Lapset ovat olleet minulla putkeen puolitoista viikkoa, josta suurimman osan toinen on ollut kipeänä. Väsyttää. Kaipaan omaa aikaa.
Tänään näin Herra Exää lyhyesti lapsen asioilla. Vihjailin, että voisi hyvin ottaa lapset tänään yöksi. Vastaus ei ollut kovinkaan lempeä: ”Etkö sä tajua miten rankkaa mulla on? Olen tehnyt joka päivä töitä niin-ja-niin paljon! Olisit voinut valita jonkun vähän paremman päivän tuollaiseen ehdotukseen!”
Ööh. OK. Ei sitten.
Ajattelin vaan, kun viimeviikkoinenkin lasten tapaaminen peruuntui. Oli kuulemma liian hankaloittavaa, kun toinen lapsi oli kipeä.
Tämä on siis se sama Herra Ex, joka vielä kuukausi sitten vakavin äänenpainoin ehdotteli 50/50-järjestelmää. En ollut hirveän innoissani lähtemässä sellaiseen, koska tiedän aika hyvin tämän hänen tapansa jättää lapset minulle aina jos lapsille tulee joku uhmakausi/flunssa/muu ärsyttävä hidaste, tai hänellä itsellään sattuu olemaan muuta tekemistä. Nyt ilmeisesti sattuu, joka minun olisi tietysti pitänyt ymmärtää eikä käydä ehdottelemaan tuollaisia asiattomuuksia. Tavata nyt lapsia, vaikka on kiire. Daa?!
Aijai, miten ärsyttää! Siis tuollainen, että kipeänäoloviikon yksi ilta ja yö olisivat olleet liian hankalia viime viikolla. Olisi pitänyt muuttaa suunitelmia oikein, kuulkaas! Minulle ei varmaan tuottanut mitään päänvaivaa ollenkaan se, että yhtä erityisen tärkeää menoa lukuunottamatta jokainen menoni ja tekemiseni peruuntui ihan samasta syystä? Kuten varmaan jokaisella normaalilla aikuisella minullakin oli olemassa suunnitelmia tuolle viikolle ja kuten joskus käy, jouduin muuttamaan niitä.
Samoin ärsyttää tuo, että hänen väsymyksensä ja kiireensä on mukamas aina tärkeämpää ja painavampaa. Eli jos hän kokee olevansa töineen ja perhe-elämineen väsynyt, niin silloin oletus on se, että minä en voi olla väsynyt samaan aikaan. Aika hyvinkin voin, esimerkiksi siitä, että hän on jättänyt minulle koko lastenhoitovastuun ja lapsen sairastumisen takia kaikki omat hommani ovat päässeet kasaantumaan.
ARGH!
Minä ja Herra Ex
No, näitä väsymyksiä ja ärsytyksiä tulee ja menee. Kyllä varmasti pärjäilen noiden kanssa lauantaihin, jolloin viimein kahden viikon ikävöinnin jälkeen pääsevät isälle. En väitä, että ihan joka hetkestä suuresti nauttisin, mutta ei kai aina voi. Paitsi jos sattuu olemaan Herra Ex, joka tärkeänä henkilönä kaivelee rusinat pullasta silloin, jos rusinaa tekee mieli. (Enpä vissiin ole katkera tästä meidän yhtälöstä tällaisinä päivinä, kun väsyneenä saan osakseni kiukuttelua toisen väsymyksen takia.)
Se mikä tästä tulisi oppia, on että väsymyksen ei pitäisi olla mikään kilpailu. Ei ole mitään yhtä lasillista väsymystä mikä kahden vanhemman on jaettava keskenään.
”Minä olen nyt väsynyt, niin sinä et voi olla!”
Ei ole noin. Ikävä kyllä sitä jää joskus molemmille ja vielä muillekin.
(Jes! Jaksoinpa kirjoittaa tämän loppuun! Heti tuli hitusen parempi mieli!)
Up to Date 