpaikka tai edes jotain. Yleensä treffeillelähtöilmoituksessa lähetän jollekin kuvan, tiedot, nimen ja tapaamispaikan sekä tiedon siitä, mistä kontakti on alkanut.

”Nähdään Tinder-Tommin (kuva) kanssa torilla klo 14. Tarkoitus jatkaa siitä kahvilaan X, ravintolaan F tai puistoon G. On töissä siellä ja täällä.”

Vähän ehkä vainoharhaista olla näin tarkka, mutta tuskin siitä haittaakaan on. Sitä paitsi käytänhän heijastintakin, ja kondomia. Ja toisaalta ilmoitan turhemmistakin asioista välillä kymmenille kavereille instagrammaamalla jotain kakunpaloja, joita aion syödä.

Ilmoituksista puheenollen, tällainen turvatoimi lienee tehokkaimmillaan siten, että siitä kertoo sivulauseessa miehelle itselleen: ”Lähetin muuten sun kuvan ja tiedot mun kaverille siltä varalta, että satut olemaan sarjamurhaaja!”.

Olen kunnon salaliittoteoriamaisterina tehnyt suunnitelman myös siltä varalta, että tulisi halu lähteä jonkun kyydillä jonnekin, koska voihan niinkin ihan hyvin käydä. Siinä kohtaa nappaisin kuvan sekä rekkarista että miehen henkkareista ja lähettäisin kulloisellekin ”treffivalvojalle”.

Mielestäni itsestäänsalvyyksiä vieraita tavatessa kuuluu, että tapaaminen on julkisella paikalla sellaiseen aikaan, että liikkeellä on muitakin. Menen paikalle yleensä aina kävellen, enkä anna puhelinnumeroani, osoitettani tai sukunimeäni toisen tietoon ennen kuin olen ”todennut” miehen vaarattomaksi (tämänhän pystyy aukottomasti tietämään yhdellä tapaamisella, tai sitten ei..). Olen myös vähän vaikeuttanut Facebook-jäljittämistä siten, että näiden treffikuvioiden ajan Facebook-profiilikuvani ei ole ollut minusta. Tinder-kuvathan ovat profiilikuvista tehty kokoelma, jotka on todella monien nähtävillä. Pienemmillä paikkakunnilla on kuulemma mahdollista löytää Tinder-tuttavuuden Facebook-profiili syöttämällä hakukenttään etunimi ja paikkakunta.

En todellakaan ole mitenkään sen tyyppinen tapaus, että olisin kaikkien kidnappaaja-raiskaaja-kiduttajien ykköskohde, mutta olen selkeästi katsonut liikaa CSI:ta silloin kun exäni kanssa harrastettiin yhdessä edes tv:n katselua. Oikeastihan, jos joku sattuisi olemaan se super-psykopaatti, mitkään turvatoimet eivät riittäisi. Näiden varotoimien avulla uskon kuitenkin pitäväni loitolla ainakin sellaiset semihullut, jos ei muuta. Sitäpaitsi; kuka minusta huolehtii, jos en minä itse?

Kuvassa turhan tiedon huipentuma; Kahvi ja kakkupala muutaman päivän takaa!

Kotiinpaluu

Niin se vaan humpsahti viikko toisensa perään ja täytyi alkaa valua takaisin kotiin. Reissu oli kyllä mainio ja aloin suunnitella jo uutta. Täytyy kuitenkin aloittaa suunnittelu siitä, että miettii millä kokoonpanolla sitä seuraavaksi matkalle suuntaa, kuinka pitkäksi aikaa ja milloin. Haaveilen, että vuoden päästä haluaisin olla osan reissusta ilman lapsia ja mielellään jonkun kivan herrasmiehen seurassa. Tällä kertaa ainoaksi mieskontaktiksi jäi tämä kaveri, joka kuvan ottamisen jälkeen lähti seuraamaan ja tarrautui yllättäin kiinni pohkeeseen. *kirkaisu*

 

Matkakohteella olisi ollut paljon annettavaa myös aikuismenomielessä, joka jäi nyt tällä reissulla täysin haaveeksi. Ystävälleni tuskailin, että miten voin ostaa ajoissa halpoja lentoja, kun en kerran tiedä, että kenen kanssa lopulta niihin aikuismenoihin päädyn ja hän keksi loistavan ratkaisun;

”Vauvoillekin ostetaan ennen syntymää lentolippuja puutteellisilla tiedoilla kuten vaikka

Mr, Baby Boy Lahtinen,

niin voithan ostaa miehelle lipun esimerkiksi nimellä

Mr, Right One…”

Ensimmäiset sokkotreffit työn alla!

Siitä lähtien kun ylipäätään olen miehiä alkanut huomioimaan eron jälkeen, olen heitellyt puolitosissani tuttaville haasteeksi etsiä omasta tuttavapiiristään minulle deitin. Jotenkin sokkotreffiajatuksessa on jotain hauskaa ja erilaista verrattuna perusnettideittailusettiin. Taidan olla vähän vaikea tyyppi, koska laajasta tuttavapiiristä huolimatta saldo on näyttänyt pyöreää nollaa.

Nyt näyttää vihdoin siltä, että olen päätymässä sokkotreffeille! Homma lähti siitä, että tuttavani lähetti minulle ruutukaappauksen saamastaan viestistä. Viestin oli lähettänyt hänen miesystävänsä tuttava. Näinkin tyylikäs:

Tere! Etis niist sinkkulikkakamuista mulle bööna 🙂 niin pääsis kans katsomaan leffaa tai muuta kliffaa. 

Naureskelin ensin koko asialle, että mikäs pelle tämä tyyppi nyt sitten on. Tuttavapariskunta vähän yllytti ja oikeastaan rehellisesti sanottuna ihan heidän huvikseen laitoin sitten tuolle herralle viestiä Fb:ssa. Niinikään tyylikäs avaukseni:

Moi… Pikkulinnut lauloi, että etsit tyttöystävähahmoa elämääsi. Minkälaista?

Aika huono, mutta kun tämän piti olla ihan täysin vain kavereiden viihteeksi (seliseli, mun avaukset ON huonoja). Sitten kävikin niin, että kaveri pistikin lyhyen keskustelun jälkeen pöytään kaksi mua kovasti kiinnostavaa korttia ja sen myötä viestittely on nyt jatkunut yli kuukauden. Ei mitenkään hurjan intensiivisesti, mutta kuitenkin. Olemme alustavasti sopineet nyt treffit paluuni jälkeen. Viestejä vaihdellessa on paljastunut joitain tosi kivoja juttuja ja joitain vähän arveluttavia (karaoke..nou…moottoripyörä..eiii..), mutta kyllä ainakin tässä vaiheessa tuntuu, että tämä sokkotreffielämys nyt täytyy hankkia, vaikka ilmassa onkin vähän kyllästymistä random-treffeihin. Tuo mies nyt joka tapauksessa pitäisi olla vähintäänkin ok tyyppi, joten ei kai se ihan ajanhukkaa ole. Eihän?

 

”En sitten ala seurustelemaan”

Tässä yksi älyttömistä Tinder-fraaseista. Syystä tai toisesta moni kokee tämän tarpeelliseksi ilmoittaa jo ennen ensimmäisiäkään treffejä. Siis mitäh!!? Jotenkin omaan ajatusmaailmaani nähden tuossa on ihan kaikki väärin.

1. Mitä helvettiä? Onko joku tosiaan (saati minä?!) pyytänyt ilman yhtäkään tapaamista aloittamaan seurustelun?

2. Ketä tai mitä varten se pitää etukäteen ilmoittaa tapaamatta ihmistä? Alatko normaalisti ihan tuosta vain seurustelemaan kaikkien kanssa, jos et olisi tätä asiaa muistanut rajata pois valikoimasta etukäteen? Vai oletko niin passiivinen tassukka, ettet pistä hanttiin, jos jokun aloittaisi varoittamatta seurustelusuhteen kanssasi ekoilla treffeillä ilman että itsekin sitä haluat?

3. Onko seurustelu jotain tosi hirveää? Aina? Kaikkien kanssa? Käsittääkseni monet kuitenkin tekevät sitä ihan vapaaehtoisestikin. Jotkut jopa perustavat deittiprofiilin sitä varten.

4. Mitä vittua?

Tuossa tosiaan fraasi, joka saa minut kilahtamaan ihan totaalisti. Mitä järkeä pitää deittiprofiilia, jos on jo etukäteen päättänyt, että ei kertakaikkisesti halua mitään oikeaa ihmissuhdetta? Joku varmaan lähtee sitten kahville luvaten jo etukäteen kertaakaan näkemättä vastapuolelle seksiseikkailun ilman sitoumuksia. Se kai siinä sitten on ideana, jos kerran seurustelu on täysin varmasti poissuljettu asia ja haetaan vain ”seikkailua” (Tinder-ilmaus tämäkin). Olisipa hienoa saada tietää miten on flaksi käynyt noilla en-sitten-ala-miehillä.

Ymmärrän tosi hyvin, että seurustelusuhde ei ole välttämättä kaikilla ja kaikissa elämänvaiheissa varsinaisesti haussa, mutta pitääkö olla ihan niin ahdasmielinen, että sitä tarvitsee etukäteen sulkea ”varmuudella” pois. Olen itsekin aloittanut joitain Tinder-keskusteluita sillä mielellä, että henkilö saattaisi olla pätevä hugg/fuck-buddyksi, vaikka ei olisi täysin mun tyyppiä (siis viiden kuvan perusteella) muuten. Ei silti tulisi mieleenkään ilmoittaa sitä heti ensimmäisissä viesteissä, koska en tunne koko ihmistä. Eihän minulla ole silloin hajuakaan onko hänestä mihinkään vai sittenkin ihan kaikkeen.

En tiedä miten muut suhtautuvat tähän ihastuttavan fiksuun sutkautukseen, mutta itse ainakin vapautan kyseisen herrasmiehen kaikesta yhden kahvillakäynnin aiheuttamasta valtavasta seurustelupaineesta ja poistan listoilta.

En minäkään. Next, please!