Rintojen pienennysleikkaus sekä toipumisprosessi

Leikkauspäivä

7.15 Labratestit

7.30-8.00 Vaatteiden vaihto ja keskustelua hoitajan kanssa. Myös lääkäri tuli paikalle ja kävi vielä läpi riskit ja varmisti, että olen edelleen lähdössä tähän. Sain esilääkkeet ja rauhoittavia, koska olin tosi hermostunut. Kirurgi teki rintoihini piirustukset ja selitti vielä mitä on minulle tekemässä. Mieheni oli tässä vaiheessa mukana.

8.00 kävelin leikkaussaliin ja kävin makuulle. Henkilökuntaa pyöri ympärillä asettelemassa minut mukavasti ja peitteli lämpöpeitoilla. Nukutuslääkäri tuli ja aivan hetkessä olin taju poissa. Ei ollut piikitysmielessä ollenkaan pelottavaa, toki leikkaus sinänsä edelleen jännitti ja panikoin tippa linssissä kunnes nukahdin.

12.30 minut on kuulemma tuotu heräämöön.

13-14.30 heräilyä ja nukahtelua. Maailman hirvein pissahätä pahimpana oireenani. Kirurgi piipahti kysymässä vointia. Muistan osan siellä tapahtuneista, mutta osia puuttuu. Normaalia heräämösekoilua siis. Ei mitään kivun tunnetta.

14.30 osastolle. Torkkumista ja heräilyä edelleen. Sain kipulääkettä. Helpotuksen tunne oli erittäin voimakas, koska ei tarvitse enää miettiä, että olenko ryhtymässä tähän. Myöhäistä perua enää.

16-22 olin kivuton, hyväntuulinen ja ihan vaan iloinen. Kivuttomuus ihmetytti sekä minua, että leikkauksessa mukana ollutta harjoittelijaa. Mies piti minulle seuraa alkuillan ja makoilimme yhdessä sängyllä ja ihmettelimme tapahtunutta. Olin paremmalla tuulella kuin viikkoihin ja tuntui kuin olisi alkanut ihan uusi elämä. Ehkä tämä leikkauksen odottaminen on stressannut minua enemmän kuin tajusinkaan. Nukuin pieniä hetkiä. Tuntui vaan hyvältä kaikki (saisko näitä lääkkeitä myös kotiin?! ;D) Unohdin ottaa minulle tuodun kipulääkkeen ja luulin, että niitä oli tuotu lisää kuin nukuin.

22-05 rauhaton yö, koska minulla oli myös huonetoveri ja heräilin meidän molempien asioihin. Hän oli yön kivuliaampi ja rauhattomampi kuin itse olin. Sallitut nukkuma-asennot ovat selällään nukkuminen ja lievästi kyljellään. Rinnoistani roikkuu kaksi letkua ja pussia, joihin kerääntyy jotain ällöttävää nestettä. Ei kuitenkaan paljon. Kipuja hyvin maltillisesti. Tilasin kipulääkken vähän ennakoivasti puolen yön jälkeen, koska hoitaja oli illalla lupaillut kipujen voimistumista aamuyön aikana. Olo olikin jonkin verran epämukava, mutta kipuasteikossa 1-10 sanoisin sen olleen yön aikana maksimissaan 2. Ei todellakaan paha siis.

Seuraava päivä:

6.30 tilasin taas lääkettä. Olo edelleen semisti epämukava. Ei kuitenkaan vielä kovia kipuja. Minulta on tässä aamulla mitattu kuume ja pusseja ja letkuja on myös ladattu silloin tällöin. Toimivat ilmeisesti alipaineella.

Malttamatonta odottelua, koska näen lopputuloksen…

9.30 kirurgi tuli purkamaan sidokset ja katsomaan mitä kuuluu. Herranjumala, mikä shokki! Haavat näyttävät mitättömän pieniltä ja todella siisteiltä, mutta rinnat tuntuvat aivan älyttömän pieniltä. Muuten ne ovat täydelliset! Mieli aivan sekaisin tästä. Kysyin kirurgilta, että mikä on kuppikokoni nyt ja hän virnuili, että ei mitään hajua, mutta sopiva on. Kirurgi antaa minulle ja hoitajille ohjeita ja lähtee matkoihinsa.

Seuraavaksi onkin draaman paikka. Hoitaja vie minut vessaan ottamaan pois dreenejä eli niitä letkuja, joista vuotaa ällöttävyyksiä. Asia ällöttää minua heti ja menen istumaan pöntön kannelle. Hän aloittaa homman ja minua pyörryttää. Hän läiskii minua kasvoille, kastelee minua viileällä vedellä ja käskee pitämään silmät auki. Yritän skarpata, koska hoitaja on raskaana pelkään hänen joutuvan ottamaan minut kiinni, jos pyörryn. Tipahdan silti. Seuraavan kerran tulen hieman tajuihini todetakseni, että paikalla on yhteensä kolme hoitajaa ja he painelevat kutsunapista paikalle vielä neljännenkin. Herään seuraavan kerran sängyltäni tuskanhikisenä ja sekavana. Minulle annetaan vettä ja jätetään tokenemaan. Heti kun hoitajat lähtevät, huonekaverini alkaa käkättää koko jutulle ja minä myös, koska kokonaisuudessaan tuo oli ihan älyttömän koominen tilanne. En siis pyörtynyt kivusta enkä heikotuksesta, vaan puhtaasti ällötyksestä. Toinen dreeni poistetaan minun maatessani sängyllä. Se sitten ihan kunnolla sattuu, tajuissaan olon huono puoli. 😦 Lisäksi on aivan helvetin ällöttävää.

Seuraavaksi saan sovittaa liivejä, joita tulen käyttämään seuraavat viikot yötä päivää. Ne ovat pikkuruiset, mutta mukavan tuntuiset. Vertaan niitä ”omiin” liiveihini ja kokoero on ihan naurettavan suuri. Olen puoliksi kauhuissani, että minulla ei ole enää tissejä.  Saan myös kotiutusohjeet.

11 aikaan mies hakee minut ja lähden reippaana pois sairaalasta. Menen apteekkiin ja hän kauppaan. Siellä alkaa heikottaa, mutta istun vähän aikaa ja saan koottua taas itseni.

Ilta menee mukavasti, olen hyvässä kunnossa, mutta väsähdän nopeasti. Illalla riisumme liivit ja mies näkee ensimmäisen kerran lopputuloksen livenä. Olen kauhuissani niiden pienuudesta ja hän innoissaan siitä, miten ne ovat hienot. Muoto on tosiaan viimeisen päälle, mutta tällä hetkellä jälki näyttää mustelmien ja kaiken takia hurjalta. Toiseen nänniin on jo palannut tunto. Mies suunnittelee, että täytyy varmaan mennä kiittelemään kirurgia hienosta työstä ja mietiskelee, että minkä ihanteen tai trendin mukaan minulle on tehty juuri tälläiset. Onkohan plastiikkakirurgeilla joku tissikatalogi, jota selailevat ja sitten vaan päättävät millaiset kenellekin tehdään? Yksityisellä puolella katalogia selaa varmaankin asiakas itse, mutta kunnallisella minulta ei ole kauheasti kyselty, että mitä saisi olla. Tärisen jännityksestä ja puen ilomielin liivit takaisin. En ole vielä valmis tähän.

Otan illalla sekä Buranan että Paratabsin ja nukun kuin tukki. Herään vasta koululaisen aamutoimiin.

Kolmas päivä:

Menen ensimmäisen kerran suihkuun heti aamusta, koska haluan miehen vahtivan minua sen aikaa. En pyörry, ei satu, kaikki kunnossa. Mies lähtee töihin ja minä vien lapsen päiväkotiin ja sairaslomatodistuksen työpaikalle. Pysähdyn vähän väliä huilimaan, vaikka matka on lyhyt. Ei tunnu kipua, mutta jostain syystä silmissä sumenee hyvin herkästi. Tapaan tuttavan matkalla kotiin ja päädyn jaarittelemaan perhekahvilaan. Parin tunnin päästä väsähdän ja kävelen kotiin nukkumaan iltapäiväksi.

Illan olen pystyssä ja teen hiljalleen kotiaskareita ja vien lapsen harrastukseen. En uskalla ajaa itse enkä menekään suunnitellusti omalla autolla. Olo on hyvä, mutta toisaalta heikko. Tärinä sattuu, mutta olen ollut koko päivän ilman mitään kipulääkkeitä. Ajattelen, että se vähäinen kipu mitä minulla on, toimii muistutuksena ottaa riittävän rauhallisesti. Kaipaan miestäni, jota ilman joudun tämän illan ja yön pärjäilemään. Nukkumaanmeno yksin ei kuitenkaan tunnu pelottavalta.

Käyn suihkussa ja ihmettelen taas itseäni peilistä. Rinnat näyttävät rujommalta kuin eilen. Harva varmaan voi ymmärtää miten häkellyttävää on, kun osa itsestään on muutamassa tunnissa muuttunut ihan vieraiksi. Kroppani painopiste on täysin muuttunut ja vaatteet näyttävät oudoilta. Ja etenkin ilman vaatteita ihan kaikki näyttää oudolta. Rinnat tuntuvat irralliselta osalta minua, jollekin muulle kuuluvalta. Föönaan haavateipit huolellisesti, jotta niihin ei jäisi mitään turhaa kosteutta.

Yöksi taitaa riittää yksi särkylääke.

Viides päivä:

En ole moneen vuoteen potenut juurikaan vaatekriisejä. Minulla on hyvin vähän vaatteita, mutta ne kaikki ovat sopivia. Paitsi nyt. Sovittelen aamulla kaksi tuntia omaa vaatearsenaaliani ja en tiedä mitä pukea. Odotan, että saisin ostaa jotain lisääkin, mutta käsitän senkin olevan aikamoinen projekti, koska vartaloni suhteet ovat minulle vieraita ja epätasapainossa. Ystäväni soittelee ja ehdottelee laihdutusta, jotta muu kroppa sopisi näihin (kaksikymppisen tissimissin) rintoihin. Kyllä, olen samaa mieltä, mutta toisaalta nämä uudet rinnat asettavat riman muun kropan osalta jonnekin valovuoden päähän. Lannistavan kauas. Koko ihmisen pitäisi muuttua, että koko tyyppi olisi linjassa. Sitä tuskin tapahtuu, mutta luotan siihen, että tähän epätasapainoonkin silmä tottuu sen verran kuin tarvitsee.

Mies intoilee. Hän myös seuraa mielenkiinnolla kriiseilyäni, koska en yleensä ole tällainen ollenkaan. Seksi on outoa, kun pitää miettiä tekemisiään ettei käy mitään.

Ensimmäinen päivä ilman huimausta. Olenkin ottanut tosi varovaisesti ja en ole kantanut, ripustanut, ravistanut enkä kurotellut mitään. Olen kuitenkin ollut koko päivän jalkeilla, mutta mennyt omaan verkkaiseen tahtiin ja istunut joka penkille, joka eteen on tullut. Olen ollut nyt kaksi päivää ja yön kokonaan ilman särkylääkkeitä. Lapset ovat onneksi muualla, niin saan mennä aidosti oman jaksamisen mukaan. Tapaan heidät kuitenkin  pikaisesti ja isompi yrittää usemapaan kertaan ripustautua kaulaani. Hän on sisäistänyt hyvin, että en kanna enkä nosta, mutta ei käsitä että äidissä roikkuminen on vähän sama asia.

Illalla tikit tuntuvat vähän. Heräilen yöllä ja kauhistun pari kertaa; olen vatsallani ja en saisi olla. Lievää epämukavuuden tunnetta, mutta ei varsinaista kipua.

Kuudes päivä:

Olen jalkeilla ja käymme eri paikoissa päivän aikana. En kävele pitkiä matkoja enkä kanna mitään. Enimmäkseen seurustelen eri ihmisten kanssa. Joudun seisomaan tungoksessa muutaman minuutin ja mietin kuumeisesti, että miksi takanani seisova nainen vaikuttaa niin tutulta. Juuri kun pääsen siirtymään eteenpäin tajuan hänen olevan se sama hoitaja, joka yritti minua pari päivää sitten pitää tajuissaan siinä onnistumatta. Pieni kaupunki.

Hämmästelen hyvää vointiani kuten kaikki muutkin. Yhtäkkiä tulen huonovointiseksi- tai paremminkin heikkovointiseksi- ja väsähdän ihan totaalisti. Tämä tapahtuu tietenkin päivän sosiaalisista tilanteista epäsopivimmassa, mutta minkäs mahdat. Hassua tilanteessa on se, että noin puoli tuntia ennen sitä miehen ex sanoi, että välillä voi tuntua olo oikein hyvältä, mutta että olen pitkällä sairaslomalla ihan syystä ja tulen oikeasti tarvitsemaan sen ajan toipumiseen. Kyseessä on niin suuri toimenpide, että palautuminen ei tapahdu hetkessä. Tiesi mistä puhui.

Mies kuskaa minut kotiin ja hoitaa parhaansa mukaan. Minua ei nukuta, mutta olen useamman tunnin niin väsynyt, etten jaksa yhtään mitään. En lukea kirjaa, en skrollata Instaa enkä jutellakaan. Silti mieleni on jollain ihmeen lailla kirkas ja kaipaisin jotain virikettä. Ihmeellinen tunne, koska yleensä jos olen tosi väsynyt, niin olen nukkumisväsynyt. Hankala tilanne myös miehelle, joka näkee minun olevan ihan romuna ja samalla pyytelen vähän väliä häntä ”leikkimään kanssani” eli pois kotitöiden ja muun sellaisen parista. En osaa itsekään sanoa mitä haluan, mutta jotain.

Ennen nukkumaanmenoa menen vielä suihkuun, vaikka en jaksaisi. Haavat pitää suihkuttaa. Rinnat näyttävät taas erilaiselta kuin eilen. Olen kauhistunut niistä taas, mutta liian väsynyt spekuloimaan niitä peilin edessä kuten olen tehnyt muina iltoina.

Seuraavakin päivä menee täyden uupumuksen parissa. Lepoa ja ihan vähän mitään tekemistä.

Kahdeksas päivä:

Elämä voittaa viikonlopun rasitusten jälkeen. Olen taas jalkeilla normaalisti. En kuitenkaan uskalla ajaa autoa vielä, vaikka huimaus on jo aikalailla loppunut.

Ohjelmassa tikinpoisto. Näen ensimmäistä kertaa rinnat ilman haavateippejä. Tikinppoisto tehdään terveyskeskuksessa ja sanotaan näin, että aikamoista säätöä se siellä on ja hommaan ottaa yllättävän paljon aikaa, koska se keskeytyy vähän väliä.

Haavateippien alla odottaakin yllätys, kaksikin. Toisen nännin leikkausviillossa on pieni tulehdus, joka oli jo edellisenä päivänä oireillut kutiamalla lähialueilta. Siihen saan antibioottikuurin ja seuranta-aikani sairaalalla aikaistetaan ja lisäksi varataan aika haavahoitajalle parin päivän päähän. Tulehdus on tosiaan pieni, joten ei mitään suurempaa draamaa tästä.

Toinen yllätys onkin pidemmälle aikavälille. Nännipihojani on nimittäin pienennetty ihan kunnolla, johon en ole ollenkaan varautunut. Se ei ollut tullut puheeksi missään vaiheessa enkä ollut uhrannut asialle ajatustakaan. Jostain syystä odotin koko nännin alueen olevan kuin aiemminkin. Nännin alue on muutenkin aika hurjan näköinen. Nänni näyttää tikinpoiston jälkeen siltä kuin se ei olisi minussa kiinni ollenkaan vaan sen voisi nyppäistä noin vain pois. Näin tuskin olisi, enkä todellakaan koske niihin yhtään. Rintani ovat muutenkin aika hirveän näköiset. Rinnan alapuolen haavat näyttävät rujoilta ja lisäksi haavattomista kohdista löytyy ihan kaikkia värejä.

Yhdestoista päivä:

Käyn haavahoitajalla sovitusti. Hän poistaa kaikki teipit ja laittaa tilalle uudet. Kaikki leikkaushaavat näyttävät merkittävästi paremmalta kuin pari päivää sitten. Erityisesti rinnan alapuolen haavat näyttävät reunimmaisia tikkejä lukuunottamatta… melkeinpä… terveiltä. Nännin tulehdus on paljon paremman näköinen, mutta nännien alueella leikkaa-liimaa-meininki on edelleen vahvasti läsnä.

Illalla lähden lasten kanssa kylään kauemmas. Lepään varastoon koko päivän ja silti jännittää lähetä. Jaksanko kaiken yksin? Ajamisen, hälinän ja lasten komentelun. Menen silti, koska tilaisuus on minulle tärkeä. Esittelen kaikille kuvia rinnoistani (kyseessä on joukko läheisimpiä ystäviä..) ja ihmettelemme tilannetta. Vierailun lopulla väsähdän kovasti. En osaa selittää miten on mahdollista, että tällainen iloinenkin hälinä voi väsyttää ”pään” niin totaalisesti. Erittäin vierasta minulle, koska olen sosiaalinen eikä tällainen vapaamuotoinen hengailu ystävien kanssa minua normaalisti väsyttäisi. Siitä huomimatta väsyttää aivan helvetisti. Haluaisin vaan pois kaikesta ja olla yksin. Lapset nahistelevat ja tuntuu, että en kestä sitä yhtään. Vinkaisukin vielä, niin pääni räjähtää.

Kun hälinä vähenee ja muut lähtevät, jään vielä puoleksi tunniksi keräämään voimia ja lähden kotiin lasteni kanssa. Käsken heidät hyvin tiukasti olemaan hiljaa ja tappelematta kotimatkan ajan he onnistuvatkin siinä oikein hyvin. Kotona tuntuu, että olen jotenkin levännyt automatkan aikana eli jotenkin ”hiljaisuus” tai rauhallinen hetki on taas parantanut oloani. Mietin voiko tämä olla oikeasti leikkauksen seurausta vai kuvittelenko tällaisia oireita. Miten tämä on edes mahdollista?

Mietin kauhulla miten jaksan lasten kanssa seuraavat kaksi kokonaista päivää yksin ilman miehen apua. Isompi lapseni ei ”rassaa” minua juurikaan. Hän osaa keksiä itselleen tekemistä ne ajat kun tarvitsen lepoa. Pienempi puolestaan on huono keksimään tekemistä itsekseen ja on silloin koko ajan kimpussani. Päätän kiikuttaa hänet vaarille hoitoon heti, jos alkaa keittämään kovasti, koska eihän se lapsen vika ole, että en jaksa osallistua normaalisti asioihin.

Kahdestoista päivä:

Lastenhoidon jaksamisongelma ratkeaa heti aamusta. Pienenmpi lapsi oksentaa rajusti kaiken. Ihan kaiken. Lopun ajan hän makaa sängylläni hiljaa itkien tai nukkuu. Kuulostaa varmaan oudolta, että tämä on mukamas hyvä tilanne, mutta jotenkin väsymyksemme sopivat hyvin yhteen. Hän on liian väsynyt puuhaamaan tai puhumaan ja minä liian väsynyt esimerkiksi isompiin ulkoilujuttuihin tai kotiaskareisiin. Makaamme hiljaa vierekkäin ja minulla on kaikki maailman kärsivällisyys silittelyyn ja lohdutteluun (terveenä minulla ei meinaa olla). Hän on suloinen ja ihana. Välillä pienemmän nukkuessa keksin isommalle hoidettavia askareita ja keskustelen hänen kanssaan kaikenlaista. Hänellä on tylsää, mutta hän pärjää asian kanssa ihmeen hyvin.

Saan sopivasti levättyä

Seuraavat kolme päivää menee samalla kaavalla. Lapsi voi sen verrran paremmin, että teemme lyhyitä ulkoiluita, hoidamme pieniä askareita ja välillä istua jumitamme vierekkäin puistonpenkeillä ja olemme hiljaisia. Nukumme älyttömän pitkiä öitä ja  päiväunia kylki kyljessä.

Neljästoista päivä:

Käyn kirurgin luona näyttämässä haavoja. Kaikki näyttää hyvältä. Tulehduskohtaa seurataan vielä. Kysyn paljonko hän on ottanut minusta pois. Vastaus järkyttää niin paljon, että olen ällötyksen ja kauhistuksen vallassa koko päivän. Ajatus puistattaa ja tunteet risteilevät itseinhosta innostukseen.

Viidestoista päivä:

Illalla lapset menevät isälleen ja minä käyn miehen kanssa ostoskeskuksessa kokeilemassa liivejä, bikineitä ja vaatteita. Kaikki on nyt toisin. Itken ja nauran sovituskopeissa. Enimmäkseen molempia kerralla. Varataloni tuntuu edelleen minulle ihan vieraalta ja ajattelin jotenkin, että tämä on nyt tilapäinen tilanne. Mies nauttii tilanteesta silminnähden. Hänkin lähestulkoon itkee ja nauraa ja hihkuu; ne ovat täydelliset!  Hän on onnellinen puolestani ja ostelee minulle mekkoja. Vitsailemme kropastani ja en halua kokeilla mitään sellaista, mitä olisin voinut käyttää aiemminkin. Olen iloinen siitä, että minulla on joku kenen kanssa jakaa tämä kaikki. Selvitämme tämänhetkisen kuppikokoni. Sehän voi vielä muuttua, mutta nyt näyttää, että D-kuppi on. En voi uskoa, että voin nyt ostaa melkein mistä tahansa alusvaatteita.

Selostan asiaa vaatekaupan myyjällekin ja mies pyörittelee silmiään ja veikkailee mielessään, että alanko esittelemään hänellekin tissikuvia. En tällä kertaa 😀

Sovittelu sattuu ja väsyttää ja lähdemme kotiin.