Kolme paskaa- haaste

Juliaihmisen blogin innoittamana ajattelin osallistua ihan omatoimisesti Kolme paskaa- haasteeseen, koska se vaikutti kivalta miettimishetkeltä.

Kolme paskaa asiaa päivässäni:

Lapsen vieminen päiväkotiin – Ikuisuusinhokkini. Pelkästään jo tämäkin on hyvä syy olla hankkimatta yhtä lasta lisää. Minulla on päiväkotiinvientejä jäljellä nykyisellä kokoonpaolla enää aivan korkeintaan neljä kuukautta ja harkitsen aamukamman käyttöönottoa. En keksi melkein mitään niin ärsyttävää kuin vapaapäiväaamuina – tai oikeastaan ihan kaikkina aamuina – kuin hilata se hiton hidasteleva muksu päiväkotiin, etsiä sieltä joku aikuinen, joka ei koskaan ole eteisessä vaan juuri sen verran piilossa, että tarvitsee pukea kengänsuojat, kävellä muutama askel sisään, saada jostain aiheesta paheksuntaa ja sitten rientää siitä joko töihin tai kotiin. Haku on toisinaan ärsyttävä ikuisuudenkestävä savotta myös, mutta sen klaaraan keskimäärin paremmin.

Kaikki jääkaappiin liittyvä – Asuntomme on muuten ihan ok, mutta härregyyd se jääkaappi, liian pieni, ei pysy kiinni ja takaseinässä sen verran paksusti jäätä, ettei sinne kohta mitään mahdu enää laittamaankaan. Myös kauppakäynneissä pitää ottaa huomioon, että jääkaappiin ei oikeasti mahdu mitään. Hurraa, säilykkeet! Ja keksit.

Lasten iltatoimet – Aivan sama mitä olen päivän aikana tehnyt tai ollut tekemättä,  voimani katoavat täysin lasten iltatoimien aikana. Siitäkin huolimatta, että lapset ovat omatoimisia, ripeitä eivätkä millään tasolla hankalia iltatoimi-ihmisiä. Jokainen sadasosasekunninkin viivyttely vaan on liikaa.

Kolme paskaa asiaa blogissani

Tauot – Määrittelemättömän pituisia taukoja (kuten vaikka kaksi vuotta?) on tässä riittänyt ja näin ollen koko blogin olemassaolo on vähän niin ja näin. Sori.

Toisto – Edellämainitusta syystä toistoa esiintyy. En itsekään muista mitä olen kirjoitellut ja toisaalta jaksan ihmetellä ja pyöritellä jatkuvasti samoja asioita ”Mies oli eilen ihana, ylläri, oli tänäänkin…”.

Maneerit – Niitä on joka kirjoittajalla. Omassa tekstissäni ärsyttää erityisesti liian pitkät ja polveilevat lauseet sekä englanninkielestä pöllitty tökerö ”the-korvike”, johon (onnekseni ja ärsytyksekseni) syyllistyvät monet muutkin.

Kolme paskaa asiaa tänä vuonna

Vaikea, koska tämä vuosi ei ole kovin paska (vielä).

Rahatilanne – Tarkemmin ottaen tulot. Lyhynnetyn työajan vaikutukset tuntuvat ennenkaikkea lompakossa. Se on fantastinen tunne, kun huomaa vuokranmaksun jälkeen tilitä löytyvän pari lanttia ja kaikensuuntaiset menohalut ovat silti huipussaan.

Kipeä kantapää – Kantapäässäni on pieni vika, jota täytyy varoa, ettei se kipeydy. Kukapa tykkäisi mistään fyysisistä rajoitteista. Onhan se nyt ihan kamalan harmi, ettei voi lähteä vaikkapa juoksulenkille, kun huvittaa. Ai niin, eihän minua koskaan huvita muutenkaan…

Ihmissuhteet – Elämässäni on joitain hankalia ihmissuhteita, joita voisi kutsua kestopaskuuksiksi. Välillä niitä kriiseillään enemmän ja välillä vähemmän. Tänä vuonna enemmän. Jos kokoaa samaan pakettiin kaikkiin niihin liittyvät minuun kohdistuvat syytökset yhteen, lopputulokselle voi nauraa vedet silmissä ja kaksinkerroin. Naurettavuus ei kuitenkaan poista harmia täysin turhanpäiväisistä paskamyrskyistä, koska ne aktiivisesti haittaavat arkeani.

Mainokset

Mielen harjoituksia

Olen harrastanut kuluneen puolen vuoden aikana erilaisia mielen harjoituksia. Ensinnäkin joogaa, joka tuntuu monella tasolla tosi epämiellyttävältä, mutta toisaalta kuitenkin hyvältä. Joogaohjaajani on saanut mieleni nöyrtymään enemmän kuin kukaan aiemmin. Olen lähtökohtaisesti haluton tekemään harjoitusta. Hänen miellyttävä puheenrytminsä yhdistettynä salin mukavaan tunnelmaan saa minut kuitenkin pidättäytymään lähtemästä sieltä ovet paukkuen, vaikka asennot tuntuvat toisinaan aivan epäinhimillisiltä. Alistun mielessäni ajattelen, että ”ei vittu, ihan sama, teen mitä täytyy tehdä”. Jotkut voisivat kutsua sitä flowksi.

Jooga on ollut erinäisistä syistä johtuen hyllyllä nyt tässä jonkin aikaa, mutta olen löytänyt myös toisen tavan alistaa mieltäni, tai harjoittaa sitä. Riippuu näkökulmasta. Olen ollut auttelemassa Kirjekaverimiehen töissä.

Taustana voidaan todeta, että minulle vaikeimpia asioita maailmassa on se, että joku (mies) käskee ja pitää totella. Ihan yhtä epäominaista toimintaa minulle on asioiden järjestely ja kaikki siivoukseen viittaava toiminta. Jos oikein haluaa mieltäni kiduttaa, voi vaikka laittaa minut tekemään uudestaan jotain, minkä olin juuri äsken kuvitellut saavani valmiiksi. Hirvittävin kaikista on kuitenkin pikkutarkkojen asioiden loppuunvieminen.

Kirjekaverimiehen työpaikalla kaikki nämä yhdistyvät suloiseksi massaksi. Hän ohjeistaa minut ylimalkaisesti tekemään jotain tärkeä ja pikkutarkkaa. Koska en tajua asian päälle mitään, tottelen mitä sanotaan enkä osaa huomioida seuraavaa työvaihetta millään lailla. Teen siis ihan oikein. Harmi vaan, että seuraava työvaihe kuitenkin paljastaa tarpeen tehdä osa tai koko alkuperäinen homma uudestaan, koska en ole osannut huomioida sitä alkuvaiheessa.

Tämänhetkisen projektini tavoitteena on siirrellä asioita paikasta A paikkaan B ja järjestää ne prikulleen oikeaan järjestykseen. Sitten kun olen saanut työn melkein tehtyä, ilmestyy jostain lisää ja koko systeemiä pitäisi siirtää pari pykälää eteenpäin. Kun se on tehty, lähtee vastaasti taas muutama siitä väliltä pois jostain satunnaisesta kohdasta. Ja näitä jokunen toisto.

Että sellaista kivaa.

Välillä ei ihan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta eipä sen väliä; loppuun se pitäisi silti tehdä.

Saan tästä touhusta epätoivon tunteiden lisäksi jotain sairasta tyydytystä. Aiemmin olen tehnyt Kirjekaverimiehen työpaikalla muita ärsyttävän turhauttavia pikkuhommia, mutta tämä on isompi kokonaisuus. Saapa nähdä löytyykö minusta sitkeyttä viemään sen oikeasti loppuun, vai meneekö kertakaikkisesti käpy ennen sen valmistumista. Minulla ei ole mitään oikeaa velvollisuutta sitä loppuun saattaa, joten on ihan ok myös keksiä jotain parempaa tekemistä ja jättää projekti jollekin, joka niiden kanssa pärjää paremmin. Niinkuin vaikka ihan kelle tahansa muulle. Toisaalta on aina jotenkin erikoisen hienoa saada jotain loppuun tehtyä juuri siellä, koska työn luonne on niin riemastuttavassa ristiriidassa omani kanssa.

Mainittakoon myös, että saan mistä tahansa pyörimisestä siellä ihan älyttömästi tyttöystäväpisteitä. Jokin Kirjekaverimiehen sielussa ilmiselvästi kehrää, kun pyörin hänen työpaikallaan ihan missä tahansa asioissa, vaikka sitten vain syömässä keksejä ja olemassa iloinen.

Ikävää ja unohtamista (ja tiraus söpöstelyä)

Perhettämme on kohdannut kauheus; mahatauti. Tai ei kaikkia, mutta puolikasta perhettä ja näin ollen en ole halunnut tavata heitä useampaan päivään. Erossaoloa tulee yhteensä suunnilleen viikko putkeen, joka on meille tosi paljon. Olemmehan tottuneet jakamaan lähestulkoon kaiken vapaa-aikamme ja vähän työaikaakin.

Ensimmäiset pari päivää meni osaltani harmistuksen ja stressin vallassa, koska kaikki hyvinsuunnitellut käytännönjärjestelyt menivät uusiksi. Sitten tuli yksi päivä, joka meni riipivän ikävän kourissa; haluan mieheni takaisin kotiin, yhyy, en kestä…!

Siitä solahdinkin luontevasti jo aiempina vuosina tutuksikäyneeseen kultakalatoimintaan eli unohtamiseen. Aiemmin unohtaminen tuli jo parissa päivässä, mutta nyt erossaolotoleranssini ja samalla luotto tähän parisuhteeseen on kasvanut. En ole varmaan vuoteen unohdellut Kirjekaverimiestä, mutta nyt olen taas alitajuisesti karsinut hänet järjestelmästä. Kuten aiemminkin, järki tajuaa, että kyyyyyllä minulla on ihan tosi ihana mies, mutta nyt en vaan enää löydä itsestäni paljonkaan lämpimänpuoleisia tunteita enkä oikeastaan paljon mitään arkipäiväisempääkään asiaa. Saan ihan keksimällä keksiä, vaikka yhdessäollessamme juttelut menevät helposti liiankin myöhäisiksi harva se päivä.

Kirjekaverimiestä tämä unohtamissekoilu lähinnä ärsyttää ja toisinaan vähän huolettaa. Kyseli tuossa päivällä olenko jo ladannut Tinderin. Ihan ymmärrettävästi. Onhan tämä viilentyminen hänelle epäoikeudenmukaista. Eihän hän ole tehnyt mitään väärää, vain saanut mahataudin.

Unohtelu taitaa olla mieleni minulle rakentama erittäin toimiva suojautumismekanismi. Kuulostaa aika karulta, että nyt kun hän huomenna on palaamassa kotiin asettamastani karanteenista, suhtaudun asiaan aika välinpitämättömästi. Mitä se nyt tulee, kun olen jo ehtinyt tottumaan yksinoloon? Onneksi hänen mielensä on vastakkainen tässä ja hän kertomansa mukaan ei meinaa ollenkaan kestää kasvavaa ikävöinnin määrää.

Kirjekaverisuhteemme on kärsinyt siitä, että olemme ”aina” yhdessä. Erossaolo on kuitenkin tarjonnut tilaisuuden pieneen kirjoitteluun liittyen nimenomaan unohtamiseen. Leikkaaminen ja liimaaminen ei mennyt nyt ihan putkeen, mutta ei kai pieni toisto söpöstelyssä haittaa mitään:

 

Awwww, ihana mies! Tulisi jo kotiin.

On se nyt saatana!

On tämä ruuhkavuosielämä kertakaikkiaan ihmeellistä, että miten se voi tuntua niin raskaalta, vaikka kaikki on tosi hyvin. Elämä vaan on niin kovin täyttä kaikin puolin. Meillä ei ole perheessä mitään ihmeempää, ihan terveitä kaikki ollaan ja kaikilla menee ihan kivasti töissänsä ja missä nyt kaikki päivänsä notkuvatkin. Silti päivät, viikot ja kuukaudetkin ovat yksiä hujauksia ja ”mitään” ei ehdi tehdä.

Välillä skarppaamme siten, että pesemme pyykkikorit tyhjiksi, teemme isot ruokaostokset ja valmistamme ruokaa valmiiksi monen päivän tarpeisiin. Siinähän on sitten seuraaville päiville jäätävä ihan hirveästi aikaa, kun ei tarvitse niitäkään vähään aikaan hoitaa? Eipä muuten jää. Kummasti siinä aina tulee kuitenkin jotain, jonka seurauksena sitä illalla on ihan samanlainen aivan sippi olo, kun kaikkina muitakin iltoina. Sellainen olo, ettei millään jaksaisi pestä hampaita mistään vaativammasta toimenpiteestä puhumattakaan. Vaativalla toimenpiteellä tarkoitan esimerkiksi ihokarvojen sokerointia ja muuta vartalonhoitoa.

Välillä otan niissäkin spurtin ja hoidan kaiken kerralla. Joskus jaksan rasvailla itseäni ihan useammankin illan putkeen, mutta sitten kun se jää, niin sitten se jää. Silloin käy niinkuin tänään joogassa, että ällöttyy omista korppujaloistaan ja vetää kiukulla läpi joogan miettien ihan muita asioita kuin Ujjayi-hengitystä. Nimittäin sitä, että mikä helvetti minua oikein vaivaa, etten saa pidettyä itseäni edes suhtkohtviehättävässä kuosissa sitten millään. Olen ollut tällä viikolla paljon vapaalla töistä ja aivan jopa panostanutkin ulkonäköön hiusten ja kasvojenhoidon osalta, mutta samalla toinen pää eli kaikki polvestä alaspäin, on ihan rappiolla. Miten paljon sellaiset aina viehättävänoloiset naisihmiset oikein käyttävät aikaa kauneusrutiineihin? Ja mitä he jättävät tekemättä pitääksen tasoa yllä

Viimeisen kahden vuoden aikana erilaiseen kauneudenhoitoon (voiko käyttää sanaa kauneudenhoito, jos kyseessä on enemmänkin siedettävyyden rajalla horjahtelu?) aikaa enemmän kuin koskaan ennen ja silti siinä onnistuminen on heikompaa kuin ikinä. Pitääkseni itseni sellaisena, että itse pidän itsestäni, oman ulkonäon (fyysinen kunto mukaanlukien) hoitamiseen pitäisi varata päivässä useampia tunteja ja sen lisäksi aika merkittävä summa rahaa kuukausitasolla. Tämä tuntuu eriskummalliselta, koska en ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen ja vaatimustaso ei missään nimessä ole millään naistenlehtitasolla. Ei siis ole niinkään intresseissä, että alkaisin yhtäkkiä näyttää fotoshopatulta kaksikymppiseltä tai yhdeltäkään Kardashianilta, vaan nimenomaan mukiinmenevältä versiolta ihan omasta ikäluokastani, jota näkee ihan oikeassa elämässä. Mutta kun se ei nyt vaan onnistu minulta millään.

Olenkin nyt tietyllä tavalla luovuttanut ja alkanut elää sellaista sitten kun-elämää. Sitten kun olen eläkkeellä, nimittäin. Vähän olisi vielä matkaa siihen. Nelisenkymmentä vuotta enää ja ehkä minullakin on sitten sileät jalkapohjat ja varpaankynsissä lakkaa ja silloin näytän varmaan ihan mukiinmenevältä 72-vuotiaalta naiselta. Toivossa on hyvä elää.

Blogipostaus kerran vuoteen – tilannekatsaus

Kamalan ikävää, eniten itselleni, että tämä blogi on nyt joutunut tällä lailla unholaan. En saa tänä yönä unta, joten päätin luovuttaa yrittämästä ja kirjoittaa tänne pitkästä aikaa kuulumisia parisuhteen ja perheen saralta.

Ne ovat kivoja.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja vanhemmuus on aikalailla balanssissa. Lapset tuntuvat haluavan lisää äitiaikaa aina enemmän kuin saavat, mutta kun katsoo kalenteria ja puhelimen kuvakansiota taaksepäin, niin paljonpa ovat saaneet niin määrällisesti kuin laadullisestikin.

Ja sitten se parisuhde. Oijoi! Kaksivuotispäivä oli tuossa hiljattain ja tilanne on pysynyt oikeastaan koko ajan samana. Meillä menee tosi hyvin. Olen niin siirappinen, että se välillä ällöttää itseäni. Tiedättekö ne pariskunnat, jotka haluavat kaiken tehdä yhdessä ja puhuvat vain toisistaan? Ja sen tunteen, kun alat epäilemään, että noilla on jotain todella pahasti vialla pinnan alla, kun tuolla lailla pitää esittää?

Me ollaan se pariskunta.

Olemme tosi suuren osan vapaa-ajastamme yhdessä, emme vieläkään ole muuttaneet yhteen (to…del…la taloudellista muuten pitää toista keskusta-asuntoa tyhjillään yli puolet ajasta…) ja meillä ei ole vieläkään telkkaria, joten keskustelemme ja olemme ”oikeasti yhdessä” paljon. Aloitimme jopa yhteisen molemmille uuden harrastuksen. Ja sitten kun kerrankin olemme vapaalla erillään minun ollessani työpaikan pikkujouluissa, niin Kirjekaverimies käyttää noin kahdeksan tuntia selittämällä parin oluen voimalla ystävälleen kuinka ihana olen *facepalm*. Tämä oikeasti tapahtui ja en tiedä pitäisikö siitä nolostua vai ilostua. Vähän kumpaakin?

Joskus iltaisin kun halailemme ennen nukkumaanmenoa, vaivun niin syvään hyvään oloon, että olen pakahtua. Koska ylianalysointiaivoni kytkeytyvät pois päältä kerrallaan maksimissaan kahdeksaksi sekunniksi, tulee reality check aika pian ja alan vähän mielessäni mollata itseäni ylisiirappisuudesta. Jotenkin olen ihan oikeasti aina kuvitellut, että siinä olisi joku mutta ja muu on teeskentelyä.

Kaikesta siirapista huolimatta olemme löytäneet toisistamme jo jotain ärsyttäviäkin puolia, mutta täytyy todeta, että yllättävän vähän. Jos kerron Kirjekaverimiehelle jonkun asian haittaavan minua (tyypillisesti jotain lastenkasvatusta), hän ärsyttävästi ottaa sen tosi asiallisesti ja alkaa keskustella asiasta. Myöhemmissä tilanteissa tekee sitten paremmin, jos katsoo palautteen olleen aiheellinen.

Itsehän olen vastaavassa tilanteessa huomattavasti normaalimpi ihminen ja vaihtoehtoisesti vedän herneet nenään tai sitten rakennan todella kaukaa menevän ja epäloogisen puolustuksen, jolla harhautan toisen pois asiasta. Tai harhautan seksillä.

No en sentään.

Tai kyllä teen nämäkin, mutta kaikista aiemmista suhteista poiketen myös mietin asiaa ja otan sen huomioon (noh, yritän). Näitä kertoja on ollut hyvin harvoin, etten onneksi aivan usein turvautumaan tällaisiin epänormaaleihin toimintamalleihin.

Mutta tällaista on nyt. Kirjoittaminen tuntui kivemmalta kuin muistinkaan ja tulee mieleen paljon muitakin aiheita. Bloggaaminenhan voisi olla ihan kiva harrastus…

Kesälomailua

Harhaanjohtava otsikko muuten sikäli, että minulla ei juhannusviikon matkaa lukuunottamatta ole ollut sellaista. Itseasiassa heinäkuun työvuorolista on täynnä pitkiä putkia ja hankalia vuoroja. Muilla kuitenkin on lomaa ollut ja se on kivasti pitänyt minuakin kiireisenä.

Aikakäsitys lomalaisen ja työssäkäyvän välillä tuntuu olevan kuin eri planeetalta. Olimme reilun viikon maalla vanhempieni talonvahtina ja kävin sieltä töissä. Jossain ihan loppuvaiheessa Kirjekaverimies totesi, että on ollut siellä ”koko ajan yksin lasten kanssa” ja minä olen vain käväissyt. Oman näkemykseni mukaan olin ollut yhtä ilta-ja aamuvuoron väliä lukuunottamatta koko ajan maalla. Tämä aikakäsitysten eroavaisuus johtuu tietysti siitä, että kun olen ollut töissä, olen itse pitänyt sitä neutraalina maaperänä eli ”en ole ollut missään” ja kaiken muun ajan olin maalla. Kesälomalaisen näkökulmasta töissäkäyvä on kuitenkin joko paikalla tai poissa syystä riippumatta. Eli ”melkein koko ajan poissa”.

Tämä näkemysero on aikuisen kanssa, mutta mites sitten lasten mielestä, joiden tietyllä tavalla voisi olettaa hahmottavan tätä vielä heikommin? ”Äiti, sä olet koko ajan töissä etkä ikinä mun kaa.” Oman näkemykseni mukaan olen ollut normaalin tai lyhyemmän päivän töissä ja KOKO AJAN perheen kanssa. Siellä maalla.

Tämän yhtälön lopputulosta ei ole kovin vaikea arvata. Olen siis ollut työpäivän töissä ja sillä aikaa muut ovat ilmeisesti käyttäneet vastaavat kahdeksan tuntia kehittääkseen mielissään kohtuuttomia odotuksia minua kohtaan. Sitten kun olen tullut töistä jokainen on pyörinyt ympärilläni ja yrittänyt saada minulta täyttymyksen loputtomaan hellyys-, huomio- ja yhdessätekemisvajeeseensa. Tämä minun onnekseni ei ole tapahtunut kiukuttelun kautta, vaan ihan kivoilla tavoilla. Eikö olekin ihanaa saada niin paljon rakkautta?

No on se ihanaakin, mutta samalla mieleni alkoi harhailemaan sellaisten asioiden parissa kuin esimerkiksi pako autiolle saarelle. Yksin. Puoleksi vuodeksi. En kestä tällaista hellyyden, läheisyyden ja touhuamisen määrää. Liika on vaan liikaa.

Tästä on poikinut vähän eripuraa Kirjekaverimiehen kanssa, koska hänen näkökulmastaan ei tunnu kivalta aiemmin mainittu pakofantasia. Aivan kuin en haluaisi hänen seuraansa ollenkaan. Harmillinen värinkäsitys, koska haluanhan olla hänen kanssaan.

Kunhan vaan olen ensin ollut puoli vuotta yksin autioilla saarella.

 

 

 

Sormisuolakin vielä

Tulimme käyttäneeksi yhtenä yönä hyödyllisesti ajan iltavuoroni päättymisen ja Kirjekaverimiehen lasten järjestämän kellokuuden herätyksen välillä keskustelemalla roolileikeistä. Niinkuin aikuisten. Tai ei ehkä niinkään leikeistä, kuin roolijaosta. Olemme jo aiemmin huomanneet, että hänelle ei oikein istu kovin määräävä rooli, eikä hän osaa ottaa tilannetta täysin omaan hallintaan, vaikka molemmat teoriassa sitä haluaisimme. Jotenkin tämä nyt sitten valikoitui muutenkin lyhyen yön puheenaiheeksi.

Ei mikään ongelma tämä, mutta kuitenkin havainto. Ajattelin ensin asiasta, että ehkä hän ei vaan ole sen tyyppinen. Hän on ympäröi minut huolenpidolla ja hellyydellä kaiken aikaa ja kaikessa, joten roolia on vaikea kääntää toiseksi. Aika kaukaa haettua olisi, että hän yhtäkkiä olisikin alistava tai esimerkiksi laittaisi minut kiusallaan odottamaan, kun muuten on aina täyttämässä jokaisen toiveen jo ennenkun niitä itsekään tajuaa. Yön keskustelun tuoksinnassa kuitenkin tajusin, että onhan hän kuitenkin ollut aiemmin toisenlainen, mutta suhteet ovat silloin olleet täysin erityyppisiä kuin tämä ylitiöromanttisuuden ja ystävyyteen nojautuva perhe-elämä. Suhteenlaadustahan tämä sittenkin riippuukin, eikä niinkään paljon meistä yksilöinä.

Ehkä me kaikki voimme olla vaikka minkälaisia, mutta emme kenen tahansa kanssa. Tästä oivalluksesta tulin jotenkin iloiseksi, koska se tukee harmaan sävyistä rakentuvaa maailmankuvaani. Samalla ymmärsin, että ei Fifty Shades of Gray ehkä sittenkään ollut ehkä ihan niin naiivi satu, kuin miksi sen olen mielessäni aiemmin tuominnut. Siihän päähenkilömies harrastaa vuosikausia sadistisia leikkejä ”palvelijoidensa” kanssa, mutta löytää sarjan alussa naisen, johon rakastuu, karsii repertuaaristaan hurjimmat jutut kokonaan pois ja alkaa pitämään myös ihan tavallisesta vaniljaseksistä. Tässä kaikessa kuluu paljon rahaa, toisinaan räjäytellään kulkuneuvoja ja välillä hengataan sukulaisten kanssa. Tulipa muuten edellisessä lauseessa upeasti referoitua kolmiosainen kirjasarja kahteen lauseeseen, ja joku vielä kehtaa pitää minua jaarittelijana…

Takaisin omaan elämään. Aasinsilta Fifty Shadesiin oli sitten muuten aivan kertakaikkisen kaukaa haettua, joten ei kannata antaa mielikuvituksen päästä ihan valloilleen sen enempää nykyisestä kuin edellisistä suhteistamme (tai päästä vaan, jos se sinusta kivalta tuntuu).

Keskustelusta seuraavana päivänä lähdimme ”mökkeilemään” vanhempieni luo maalle. Kirjekaverimies oli lomalla ja minä töissä, joten hän hoiti kaiken pakkaamisen omin päin. Perillä selvisi, että hän oli varautunut reissuun jokaisella mahdollisella asialla, josta vain voin tykätä, hakenut torilta parhaat mahdolliset aineet kesäkeittoon ja jopa pakannut sormisuolaa (jota tapaan tunkea kaiken päälle kotona) pieneen lasipurkkiin. Sormisuolan mukaan pakkaaminen minua varten pyytämättä symboloi kyllä erinomaisen hyvin tätä suhdetta. Veikkaanpa, että tällainen sormisuolan kuljettelu pikkupurkeissa kumppanin yllättävää sormisuolanhimon varalle ei tapahdu samassa suhteessa kuin kumppanin muiden himojen ruokkiminen leikkimällä vastakkaisia valta-asetelmia vuoteessa. Toisaalta valta-asetelmatyyppi voisi ehkä ottaa mukaan juuri sen sormisuolan erityishuomionosoituksena kumppanille, mutta silloin kesäkeittoaineilla hifistely ja lettutaikinamaito jätettäisiin kertakaikkisesti vaan kotiin.

Hmm… Tälläisiä havaintoja parisuhteesta ja ihmisyydestä tällä kertaa..

*ripottelee sormisuolaa leivälle*