Pipo-gate

Lapsellani on ongelma. Pipo on väärän värinen. Hän on nyt useampaan kertaan ohimennen maininnut, että tälle pitäisi nyt akuutisti tehdä jotain. Olen sivuuttanut asian moneen kertaan jo sanomalla, että en nyt ole ihan varma tarvitseeko meidän lähteä pipokaupoille. Pärjäähän tuollakin.

Nyt tuli kuitenkin tiukka puhuttelu ja havainnollistettu esitys miksi vanha pipo ei käy.

”Äiti, katso nyt miten tää mun asu menee pilalle! Tää ei vaan sovi tähän kokonaisuuteen. Mä haluan, että mulla on laadukkaat vaatteet, jotka näyttää hyvältä yhdessä.”

Epäonninen pipon pilaama asukokonaisuus

Tämän lisäksi hän halusi näyttää miten hyvin tai huonosti mikäkin sopii yhteen tämän piponturjakkeen kanssa.

Takin kanssa pipo sopii käyttäjänsä mukaan yhteen:

”Ihan ok, ei mene tässä niin pahasti pieleen.”

 

Pipo yhdistettynä eniten (vai pelkästään?) käytettyyn T-paitaan:

”No nää itseasiassa sopii yhteen. Mutta kyllä tän kanssa sopis myös puhdas valkoinen tai musta.”

Pipo yhdistettynä huppariin:

”Tää on just se ongelma. Nää on ihan hirveät yhdistettynä. Tän takia must just tuntuu, että mun asussa ei ole mitään järkeä. Mut ihan pahinta on se, että nää kaikki on yhdessä mun päällä.”

Lapsiraukallani on ihan nyt siis paha ongelma, kun joutuu tällaisen setin kanssa kulkemaan ympäri kyliä. Kyllä on nyt on varmaan uusi pipo ostettava.

Loppukaneetiksi tuli vielä tämä:

”Yks lisä- huono puoli tässä on vielä tää, että tää on mennyt tolleen epäsiististi rikki tosta päältä. Kyllä mä nyt olen sitä mieltä, että voidaan hankkia mulle uusi pipo.”

Olen jotenkin kovasti iloinen tästä tavasta, jolla asia minulle tuodaan. Asiaa on mietitty ja punnittu jo jonkin aikaa ja sille on olemassa oikeat perusteet, vaikka kyse on käsittääkseni alle parinkympin ostoksesta. Pipo on ollut ainoana pipona aktiivikäytössä kaksi tai kolme vuotta. Pipo ei ole hukkunut tai ”hukkunut” uuden pipon saamiseksi, vaan asia hoidetaan asiallisesti ja rehellisen ryhdikkäästi.

Olen koko lasteni elämän ajan opetellut ja opettanut lykkäämään hankintoja niin kauan, kuin se on mahdollista ja sitten hankintatilanteessa tekemään harkittuja ja hyviä ratkaisuja, vaikka se sillä hetkellä maksaisikin vähän enemmän. Meillä on aika vähän turhia tavaroita ja vaatteita, koska spontaanisti ei osteta juuri mitään. Toisaalta meillä on aika vähän ihan tarpeellisiakin vaatteita, koska yritän pärjätä niin vähillä kuin mahdollista. Aika moni tarve ja halu menee ohi, kun odottaa riittävän kauan. Ja silti talomme on täynnä kuin Turusen pyssy.

Käyn niin kaupoissa vain pakollisilla asioilla, joten houkutuksiltä on helppo välttyä. Silloin kun joskus käyn, muistan kaiken olevan tavallaan saatavilla ja hetken tekee mieli olla kuin muutkin. Niin kävi nyt viikonloppuna, kun kävimme ostoskeskuksessa; tuli vähän paha mieli siitä, että niin monilla muilla on sitä ja tätä ja minulla aina samat vaatteet ja aina samat lakanat…

Aikuisena tämä on kuitenkin helppo sietää valinnan ollessa omani. Tiedän, että tuolla valinnalla lunastan itselleni ja perheelleni vuositasolla aika paljon vapaa-aikaa vähempien työtuntien muodossa. Ja ”saanhan” minä välillä ostaa yhtä ja toista ekstraa; matkoja, ravintolaillallisia ja kahvikupposia kaupungilla. Sain jopa keväällä ostaa trampoliinin.

Lapsille asian luulisi olevan vaikeampi, mutta toisaalta he ovat eläneet asian kanssa aina. Aina on käytännössä kaikilla kavereilla ollut paljon enemmän leluja, pelikonsoleita, itse valittuja vaatteita ja jos mitä rekvisiittaa. Silloin tällöin tulee kysymyksiä ja kommentteja, mutta asiaa on käsitelty jo niin moneen kertaan, että vastaukset alkavat olla jo lapsillekin tuttuja. Samoin toimintatavat miten kannattaa toimia silloin kun ihan oikein kovasti jotain toivoo.

Joskus he itse luovat minuun paljon puhuvia katseita, kun toisten perheiden lapset pyytävät, vaativat ja monesti myös saavat turhia, huonolaatuisia, tarpeettomia ja ylipäätään paljon asioita. Ei ole ihan tavatonta sekään, että he ottavat puheeksi jonkun tilanteen jälkeenpäin melkein ihmeissään siitä, että eikö kaikilla olekaan sama kuin meillä näissä pyytämis- ja haluamisasioissa. Äiti, näitkö miten XXXX heti vinkui lisää vaikka oli jo saanut paljon kaikkea?

Kyllä minunkin lapsillani on tavaroita, tottakai, mutta aika maltillisesti jo senkin takia, että olen melko varmasti pohjoisen pallonpuoliskon laiskin tavaroiden järjestelijä. Se jo yksin asettaa aika tiukat rajat sille montako tarviketta huusholliin voi ja kannattaa päästää sisään.

Raha on kuitenkin sitäkin tärkeämpi motivoija ja samoin ympäristökysymykset; Mille kaikelle on realistista löytyä jatkokäyttäjä ja mitä järkeä on ostaa, jos käyttö jää hyvin vähäiseksi syystä tai toisesta?

Nyt on varmaan kuitenkin syytä hankkia yksi valkoinen tai musta pipo.

Ihan kohtuullinen toivehan se lopulta on.

Kotityökeskustelu ja itsearviointi

Meillä on kummallakin hyvin vähän kiinnostusta ja siivousta kohtaan ja huusholli pääseekin toisinaan aikamoiseen sekasotkuun. Toisinaan kyse on myös jaksamisesta. Ihmeellisen vähän siitä tulee kuitenkaan riitaa, ei juuri ollenkaan.

Viime viikko oli ollut taas aikamoisen täynnä kaikkea ja ajattelin perjantai-illan ratoksi virittää keskustelua siitä, että mitenkäs tämä siivous tulisi miehen mielestä järjestää meillä arjessa. Hän ei tiennyt, koska ei ole asiaa ehtinyt miettiä.

En ollut tästä vastauksesta ollenkaan yllättynyt, koska hänellä tosiaankin on ollut kädet ja korvien väli täynnä touhua kaikki hereilläolon tunnit. Minäkään en tiedä mihin väliin viime maanantain ja perjantain välillä hän olisi voinut lisätä siivousta tai edes siitä ajattelua. Päinvastoin soisin hänelle ennemmin vähän väljempiä päiviä.

Kyselin myös ihan uteliaisuuttani, että montako kertaa hän on pessyt vessanpöntön tässä yhdeksässä kuukaudessa, kun olemme tässä asuneet. Kuulemma kerran. Kysyin myös, että onko hänellä jokin ajatus miten kyseisen vessanpesun pitäisi taloudessamme hoitua. Ei kuulemma ollut, mutta varmaan pitäisi jotenkin hoitua. Jep, niinpä. Meillä on kolme vessaa ja neljä vaihtelevan siistiä lasta.

Tarkoitus ei ole moittia miestäni kotitöiden tekemättömyydessä. Hän on siinä mielestäni ihan riittävän aktiivinen tilanteeseen nähden ja minä olen muutenkin jäävi, koska oma kotitöiden välttelyni on suorastaan taiteenlaji. Tarkoitus oli ennemminkin osoittaa, että koska mies on liian kiireinen edes ajattelemaan asiaa ja itse en ehdi ja halua olla vastuussa kaikesta siinä aihepiirissä, on siivoojan käyminen ihan aiheellista. Ehkäpä käyntejä voisi tihentää, jotta tämä arki saataisiin haltuun vähän kivemmassa ympäristössä? Sain siunauksen.

Elämässä tuntuu juuri nyt olevan tosi monia asioita, joita oikeasti kukaan muu ei voi hoitaa puolestamme. Siivous ei  luojan kiitos ole yksi niistä. Tähän oikeastaan tiivistyy perhe-elämän kerroksellisuus. Meillä imuroiminen, luuttuaminen ja pölyjenpyyhkiminen edustavat sitä alinta kerrosta.

Päällimmäisessä kerroksessa on varmaankin vanhemmuus, jossa molemmat yritämme olla tosi paljon läsnä silloin kun täällä on lapsia ja se viekin nyt leijonanosan meistä molemmista. Sen kanssa tasoissa on työ, joita molemmat hoidamme säntillisesti poikkeuksetta. Seuraavana on vanhemmuuteen liittyvät perustarpeet; läksyt, pyykki, kauppa, soppakattila ja tiskikone. Nämä meillä onkin tosi hyvin hallussa.

Aikataulutus ja kalenterointi, siinä olen tosi hyvä ja mies…ei ole. Hän on kuitenkin mahtava noudattamaan suunnitelmiani! Hänenkin lapsensa ovat jo oppineet, että toiveet on tehokasta ilmoittaa myös minulle, jotta niissä päästään tuumasta toimeen.

Hauskuudet ja yhdessäolo lasten kanssa ovat myös sellaisia, mihin panostamme aika paljon. Lasten kaverisuhteiden tukeminen mahdollisuuksien mukaan. Retket eri paikkoihin ja ihan pienetkin yhteishommat myös arkisin.  Tähän perheen yhdessäoloon moni varmaan liittää siivouksen, mutta meille molemmille aikuisille luontevampaa on lykätä siivous hamaan maailmanloppuun asti ja tehdä jotain muuta.

Sitten tuleekin vaikea; välineiden ja vaatteiden hankkiminen ja siirtely oikeille paikoille oikeaan aikaan. Minä organisoin hankintoja, mies siirtelyitä. Toimii enimmäkseen.

Järjestely. Tähän kohtaan hyydymme yleensä molemmat. Minä järjestelen tavaroita ja tarvikkeita paljon enemmän, mutta olen aika huono siinä. Mies on järjestelyssä suorastaan hyvä, mutta ei ehdi päästä esteradan siihen vaiheeseen kuin hyvin harvoin.

Kierrätys. Tämä toimii aikalailla näppärästi, mutta tyhjennys turhan harvoin.

Näiden kaikkien alta löytyy siivous. Kun  muut kerrokset saa hoidettua, näkyy lattiaa ja erilaisia tasoja jo niin päljon, että voisi alkaa siivoamaan! Kyllä ei muuten tapahdu kovinkaan usein sellaista ihmettä, vaan yleisimmin kaadumme väsyneinä sänkyyn ennen kuin päästään edes järjestelyvaiheeseen.

Tämän viikon ohjelmassa onkin erittäin intensiivistä perhe-elämää ja työtä maanantaista perjantaihin. Perjantaina meille tulee siivooja ja viikonloppuna on vuorossa kevyen työnteon lisäksi  jotain sellaista, mitä KUKAAN ei voi tehdä puolestamme; palautumista, lepoa ja parisuhdeaikaa. 

Asiaan liittymättömät kuvat ovat tihkusateisesta Þingvellirin kansallispuistosta Islannista

Kesälomakooste

Kesäloma on nyt takana päin ja voi herttinen miten hyvää se teki! Jäin lomalle lievästi sanottuna pahantuulisena ja muutama päivä alusta menikin vähän ”kriiseillessä”. Onneksi loma oli pitkä niin, ehdin tehdä paljon muutakin ja olla tosi hyvällä tuulella.

Pariskuntien lomarutiiniin kuulemma ihan kuuluu sellainen asia kuin lomariita. Tiedäthän se riita mitä vedetään menemään loman alussa, kun ollaan vielä samalla väsähtäneitä ja odotukset lomaan liittyen ovat kumminkin korkealla. Lapsiperheissä yleisimmät riidan aiheet ovat kuulemma raha, seksi ja kotityöt. Meidän molemmat riitamme sivusivat viimeistä; riitelimme ensin mansikoiden pakastamisesta ja sitten mustikanpoimintastrategioista. Ihanan kesäisiä aiheita siis! Molemmat olivat kylläkin ihan kunnollisia yhteenottoja, vaikka aiheet kuulostavatkin kesäpäivän keveiltä.

Kesäloman aikana ehdimme tehdä perheen kanssa kaikki mahdolliset kesätouhut ja suomalaista kesäidylliä onkin hyödynnetty ihan huolella. Mustikat, mansikat, telttailut, uimaretket, hepat, kissanpennut, kirjasto, vesisodat, museot, jäätelökiska ja pyöräretket. Vältimme ihan tarkoituksella tällä lomalla kaikki suuremmat reissut, koska olemme törsäilleet keväällä uuteen grilliin ja trampoliiniin. Ratkaisu osoittautui kaikin puolin hyväksi ja luulen pankkitilillekin kuuluuvan ihan hyvää. Grilliä ja trampoliinia on käytetty niinkutsutusti koko rahalla jo ensimmäisenä kesänä.

Kesän aikana olen harrastanut varsin paljon pöydän pyyhkimistä ja tiskikoneen täyttämistä. Ainahan näitä harrastetaan, mutta joinain päivinä koin ne ihan pääaktiviteeteiksi! Joskus saattoi vähän se harmittaakin, mutta toisaalta olen tosi iloinen siitä, että lapset alkavat ottaa vähän koppia joistain kotitöistä. Sain aamiaisen sänkyyn hyvin monena aamuna poikani toimesta.

Hän on tosi kultainen ja puuhaili minulle aamuisin erilaisia jugurttikulhoja ja koko perheelle sämpylöitä silloin kun olisi muuten ollut tylsää. Olimme yhtenä päivänä itsepoimimassa mansikoita ja kotiintultuamme hän komensi minut”jonnekin rauhassa kuuntelemaan kirjaa ja juomaan kurkkuvettä” sillä aikaa, kun organisoisi omakätisesti mansikoiden renssaamisen ja pakastamisen muun pikkuväen avustuksella. Ensimmäinen reaktioni oli kieltää koko homma ja hätistää lapset matkoihinsa, mutta sitten ajattelin ettei se kovin pahasti pieleen voi mennä; olenhan itse heidät opettanut. Poikani laitteli minulle kurkkuveden valmiiksi ja lähdin kuutelemaan Podcasteja yläkertaan. Nautitaan nyt kun kellään ei ole mikään erityinen vaihe (paitsi minulla joku varhainen neljänkympin kriisi)!

Kävin kolmestaan omien lasteni kanssa yhden yön kaupunkilomalla Helsingissä ja he halusivat hirveästi viettää aikaa hotellihuoneessa Aku Ankan ja kännykän kanssa. Yritin ehdotella, että lähdetään nyt jonnekin syömään, mutta lapset kannattivat eväiden ostamista huoneeseen ja ”sä voit ihan hyvin käydä tuolla alakerrassa vähän ottamassa aikuisten aikaa”. Aha. No kävin sitten:

Siinä sitä sitten muina naisina istuin yksin hotellin baarissa hämmästelemässä, että mitäs tämä tällainen touhu oikein on. Reilut puoli tuntia maltoin olla ja sitten palasin minäkin huoneeseen telkkaria katsomaan ja ennen kymmentä mentiinkin jo nukkumaan. Että sellainen kaupunkiloma oli meillä.

Mitä tein 33-vuotiaana

Olen ollut vähän apealla mielellä tässä synttäreiden tiimoilta. Kun mittariin tulee vuosi lisää, tulee aina verranneeksi itseään siihen haavekuvaan, mitä on itsestään luonut. Helposti tulee lähdettyä siihen ”Minä en koskaan…” ”Vieläkään en…” ”Miten voi olla mahdollista, että…” ”Me ei ikinä…”-juttuun.

Aika paljon on jäänyt toteutumatta siitä, mitä minun piti olla 34-vuotiaana. Ajattelin, että minusta tulisi jotain enemmän.

Onneksi en saa kauaakaan olla ajatusteni kanssa rauhassa velloa. Mieheni kyllä huomaa heti, että jotain on ja tulee kyselemään olenko pahalla päällä, väsynyt vai nälkäinen. Sanoin kaikkeen en, mutta ”jotain sä kyllä olet”. Kerroin mitä olen ja teimme sitten listan mitä tein 33-vuotiaana (ja hän 37-vuotiaana).

Järjestin perheelle vegaaniteemaviikon ja lempiruokaviikon.

Reissasin Seinäjoella, Tallinnassa, Balilla, Tampereella, Islannissa ja Pariisissa.

Muutin kaksi kertaa. Ostin talon. Etsin vuokralaisen yhteen asuntoon.

Remontoin. Maalasin, hioin, kannoin, kiipesin, villoitin, valitsin tapetteja, parketin, jääkaapin, tiskikoneen, tein vähillä tiedoilla tiesmitä remonttiratkaisuja ja toivoin parasta. Maksoin palkkoja, kommentoin sähkötöitä ja etsin sellaista jätkää, joka ehtii listoittamaan just nyt heti kaiken. 

Nukuin yhden yön autossa upeassa kesäyössä ja yhden yön mieheni perheen pikkuruisessa saaristomökissä.

Soitin viisi kertaa löytytavaratoimistoon ja kysyin samoja avaimia ja fillareita.

Otin selfien karitsan kanssa.

Sienestin. Poimin ja hillosin omenoita ämpärikaupalla. Pakastin herukoita.

Nautin lukuisia onnistuneita ravintolaillallisia ystävien tai miehen kanssa. Kärsin joistain ei niin onnistuneista.

Leikkasin marjapensaita ja puita. Haravoin. Kitkin. Leikkasin ruohoa.

Vierailin paloasemalla privaatisti ja tutustuin ambulanssin välineistöön.

Järjestin neljät kaverisynttärit ja kahdet sukulaissynttärit lapsille.

Kävin kaatopaikalla kymmenisen kertaa.

Ramppasin asuntonäytöissä ja annoin useita ostotarjouksia.

Kompostoin.

Sairastin hullun vatsataudin ja tavallisen flunssan.

Leivoin valtavasti pullaa eri tilaisuuksiin ihan leipomisen ilosta.

Kävin ensimmäisen kerran festareilla, katsomassa hevospooloa, suppaamassa ja valitsemassa hääpuvun (ystävälle).  Hyppäsin ensimmäisen kerran kiveltä veteen.

Snorklasin lämpimässä ja sinisessä valtameressä, jossa näin hain ja jättiläisrauskuja. Muutamaa kuukautta myöhemmin kokeilin kuivapukua snorklatessani jääkylmässä vedessä pisteessä, jossa kohtaavat Pohjois-Amerikan ja Euroopan mannerlaatat.

Maalasin terassin kaiteet melkein valmiiksi ja maalautin yhden julkisivun talosta.

Kävin lettikurssilla pikkupään kanssa.

Muutin virallisesti yhteen ihmisen kanssa, jolla on menneisyys ja molemmilla tavaroita.

Kävin yöuinneilla kahdestaan miehen kanssa ja tosi tosi monta kertaa päiväuinneilla lasten kanssa.

Suunnittelin ja toteutin perhekuvauksen koko perheelle.

Hankin grillin, trampoliinin ja kevytuntuvatakin.

Järjestin illanistujaisia, puutarhakestejä ja kahvitteluita.

Katsoin kuunpimennystä.

Vietin ystävän läksiäisiä, kun hän lähti maailmanympärimatkalle.

Vein lapset Ikeaan, Luonnonhistorialliseen museoon,  Tallinnaan, Kiasmaan, Tykkimäelle, Loviisaan ja Heurekaan.

Aloin virallisesti äitipuoleksi kahdelle pikkuihmiselle.

Ostin grillin, kevytuntuvatakin ja trampoliinin.

Selitin ruotsiksi miten tehdään churrotaikina, miksi aikuinen juo Cokista vaikkei se ole terveellistä, miksi karkaaminen ei ole kovin hyvä juttu, mitä on ja ei ole turvallista laittaa mikroon, millaisia vastuualueita kuuluu elämässä minkäkin ikäiselle ihmiselle ja miksi on tärkeää kertoa omista tunteistaan aikuiselle eikä jäädä niiden kanssa yksin.

Latasin kännykkään Fortniten.

Aika paljon verbejä ja listaa kun katsoo, niin siitä tulee jo vähän iloisemmalle mielelle. Ei mennyt hukkaan tämäkään vuosi. Sitä varmaan moni muukin eniten pelkää; että aika vaan menee ohi eikä sitä käytä oikein. Ettei kehity ja mene eteenpäin.

Listallani ei ole kovin erikoisia asioita montaakaan, mutta toisaalta kuitenkin paljon muutakin kuin kammoamaani perusarkea. Sitäkin on vuoteeni kuulunut kuten meillä kaikilla, jotka ruuhkavuosia viettävät; hernekeittokattiloita, töitä, haleja, hyviä keskusteluita, ruutuaikoja, kauppalistoja, exien kanssa kinaamista, märkiä ulkovaatteita, puhtaan pyykin kasoja ja läksyjä ilta toisensa jälkeen.

Listaa katsoessa alkaa paremmin ymmärtää, että ihan onnistunut vuosihan tämä oli monella tavalla ja isoja asioita on tapahtunut kaikkien niiden pikkuisten lisäksi. 34-vuotiaana voisi vaikka vähemmankin riittää. Vuoden päästä tietää miten kävi!

Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Uusperhesunnuntai

Onnistuimme eilen käymään läpi aikamoisen uusperheruletin. Kävimme heti aamulla tätini syntymäpäivillä ja sen jälkeen Kirjekaverimiehen vanhemmilla pikaisesti pistäytymässä. Siitä jatkoimme matkaa lapseni tanssiesitykseen, jonne tulivat myös toinen lapseni, Herra Ex, hänen isänsä, minun isäni ja minun vaarini. Ryntäsin saliin ensimmäisten joukossa nappaamaan tarpeellisen määrän paikkoja ja jätin Kirjekaverimiehen siihen hoitamaan istumajärjestyksen seurueemme kesken. Annoin ainoaksi toiveeksi, että en istuisi Herra Exän vieressä. Itse lähdin minglailemaan saliin, koska halusin tervehtiä tuttavia ja fiilistellä tilaisuutta muiden äitien kanssa.

Tulin takaisin paikalleni juuri ennen esityksen alkua ja löysin Kirjekaverimiehen ja Herra Exän sieltä istumasta vierekkäin ja käymässä vilkasta numeropitoista  keskustelua.

Esityksen jälkeen muut seurueesta lähtivät eri suuntiin ja me kaksi lähdimme tuttaviemme kanssa käymään kahvilla. Seurueessa oli sattumalta mukana kaksi Herra Exän sukulaista… Tämän jälkeen vuorossa olikin päivän toinen päätapahtuma eli Kirjekaverimiehen toisen lapsen synttärit.

Siispä Kirjekaverimiehen exälle kylään, kättäpäivää hänen lähisukunsa kanssa ja kakkua naamariin. Tämä oli pisin aika, jo mitä olemme hengailleet yhdessä Kirjekaverimiehen exän kanssa. Hän oli livenä oikeastaan tosi mukava. Aika hiljainen, mutta ystävällinen ja huomaavainen. Myös Kirjekaverimies oli sitä mieltä, että Herra Ex on vähemmän ärsyttävä luonnossa kuin etänä.

Exä-kohtaamisten välillä heitimme läppää tästä ex-teemapäivästä, mutta vasta nukkumaanmennessä tajusimme repiä huumoria siitä, että olemme nyt sitten saman päivän aikana hengailleet kummankin lasten, kummankin exien, kummankin vanhempien ja kummankin exien vanhempien kanssa. Exiemme uudet kumppanit enää puuttuivat.

One big happy family? No ei ihan, mutta hyvin kai tässä silti pärjäillään.

Ja mikä olikaan tarinan opetus? Se on suunnattu niille, jotka vasta ovat suunnittelemassa perheenperustamista; kun hankit lapsia, niin et koskaan ikinä ja milloinkaan pääse kokonaan eroon niistä sidoksista, jotka sen myötä syntyvät.

Yhteishuoltajuuden ilot lapsen sairastaessa

Tämäpä vasta varsinaista showta onkin! Lapseni on ollut kipeänä kaksi ja puoli viikkoa ja olen siitä huolimatta yrittänyt käydä suhtkohtnormaalisti töissä ja sopivasti ollut itsekin jonkinlaisessa köhässä, niin että jaksaminen ei ole ollut aivan parasta mahdollista.

Olen tarvinnut lapsenhoitoapua about kaikilta tällä aikaa ja silti itsellenikin on jäänyt hoitamista ihan yllin kyllin. Aina kun käy ilmi, että lapsen sairasloma jälleen on pitenemässä, Herra Ex alkaa välittömästi selittää tärkeitä menojaan. Sen seurauksena lapsella on vierähtänyt päivä jos toinenkin mummolassa silloin kun itse olen ollut töissä. Mummolassa hoidetaan kyllä lasta erinomaisesti, mutta ei mitään mikä liittyy kouluun (koska kielimuuri) tai lääkärikäynteihin (koska hankalaa). Exän syitä asioiden hoitamattomuudelle en ole kysellyt, mutta varmasti joku lyömätön selitys löytyisi, jos kysyisi. Siispä minulle on jäänyt kysenalainen kunnia hoitaa lääkäri- ja kouluasiat.

Lääkärikäynneistä mielenkiintoista tekee se, että kukaan muu ei niitä tosiaan ole millään tasolla halunnut hoitaa ja sitten kun minä hoidan, niin saan siitä kritiikkiä kaikilta muilta lapsen hoitoon liittyviltä. Hiukan absurdi tilanne muuten, kun on käyttänyt lasta neljästi lääkärissä, toiminut ohjeiden mukaan ja yhä edelleen porukka tulee linjoja pitkin, kun lapselle ei olla annettu antibioottikuuria. Perusteena antamattomuudelle ei siis riitä se, että lasta tutkineet neljä lääkäriä eivät puolla sitä. Sen sijaan täysin hyvä argumentti kuurille on se, että sitä puoltavat Herra Exän luona ilmeisesti eläintä tutkinut eläinlääkäri (lapsi ei paikalla), Herra Exän avovaimo (terveydenhoitoalalla, mutta ei ole nähnyt lasta viikkoon), lapsen isä (ei ole nähnyt lasta viikkoon, lääketieteellinen osaaminen;tuntee lääkärin) ja lapsen mummo (ei lääketieteellistä taustaa).

Pikkasen painetta siis. Onneksi lapsi itse ei ole tietoinen suurimmasta osasta näitä juttuja, koska tilanne olisi hänelle aika omituinen. Näiden valelääkärien diagnoosien perusteellä hän nimittäin tulee heittämään henkensä viikonloppuun mennessä, jos ei saa ”kunnon hoitoa” lääkekuurin muodossa.

Viimeinen lasta tutkinut lääkäri oli sitä mieltä, että lapsi alkaa olla paranemaan päin jo ja seurataan tilannetta ja annetaan kipulääkkeitä. Näin toivoisin, jotta hän pääsisi mahdollisimman pian omaan koululaisarkeensa ja tekisimme perheenä muutakin kuin hengailisimme odotushuoneissa.

Koulu taas on sekin oma juttunsa. Säntäilen sinne kirjoja ja tehtäviä hakemaan vähän väliä (lapsi on siis yrittänyt palata kouluun tässä välillä) ja sitten kouluvastuullisena mietiskelen täällä, että mitähän se multiplicera sitten mahtaa tarkoittaa. Herra Ex on kuuluvaan ääneen kyllä jaksanut ottaa kantaa terveydenhoitopuoleen, mutta en tiedä monennenko poissaoloviikon kohdalla hänelle tulisi mieleen hoitaa koulujuttuja. Tämä vähän ärsyttää, koska hän on aina olevinaan niin tasa-arvoista vanhempaa ETTÄ, mutta jotenkin ei sitten ikinä ehdi/voi/pysty/ehdi/jaksa/muista hoitaa asioita. Mielestäni taas sellainen pikkujuttu kuin oppivelvollisuuden noudattaminen voisi toimia osana tasa-arvoista vanhemmuutta, mutta mikäpä minä olen asiaa arvioimaan.

Nyt kun kaikesta tasa-arvoisuudesta huolimatta niin ei kuitenkaan ole, niin tässä on se aivan mainio puoli, että saan itsevarmuutta kouluasioiden hoitamiseen toisella kotimaisella kielellä. Olen miettinyt nimittäin jotain pidempää (edes muutaman viikon) reissua ja jos sellaista alan väläytellä, niin ensimmäisenähän sekä koulussa että muuallakin otetaan esiin ”koulukortti”. Eli miten saan hoidettua lapsen koulun poissaolon osalta, kun koulu ei ole omalla äidinkielelläni?

Tsädää! Tästä lähin minä voin käyttää siihen sitten vastineena tätä kolmen viikon kotikoulua, joka ei ehkä ole ollut maailman organisoitunein, mutta tehtävät on ymmärretty, tehty ja tarkistettu. En usko hänen jääneen missään perään. Kaverikontakteja en onnistu ikävä kyllä millään korvaamaan.

*Edit: Viides lääkäri oli antibioottikuurin kannalla, kuuri annettiin ohjeiden mukaisesti ja kaikki osapuolet selviytyivät. Lapsi sai seuraavasta matematiikan kokeesta huippupisteet ja kaikessa muussa oli pysynyt normaalissa tasossaan poissaolosta huolimatta.

Onneksi ne eivät tiedä, millaista tämän kuuluisi olla

 

 

Kirjekaverimies on viettänyt tämän viikonlopun lasten ja omenasoseen parissa. Minä töissä, baarissa, töissä, juhlissa ja kohta taas töissä. Juhlissa olimme itseasiassa eilen sellaisella kokoonpanolla kuin minä, Kirjekaverimies, hänen toinen lapsensa ja Herra Ex. Illalla Kirjekaveri kyseli tuntuiko minusta oudolta, että paikalla olivat lasteni molemmat vanhemmat, mutta ei lapsia (ovat matkoilla). Ei tuntunut. En edes huomannut, että siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Menihän se noinkin, että lapsipuoli istui Kirjekaverin ja Herra Exän välissä ja molemmat vuorotellen antoivat hänelle herkkupaloja mussutettavaksi.

Eilen illalla minäkin vähän onnistuin omenasosetalkoisiin ja ajattelin keittää samalla Kirjekaverin lapsille pienen omenakiisselin aamupuuron kanssa. Väsyneenä tein niin hölmösti, että suurustin mehun ensin ja lisäsin sitten vasta omenanpalat. Lopputulos oli ihan laitosruokaa. Pahoittelin tätä Kirjekaverimiehelle ja sanoin, että en sitten yhtään pahastu, jos tämä jää syömättä. Aamulla kun vihdoin tulin makkarista ihmisten ilmoille, oli melkein koko kiisseli jo kadonnut pikkuisiin suihin. Lapset eivät tienneet millaista sen olisi kuulunut olla ja tuo taso nyt sitten heille riitti.

Sama pätee toivottavasti tätä äitipuoli/isän tyttöystävä-hommaan. En ole oikein tyytyväinen tähän tasoon, mitä minulla on annettavaa, mutta en jaksa enkä pysty nyt parempaankaan. Omien lasten kanssa olen ihan läsnä suuren osan ajasta, mutta Kirjekaverin lasten kanssa siihen ei ole samanlaista velvoitetta. Siispä perustilanne on se, että heidän paikallaollessaan teen töitä säästääkseni vapaita omille lapsilleni, tulen myöhään jostain heidän jo nukkuessa, nukun pitkään ja lähden kiireen vilkkaa töihin. Sitten jos nyt sattuu olemaan päivä jolloin työpäivän lisäksi minulla ei ole muita menoja, vietän paljon aikaa koneella blogin ja koulutöiden parissa. Tai luen kirjoja. Tai olen vaan muuten passiivinen ja poissaoleva. Osallistun lapsenhoidollisiin tehtäviin vain, jos aistin Kirjekaverin olevan tosi väsähtynyt ja kotitöihin en nimeksikään. Joskus teen isosti ruokaa kaikille, keittelen kiisselin tai leivon jotain, mutta nämä ovat harvinaisuuksia.

Toimintatapani jättää mukavasti tilaa Kirjekaverille hoitaa vanhemmuuttaan haluamallaan tavalla ja jättää lapsille paljon isänsä huomiota. Kaikki kunnossa siis. Silti ylläpidän päässäni ihannetta siitä, että olisin paremmin mukana toiminnoissa ja ottaisin lapsiin enemmän kontaktia. Pitäisi olla punaposkinen ja puuhakas, eikä tällainen hämärällä tuleva ja lähtevä passiivinen kasa. Jos joku tulisi kysyneeksi lapsilta mitä teen tai millainen olen, vastaus sisältäisi melko varmasti pelkästään työtä, nukkumista ja koneellaoloa. Surkean kuuloista, mutta onko se sittenkään niin paha juttu? Ei välttämättä.

Päivän kiisseliaiheinen oivallus onkin, että samalla lailla kuin omenakiisselistä näillä lapsilla ei ole tiedossa mitään ideaalia siitä, millaisia äitipuolien kuuluisi olla. Kirjekaverimies kommentoi aiheeseen, että olen paras äitipuoli, joka heillä on koskaan ollut ja vaihtuvuutta ei toivottavasti tulla näkemään. Niinpä.  Yritän siis jatkaa paremmalla omalla tunnolla näin. Jos vaikka en satukaan muuttumaan punaposkiseksi puuhailijaksi. Omenakiisseli sen sijaan saa luvan olla ensi kerralla parempaa.

 

 

 

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!