Lähdön tunnelmaa

Siinä on kuulkaa tosi kyseessä kun äidin kullanmurut tekevät lähtöä lomalle – ilman äitiä. Kaikenlaista vempulointia ja kinastelua keskenään. Kumpikin hakeutuu syliin vähän useammin kuin muuten, mutta kumpikaan ei oikeastaan ota esille tätä lähestyvää tosiasiaa, että he ovat lähdössä pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Siinä kohtaa, kun lähtöön luotani on enää vartti, vetää kumpikin liinat kiinni ja änkeävät syliin istumaan. Toinen nyyhkii ja äkeilee, että miksi minua ei itketä tämä kamala erossa olo. Vastaan, että koska tiedän ettei heillä ole mitään hätää ja että sitten matkan jälkeen olemme taas yhdessä kuin aina ennenkin…

ÄITI, miksi muka vaan hätää pitää itkeä?!

No niin, saa ikävääkin itkeä, mutta olen enemmän iloinen, että saavat viettää aikaa isänsä kanssa ja kokea kaikkea siistiä. Isää he kuitenkin usein kaipaavat ja isältä tullessaa surevat, kun isä onkin ollut muualla heidän siellä ollessaan. Nyt, kerrankin, ei isäkään pääse luikahtelemaan lapsia karkuun. Sehän on lasten kanssa reissaamisen ainainen dilemma, että niiden kanssa joutuu olemaan koko ajan. Tai saa. Silloin kun se on mukavaa, se on tosi mukavaa ja silloin kun happi loppuu, se todellakin loppuu.

Lapsen näkökulma tähän uusien paikkojen näkemiseen oli, että ”mitä iloo siitä muka on nähdä jotain uusia paikkoja, kun sä olet kuitenkin yks mun elämän päänähtävyyksistä eikä ne muut oo siinä paljon mitään”. Jep 😀

Nyt kuitenkin on lapset lähetetty mummolaan töideni takia ja siitä isälle valmistautumaan matkaan. Ja minulla koittaa jotain aivan käsittämätöntä, jota en ole vieläkään oikeasti ymmärtänyt, vaikka olenkin siitä paljon puhunut: Puolen kuukautta ilman lapsia! Eikä siinä vielä kaikki, lapset olivat luonani vain kaksi yötä ja sitä ennen poissa 9 päivää, eli käytännössä olen melkein kuukauden yhteensä heitä ilman. Ei todellakaan ihan ideaalitilanne kenenkään kannalta. Kariseeko minulta äiti-identiteetti ihan kokonaan tässä ajassa ja tunnistammeko vielä toisemme, sitten kun he taas tulevat? Nähtäväksi jää. Aivan varmasti luvassa on vuosisadan draamaviikko, koska aikamoista kotiinpaluuangstia on aina, kun lapset ovat olleet useamman päivä muualla.

Yksinolosta tulee vähän painetta ihan omastakin näkökulmasta. Kohta vuosikymmenen olen selittänyt itselleni ja jopa muillekin itseni hoitamattomuutta, liikkumattomuutta, sisustamattomuutta, väsyneisyyttä, kiukkuisuutta ja yleistä aikaansaamattomuutta sillä, että lapset/mies/koira sitä ja tätä. Koiraa ei ole, lapset ovat muualla ja Kirjekaverimieskin lomailee valtaosan tästä ajasta omien lastensa kanssa. Nyt siis ei ole mitään noista tekosyistä. Jos en siis sisusta, siivoa, urheile ja ole hehkuvan iloinen seuraavaa kahta viikkoa, niin minut voi todeta laiskaksi kiukkumuijaksi eikä se välttämättä olekaan johtunut ympäristöstä ja elämäntilanteesta. No excuses.

Nyt ensimmäisenä aamuna ei hirveästi inspaa mikään tavalllisesta poikkeava, mutta onhan kymmenen vuoden  lapsi/koira/mies-ajasta palautuminen toisaalta prosessi, joka voi kestää enemmän kuin pari viikkoa. Ei sitä vaan yhtenä aamuna herää lapsettomana city-sinkkuna. Kyllä se varmaan vähän voi niistä edelleen johtua…

Voihan…?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s