Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Avulias mies passivoi naisen

Olen huomannut muuttuneeni enemmän ja enemmän mukavuudenhaluiseksi koheltajaksi. Vaikka teoriassa en hyväksy itseltäni, että jätän asiat sen varaan, että Kirjekaverimies hoitaa ne lopulta, teen sitä kuitenkin kaiken aikaa. Harvoin tietoisesti, mutta aika usein siihen päädytään. Olen väsähtänyt töistä, joten hän käy lapseni kanssa pyörälenkillä. Olen myöhässä ja soitan hänet kuskaamaan, jotta ehtisin silti ajoissa. Unohdan kaikki mahdolliset avaimet vääriin paikkoihin ja hän tulee päästämään minut sisään ja kantaa samassa rappukäytävän ovelle hylkäämäni kantamukset sisään. Järjestän lapselle synttärit ja kukas sen lettupannun päätyy hakemaan maalta muu kuin Kirjekaverimies.

Viime päivinä kohellukseni on ollut aivan tajutonta. Yhden illan minun piti tehdä ilman häntä niinkin yksinkertaiset toimet kuin käydä yhden lapsetn kanssa  kirpputorilla ja kaupassa, antaa toiselle lapselle välipala ja toimittaa hänet harrastukseen. Kirjekaverimiehellä oli menoa ja kyllä näistä hommista nyt pitäisi normaalin terveen aikuisen suoriutua ihan kivasti aivan yksin. No en suoriutunut. Eteen osui myös minusta riippumatonta hidastetta, mutta kyllä tuo homma vaan kertakaikkisen perseelleen meni ja tarvittiin Kirjekaverimies minut pelastamaan. Jälleen kerran.

Olen miettinyt, että miten näin voi olla. Olen mukamas näin helvetin avuton, etten pärjää yhtä hiton tiistai-iltaa itsekseni? Tulin siihen tulokseen, että kohellan ja teen liian tiukkoja aikatauluja varmaan alitajuntaisesti siksi, että voin. Olen aina ollut aika altis säätämään asoita, keräämään ihmeellisiä pikkuhommia ja päätymään monimutkaisiin tilanteisiin, mutta aiemmin niissä on ehkä sitten kuitenkin joku tolkku ollut. Kaikki on pitänyt kuitenkin (enimmäkseen) itse hoitaa sitten lopulta. Nyt ei välttämättä tarvitse, koska Kirjekaverimies hoitaa ihan mielellään vaikka mitä. Hän on jotenkin luonteeltaan niin älyttömän avulias, että asiat ympärilläni sujuvat kuin itsestään silloinkin, kun ehtisin ja voisin ne itse hoitaa. Jotenkin päädyn pääsemään pälkähästä ihan älyttömän helpolla. Päivä toisensa jälkeen.

Nyt olen päättänyt skarpata! Eihän siinä voi niin käydä, että jokainen asia jää Kirjekaverimiehen hoidettavaksi vain siksi, että hän hoitaa ne paremmin. Eri asia on etukäteen sovitut auttamiset, mutta yritän nyt ainakin vähän rajoittaa tätä holtitonta häsläystäni sellaisiin mittoihin, että saan perusasiat itse hoidettua. Olenhan ne hoitanut ihan kohtuullisesti tähänkin saakka ennen kuin tuli tämä mahdollisuus heittäytyä avuttomaksi prinsessaksi. Muutenhan tässä käy pian niin, että en enää oikeasti osaa hoitaa asioita yksinäni, jos sellainen tarve joskus tulisi.

Toinen syy välttää tätä, on se, että haluisin kovasti välttää toistamasta samoja sudenkuoppia kuin aiemmissa suhteissamme on ollut. Kirjekaverimies on ainakin omasta näkökulmastaan päätynyt juoksupojaksi, josta on otettu kaikki tehot irti. Ei ole kovin vaikea uskoa tätä, kun huomaa kuinka helposti hän tavallaan hakeutuu tekemään kaiken ja tarjoaa apua kaikkeen. Edellisessä suhteessaan hänelle ei juurikaan jäänyt aikaa mihinkään omiin juttuihinsa. Tämä skenaario on hyvin kaukana meidän tilanteestamme, koska minä enemmänkin kannustan kuin rajoitan hänen menojaan. Silti ehkä hyvä pitää mielessä.

Ehkäpä asia onkin niin, että mukavuudenhaluinen nainen kahlitsee avuliaan miehen vaatimuksillaan ja tarpeillaan siinä missä avulias mies passivoi naisen? Ehkä nämä ovat toistensa kääntöpuolia. Eikä aina näin päin, tuttavapiiristäni löyty sellainenkin esimerkki, jossa nainen tekee kaiken, ihan kaiken. Ja repii hiuksiaan, kun ei saa koskaan levätä. Siinä mies ei sinänsä vaadi ihmeemmin mitään vaadi, jättää vain tekemättä. Miespuolinen minä?

L for LUCKY

Viimeiset kaksi viikkoa emme ole ehtineet juurikaan viettää aikaa kahdestaan. Me aikuisten yhteisellä ajalla hemmotellut penteleet olemme tietysti kaivanneet sitä kovasti. Keskiviikkona Kirjekaverimies pitkästä taas palasi ”asumaan” luokseni, mikä on yhdessäolomme perusmuoto.

Työaikatauluni tämän lapsivapaan loppuviikon osalta näytti parisuhdemielessä lohduttomalta. Onneksi Kirjekaverimies on nykyään yrittäjä ja saa ainakin nimellisesti päättää omista työaikatauluistaan. Niinpä hänkin meni perjantaina omiin töihinsä vasta myöhäiseen iltaan kuten minäkin, jotta meille jäisi tälle viikolle edes yksi yhteinen vapaahetki.

Ai että miten oli hienoa olla yhdessä pitkästä aikaa melkein koko päivä! Pyörimme pitkään sängyssä aamulla, söimme älyttömästi hänen eksänsä tuomia tuliaissuklaita ja  kolmen ruokalajin lounaan hienossa ravintolassa. Keskustelimme, vilkkaasti, rauhassa ja kenenkään häiritsemättä. Menimme takaisin kotiin. Nukuimme kahden tunnin päiväunet keskellä tavallista arkipäivää ja näimme unta toisistamme (nyt ollaan ällösiirapin rajalla, mutta näin tosiaan kävi).

Laitoin herätyskellon soimaan 14:40 ja aloitin työt unihiekat vielä silmissäni 15:00.

Ihan älyttömän hienoa! Juuri tällaisesta olen aina haaveillut. Jotenkin aivan mahtavaa saada samana päivänä kaikki ihanat parisuhdeasiat, vaikkei ollut edes vapaapäivä. Töiden jälkeen katsoimme vielä yhden jakson Vain elämää, ja siinä vaiheessa olin jo ihan kuin se hymiö, jolla on sydämet silminä. Edelleen minulla on erossaolojen jälkeen etäinen olo, kunnes taas asiat jonkin ajan kuluttua klikkaavat täysin. Joskus siihen menee tunti ja joskus kaksi päivää kuten nyt. Ja joka kerta se palaa enemmin tai myöhemmin.

 

Kun kaikki muu on jo tehty

Olemme tehneet lyhyen suhteemme aikana ihan hirveästi juttuja. Sen huomaa parhaiten, kun käy läpi valokuvakansioita. Latasin perjantaina kännykästä koneelle kaksi ja puolituhatta valkokuvaa ja olen käynyt niitä nyt läpi. On se jännä, että tulee säännöllisesti huokailtua, että me ei käydä ikinä missään ja silti kuvamateriaalin perusteella olemme tehneet ihan hirveästi kaikenlaista! Ihania kuvia!

Tällä viikolla olemme tehneet taas sellaista, mitä emme olekaan koskaan aiemmin tehneet. Myöhään yhtenä arki-iltana keksimme keitellä kokeilumielessä inkiväärijuomaa, jota vedetään shottimuodossa torjumaan flunssaa. En usko tuollaisiin juttuihin YHTÄÄN, mutta nähtävästi suhteemme on jo siinä jamassa, että potkua haetaan niinkin kyseenalaisin keinoin kuin keittelemällä suuta polttelevasta juuresta taikajuomaa. Ihan vaan koska voi.

Juoma jätettiin yöksi jäähtymään ja aamulla kiskaisin siitä shotin. Sitten unohdin koko asian ja iltapäivällä ihmettelin, että mikä tässä päivässä on erilaista, kun olen voinut niin paljon paremmin. Myöhemmin vasta tajusin, että tiettyhän kyseessä oli tämä taikakeitos. Tai sitten vaan flunssani muuten alkoi antautua. Ihan sama, pääasia, että sain paremman vireen. Jos haluat terästää elämääsi huuhaalla, niin kokeile ihmeessä. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, jos määrä pysyy kohtuullisena.

Toinen tämän viikon projekti meillä on klassiset kokismaistiaiset. En ole koskaan kokeillut, mutta nyt olemme ostaneet muutamia kolajuomia ja aikomuksena siis testata erotanko oikeasti sokkotestillä aidon feikeistä. Pelkään kamalasti, että epäonnistun. Olen nimittäin ”jonkin verran” tehnyt jutun siitä, että vain aito Coca Cola käy, ja sekin pelkästään tölkistä. Voisikin muuten tähän ottaa yhdeksi verrokiksi pullossa olevan tölkkikokista vastaan. Tuleeko tästä nyt ihan nöyryytys?

Hullulla on halvat huvit, sanotaan. Pakkokin olla, koska tilin tilanteessa ei ole hurraamista ja kaikenlaisia hankintoja on mielen päällä.

En mä jaksa nyt.

Olen tainnut aiemminkin mainita, että parasta maailmassa on jalkahieronta kosteuttavalla voiteella höystettynä. Sellaisesta ylellisyydestä haaveilin alituisesti (en saanut) ollessani vielä naimisissa Herra Exän kanssa. Sen jälkeen sitä on ollut saatavilla silloin tällöin, kunnes elämääni tuli Kirjekaverimies. Hän on vetänyt hemmottelun monella elämän alalla ihan uudelle tasolle ja niin tässäkin. Hän hieroo jalkojani enemmän kuin mielellään aina tilaisuuden tullen. Se on A-I-V-A-N mahtavaa! Ottaa vastaan parasta mahdollista hemmottelua ilman, että tarvitsee yhtään miettiä onko se toiselle tylsää saati vastenmielistä. Saa vaan nauttia ja ottaa vastaan hellyyttä. Samalla kantapäät pysyvät hyvässä kunnossa. Halutessaan voi jutella tai vaan olla hiljaa ja olla. Tarvittessa projektia voi laajentaakin.

Mutta. Rajansa kaikella.

Niinä iltoina, kun olemme yhdessä, hän melkeinpä iltarutiinina kaivaa rasvapurkin esiin ja lähestyy minua. Ja mitä vastaan?

Ei nyt. Mä en jaksa.

Jaa mitä en jaksa? Antaa tuolle niin miellyttävälle hellyydelle sen ansaitsemaa huomiota. Rauhoittua nautiskelemaan. Pysähtyä fiilistelemään, miten hyvältä se minusta tuntuu.

Tietysti kommenttina se, että en jaksa maata ja antaa toisen tehdä asioita puolestani on vähän absurdi. Toimitus ei  kuitenkaan velvoita minulta yhtään mihinkään eikä edellytä esimerkiksi vastapalvelusta. Ei edes fiilistelyä. Olemmekin miettineet, minkä muun jaksamattomuus voisi olla parisuhteessa yhtä hullunkurista.

Tässä TOP 3:

3. Käyn laittamassa meille voileivät iltapalaksi.  / -En jaksa. Mä meen itse tekemään.

(Toisen tekemä voileipä on aina parasta maailmassa.)

2. Mä voisin putsata lavuaarin hajulukon sillä aikaa, kun luet Hesarin ja juot kahvin. / En jaksa. *vetää kumihanskat käteen ja alkaa toimiin*.

(Varmaan aika moni mielellään luistaa (etenkin ällöttävästä) siivouksesta, jos vaan mahdollista.)

1. *Nainen kyykistyy viettelevästi miehen eteen ja alkaa availemaan vyötä*/ Mies: En mä nyt jaksa. Meen vetämään käteen.

(Onko joku heteromies joskus sanonut tuolle ei?)

 

Mitä hemmottelua teillä ei jakseta antaa tai ottaa vastaan?

 

 

Yhteisyydestä ja erillisyydestä

Olemme olleet muutaman päivän kaupunkilomalla Kirjekaverimiehen ja ystäväpariskunnan kanssa. Porukka on ollut aika tiiviisti kasassa useamman päivän lähes jokaisen hereilläolon tunnin. Taustalla meillä oli Kirjekaverin kanssa edeltävien päivien ajan töitä, mahatautia ja neljä lasta, jotka pitivät meitä suhteellisen erillään jo muutaman päivän ennen matkaa.

Kuva-arvoitus: Mikä kaupunki?

Lomalla huomasin meidän erkaantuvan toisistamme. En tuntenut yhtä voimakkaita hyvänolontunteita hänen läsnäolostaan kuin muuten silloin, kun olemme yhdessä. Tämä ei siis tarkoita mitään kyllästymistä tai muuta niin radikaalia, vaan ihan vaan laimentumista.

Mietimme mistä tämä mahdollisesti sitten johtui. Tulimme vähän siihen tulokseen, että hän on luonteeltaan minua merkittävästi enemmän joukkuepelaaja, joka tässä yhteydessä tarkoittaa, että seurueessa ollessamme muutuin tasa-arvoisemmaksi joukkuekaveriksi kuin muina aikoina. Parisuhdeidentiteetti hukkui joukkuehengen alle.

Itse olen enemmänkin sellainen, että parisuhteessakin haluan olla voimakkaasti erillinen. Samoin tuollaisessa joukkuetilanteessa en halua hukata itseäni, enkä parisuhdetta, vaan pitää ne kaikki kerrostuneina ja voimassa yhtä aikaa. Toisinaan jopa vähän ylikorostuneesti, joka aiheuttaa välillä ristiriitoja itseni kanssa; koska pitäisi joustaa ja koska pitää oma päänsä?

Kirjekaverimies on parisuhteenkin sisällä taipuvainen tulemaan niin lähelle (henkisesti), että joskus tuntuu, ettei hän tiedä mistä minä alkaa ja sinä loppuu. Kaikkein selkeimmin näen tuon itsensä hukkaamisen silloin, kun paikalla ovat hänen lapsensa; silloin hän unohtaa itsensä (parisuhteesta nyt puhumattakaan) ja muuttuu herkästi lasten pompoteltavaksi sätkynukeksi, vaikka ei sitä itse teoriassa haluakaan.  Täysin vastakkaisesti kuin minä, joka olen näin jälkeenpäin ajateltuna (tarkoitan menneitä vuosia, kun lapset ovat olleet tosi pienia) suojellut hyvin voimakkaasti minääni siitä huolimatta, että olen tullut vanhemmaksi. Olen esimerkiksi tosi pienestä lähtien aktiivisesti yrittänyt opettaa lapsiani kunnioittamaan myös minun rajojani; että läheisyyden pitää tuntua hyvältä molemmista osapuolista, että minua ei ole lupa milloin tahansa keskeyttää tai häiritä ja että heillä ei ole lupaa vaatia kohtuuttomasti ihan vain siksi, että satun olemaan heidän vanhempansa.

Jollain lailla koen, että jos annan lasteni, mieheni tai kenen vaan ottaa minusta liikaa, minusta ei jää mitään jäljelle. Että minä lopun, jos annan itseäni kenellekään silloin kun en halua. Olen joinain hetkinä jopa kieltäytynyt hetkellsesti antamasta lapselle hänen haluamaansa läheisyyttä, jos se on sillä hetkellä ahdistanut minua. Vanhemmuuteni kuulostaa julmalta ja rikkoo vastoin monia tällä hetkellä suosittuja kasvatusmetodeja, jossa lapset tarpeet asetetaan etusijalle aina ja kaikessa. Toisaalta hetkiä, jolloin hellyyttä on minulta saatavilla, on vielä isojenkin lasten kanssa niin paljon että sen määrästä Kirjekaverimies puolestaan pyörittelee silmiään. En välitä, koska jos se minusta ja lapsista tuntuu hyvältä, niin miksi ei.

Kirjekaverimiehellä itsensä hukkaamisen pelkoa ei selkeästikään ole, vaikka hän minun mittareillani tekee sen ihan säännöllisesti. Se onkin varmasti yksi asia, joka saa hänet antamaan itsensä parisuhdetilanteessa (silloin kun ei ole lapsia tai ”joukuetta” mukana)  kokonaisena ja vastustamattoman saatavilla olevana. Mutta kenen tehtäväksi jää silloin vahtia, että joku, esimerkiksi minä, ei ime häntä tyhjiin omilla vaatimuksillaan? Vai  voiko niin  tehdä toiselle? Ehkäpä hän on vahvempi eikä sellaista voi edes tapahtua. Tiedä häntä. Joka tapauksessa opimme, että meidän olisi varmaan hyvä joukkueajan sisältä pilkkoa riittävästi parisuhdeaikaa, jolloin molemmat ehtivät löytää yhteisen parisuhdeidentiteettinsä. Siitä me kuitenkin niin kauheasti tykätään.

 

”Joskus toivoisi, että toinen olisi erilainen…

…tai käyttäytyisi erilailla jossain tilanteessa.”

Näin sanoi Ensitreffit alttarilla-Mikko Heidistä.

Paljon ajatuksia herättävä kommentti. Voi kuinka monta vuotta olenkaan toivonut juuri sitä, että  toinen vähän erilainen. Tämä päivä voisi olla ihan täydellinen, jos tuo toinen käyttäytyisi eri tavalla kuin nyt. Melkein tiesikin jo, millä tavalla toinen tulisi minkäkin hetken pilaamaan. Lähes poikkeuksetta toinen täytti odotukset päivän ja hetken pilaamisen osalta ja jos juuri sillä kertaa ei pilannutkaan, olin valmiiksi jo kireänä sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kysehän on melkein aina täyttymättömistä odotuksista.

Olet järjestänyt lapset hoitoon yöksi aikuisten iltamenoa varten ja ajatellut viettää rauhallisen aamun kahdestaan. Ja sitten käykin ilmi, että toinen on lähdössä aamuseitsemältä ruokkimaan riistaeläimiä ja raivaamaan risuja.

Odotat toista kotiin, jotta saisit tehtyä jonkun oman projektin loppuun ilman lapsia ja toinen tulee pari tuntia ilmoittamaansa myöhemmin.

Valvot pidempään, jotta saisit juteltua jostain asiasta toisen tultua kotiin. Toinen tulee ja puhuu seuraavat kaksi tuntia puhelimessa jonkun muun kanssa.

Lähdette yhdessä koko perheellä jonnekin ja odotat mukavaa illanviettoa ja sen jälkeen kotiinpaluuta kohtuullisella aikataululla. Miehet menevät saunaan kuudeksi tunniksi ja jäät yhden tai useamman pikkulapsen kanssa vieraaseen paikkaan ja hallitset keskenäsi milloin mitäkin lasten sekoilua. 

Toivot lahjaksi jotain kivaa ja henkilökohtaista. Saat puunkantotelineen ja kymmenen muuta tuotetta, jotka olisit yhtä hyvin voinut saada anopilta kuin aviomieheltä. 

Olet lasten kanssa reissussa pari päivää ja tulet kotiin pyhäpäivänä Odotat, että kaupassa olisi käyty ja ehkä jotain pienimuotoista juhlantuntua järjestetty. Palaat kotiin ja pöydällä on samat  kuivuneet puurolautaset, joiden ääreltä olimme pari  päivää aiemmin lähteneet. Ja jääkaapissa lähinnä valo. 

Olet väsynyt viikosta yksin lasten kanssa ja haluaisit perjantaina käpertyä sohvalle sipsipussin kanssa. Oivallinen tilaisuus miehelle järjestää kokonpolttajaiset ja spontaanit illalliskutsut vähintään kymmenelle, jotka jatkuvat pitkälle aaamuyölle ja nukahtaa itse sohvalle ennen puolta yötä, jolloin sinun tehtäväksesi jää tsekata vieraat ulos(tai yöpymään meillä) ja nousta lasten kanssa aamuseitsämältä tiskaamaan viinilaseja ja keittelemään puuroa.

Edelliset pettyneet odotukset ovat muinaisen avioliiton ajoilta, mutta samanlaista toisen toisenlaiseksi toivomista ja pettyneitä odotuksia löytyy myös lähihistoriasta. Laastarisuhteen kanssa ne liittyivät aikatauluihin ja Tapailumiehen kanssa aikataulujen lisäksi siihen, että olisi jollain tasolla toivonut sitä jotain tunnetta, joka väliltämme puuttui. Kaikissa mainituissa tunne lienee ollut molemminpuolinen ja minutkin olisi varmasti toivottu toisemlaiseksi.

Ensitreffit- Mikon kommentissa minut herätti se, että miten niin lyhyessä ajassa aiemmin käytännössä jokapäiväinen tunne on kadonnut ja en ole sitä edes kunnolla huomannut.  Vielä sentään Kirjekaverimiehen tavat olla ihana yllättävät minua, mutta ollaanko nyt jo lähellä sitä pistettä, että kaikki muuttuu itsestäänselvyydeksi? Että toinen huolehtii, hyväksyy ja kannustaa. Tekee punajuurista keiton, saattaa töihin ja varaa valmiiksi keikkaliput ja silittää, kun sitä toivoisi. Ja silloinki, kun ei ole ehtinyt sitä edes veielä toivoa.  Ja on läsnä**.

Enkä edes muista milloin olisin toivonut hänen olevan millään lailla erilainen kuin on.

Outoa.

*Olen vähän jäljessä tuon sarjan katselussa.

**Uteliaana odotan muuten, että missä kaikessa Kirjekaverimies tulee jatkossa olemaan läsnä minua varten. Viime päivinä olemme vieneet sen jopa vähän naurettaville tasoille…Olemme koukutteneet suhteellisen pahasti kännykällä pelattavaan maatilapeliin. Ensin pelasimme sitä erillämme, mutta nyt hän on liittänyt meidät samaan naapurustoon, jotta voimme kastella toistemme virtuaalisia omenapuita ja tarvittaessa myydä toiselle hyvään hintaan kurpitsapiirakkaa, voita tai pultteja. Vähän kuin oikeassakin elämässä..

 

Me tässä opetellaan… kuka mitäkin

Elämä on kuulkaa hirveän opettavaista aikaa!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut kokonaisen uuden maailman työelämässä, mutta yhtälailla parisuhdekin voi opettaa yllättäviä taitoja. Matkalla ollessamme Kirjekaverimies huokaisi jossain vaiheessa, että ”me ollaan varmaan maailman eniten toisistamme oppinut pariskunta”.  Tuolloin aiheena oli lastenkasvatus. Siitä olemme toden totta käyneet miljoona keskustelua, mutta opittu on muutakin! Tämän sain ilokseni eilen huomata.

Minusta tuntuu, että teen nykyään kaiken vapaa-aikani ruokaa, poimin tai säilön jotain. Eilen töiden jälkeen kävelimme vähän kauemmas kauppaan ja tulimme kotiin kokkailemaan, taas kerran. Aikomuksena oli tehdä lohisalaatti, kurpitsakeitto ja sienikeitto ja niihän me tehtiinkin. Näistä kurpitsakeitto sovittiin Kirjekaverimiehen hommaksi ja se olikin siitä mielenkiintoista, että meistä kumpikaan ei ole oikein kurpitsaa käsitellyt aiemmin.

Hän kaiveli kurpitsaa ja irvistelimme hajulle. Yäk. Kuuluuko tämän olla tällaista? Siemenosa oli helppo ottaa pois, mutta malton poistaminen oli vaikeampaa rikkomatta kurpitsan ulkopintaa. Miten sen muka saa pois?  Kirjeakaverimies selvitti Googlen avulla, että se kuuluu tehdä jäätelökauhalla ja niin se sitten onnistuikin. Malto laitettiin kattilaan muiden keittoaineidan kanssa ja vitsailimme, että siitä tulee varmasti yhtä hyvää kuin mitä hän on joskus syönyt ihan hienossa ravintolassa. Olimme oikeasti melko varmoja, että meidän keittomme ei voi hajun perusteella olla syömäkelpoista ollenkaan. Siemenet hän aikoi paahtaa pannulla ja maustaa naposteltaviksi.

Keitto ja siemenet valmistautuivat lopulta suunnilleen samaan aikaan ja Kirjekaverimies tanssahteli innoissaan ympäri keittiötä kuin popkorni huomatessaan, että molemmista tuli ihan älyttömän hyviä. Hän oikein loisti, kun oli onnistunut taas kerran keittiössä saamaan aikaan jotain hienoa, mitä ei olisi aiemmin uskonut tekevänsä. Ihan itse ja vain ylimalkaisilla ohjeilla. Suunnitteli ostavansa omaankin kotiinsa kurpitsan viikonlopuksi, kun oli niin hauska ja palkitseva projekti.

Kun sain lapset pesuille ja pusuille ja menin sängylle loikoilemaan, tuli hän siihen häntä heiluen intoilemaan, että voidaanko tehdä lista kaikista ruuista, mitä hän on oppinut nyt tekemään. Aiemmin hänellä oli muutama luottoresepti ja ei juurikaan varmuutta alkaa kokeilemaan mitään sen jännempää. Tortillakeittoa, pinaattilettuja, quorn-hamppareita, nachoilla leivitettyä kanaa, makkarakeittoa, punajuurikeittoa, uunipunajuurta, sienipastaa, kasvishernekeittoa, hillot, kiisselit, merimiespihviä, vegaaninen shepherd’s pie…olihan noita. Tosi monia saatiin palautettua mieleen ihan muutamassa hetkessä. Siinä kohtaa minullekin kirkastui, että tässä alle vuodessa on tehty tälläkin saralla ihan hirveästi asioita yhdessä ja hän on ihan oikeasti oppinut tekemään noista ruuista ”kokkiversiot” ihan huomaamattani.

Harmittelin sitä, että olen itse niin umpimielinen, että en ole häneltä oppinut juurikaan uusia taitoja. Hänen erityisosaamisensa kiinnostaa minua paljonkin, mutta jotenkin minuun ei tartu oppia, niin että voisin sanoa hallitsevani siitä yhtään mitään osaa. Ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa sitten, kun työ, koulu ja lapset eivät enää niin totaalisesti vie mehuja minusta. Tai ehkä minuunkin on sitten jotain tarttunut huomaamattani.

Sitten ennen nukkumaanmenoa tajusin, että olenhan minäkin jo oppinut.

Parisuhdetaitoja.

Luottamusta. Olen jo jonkin aikaa osannut luottaa siihen, että Kirjekaverimies tulee huomennakin luokseni kovertamaan kurpitsoita, soseuttamaan lehtikaalia, muussaamaan omenaa tai taulukoimaan tuottoennusteita Exceliin, eikä ole häviämässä minnekään.

 

 

Lomafiiliksiä

Pyörähdettiin tässä lomalla. Minä, Kirjekaveri ja meidän molempien nelivuotiaat.

Voi kuulkaas mitä tunnevuoristoratoja ehtii mahduttamaan yhteen viikkoon!

Ensin lähdön haikeus. Meillä oli lähtöpäivänä molemmilla vapaata ja paahdoimme ympäri kaupunkia valmistelemassa lähtöä ja tekemässä ne kaikki asiat, joita ei ollut mukamas aiemmin kerinnyt tehdä. Omalla kohdallani se tarkoitti opetusseurantaa yläasteen erikoisluokalla, kampaajakäyntiä, anopin tapaamista, pakkaamista ja muuta hätäilyä ympäriinsä. Silti nipistin päivästä hetken siihen, että voisimme maata (ja mitä näitä nyt on…) hetken sängyllä Kirjekaverimiehen kanssa. Tunsin haikeutta ”eronhetkestä” eli yhteiselle matkalle lähdöstä. Tiedostin vahvasti sen, että nyt emme seuraavaan viikkoon saa juurikaan olla kahdestaan ja lapset ovat siinä koko ajan. Piti saada vielä olla lähekkäin ihan rauhassa.

Sitten oli väsymys. Puolilla yöunilla asettautuminen lomalle. Siitä seurasi myös turhautumista, koska aloilleen asettautuminen kitisevän lapsipuolen kanssa ei ollut yhtä juhlaa. Todellakaan. Turhautumista ehdin kokea viikon aikana monessa vaiheessa, avaimet eivät sopineet lukkoihin, mikään ruoka lapsipuolen ruokavalioon eikä auto parkkiruutuun.

Välillä välkähteli iloa. Olin kuin pikkulapsi, kun löysimme vahingossa rannan, joka oli täynnä täydellisiä kiviä. Olisin halunnut jäädä sinne leikkimään niillä koko viikoksi, mutta vaaleaihoisena minun pitää tylsästi rajoittaa olemistani auringossa. Keräsin muutaman kiven mukaani, vaikka se on vastoin vakaumustani. Lapsenomaista iloa koin myös eläintarhassa, jossa näin krokotiileja ja gorillan.

Välillä oli vaan kuuma. Ihanan kuuma, sopivan kuuma polttavan kuuma ja niin helvetin kuuma. 

Mukaan mahtui myös liikutusta kävellessämme upeaa reittiä linnoitukselle ja kävellessämme vanhan kaupungin läpi, jossa oli ihan mahtava tunnelma. Siihenkin olisi vaan halunnut jäädä ja hengittää sitä fiilistä. Katusoittajia, ihana pimeys, ihmisvilinää, tinto de veranoa ja pikkuisia simpukoita.

Seuraavana hetkenä olikin vuorossa taistelua itsensä kanssa siitä, että teki mieli käyttäytyä aivan urposti. Onneksi aikuisuus voitti ja en esimerkiksi kaatanut vesipulloa kenenkään päähän tai viskannut ketään jorpakkoon häiritsemästä. Jossain lukuisista vanhemmuuskehityskeskustelussamme nimesinkin tuon lomani tärkeimmäksi tavoitteeksi.

Matkalle lähdön haikeus oli kaunista, mutta onneksi turhaa. Lapsemme nukkuivat hyvässä synkassa päiväunet melkein jokaisena päivänä, ja silloin oli oikeastaan ihan hyvinkin aikaa niille aikuisten muille tunteille. Oijoi, olipa ihanaa olla yhdessä.

Pettymys on myös tunne. Sitäkin osui omalle kohdalleni. Kirjekaverimies veti rankasti herneet nenään yhdessä hetkessä ja koska emme ole tottuneet noin voimakkaisiin tunteenpurkauksiin ilman ennakkovaroituksia, säikähdimme lattialle paiskattua kaakaotölkkiä, joka levisi tietysti ihan joka paikkaan. Petyin, koska en saanutkaan suunnitelman mukaisesti vetäytyä parvekkeelle lukemaan ja kirjoittamaan, vaan päädyinkin siivoamaan kaakaota ja kuljeskelemaan suljetussa ja helteisessä kauppakeskuksessa oman lapseni kanssa. En siinä tunteiden kuohunnassa keksinyt mitään järjellisempääkään touhua.

Monessa kohtaa olin onnellinen. Tosi onnellinen. Siitä, että vaikka meillä on nämä kaikki muuttujat, olemme aivan todella hyvä tiimi, jolla on yhteiset tavoitteet ja motivaatiota niitä tavoitella. Henkisesti, ajankäytöllisesti, taloudellisesti, lomasuunnitelmallisesti ja parisuhteellisesti. You name it.

Äitipuolihommat. Siitä ei ristiriitaisemmaksi menekään. Haluan olla hyvä sellainen, mutta toisinaan en osaa ajatella toisen lapsesta mitään hyvää. Teoriassa tietenkin, mutta aidosti tuntea niitä hyviä juttua… Tunsin epäonnistuneeni, koska ajattelin ilkeitä asioita toisinaan. Toisaalta onnistumista siinä, että ajatuksistani huolimatta käyttäydyin häntä kohtaan hyvin. Sain myös luottamusta siihen, että pystyn niin toimimaan jatkossakin. Koska minun kuuluu. Olenhan meistä se aikuinen.

Ylpeys. Sitakin oli. Paljon omasta lapsestani, joka on elämäni aurinko aina vaan. Loppuvaiheessa myös lapsipuolesta, joka onnistuikin hienosti viikon aikana kehittymään monessa asiassa ja nauttimaan olostaan.

Sitten on se tunne, kun olet lähdössä lentokentälle ja et löydä kännykkää. Mistään. Ja aika alkaa loppua. Ja käännät koko kämpän ylösalaisin ja luovutat; se on joko heitetty keräyspullojen mukana vahingossa roskikseen, lymyilee  jossain siellä kämpässä hukattuna tai on  matkatavaroiden seassa. Aika rankka kokemus älypuhelinriippuvaiselle.

Lentokoneessa taas väsymystä ja tällä kertaa myös ärsytystä, vitutusta. Istuin lasten keskellä ja molemmat nukkuivat minuun päin, joten en saanut päätä nojattua mihinkään enkä voinut myöskään nousta jaloittelemaan, etteivät lapset heräisi. Kirjekaverimies kertoi perillä ajatelleensa kaikenlaista lennon aikana; että olen kaunis, ja hieno, ja hoidin koneessa hänen lastaan äidillisesti kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Olin kateellinen. En ajatellut koko lennon aikana mitään muuta kuin että OLTAIS NYT JO HELVETTI SENTÄÄN PERILLÄ.

Matkatavaroita odottaessamme Kirjekaverimies sanoi, että hänestä tuntuu surulliselta, että jatkamme siitä eri koteihin. Niin minustakin. Haikealta. Koska me oikein saadaan olla rauhassa yhdessä? Tätä me mietimme ilmeisesti molemmat aina, kun tilanne vaihtuu toiseksi.

Aikamoisesti kaikkea. Niin paljon, että tuntui kuin olisimme eläneet jotain eri todellisuutta. Normaalielämä tuntui aivan mahdottoman kaukaiselta.

Ihan yhtä kaukaiselta kuin tuo lomailu nyt, kun olemme olleet muutaman päivän kotona.

Loma, tule takaisin!